Arto Salminen: Paskateoria

Kuva: WSOY.

"Arto Salmiset loppuun" -lukuprojekti jatkuu. Kuten aiemmatkin lukemani Salmiset, myös Paskateoria oli hämmästyttävä yhdistelmä nopealukuisuutta ja intensiteettiä. Päähenkilö on iltapäivälehden toimittaja - eikö olekin osuva kansikuva? Kirjaa voi suositella kaikille, jotka ovat joskus ärsyyntyneet iltapäivä- ja juorulehtien tarkoitushakuisten, vääristelevien otsikoiden ja kaksinaismoralistisen asenteen vuoksi. Aihe on mitä ajankohtaisin, vaikka tämä kirja on ilmestynyt alun perin jo vuonna 2001 - lukekaa vaikka muusikko Anssi Kelan terveiset Hymy-lehdelle. Paskateoriasta on blogannut myös Koira helvetistä.

Kirjan aloituslauseen muistan nähneeni jossain avauslauseita käsitelleen jutun yhteydessä. Liekö ollut hyvistä vai huonoista aloituksista kyse, tavallisuudesta tämä kumminkin poikkeaa: "Tapansa kullakin. Jasmine pieri nussiessaan." Eritteitä ja akteja kirjassa riittää muutenkin, mutta ei Salminen tässäkään kirjassa ole mikään sosiaalipornolla mässäilijä, vaan kuulas ja terävä yhteiskuntakriitikko. Kieli soi kauniisti ja viiltävästi, vaikka aiheet karmisivat selkäpiitä:

"Kun kävelin parkkikentän läpi se näytti tyhjältä, mutta ei tuntunut siltä. En viitsinyt vilkuilla sivuille enkä varsinkaan taakse. Edessä ei ollut ketään. Vain käytetty Diapam-levy tuijotti nurmikolta kymmenellä tyhjällä silmällään.

Parkkipaikan takainen metsä tuntui vilistävän taaksepäin nopeammin kuin minä eteenpäin. Sen täytyi olla harha, tai sitten kävelin nopeammin kuin luulin.

Metroaseman lähellä oli kaupungin vuokratalo, jossa ei juuri muita asunut kuin somaleja. Pyörävarastossa toimi tohtorin vastaanotto, jossa somalitytöille tehtiin ympärileikkauksia. Potilaiden tuskanhuuto karkasi leikkaussalista öisin. Se tuli ikkunoiden läpi ja herätti lähitalojen asukkaat, säikäytti lehdenjakajan, hiljensi tappelun ostarilla, poukkoili hulluna männikössä ja polvistui lopulta nyyhkyttämään Itäväylän varteen."

Kirjassa käsitellään julkkisten ja iltapäivälehdistön kieroutunutta suhdetta, terveydenhuollon eriarvoistumista, kansakunnan kahtiajakoa, kapitalismin näkymättömiä lonkeroita ja yksilön moraalia, joka jossain takana vielä pilkistää, vaikka näyttääkin näivettyneen tarpeettomaksi ja käyttämättömäksi. Ajan kulumisen huomaa korkeintaan siitä, että rahasta puhutaan markkoina eikä euroina, ja siitä, että jotkut toimittaja Suurnäkin liian raflaavina torppaamat aiheet tuntuvat oudon tutuilta - ihan kuin olisin jotain tällaista keltaisen lehdistön lööpeistä jokin aika sitten lukenut?

Olen Salmista kehunut jo ennenkin eikä tarvitse moittia nytkään. Suosittelen. Mutta jos haluat kirjoilta vain hyvää ja kaunista, harkitse kaksi kertaa. Nämä sopivat niille, jotka eivät kavahda raadollisia totuuksia. Herkimmille saattaa välillä tulla paha mieli näiden parissa.

Ja kustantamon sivuilta näkyy, että näitä saa nyt sähkökirjoinakin. Hienoa, ettei edesmenneen Salmisen tuotannon anneta unohtua.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Ei-kuori
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Peter Madsen: Valhalla 1: Susi tulee

Olen nautiskellut roskakatoslöytöni saaliista. Peter Madsenin Valhalla-sarjan ykkösosan Susi tulee olen lukenut viimeksi joskus vuosia sitten. Sarja on alun perin tanskalainen ja sitä on suomennettu viisi osaa: Susi tulee, Tor kostaa, Odin lyö vetoa, Kvark, pikku tuholainen ja Matka Udgårdiin. Luin näitä lapsena kirjaston hyllystä. Kuten moni muukin eurosarjakuva, nämä sopivat sekä lapsille että aikuisille. Tämä ensimmäinen osa on alun perin ilmestynyt vuonna 1979, suomennos on vuodelta 1987. Vaikka suomennokset jäivätkin valitettavasti viiteen albumiin, on sarjaa yhteensä ilmestynyt 15 osaa ja se on saanut kansainvälistä menestystä. Lisätietoa Peter Madsenin kotisivun albumiluettelosta. Sarjaa on julkaistu yhteisniteinä. Valhalla: Den samlede saga olisi ostettavissa ainakin tanskalaisen Carlsenin nettikaupasta - harmi ettei tanska suju. Vaikka olenhan minä lukenut sarjakuvaa espanjaksikin osaamatta kieltä ollenkaan... Valhallasta tehtiin 1980-luvulla animaatioelokuva, josta onkin Youtubessa paljon klippejä. Tsekatkaa vaikka traileri.

Susi tulee esittelee sarjan päähenkilöt. Alussa esitellään lyhyesti skandinaavisen jumaltaruston perusteet. Tarinan alussa jumalat Tor ja Loke saapuvat vieraaksi tavalliseen ihmisperheeseen, josta lapset Tjalf ja Ruusu päätyvät Torin mukana Asgårdiin.

Lapset tutustuvat jumalien arkielämään. Varsinainen juoni on tässä osassa melko löyhä, se keskittyy karanneen Fenris-suden pyydystämiseen. Myös piirrostyyli kehittyi sarjan edetessä kovasti, vaikka mukavaa jälkeä tässä ykkösosassakin on. Kvaak.fi -foorumin Valhalla-ketjussa kokeneemmat kertovat, että myöhemmät (suomentamattomat) osat ovat vielä paljon ensimmäisiä osia parempia.

Eri maiden mytologiat ovat minusta todella kiinnostavia. Lapsena luin paljon satukirjoja, joissa ammennettiin tarinoita mytologioista. Muistan, että pohjoismaista mytologiaakin joissakin satukokoelmissa hyödynnettiin. Olisiko kyseessä ollut mustakantinen Satumaa-sarja, jossa ilmestyi ainakin Sooria Moorian linna -niminen osa? Sarjasta ei löytynyt kauheasti tietoa netistä, mutta Kysy kirjastonhoitajalta -palstalta löytyi tähän viittaava aihe.

Olisipa mukavaa perehtyä skandinaaviseen mytologiaan vähän paremmin vaikka jonkun hyvän tietokirjan kautta. Jumaltarustot ovat hämmästyttävän eläviä vielä nykyajassakin - onhan tänä kesänä valkokankaille tulossa supersankarielokuva Thor ja esimerkiksi rahastoyhtiö Odin hyödyntää - nimensä mukaisesti - skandinaavitarustoa mainonnassaan. Ja onhan monta viikonpäiväämmekin nimetty skandinaavijumalien mukaan. Saa vinkata hyvää tietokirjaa, jos tietää!

Ilmassa on ollut pikkuisen sellaista fiilistä, että sarjakuvien lukijakunta olisi ehkä aavistuksen verran kasvanut. Yhtenä signaalina tällaisesta pidän uusimman Anna-lehden kirja-arviosivun juttua:

Hyvä Anna! Lisää sarjakuva-arvioita naistenlehtiin, toivon minä.

Lue myös nämä:
R. Goscinny - A. Uderzo: Obélix et compagnie
M.A. Jeskanen: Perkele - myytillisiä tarinoita
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit

Kirjoja roskakatoksesta

Roskakatoksessa oli yllättävä löytö: lattialla oli neljä muovipussillista kirjoja, joukossa myös sarjakuva-albumeita. En voinut jättää kirjaparkoja odottamaan jätekuskia, vaan raahasin kassit kotiin. Ajattelin että vien kirjat itse divariin ja otan vaihtorahoilla jotain luettavaa. Tärkein motiivini oli kuitenkin kunnioitus kirjoja kohtaan. Kirjoja ei heitetä roskikseen! Ne kierrätetään niiden arvoon sopivalla tavalla - viemällä divariin.

Korkkaamaton kirjasaalis.

Purin kirjat kasseista ja jaoin ne kolmeen kasaan. Ensimmäiseen pinoon ne, jotka pääsevät omaan hyllyyni, toiseen ne, jotka lähtevät lukematta divariin, ja kolmanteen ne, jotka voisin lukea ja sen jälkeen harkita pitämistä tai divariin viemistä. Kirjat olivat pääasiassa sarjakuvaa, scifiä ja fantasiaa, mutta joukossa oli poikkeuksiakin, esimerkiksi Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja -niminen kokoelma. Alla joitakin näytteitä kassien sisällöstä.

Poisheittäjä ei selvästikään ole tiennyt mitä tekee. Sarjakuvien joukossa oli huomattavan paljon Jalavan julkaisemaa eurooppalaista ja amerikkalaista laatusarjakuvaa. Jalava on kustantanut sarjakuvanimikkeitä mm. Wanhat Sarjat -otsikon alla ja Sarjakuvan Mestareita -otsikon alla.

Kuvassa näkyvistä albumeista Kersantti Kirk - luopio lienee keräilyhinnaltaan arvokkaimmasta päästä, sitä on ollut Huuto.netissä noin 25 euron hintaan myynnissä. Albumi on Corto Maltesen luojan Hugo Prattin varhaistyö. Samaan hintaluokkaan yltää Spirit, joka on klassikko jos mikä, amerikkalaisen Will Eisnerin kieli poskessa tekemä parodiahenkinen dekkari. Spiritejä kasseista löytyi kaksi albumia. Buck Ryania vilkaisin, se on klassinen agenttistrippisarjakuva, jonka suosio oli suurinta 1940- ja 1950-luvuilla. Veripuun aihe on kiinnostava, se sijoittuu 1940-luvun Länsi-Intiaan ja kuvaa siirtomaaherrojen ja mustien jännitteitä.

Alarivissä näkyvää Mämmilää oli kaksi albumia. Peter Madsenin Valhalla-sarjaa olen lapsena lukenut, sitäkin oli kaksi albumia.

Nämä ovat hauskoja kuriositeetteja. Shakkiopasta muistan lukeneeni lapsena, piirrokset ovat hienoja. Taru Sormusten herrasta - sarjakuvasovitus on 1970-ja 1980-lukujen taitteessa, ei vaikuttanut mitenkään ihmeelliseltä, mutta kiinnostavalta kuitenkin.

Blueberry on western-sarjakuvaa, jossa on monta osaa. Joskus olen sitä lukenut, samoin eurosarjakuvan klassikkoa Pikoa ja Fantasiota. Johnny Hazardiin pitää tutustua, Jeff Hawke on klassista scifisarjakuvaa, en ole lukenut mutta nyt voisin kokeilla.

Kaunokirjallisuus painottui scifiin ja fantasiaan. Dragonlanceja olen lukenut nuorena suomeksi. Shannara on nimeltä tuttu, mutta sitä en ole lukenut. Jalavan julkaisemia scifi-suomennoksia olen joskus vilkuillut. Zenase on käsittääkseni aika tunnettu teos, pitänee ainakin vilkaista.

Veikkaan, että kirjojen alkuperäinen omistaja ei ole ollut poisheittäjä. Sarjakuvakeräilijät ja scifistit arvostavat yleensä kokoelmiaan kovasti. Olisikohan poisheittäjä ollut joku äiti tai isä, joka on siivonnut aikuisen, kotoa pois muuttaneen jälkeläisensä jäämistöjä? Hankinnat kun tuntuvat painottuneen 1980-luvulle.

Tarinan opetus: älä heitä kirjoja roskiin vaan vie ne divariin! Minä teen niin, että jos divarin pitäjä ilmoittaa jonkun tuomani kirjan vaihtoarvoksi nolla euroa, kysyn ottaako hän kirjan ilmaiseksi myyntiin. Yleensä ottavat. Näin pääsen eroon minulle tarpeettomista kirjoista ja yleensä joka reissulta tulee kuitenkin sen verran vaihtoarvoa, että saan divarista mukaani jotain uutta luettavaa.

Jane Austen: Pride and Prejudice

Jane Austenin nimi on vilahdellut blogeissa viime kuukausien aikana usein. Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ovat lukeneet viime aikoina ainakin Hanna, Paula ja Raisa, viimeksi mainittu luki hiljan myös Järjen ja tunteet. Mutta Booksyn Pride and Prejudice -kirjoitus rohkaisi minuakin lukemaan Austenia alkukielellä. Työmatkalla tuli napattua lentokentän kahvilasta halpa Pride and Prejudice -pokkariversio.

Ylpeys ja ennakkoluulo on majaillut kirjahyllyssäni jo pitkään - painoksen kannesta näkeekin, mitä kautta minä olen tutustunut Austeniin. Kuten lukuisat muutkin, minutkin lumosi BBC:n ihana tv-sarjaversio 1990-luvulla. Asuin tuolloin vielä kotona ja sunnuntai-illan BBC-laatusarjat olivat tärkeitä sekä minulle että äidille. Uusintojakin on tullut katsottua. Kirjana Ylpeys ja ennakkoluulo päätyi hyllyyni niin ikään 1990-luvulla kirjakerhon kautta, ja kerran pari muistan kirjan lukeneeni, tosin edellisestä lukukerrasta on melko pitkä aika.

Olen kokeillut Austenia englanniksi kerran aiemmin, Northanger Abbeyn parissa. Tästä kokeilusta on vuosia, ja silloin tuntui siltä että Austenin kieli on liian koukeroista minulle, eikä tarinakaan ihan yhtä vetävä ollut kuin Austenin parhaat. Mutta olisiko kielitaitoni tai kärsivällisyyteni kehittynyt, sillä nyt pystyin lukemaan Austenia oikein sujuvasti, vain muutamassa kohdassa olisi pitänyt jaksaa kaivaa sanakirjaa apuun, mutten viitsinyt. Englanniksi lukukokemus oli siinäkin mielessä nautinnollinen, että kohteliaan ja koukeroisen 1800-luvun säätyläiskielen rekisteri oli herkullinen. Suomen ja englannin kielierot näkyvät siinä, että suomeksi ole samanlaista sosiaalista kielirekisteriä päässyt koskaan syntymään. Austenin aikaan Suomen harvalukuiset säätyläiset puhuivat ruotsia, ja siinä vaiheessa kun suomen kieli alkoi yleistyä herrasväen parissa, oli maailmakin jo muuttunut. Eikä englantilaisen kaltaista laajaa ja monikerroksista luokkakulttuuria ole Suomessa koskaan ollutkaan.

"- Miss Elizabeth Bennet! repeated Miss Bingley. - I am all astonishment. How long has she been such a favourite?  - and pray when I am to wish you joy?"

Tai ehkä painoksellakin on osuutta asiaan. Kirjan alkulehdillä lukee näin: "This edition is based on the 1813 edition. Punctuation and spelling have been brought into conformity with modern English usage."

Luonnon keskellä kävely oli Elizabethille rakas harrastus.

Lisäksi tämä oli oivaa luettavaa juuri tähän hetkeen. Muutto ja sitä seuraavat siivous- ja sisustusprojektit ovat pitäneet kiireisenä, joten lukemisaika on ollut melko pätkittäistä. Tämä kirja antoi hengenravintoa vaikkei olisi ehtinyt lukea kuin muutaman sivun päivässä: makustelua ja pohdiskelua riitti pitkäksi aikaa lukukertojen välissäkin, mietin kirjan hahmoja ja maailmaa. Rakenteeltaan ja rytmitykseltään kirja on jokseenkin täydellinen.

Juoni lienee kaikille tuttu: Bennetin perheessä on viisi tytärtä, muttei kovin paljon rahaa. Kaksi vanhinta, Jane ja Elizabeth, ovat seurapiirikelpoisia, muiden tytärten laita on vähän niin ja näin. Kun naapuriin muuttaa miellyttävä herra Bingley, alkavat punnan kuvat jo vilistä rouva Bennetin silmissä, hänen haaveillessaan tytärtensä naittamisesta. Herra Bingleyn ystävä, yrmeä herra Darcy, on vielä rikkaampi, mutta hän halveksii itseään alempiarvoista väkeä, myös Elizabethia.

Austenin maailmaa pidetään usein romanttisena pukudraamana, mutta tällä lukukerralla minua suorastaan karmi. Olisi ihan hirveää, jos aikakone heittäisi minut Bennetin tytärten joukkoon. Nuoren naisen valinnanmahdollisuudet olivat hyvin vähäiset. Piti olla nätti ja käyttäytyä hyvin, osata soittaa pianoa tai laulaa tai koruommella tai piirtää. Muiden käytöstä seurattiin herkeämättä. Rakkaudesta ja rahasta piti muodostaa sopiva kombinaatio: rahattomien piti koettaa löytää riittävän varakas puoliso ja varakkaiden kannatti tietenkin vältellä köyhiä. Joten aviomiehen löytäminen ei ollut naiselle pelkkä romanttinen kysymys, vaan käytännössä elämänura. Mutta muita keinoja ei ollut käytössä kuin kainot silmänluonnit tanssiaisissa ja hillitty keskustelu säästä. Kamalaa!

Joten ehkä olisin ollut tässä maailmassa kuin Bennetin kolmas tytär Mary, kirjan hahmoista ainoa, jolla kuvataan olevan kunnianhimoa teoreettiseen opiskeluun. Mary esitetään naurettavana ja teennäisenä, joka koettaa oppineisuudella kompensoida vaatimatonta ulkonäköään. Pragmaattisia valintoja tekee myös Elizabethin ystävä Charlotte, joka menee mieluummin naimisiin hirveän herra Collinsin kanssa kuin jää vanhaksipiiaksi.

Herra Darcyn kotikartano Pemberleyn upea puistoalue herätti Elizabethissa monenlaisia tunteita.

Mutta kun tämä fiilis hälveni, nautin täysin Austenin hauskasta ja terävästä otteesta. "Jane Austen's radiant wit sparkles as her characters dance a delicate quadrille of flirtation and intrigue, making this book the most superb comedy of manners of Regency England", sanotaan takakannessa ja oikeassa ovat. Kirja ei ole hömppää, vaikka kirjan juonta ja asetelmia onkin ryöstöviljelty lukuisissa nykyajan hömppäkirjoissa. Austen on terävä ja rehellinen. Elizabeth on analyyttinen ja humoristinen, ja vaikka Jane-sisko onkin hyväsydäminen ja herttainen, ovat rouva Bennet ja nuorin sisar Lydia aivan kamalia ihmisiä. Samoin sivuhenkilöistä tehdään herkullisia, vaikkapa herra Collins herättää melkoista myötähäpeää.

Romantiikan saralla lukija saa kyllä tyydytystä, kun ylpeän Darcyn ja älykkään Elizabethin suhde muotoutuu. Ja vaikka tv-sarja onkin todella ihana, kirjassa oli se etu, että Elizabethin päänsisäistä maailmaa pääsee seuraamaan ihan eri lailla.

Booksyn blogista kävikin ilmi, että Pride and Prejudice on poikinut huomattavan määrän myöhempien kirjailijoiden tuottamia jatko-osia ja uudelleentulkintoja. Listaan voi tutustua täällä. Booksy on lukenut pari: Mr. Darcy's Diary vaikuttaa kehnolta, The Confessions of Fitzwilliam Darcy paremmalta, joskaan ei alkuperäisen veroiselta.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: The Catcher In The Rye
Harper Lee: To Kill A Mockingbird
Margaret Mitchell: Gone With The Wind

Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat

Kuva: WSOY.

Tapio Koivukarin nimi jäi mieleen joskus syksyllä Kauppalehden myönteisestä arviosta. Blogistanian Finlandia-listaa koskevassa keskustelussa Koivukaria jo sivuttiinkin. Jollakin kirjastoreissulla muistinkin etsiä K-hyllystä Koivukaria, ja käsiini sattui Missä aallot murtuvat, joka on Saaristolaissaaga -trilogian kakkososa. WSOY:n kirjasivulta voi lukea ylistäviä arvosteluja, joita Koivukari on kerännyt, mutta mikään valtavan tunnettu nimi hän ei suuren yleisön silmissä taida olla. Paikallisnäkyvyyttä lienee enemmän, Rauman teatterissa tehtiin viime syksynä näytelmäsovitus Luodetuulen maasta, trilogian avausosasta.

Arvelin Koivukarin kirjojen sopivan minulle, pidänhän kovasti "äijäkirjallisuudesta", jossa Väinö Linnan perinteen hengessä kuvataan Suomen lähihistoriaa, ankaraa elinympäristöä, kovaa työtä. Samoin värikäs murrekirjallisuus on meikäläisen heiniä. Olen pitänyt kovasti Linnan hämäläisistä, Orvokki Aution pohjalaisista, Sirpa Kähkösen kuopiolaisista, Heikki Turusen pohjoiskarjalaisista ja monista muista. Missä aallot murtuvat sijoittuu Rauman ja Luvian liepeille, saaristoon. Raumalaismurre onkin minulle eksoottisen kiehtovaa.

Kirja alkaa itsenäisyyden ensi vuosista. Kansalaissota on jättänyt jälkensä, samoin Amerikan-siirtolaisuus näkyy ja tuntuu länsirannikon elämässä. Minulle olikin hyvä muistutus, että Sisä-Suomeen verrattuna rannikkosuomalaiset ovat eläneet henkisellä tasolla avarampaa elämää, vaikka ulkoiset puitteet ovat kalastajilla ja merenkävijöillä olleet myös niukat. Laivojen mukana on kuitenkin tullut tietoa ja tavaraa monista maista, sisämaan korpikylät ovat usein olleet rannikkoon verrattuna eristyksissä.

Kirjassa seurataan Toivo-pojan perhettä. "Mantereen elämä" tuntuu helpolta ja herraskaiselta verrattuna pienellä saarella elämiseen. Koivukari maalaa leveällä pensselillä, kuvaa sukulaisten ja tuttavien elämistä ja olemista. Kehyskertomus alkaa nykyajasta, jonkun verran ajallisia loikkia tehdään silloin tällöin.

Dialogi on murteellista, ja muutenkin Koivukari käyttää todella rikasta kieltä. Miljöö- ja tapainkuvauksesta riittää ammennettavaa. Otetaanpa kirjan alkupuolelta näyte:

"Toivo makasi kotopaatin föörissä mahallaan, leuka syrjällä, toinen käsi puristi jossain suupalteen puista listaa, toinen haki stäävipuusta tukea. Hän katseli viheriänkuulakkaan veteen, miten pohjan kivet, hiekkalaikut ja simpukankuoret liukuivat ensin silmien eteen ja sitten johonkin paatin alle aina isän aironvetojen tahdissa. Aamuaurinko lämmitti mukavasti selkää, yön kalseus viipyi vielä varjopaikoissa ja paatin pohjalla."

Mutta voih. Jostain syystä en kuitenkaan tempautunut täysin kirjaan mukaan, vaan kirja oli pitkän aikaa kesken, sitten päätin lukea sen loppuun vaikka nopeutettuna, mutten silti saanut aikaiseksi lukea kirjaa loppuun asti. Olin uusinut kirjan jo kolmesti, mikä on Helmetin verkkouusimisen maksimiraja, ja huomasin tänään että sakkoa oli jo alkanut kertyä (yhden euron verran). Joten tämän kirjan kohtaloksi koitui päätyä takaisin kirjastoon, vaikka luin kirjaa vain puolitiehen.

K-blogissa pohdittiin huhtikuussa miksi kirja jää kesken, ja sieltä löytyy joitakin tähänkin tilanteeseen sopivia arveluita. Huonoudesta ei ole kyse. Kirjassa on upeaa kieltä, elävästi kuvattu miljöö ja suomalaista historiaa. Ehkä olisin kaivannut mukaan pikkuisen lisää juonellisuutta, vähän enemmän draaman koukkuja - nyt mentiin aika paljon kuvailun varassa. K-blogin pohdinnoissa esitettiin, että joskus lukuajankohta vain on väärä, vaikka kirja ja lukija sopisivatkin toisilleen. Ehkä näin on tässäkin tapauksessa, sillä tästä keskenjättämisestä huolimatta voisin hyvin kokeilla lukea Koivukaria joskus myöhemmin uudelleen.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Orvokki Autio: Pesärikko
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

30 kirjatunnustusta

Sain Saralta 30 päivän kirjahaasteen. Oli mukava seurata huhtikuussa muiden päivittäisiä päivityksiä, vaikken itse osallistunutkaan. No nytpä on hyvä kuitata haaste yhdellä kertaa! Pakko sanoa, että tässä on monia kysymyksiä, joihin en pysty antamaan yhtä oikeaa vastausta - ei minulla ole mitään yhtä suosikkia ylitse muiden! Koetan kuitenkin listan hengen mukaisesti valikoida vain yhden vastauksen, vaikka se välillä tekisikin vastauksesta epäreilun muita hyviä kirjoja kohtaan. :)

Kirjat muuttavat.

1. Paras viime vuonna lukemani kirja
Tähän olen aiemminkin jo kommentoinut, että Leo Tolstoin Anna Karenina.

2. Kirja, jonka olet lukenut yli 3 kertaa.
Niitä on monia, luen hyviä kirjoja useita kertoja uusiksi. Luetuimpiin kuuluu Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia, jonka luin lapsena moniaita kertoja, ja onneksi aikuisiän uusintalukukokemus oli myös nautinnollinen.

3. Suosikkikirjasarjani
Arvotaan voittajaksi Harry Potter.

4. Suosikkikirjani suosikkikirjasarjastani
Harry Potter and the Half-Blood Prince on mainio.

5. Kirja, joka tekee minut onnelliseksi
L.M.Montgomeryn Anne of the Island (Annan unelmavuodet).

6. Kirja, joka tekee minut surulliseksi
Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaaja saa palan kurkkuun.

7. Aliarvostetuin kirja
Heikki Turusen Maan veri.

8. Yliarvostetuin kirja
Hannu Salaman Juhannustanssit.

9. Kirja, josta en olisi uskonut pitäväni
Jennifer Weinerin Hyvä sängyssä herätti pitkään epäluuloja hölmön nimensä vuoksi.

10. Suosikkiklassikkoni
Turhuuden turulla.

11. Inhoamani kirja
Voi Hannu Salama -parkaa, taas tulee ääni. Tapausten kulku.

12. Kirja, jota en enää rakasta
Mikä tahansa Merja Jalon hevoskirjoista. Joistakin nuortenkirjoista saa aikuisena irti ihan uusia asioita, joitakin nuortenkirjoja ei kannata yrittää lukea aikuisena uudestaan, ja Jalon kirjat kuuluvat jälkimmäiseen kastiin.

13. Suosikkikirjailijani
Kaari Utrio.

14. Suosikkikirjailijani suosikkikirja
Vendela.

15. Paras kirjallinen mieshahmo
Johannes Angelos.

16. Paras kirjallinen naishahmo
Kiba Lumbergin Memesa.

17. Lempisitaattini lempikirjastani
Pentti Saarikosken Tiarnia-runoista on jäänyt kaikenlaista mieleen, kuten "Etruskeista on aina ollut pelkkää harmia".

18. Kirja, johon petyin
Stieg Larssonin Millennium-trilogia.

19. Paras kirjaelokuva
Taru Sormusten herrasta. Kirja oli minusta tylsä, mutta elokuvassa upea visuaalisuus kompensoi kätevästi henkilöhahmojen yksiulotteisuuden. Muuten olen lähes aina sitä mieltä, että alkuperäiskirjat ovat elokuvasovituksiaan parempia.

20. Romanttisin suosikkikirjasi
L.M. Montgomery: The Blue Castle (Sininen linna).

21. Lapsuuden lempikirja
Anna-Maria Mennolan Romulus. Muistaako kukaan muu tätä kirjaa?

22. Tärkein kirja, jonka omistan
Edesmenneeltä mummiltani saamani kirjat, niiden joukossa Suuri tonttukirja.

23. Kirja, jonka olen halunnut lukea jo kauan
Dodie Smithin 101 Dalmatians. Olen tämän tilannut jo joskus viime vuoden puolella Amazonista, mutten ole vielä lukenut. Kun pääsin lapsena katsomaan Disneyn dalmatialaispiirrettyä, kävin monia kertoja sen jälkeen kirjaston nuortenosaston S-hyllyllä katsomassa, olisiko tämä kirja siellä. Ei ollut koskaan. Todennäköisesti kirjaa ei oltu hankittu kirjastoon.

24. Kirja, joka useampien kannattaisi mielestäni lukea
Täällä Pohjantähden alla.

25. Kirjallinen hahmo, johon samaistun eniten
Samaistun kiitollisena kaikkiin uskottaviin päähenkilöihin. Sinisen linnan Valancy on ollut erityisen samaistuttava hahmo.

26. Kirja, joka muutti mielipiteeni
Anja Kaurasen Pelon maantiede sai minut tarkastelemaan asioita tasa-arvon näkökulmasta.

27. Yllättävin juonenkäänne tai kirjanlopetus
J.K. Rowling on yllättänyt minut Harry Pottereissa monta kertaa.

28. Paras kirjannimi
Heikki Turusen Simpauttaja on hyvä nimi, ytimekäs ja kuvaava mutta silti arvoituksellinen.

29. Kirja, jota muut inhoavat, mutta josta minä pidän
J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa tuntuu olevan negatiivisia tunteita herättävä kirja monelle, mutta minusta se on kiinnostava kirja, joka muuttuu sitä monitasoisemmaksi mitä useammin sen lukee.

30. Kaikkien aikojen suosikkikirjani
Tuulen viemää.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

Joskus kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Kahvi ja konjakki, juustot ja marjahyytelö, uudet perunat ja sinappisilli ovat taivaassa siunattuja liittoja. Myös kirjallisuudesta saattaa hyviä yhdistelmiä löytämällä saada lukemiseen lisävivahteita. Arto Salminen viritti minut juuri sopivaan mielentilaan vastaanottamaan Päivi Alasalmen Tuon tumman naisen. Kirjasta kannattaa lukea myös Booksyn bloggaus. 

Kuten on käynyt ilmi, olen innokas naistenlehtien lukija. Mutta uskollisinkin naistenlehtien ystävä saa varmasti joskus tarpeekseen naistenlehtien suloisen siloitelluista kulisseista. Perheidyllit, sisustusonnelat, herttaiset ihmissuhteet - joskus ne vaan tökkivät. Niinpä Tuo tumma nainen olikin katharttisen puhdistava lukukokemus. Takakansiteksti on riittoisa kuin loraus mainoksen tiskiainetta: "Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe..."

Kirja alkaa Helena Salmisen talon ja perheen kuvauksella. Helena puuhastelee puutarhassa, hoivaa lapsiaan, vaalii suvun perinteitä. Ihana talo on remontoitu ja entisöity viimeisen päälle, lapsista kasvaa fiksuja nuoria aikuisia, mies jaksaa hemmotella ja huomioida vaimoaan vielä kymmenien avioliittovuosien jälkeenkin. Niinpä Helenaa hieman jännittää, miten miniäkokelas Pauliinan ensivierailu mahtaa sujua, mutta hyvinhän se menee:

"- Onpas teillä hieno talo, Pauliina aloitti kuin sanoakseen: minä kyllä hoidan puhumisen aina, kun muilla menee jauhot suuhun. - Haluaisitteko te näyttää sitä minulle?

Sillä lauseella oli jää murrettu. Helena ja Hannu laskivat lasinsa pikkupöydille ja aloittivat esittely- ja historiankierroksensa, joka sai heidät aina hyvälle tuulelle. Pauliina oli vielä erityisen kuuliainen kuuntelija, joka ei unohtanut voihkia mielihyvästä kauneimpien yksityiskohtien edessä. Pauliina sai Helenan tuntemaan, että hän oli tehnyt sisustaessaan suorastaan ilmiömäisen urotyön. Missään vaiheessa kateus tai kyllästyminen ei rumentanut Pauliinan ääntä. Helena ei myöskään aistinut Pauliinan ihastelussa mielistelyn makua."

Alasalmi hallitsee hienosti naisten keskinäisen "lässytysrekisterin", mutta hän lietsoo perheonnelan kuvausta vain päästääkseen lyömään sen rikki. Helenan poika Ohto ja Pauliina itse kertovat omissa jaksoissaan toisenlaisesta todellisuudesta. Mitä pidemmälle edetään, sitä selvemmin uhka leijailee kolmen sukupolven talon huoneissa.

Alasalmen tyyli on arvaamattoman helppolukuinen, mutta pahaa enteileviä latauksia piilee pinnan alla. Näennäisen vähistä rakennusaineksista kootaan merkittäviä kokonaisuuksia.

Tuon tumman naisen asetelma tarjoaa pureskeltavaa äidin ja aikuisten lasten, anopin ja miniän, isoäidin ja lastenlasten välisistä suhteista ja jännitteistä. Helenan johtoajatuksiin kuuluu luotsata heikommatkin oikealle tielle, tarjota tukea ja turvaa. Kuinka pitkälle riittää, että kipeistä asioista vaietaan ja kääritään läheiset miellyttävän ilmapiirin pehmoiseen pumpuliin?

Pidin ja suosittelen. Päällimmäisenä kirjassa on porvarillisen herttainen silaus, pinnan alla ihmisen eläimelliset vaistot. Väliin mahtuu vaikka mitä, tuntumaksi jäi, että kaikkea en edes osannut tavoittaa.

Lue myös nämä:
Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Arto Salminen: Varasto

Haluatko tietää, miksi perussuomalaiset menestyivät eduskuntavaaleissa? Lue Arto Salmisen kirjoja, niistä löytyy monta hyvää syytä.

Salmisen kuuden kirjan tuotannosta olen lukenut kolme, ja päätin että nyt pitää kyllä lukea loputkin, varsinkin kun kirjat löytyvät omasta hyllystä. Valitsin Varaston, koska muistelin että siitä on tekeillä elokuvakin. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitä taksikuskinakin työskennellyt kirjailija Salminen olisi persujytkystä tuumannut. Varasto ilmestyi ensi kerran vuonna 1998 ja siinä kuvataan armottomasti suomalaisen yhteiskunnan muutosta 1990-luvun laman jälkeen. Yhteiskuntakritiikki lähtee mikrohistoriasta, kuten Salmisella aina, ruohonjuuritason ihmisten kautta kuvattuna.

Kirja kuvaa helsinkiläistä rautakauppaa, sijainti on jossain Mechelininkadun ja Arkadiankadun liepeillä. Päähenkilö Rousku kulkee työmatkat ratikalla, hyppää pois Linnanmäen kohdalla ja hakee iltapalan Siwasta. Varastossa ehtii heittää tikkaa työkaveri Ranisen kanssa, puuhailla omiaan ja tarkkailla työpaikan meininkiä. Näin tarinoi Jylhäkorpi varaston kahvitauolla Rouskun kanssa:

”- Sää tykkäät siitä että sulla on työssäkäyvän status. Sen tietää työnantajatkin. Ne tietää että sää suostut joustoihin ja työelämän kehittämisiin. Ne on tehneet susta venyvän. Sää joustat ja joustat. Ne on saaneet koko valtakunnan uskomaan, että kun palkkoja pienennetään niin työpaikat lisääntyy. Ja sitä myöten kun sun palkkaa pienennetään niin tuloloukkutoimikunta pienentää työttömien sossurahoja. Köyhät köyhtyy tasatahtia. Suhteet pysyy ennallaan.

- Kyllä tuolta lähiöistä vielä nousee uusi työväenliike, minä sanoin. - Siellä B-kansalaiset kerää raivoa. Ja kun ne sieltä tulee niin vallasväki paskantaa pöksyihinsä.

- Ei ne sieltä tule. Keskikalja on tehnyt tehtävänsä. Mee kattomaan Kontulan ostoskeskukseen. Siellä kansa hortoilee katkonaisella askelella, ei niistä kapinaan ole. Ja kohta saadaan vielä väkevät Valintataloon ja eurohinnat pullon kylkeen. Kokoomus tietää että sillä on kiire. Kansa on pidettävä rauhallisena... se on puudutettu... tai nukutettu... narkoosissa ne on. Ainoot jotka järjestäytyy on rikolliset ja narkkarit ja kettutytöt ja lapsipornoilijat ja seinien sotkijat. Ne kyllä pärjää.”

Kirjaan mahtuu käytännöllisiä ja teoreettisia pohdintoja työelämän moraalista, samoin eräänlaista perhe-elämää ja sen hyviä ja huonoja puolia. Jos kaipaa kirjalta hyvänmielen unelmahöttöä, tämä on väärä valinta. Tämä on sysimustaa naturalismia, mutta lukiessani myös nauroin ääneen monessa kohdin. Lisäksi loppu on tulkittavissa onnelliseksi, mikä yllätti.

Parissa kohti saarnausvaihe uhkaa nousta liiaksi näkyviin, mutta kokonaisuus on hiottu ja napakka. Usein tuntuu siltä, että syvälliset ja intensiiviset kirjat ovat hidaslukuisia ja kevyet ja pinnalliset kirjat nopealukuisia. Salmisen kirjat ovat siitä merkillisiä, että ne ovat syvällisiä, intensiiviä ja nopealukuisia. Tarinankuljetus on juohevaa, kirjoissa on erinomainen sisäinen dramaturgia, tapahtumien koukut nappaavat lukijan otteeseensa ja näkymättömistä kuoriutuu näkyviin uusia kerroksia.

Ja kun luin Varaston suomennostuskan jälkeen, niin oli nautinto upottautua erinomaisesti käytettyyn suomen kieleen. Salmisen tyylissä voi nähdä joitakin yhtäläisyyksiä Jari Tervon tyylin kanssa, mutta ehdottoman omaääninen kirjailija Arto Salminen oli. Harmi, että kuolema kohtasi hänet ennen aikojaan. Nykymeiningistä olisi varmasti syntynyt vielä monen monta murskaavan pirullista kirjaa.

Muuten. Tässäkin kirjassa oli nakkipaperi. Nillitin nakkipaperi-sanasta Riikka Pulkkisen Tottaa luettuani. Jostain kumman syystä nakkipaperi sopii Varaston kontekstiin paljon paremmin.

”Krapulassa huomaa kaiken. Töihinmeno on armotonta sissisotaa. Yksityiskohdat räjähtelevät päin naamaa kuin kranaatit: pentujen räkäkynttilät päiväkodin pihassa, sinappiset nakkipaperit nurmikolla, lokinpaska Nissan Sunnyn katolla, resuinen karaoke-juliste kapakan ovessa, pultsarin amputoidut sormentyngät, narkkarin laihat jalat, velkasaneeratut ilmeet metrossa.”

Salmis-vainaasta ei saada naistenlehtien kansikuvareportaasia eikä kirjamessujen nimikirjoitustenjakajaa, mutta lukekaapa miehen tuotanto silti. Vaan mahtaako siitä löytyä postmodernismia?

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Kalavale
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Päivi Alasalmi: Valkoinen nainen

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu I

Kuva: Kirjava / Petri Hiltunen

George R.R. Martinin massiivisen fantasiasaagan Tulen ja jään laulun avausosan Valtaistuinpelin bongasin luettavaksi Booksyn blogista. Kuten moni muukin lukutoukka, minäkin olen nuorena lukenut miekka ja magia -tyylin fantasiaa. David Eddingsin Belgarionin taru oli kovaa kamaa joskus yläasteikäisenä, samoin Dragonlance-kirjoja muistan lukeneeni. Fantasian peruseepoksen, Taru Sormusten herrasta, olen kahlannut läpi joskus yläasteella, jolloin olin niin sitkeä lukija etten hevillä jättänyt kirjoja kesken. TSH jäi mieleen melkoisen tylsänä, se on niitä harvoja taideteoksia joista voin suositella katsomaan mieluummin elokuvan kuin lukemaan kirjan.

Jossain ikävaiheessa tyylilaji alkoi tuntua vähän lapselliselta, joten Booksyn kehut aikuiseen makuun sopivasta fantasiaseikkailusta herättivät kiinnostuksen. Tulen ja jään laulu onkin kahminut palkintoja ja kerännyt arvostelu- ja myyntimenestystä vuosikausia. Valtaistuinpeli on ilmestynyt alun perin vuonna 1996, suomennos on vuodelta 2003, Petri Hiltusen kuvittama versio vuodelta 2009.

Aloitan valituksella. Lukiessa muistin tuskallisen hyvin, miksi useimmat uudet amerikanenglannista suomennetut kirjat tökkivät niin pahasti, ettei minun oikeastaan kannattaisi lukea niitä ollenkaan. Suomentaja Satu Hlinovsky tekee tavallaan ihan hyvää työtä. Teksti on ymmärrettävää, mitään älyttömyyksiä ei ole käännökseen jäänyt. Mutta suomentajalta tuntuu puuttuvan täysin hyvä suomen kielen taju. Erityisesti dialogi vilisee tönkköjä anglismeja, epäsuomalaisia rakenteita, liian kirjaimellista kääntämistä.

Could- ja should -sanojen liian pikkutarkka kääntäminen tuottaa suomennokseen huiman paljon lauseita, joissa henkilöiden olisi tehtävä tai pitäisi tehdä milloin mitäkin. Sinä, minä, se, tämä, tuo -pronominit tukkivat tekstin. Suomen kielessä persoonapronominia ei tarvitse koko ajan käyttää, meillä voi taivuttaa verbiä persoonan mukaan. Suomen kielen kätevä passiivi loistaa tässä suomennoksessa poissaolollaan, sen sijaan monta kertaa kaikki tekevät jotain tai kukaan ei tee mitään, kun everyone- ja nobody-sanoja käännetään kirjaimellisesti.

Tässä joitakin esimerkkejä, kursiivilla oma vastineeni:

Will oli tiennyt heidän vetävän hänet mukaan riitaan ennemmin tai myöhemmin. Hän toivoi, että se olisi ollut myöhemmin mieluummin kuin ennemmin. (s. 9)

Will oli tiennyt heidän vetävän hänet mukaan riitaan ennen pitkää. Hän toivoi, ettei niin olisi vielä käynyt.

Will ei toivonut mitään niin paljon kuin sitä, että olisi voinut ratsastaa Muurin turviin tuli hännän alla, mutta se ei ollut tunne, jonka olisi voinut jakaa komentajansa kanssa. (s. 10)

Will olisi halunnut ratsastaa Muurin turviin tuli hännän alla, mutta ei sellaista voinut päällikölleen tunnustaa.

Ser Waymar oli ollut valantehnyt Yövartion veli vähemmän kuin puoli vuotta, mutta kukaan ei voinut sanoa, ettei hän olisi ollut valmis ammattiinsa. (s. 10)

Ser Waymar oli vannonut valan vasta muutama kuukausi sitten, mutta häntä pidettiin täysiverisenä Yövartion veljenä.

- Sinun pitäisi pukeutua lämpimämmin, Gared. (s 12)

- Pukeudu lämpimämmin.

Perustelut: Sinä on turha. Suomeksi ei kehotetaan ketään “pitäisi tehdä”-rakennetta käyttäen, vaan yleensä käytetään suoraan imperatiivia. Suomeksi ei myöskään hoeta keskustelukumppanin nimeä koko ajan kuten englanniksi tehdään, vaan suomenkielisessä keskustelussa keskustelukumppanin nimen käyttöä yleensä vältetään. Ylipäätään englannin kielen puhetapaan kuuluu koukeroisempi ja kohteliaampi ilmaisutapa kuin suoraviivaiseen suomalaiseen puhetapaan.

Sotahevonen oli väärä ratsu partiomatkalle, mutta yritäpä sanoa se pikkulordille. (s. 12)

Sotahevonen oli väärä ratsu partiomatkalle, mutta eihän sellaista voinut pikkulordille sanoa.

Perustelut: Suomessa ei ole sinä-passiivia vaan passiivi.

Hän saattoi tuntea makean, tahmean pihkan poskeaan vasten. (s. 15)

Hän tunsi makean, tahmean pihkan poskeaan vasten.

Perustelut: Suomeksi “saatetaan tehdä” vain niitä asioita, jotka ovat mahdollisia, mutta joita ei jostain syystä juuri nyt tehdä. Jos pihkan tahmeus ja makeus on aistittavissa, niin silloin pihka jo tunnetaan poskea vasten, eikä saateta tuntea poskea vasten. Englannin kielen could-rakenteita käytetään omalla tavallaan.

Myöhäiskesän lumisateet olivat sen kuunkierron aikana olleet ankaria. (s. 21)

Myöhäiskesän lumisateet olivat kuunkierron aikana olleet ankaria.

Perustelut: Tarvitseeko perustellakaan? Suomeksi ei tässä yhteydessä tarvita täsmentävää määrettä, asiayhteydestä selviää kyllä, että kyse on nimenomaan viimeisimmästä, kuluvasta tai kuluneesta kuunkierrosta, ei mistään ”siitä kuunkierrosta”.

Mielestäni käännöksessä pitää huomioida kohdekielen tyypilliset rakenteet ja hyödyntää niitä. Siksi ei riitä, että kääntäjä hallitsee hyvin sen kielen, josta hän kääntää. Hänen täytyy hallita myös kohdekieli, joka yleensä on kääntäjän oma äidinkieli. Luvattoman usein suomennoksista näkee, että kääntäjä ei osaa kirjoittaa luontevaa suomea. En ole suinkaan ainoa, joka on tähän huomiota kiinnittänyt. Esimerkiksi marjis kommentoi aivan samaa asiaa Veren voiman luettuaan:  "Monessa kohtaa englanti näkyy myös liian paljon suomennoksen lauserakenteissa – sekin on kovin yleistä käännöskirjallisuudessa nykyään."

Valtaistuinpelissä on aivan liikaa tönkköyttä. Monet pätkät eivät oikeastaan ole edes suomea, vaan suomeksi kirjoitettua englantia. Ei näin! Vaadin kirjoilta hyvää suomea.

Lukemiseni pysähtyi käännöskökköyksiin aivan liian usein, mikä luonnollisesti vähensi lukunautintoa kovasti. Jäin miettimään jatko-osien lukemista. Järkälekirjojen lukeminen suomeksi on nopeampaa, mutta silloin pitäisi kärsiä käännöskukkasista. Englanniksi lukiessa ne eivät häiritsisi, toisaalta englanniksi lukeminen on pikkuisen hitaampaa, ja aivan niin paljon en tästä kirjasta nauttinut, että haluaisin tankata tarinaa kirjakaupalla englanniksi. Booksy on lukenut jatko-osat, sattumalta englanniksi, sieltä löytyy näytteitä ja lisätietoa.

Se valituksista, sitten asiaan. Yli 700-sivuisen kirjan ensimmäiset parisataa sivua tuntuivat mukaansatempaavilta. Sain mitä halusin: riittävän aikuista fantasiaseikkailua, jossa on uskottava, monipuolinen miljöö, runsas henkilögalleria, keskiaikaa muistuttava toimintaympäristö miekkoineen, haarniskoineen ja ratsuineen. Jossain vaiheessa kuitenkin lukutahtini vähän hyytyi. Juoni alkoi tuntumaan hieman junnaavalta ja toisteiselta, henkilöt himpun verran liian mustavalkoisilta. Martin kirjoittaa ”poikakirjallisuutta”: pääpaino on varustuksen ja vaakunoiden kuvauksessa, ihmissuhteiden kuvaus jää melko pintapuoliseksi. Ja vaikka tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, Seitsemään kuningaskuntaan, ovat henkilöhahmot läpinäkyvän, tunnistettavan amerikkalaisia.

Booksy vertaa Martinin tyyliä Kaari Utrion keskiaikakuvauksiin, ja sama vertailukohde minullekin tuli mieleen. Mutta Utrioon verrattuna Martin jättää joitakin olennaisia herkuttelun paikkoja hyödyntämättä. Utrio kuvaa hyvin institutionaalisen uskonnon vallankäyttöasemaa ja uskonnon sävyttämää maailmankuvaa. Valtaistuinpelissä uskonto jää aika muodolliseksi ja hengettömäksi elementiksi. Utrio saa loistojännitteet sääty-yhteiskunnan kuvauksiinsa, Martinin säätytulkinnat jäävät pintapuolisiksi. Naisen asemasta ja roolista Martin saa aika vähän irti.

Mutta koska luin kuitenkin koko kirjan, ei tämä ihan huono ollut, muutenhan olisin jättänyt kesken. :) Voin suositella kokeilemaan tätä, jos aikuista fantasiaa kaipaa. Kehuja ja palkintoja kirja on tosiaan kerännyt jo vuosikausien ajan. Ja jos olisin lukenut tämän nuorena, olisin tuskin kiinnittänyt suomennokseen minkäänlaista huomiota. Olen ryhtynyt kiinnittämään huomiota suomennosten laatuun vasta aikuisena.

Sarjassa on ilmestynyt jo neljä osaa kirjaa, koko pituudeksi on ilmoitettu seitsemän kirjaa. Wikipedian artikkelissa ilmoitetaan jo tulevien osien nimetkin. Ensimmäiset kolme osaa on suomennettu, kustantamon sivuilta ei käy ilmi, ovatko loputkin suomennoslistalla. Voisi veikata että ovat, koska kakkososastakin on suunnitteilla kovakantinen, kuvitettu uusintapainos.

Kirsin kirjanurkan Käännösfloppeja? -jutussa keskustellaan käännöskirjoista vähän enemmänkin. Mari A. kommentoi, että on lainannut kirjoja suomentajan perusteella. Voisinpa harkita samaa temppua. Kyllä mestarillisen hyviäkin suomentajia on. Suositelkaapa minulle mielestänne parasta englanninkielisen kaunokirjallisuuden suomentajaa?

Lue myös nämä:
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö 
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Lindfors Hugo, Schulman Pirkko-Liisa (toim.): Asekätkijän vankilapäiväkirja

Kuva: Minerva / Leena Kilpi

Pirkko-Liisa Schulmanin toimittama Asekätkijän vankilapäiväkirja löytää toivottavasti tiensä sotahistoriasta kiinnostuneiden luettavaksi. Minulle kirja oli kiinnostavaa luettavaa erityisesti siksi, että Hugo Lindfors on isoisoisäni. Pirkko-Liisa Schulman taas on isotätipuoleni. Kirjassa oli minulle paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa.

Hugo Lindfors istui syksyllä 1945 kuusi viikkoa Kuopion lääninvankilassa asekätkennästä pidätettynä. Vankilapäiväkirjaa on säilytetty Sota-arkistossa. Schulman on tehnyt työuransa arkkitehtinä ja julkaissut arkkitehtuuriin liittyviä tietokirjoja, ja asiallisella ja täsmällisellä tyylillä päiväkirjaa taustoittava historiaosuus on kirjoitettu. Historiantutkija olisi ehkä käsitellyt aihetta laajemmin ja syvällisemmin, mutta hyvän yleiskuvan tästäkin saa.

Kirjan ensimmäiset 70 sivua käytetään asekätkentään johtaneiden tekijöiden avaamiseen ja Lindforsin lyhyeen henkilöhistoriaan. Päiväkirjaosuus on noin sadan sivun mittainen, ja lopuksi on lähde- ja liiteluettelo.

Asekätkennästä kannattaa lukea Wikipedian artikkeli, yhteenvetona tiivistettäköön, että jatkosodan jälkeen upseerikunta aloitti salaisten asevarastojen kokoamisen, koska pelättiin että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Toiminta paljastui ja asekätkijöitä pidätettiin sankoin joukoin. Oikeudenkäyntejä oli runsaasti, mutta Hugo Lindfors ei ehtinyt joutua oikeuteen, sillä hän menehtyi syöpään vuonna 1947.

Lindfors oli syntynyt Hämeenlinnassa vuonna 1886, kävi Helsingin kauppakoulua ja muutti töihin Suonenjoelle Pohjois-Savoon. Hän työskenteli mm. Savon Tuolitehdas Oy:n kirjanpitäjänä ja Rautalammin-Suonenjoen Puhelin-Osakeyhtiön toimitusjohtajana. Hän oli mukana perustamassa suojeluskuntaa Suonenjoelle vuonna 1917. Onkin mielenkiintoista lukea esimerkiksi Lindforsin kirjoitusta Rahjan veljesten näyttäytymisestä Suonenjoen rautatieasemalla tammikuussa 1918. Pietarinsuomalaiset Rahjat esiintyvät mm. Jari Tervon Troikassa.

Talvi- ja jatkosotaan Hugo Lindfors ei ikänsä vuoksi joutunut. Aktiivisen suojeluskuntatyön vuoksi häntä kuitenkin pyydettiin Suonenjoen kunnansolun johtajaksi asekätkennässä. Kakkosmieheksi hän pyysi pankinjohtaja Erkki Kaijärven.

Asekätkijät jäivät kiinni Suonenjoellakin ja Lindfors ja Kaijärvi joutuivat vankilaan yhdessä monien muiden kanssa. Vankilapäiväkirja onkin mielenkiintoista luettavaa, vaikka mitään erityisen dramaattista vankilassa ei tapahtunutkaan. Vangitut asekätkijät olivat melko herraskaista joukkoa: "sellistien" joukkoon kuului pappeja, johtajia, upseereita, myös maanviljelijöitä. Päivät vankilassa olivat yksitoikkoisia: ruoka-annokset olivat niukkoja, ulkona käytiin "marsseilla" ja yöt olivat pitkiä. Vangit viihdyttivät itseään lukemalla, järjestämällä tietokilpailuja, pelaamalla korttia ja shakkia ja tappamalla lutikoita. Sanomalehtiä saatiin luettavaksi jonkun verran ja omaiset pääsivät välillä vierailemaan vankilassa ja tuomaan ruokaa ja muita tuomisia.

Henkilökohtaisella tasolla on kiinnostavaa, että isoisoisäni oli innokas luku- ja kirjoitusharrastaja. No onpa minulla todella paljon niitäkin sukulaisia, jotka eivät välitä kirjoista, mutta hauskaa on huomata että esimerkiksi Seitsemän veljestä kuului Hugo Lindforsin suosikkikirjoihin. :) Vankilassa asekätkijät lukivat sitä mitä käteen saivat. Päiväkirjassa mainitaan lukemistoksi Tarzan-kirjoja ja salapoliisiromaaneja kuten Marton Taigaa.

Päiväkirja on kirjoitettu hyvällä tyylillä, vaivihkainen huumori sävyttää vankilakokemuksia.

"Olen täällä koristellut selliämme kauniilla kuvilla. Käytävään johtavan ilmanvaihtokanavan suulle olen liimannut "Hopeapeilin" kansikuvan. Tuohon akkunan alle pöydän päälle liimasin Seuran kannen, mikä esittää Helena Karaa filmistä "En ole kreivitär". Kaappimme oveen on liimattu "sotasyyllisten" kuvat ja seinille lutikantaposta aiheutuneet veriläiskät on peitetty pienemmillä kuvilla. Mistä liimaa. Kylmä peruna on tarkoitukseen erinomaista."

Vangit seuraavat ahkerasti lehdistä Helsingin tapahtumia ja vertaavat omia kokemuksiaan Helsingin vangittujen tilanteeseen. "Olemme innolla lukeneet pääkaupungin lehtien välittämät selostukset sotasyyllisyysjutusta ja olemme hyvillämme, että kommunistien vihaama Tanner päästettiin vapaalle jalalle. - Muuten olen henkilökohtaisesti tullut siihen käsitykseen, että Rydin päiväkirja, jonka oikeuskansleri jätti oikeudelle, on kirjoitettu tai täydennetty myöhemmin. Se tuntuu näin "lautamiesjärjelläkin" annettuna liian viisaalta."

Lindfors vapautui kuulusteluvankeudesta joulukuussa 1945 ja alkoi valmistautua tulevaan oikeudenkäyntiin. Kuten mainittu, oikeuteen hän ei ehtinyt.

Jonkinlainen trauma asekätkentäjuttukin tuntuu olleen, sillä sotien jälkeen asianosaiset eivät halunneet kokemuksistaan puhua. Kirjassa mainitaan myös Tuula Aamuvuoren kirjoittama Kuopion lääninvankilan historiikki. Aamuvuoren haastattelemat vankilatyöntekijät eivät mielellään puhuneet asekätkijöistä, samoin vankilan arkistoista ei löytynyt aiheesta tietoa.

Asekätkijän vankilapäiväkirja sopii luettavaksi sotahistoriasta kiinnostuneille. Ei tarvitse olla raskaan sarjan harrastaja, sillä kirja on lyhyehkö ja helposti sulateltava. Minulle kirjan erityiskiinnostavuus syntyi sukulaisuuden vuoksi, koska eipä omista sukulaisistaan saa kovin monesta kirjasta lukea.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Ohrana
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona