Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle

Kirjastossa bongasin Arja Tiaisen uusimman runokokoelman, joka on ollut henkisellä muistutuslistallani melko pitkään, niin aiheensa kuin mukavan kansikuvansa puolesta. Runokokoelman alaotsikko on Ajopäiväkirja, ja tiesin etukäteen sen verran, että runot pohjautuvat Tiaisen kokemuksiin autokoulussa. En tiedä onko hän jo saanut ajokortin, mutta ilmeisesti melko pitkään ja hartaasti hän kokoelman kirjoittamisen aikana auton ajoa opiskeli.

Nopealukuinen tämä kirja olikin. En tiedä oliko hienoinen pettymys, etteivät runot sitten tosiaankaan mitään sen syvällisempää tarjonneetkaan, kuin tuokiokuvia autokoulun ja autoilun parista. Jotenkin sitä kai ajattelee, että "oikeiden" runoilijoiden pitäisi kirjoittaa runonsa aina ikään kuin kahdelle tasolle. Että vaikka ne kertoisivatkin arkisista asioista, tuntisi niitä lukiessaan pääsevänsä kuin mysteerin jäljille. Saisi semmoisia säväreitä sieluunsa, tuntemuksia, ajatuksia ja mielleyhtymiä, jotka johtaisivat jonnekin runon itsensä ulkopuolelle.

Toisaalta monissa runoissa on hyvin tuttu ja siinä mielessä huvittava fiilis. Että kun oikein joutuu taistelemaan jonkin teknisen laitteen kanssa, turaa aikansa eikä meinaa onnistua, ja joutuu jo pohtimaan kaikenlaisia syntyjä syviä, miten sen kanssa pärjäisi. Tiaisen kokemukset autoilusta tuntuvat olevan sitä samaa. Autot ja autolla ajaminen kiehtovat häntä suunnattomasti, mutta käytännön tasolla oppiminen on haastavampaa. Tässä alku runosta otsikolla "Että viiskymppinen akka löytää itsestään bimbon blondin":

"Se oli yllätys, täytyy sanoa.

Ne telkkarissa ja leffoissa bimboja näyttelevät ovat

väärän rahan tekijöitä, joku muu niille ne repliikit laatii."

Kuten sanoin, hirmu syvällisiä ulottuvuuksia näistä runoista ei löydy, vaan nämä ovat niin kielensä kuin sisältönsä puolesta arkista käyttörunoutta. Autojen ja tekniikan maailma ja sieltä ammennettu sanasto on kyllä keski-ikäiseltä suomalaiselta naisrunoilijalta ilahduttavan tuore veto.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Turha hätkähtää
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
François Villon: Testamentti

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Nykyhetken tyttölapsi alkoi tarinansa ilahduttavasti Lappeenrannasta. Nuori Anja saapuu kyläilemään tätinsä luokse, ja juna-asemalla on vilskettä, kun koko ratsurykmentti tuntui tulleen seuraamaan junan tuloa. Anja täteineen suuntaa kohti hotelli Patriaa, ja myöhemmin kirjassa Anja käy tanssimassa Kasinolla.

Pääosa kirjasta sijoittuu kuitenkin kesäiseen Saimaan saareen, 1930-luvun loppupuolelle. Juoni on melkein yhtä älytön kuin näissä "nainen pukeutuu pojaksi" tarinoissa: nainen pukeutuu pikkutytöksi. Anjan tädin saaren nykyinen hallitsija, agronomi Ollikainen kun vihaa syvästi 15-35 vuoden ikäisiä naisia. 20-vuotias pienikokoinen ja siro Anja leikkaa siis hameensa lyhyeksi ja laittaa rusetin tukkaan ja kas, kaikki pitävät häntä 14-vuotiaana. Tuohon aikaan 14-vuotiasta on tämän kirjan perusteella todellakin kohdeltu lapsena: eräässä kohtauksessa Anja saa Ollikaiselta nuken tuliaisiksi!

Mutta kun tämän älyttömyyden hyväksyy, on juoni mitä nautittavin. Anjan leski- ja vanhapiikatädit, naapurihuviloiden asujaimisto sekä rempseä palveluskunta kokevat arkielämän pieniä ja suuria seikkailuja. Anja on ihastuttavan topakka ja napakka sankaritar. Hän ei haikaile eikä surkuttele, vaan järjestää asiat oman mielensä mukaisiksi. Kun tämä kirja on kirjoitettu kymmenkunta vuotta myöhemmin kuin Valtosen esikoinen Nuoren opettajattaren varaventtiili, on eräs kiinnostava seikka järjestetty uusiksi. Varaventtiiliä lukiessanihan ihmettelin, miksi sankaritar luopui työssäkäynnistään yhden vuoden uran jälkee naimisiinmenon myötä. Kun Anjalle koittaa happyend, hän toteaa näin: "Suoritan ensin reppuni. Sitten voin ruveta totuttamaan perhettä avioliittoaikomukseeni. Samalla hankin pätevyyden johonkin ammattiin. Nykyhetken tyttö ei uskalla aseettomana heittäytyä aviomiehen armoille. Luultavasti antaudun talousalalle. Siellä ei ole tungosta. Kärsäpää tarvitsee ammattitaitoisen emännän."

Muutenkin kirjasta suorastaan hyppi silmille erilaisia elämän ilmiöitä, jotka tuntuivat käsittämättömän ajankohtaisilta. Esimerkiksi seuraava, moraalisten rouvien keskustelussa kuultu toteamus:

"Kyllikki: Nykyajan ihminen erittelee liiaksi tunteitaan. Hänellä on siihen aikaa, hänellä on siihen esikuvia. Hän on lapsen kaltainen, joka ei tyydy taittamaan kukkaa, vaan kaivaa sen juurineen ylös, tutkii jokaisen juurikarvan ymmärtämättä, että hän tappaa kasvin."

Ehkä tuon Universumien tomun jälkimainingeissa kiinnitin kenties huomioni herkästi rivien välistä välittyvään uskonnollisuuden käsittelyyn. Tapauskovaisuus on ollut vielä voimissaan, ja varsinkin nuoria on kasvatettu ankarasti synnintuntoon. Mikähän lienee ollut Valtosen henkilökohtainen vakaumus? Ainakin sankaritar Anja kuvailee eräässä kohtauksessa, että hänen "suruton" äitinsä ei kasvattanut häntä uskoon, vaan Jumalastakin hän kuuli ensi kertaa vasta koulussa.

Täm kirja on uusintapainos vuodelta 2006. Eipä haittaisi ollenkaan, vaikka muistakin Valtosista saataisiin taas uusintapainoksia.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
L.M. Montgomery: The Blue Castle
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles

Olen ihmetellyt Google Analyticsin puolella erästä käsittämätöntä hittiä blogissani. Kirjoitin Seitsemästä veljeksestä heinäkuun 12:na päivänä, ja erityisesti viime viikkoina se on ollut ylivoimaisesti luetuin sivu. Kaiken kaikkiaan julkaisunsa jälkeen juttua on luettu tähän mennessä yhteensä 1 578 kertaa, keskimäärin 4 min 22 s ajan. Edellinen hitti, Jari Tervon Ohrana, on vielä kokonaismäärältään niukasti luetumpi. Se on julkaistu 3.11.2006, ja sitä on luettu yhteensä 1 653 kertaa keskimäärin 3 min 41 s ajan. Tällä menolla Seitsemän veljestä tulee pikapuoliin keulimaan Ohranan ohi, sillä viimeisen kuukauden tilastoissa Ohrana on vasta 16:nneksi luetuin sivu. (Taivutinkohan järjestysluvun oikein? Lunttasin kyllä googlesta, mutta sieltähän saattaa tulla minkälaisia neuvoja tahansa.) Olen pohdiskellut, ovatko suomalaiset tosiaan näin ilahduttavan kiinnostuneita Seitsemän veljeksen kaltaisesta klassikosta, mutta eiköhän tämäkin mene koululaisten piikkiin. Aika moni äidinkielenopettaja ilmeisesti edelleen vaatii, että Seitsemän veljestä pitää lukea. Siihen viittaavat myös lukuisat hakusanat tyyliin "seitsemän veljestä juoni lyhyesti", joilla blogiini on tultu.

Asiaan. Pentti Saarikosken tulkinta Euripideen Herakles-näytelmästä on alunperin äidin kirjahyllystä peräisin. Minun hyllyssäni se ehti odottaa lukuvuoroaan vuoden. Syy miksi tartuin siihen on se, että viime viikkoina on ollut sen verran kiirettä, ettei aina nukkumaan mennessä ole heti unikaan tullut. Luen aina ennen nukkumaanmenoa muutaman sivun kirjaa, se on tehokas rentouttaja ja mielen puhdistaja arjen askareista. Ja levoton olo vaatii järeät aseet. Superrentoutukseen sopii joku ns. "vaativa" kirja, joka antaa aivoille niin paljon ponnisteltavaa, että arkikiireet väistyvät nukahtamishetkellä taka-alalle. Herakles olikin tähän oiva valinta. Muutama sivu, ja jo tuli uni tehokkaasti.

Näiden ylistävien suositusten jälkeen muutama sananen itse kirjasta. Saarikoski on kirjoittanut kirjaan oivan esipuheen, jossa suomennoksen taustaa selvitetään. Näytelmä on suomennettu alkujaan Turun kaupunginteatterin esityksen tarpeisiin. Saarikoski kertoo, miten hän on oikonut mutkia mielensä mukaan, jättänyt osan tekstistä pois ja keksinyt välillä itse lisää. Suomennos ei noudata antiikin runomittaa, vaan on Saarikosken vapaamuotoista runoa. Tämähän käy sinänsä ilmi jo kirjan otsikoinnista, jossa Saarikosken nimi on luonnollisestikin ennen Euripidesta. ;)

Herakleen tarina on toki pääpiirteittäin tuttu, niin kuin se kai useimmille onkin. Antiikin Kreikan myyttinen voimamies, ihmisen ja Zeun poika, väkivahva kahdentoista uroteon tekijä. Sain itse huomaamattani jo lapsena tuhdin annoksen antiikin taruston tuntemusta, koska meillä kotona oli satukirjasarja, johon kuului ainakin Persialaisia satuja, Pohjoismaisia satuja, Andersenin satuja, Afrikkalaisia satuja ja Kreikkalaisia satuja. Kirjaston tietokantahausta tarkistin, että kyseessä on sarja nimeltä Maailman satuaarteita (Helsinki : Weilin + Göös, 1973 (pain. Tshekkoslovakiassa). Sarja on näköjään alunperin toimitettu Saksassa. Tykkäsin kovasti lukea satuja, ja tämän sarjan kirjat tuli luettua moneen otteeseen. Koska Kreikkalaisia satuja perustui antiikin Kreikan jumaltarustoon, tulivat siinä samalla jumalhierarkia ja tärkeimmät tarut tutuiksi huomaamatta. Odysseia-satuversion innoittamana luin jopa Pentti Saarikosken suomentaman Odysseian. Ajattelin muistaakseni että onpa kivaa kun tästä sadusta on pitempikin versio. Aika raskashan kirja oli, kun olin lukiessani 9-vuotias, mutta läpihän se tuli luettua. Eipä ole tullut sen jälkeen tartuttua, ja näinköhän sitä aikuisena ihan äkkiä lukisikaan. Lukutoukilla on yleensä aina jokin "pätemiskirja", jolla kehutaan että minä jo sen ja sen ikäisenä luin sitä ja tätä vaativaa kirjallisuutta. No, minulla se on tämä.

Herakles-näytelmä kattaa yhden jakson sankarin elämästä. Tarina alkaa Herakleen kotoa. Siellä vaimo Megara, lapset ja Herakleen maallinen isä Amfitryon ovat hätää kärsimässä, kun Teeban kuningas Lykos hyökkää heidän kimppuunsa. Herakles seikkailee itse tällä välin Haadeksessa, missä hänen matkansa venähti kun hän jäi sinne pelastamaan ystäväänsä Theseusta. Megara ja Amfitryon yrittävät viivyttää kuolemantuomiotaan odottaen Herakleen paluuta.

Lopulta Herakles tulee ja Lykos kohtaa voittajansa. Peliin puuttuu Zeun vaimo Hera, joka ei pidä miehensä inhimillisestä lehtolapsesta ja haluaa kostaa tälle tämän menestyksen. Hän lähettää Herakleen kimppuun Hulluuden ja vaatii tätä usuttamaan Herakleen vaimonsa ja lastensa kimppuun. Näin käykin, ja raivohulluuden puuskassa Herakles surmaa oman perheensä. Vain vanha Amfitryon jää eloon murhenäytelmää todistamaan. (Voikohan tämän kertomista pitää spoilaamisena, jos tarinan juoni on parituhatta vuotta vanha, joten sen kulku on ainakin teoriassa yleisessä tietämyksessä?) Kun Herakles tulee järkiinsä, aiheuttaa hirmutyön tajuaminen hänelle tietysti kovaa tuskaa ja ahdistusta.

Saarikoski mainitsee esipuheessaan, että tätä näytelmää on teatteripiireissä hieman hyljeksitty, koska draamallisesti se ei täytä Aristoteleen runousopin vaatimuksia. Sinänsähän tuo draaman kaari tosiaan on varsin yksioikoinen. Minusta tämä oli kuitenkin miellyttävä lukukokemus. Oli mukava virkistää muistojaan antiikin tarinoiden parissa. Lisäksi Saarikosken runorytmi toimii meikäläisen kohdalla aina. Hänen suomen kielensä hieman pakenee määrittelykykyjäni. Se on kirkasta ja heleää, se ei ole vanhentunut, mutta silti ajan patina sanavalintoineen näkyy siinä hyvällä tavalla, hieman kuin kauniisti ikääntyneessä huonekalussa näkyvät ajan kulumisen jäljet. Pois muodista se ei kuitenkaan ole mennyt, vaan päin vastoin sille on ikääntymisen myötä kertynyt lisää arvoa. Se "vapaana juoksevan koiran rytmi" tässäkin on. Otava on julkaissut viime vuosina tyylikästä sarjaa, toimittajina H.K. Riikonen ja Janna Kantola, johon on koottu Saarikosken tekstejä teemoittain yksien kansien väliin. Sarjassa on ilmestynyt Antiikin runoutta ja draamaa, johon ei kuitenkaan ole mahtunut kuin pieni osa Saarikosken antiikki-töistä. Toivoisin uusintapainosta myös kahdesta hienosta runosuomennoskokoelmasta. Nämä ovat Sapfon Iltatähti, häälaulu sekä Jalkapolku, johon on koottu useiden kreikkalaisten runoilijoiden tekstejä. Tuoreimmat painokset taitavat olla pehmeäkantisia Delfiini-kirjoja 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Jospa kustantaja tekisi jossain vaiheessa toisen Saarikosken antiikki-kokoelman, johon nämä mahtuisivat mukaan.

Tässä vielä näyte tekstistä. Kohtauksessa kuoro toivoo nuoruutta takaisin. Pahoitteluni typografian rikkomisesta. Käsittääkseni Saarikoskelle tekstin asettelu ja sisennykset olivat hyvin tärkeitä hänen runojensa ulkoasussa. Blogspot kuitenkin tuntuu vetävän kaikki sisennykset aina alkamaan vasemmasta laidasta. Joudutte etsimään alkuperäisteoksen ja katsomaan mallia siitä saadaksenne autenttisen kokemuksen. ;)

"jumalat jos

mitään

niin antaisivat toisen nuoruuden

hyvän elämän palkaksi

ja kuolema olisi

vain paalu jonka juoksija kiertää

sen varjo

vangitsisi kelvottomat

jälleensyntyneet loistaisivat kuin tähdet

taivaalla jonka

merimies näkee kun pilvet hajoavat"

Lue myös nämä:
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha

Kadotettu puutarha on jatkoa Säädylliselle murhenäytelmälle. Kuten tunnettua, se pääsi julkisuuteen vasta 1990-luvulla, vaikka se on kirjoitettu 1950-luvulla. Aika ärhäkkä täti Hämäläinen lienee muutenkin ollut. Kustantaja on kaivellut arkistojensa aarteita viime aikoina ja julkaissut paljon muitakin hänen vanhoja kirjojaan, joita ei säädyllisyyden nimissä voitu kirjoitusajankohtanaan julkaista. Toivottavasti kirjailija seuraa pilvenreunalta tilannetta hyvillä mielin.

Luulin jatkavani suoraan siitä, mihin Säädyllisen murhenäytelmän parissa jäin. Odotin vähäeleistä, tiheäsyistä sivistyneistön perhedraamaa, mutta huomasin lukevani sotaromaania. Kirjan ensimmäisen puoliskon ajan seurataan talvi- ja jatkosotaa säätyläisperheen näkökulmasta kotirintamalta käsin, ja samalla minulle avautui aikaisempaa paremmin eräs toinen kirjallisuushistoriallinen ihmettelyn aihe. En ole ihan täysin kai pystynyt ennen samaistumaan siihen, että miksi se Tuntematon sotilas sytytti sellaisen kirjasodan ilmestyessään ja miksi sitä pidettiin niin paheksuttavana. Nyt se vähän valkeni. Henkisen elämän edustajat, henkisissä arvoissa ikänsä uineet tohtori ja Elisabet vierastavat rintamalta kantautuvia kansanomaisia sanontoja. Esimerkiksi "jermu" ja "korsu" edustavat heille "kielen alhaisoa". Eldankajärven jää on hermostuttava renkutus. Leo-pojan kirjeet slangihenkisine sanontoineen tuntuvat hieman sopimattomilta, vaikka pojan kirjeitä odotetaankin kovasti.

Tohtori ja Elisabet ovat sivistyneisyydessään ja isänmaallisuudessaan eräänlainen vastinpari Väinö Linnan Pohjantähdessään kuvaamalle pappilan pariskunnalle. Hämäläinen vain on hiton paljon enemmän kotonaan säätyläisperheen ajatusmaailmassa kuin Linna. Elisabet, jonka tohtori ajattelee erittävän helmiäistä kaiken kiusallisen ympärille, on hartaassa ja naiivissa uskonnollisuudessaan ja ajalle tyypillisessä korkeahenkisessä isänmaallisuudessaan uskottava ja eheä hahmo. Lisäksi Säädyllisessä murhenäytelmässä aavisteltu maailman murtuminen, uusien lihallisten arvojen hyöky astuu nyt täyteen toteen. Erityisen kovana tämä tuntuu sodan jälkeisenä pula-aikana, kun inflaatio on syönyt tohtorin palkan ostovoiman olemattomiin, palvelustyttöön ei ole enää varaa ja perheeseen on pakko ottaa lautakunnan määräyksestä alivuokralainen, joka ei täytä Elisabetin käytösihanteita.

Ihailkaa Hämäläisen hienoa kielenkäyttöä. Näissä vanhemmissa kirjoissa on myös se mukava puoli, että niistä puuttuu MTV-sukupolvelle tyypillinen hötkyily. Kirjailija malttaa kertoa asiansa kaikessa rauhassa, ottaa sille oman tilansa, sen sijaan että koko ajan pitäisi tiivistää ja typistää kerrontaa. Kohtaus sijoittuu toisen maailmansodan ratkaisuhetkien aikaan:

"Tohtori sulki silmänsä. Hänen aivoissaan risteilivät tuon sanonnan tuomat vastenmielisyyden tunnot. H-hetki... He luovat tuollaisia käsitteitä, jotka eivät vaadi edes silmänräpäyksellistä intellektuellia tajuamista, se juuri on hävittämistä, he tunkeutuvat pyhään... Minä en sano: minulla on M-hetki, vaan minä matkustan... Hän kieltäytyi vastauksessaan käyttämästä sanaa H-hetki osoittaakseen, ettei sitä hyväksynyt ja tunteakseen tyydytystä että ainakin omassa maailmassaan sen käytön kumosi."

Sinänsä henki on sama kuin niissä Mika Waltarin Pienoisromaaneissa: toinen maailmansota murskasi vanhan ja uudet aatteet hyökyivät aallon lailla vanhan tilalle. Minulle tämä lukukokemus jotenkin avasi sitä ajatusta, että me edelleen elämme toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Vaikka siitä on yli kuusikymmentä vuotta aikaa, mikä tarkoittaa monille ei-historiasta-kiinnostuneille ihmisille jo muinaisuutta, niin vielä ei ole tullut samanlaista aatehistoriallista murrosta. Helvi Hämäläinen kirjoittaa toistuvasti näissä romaaneissaan lihan valtakauden alkamisesta. Henkinen häviää lihalle. Ja niinhän se hävisikin, jos tarkastellaan, miten kulttuurituotoksissa sodan jälkeen alkoi yhä voimakkaammin kiihtyvin kierroksin vahvistua seksuaalisuuden ja nuoruuden korostaminen. Syntyi ylipäätään nuorisokulttuuri ilmiönä, syntyi länsimainen huumeongelma kun morfiinilla piikitetyt veteraanit palasivat kotiin kaikkialla, päihteiden imu, tunteiden korostus järjen edelle. Nyt 2000-luvulla ollaan jo siinä pisteessä, että on vaikea miettiä, miten kukaan enää voisi yrittää olla nuorempi tai seksikkäämpi: Hollywoodissa 16-vuotiaista tehdään elokuvatähtiä ja 60-vuotiaat yrittävät leikkauksilla kiristää naamansa ja kroppansa 16-vuotiaan tasolle. Kova porno rupeaa olemaan hyväksytty ja mukava aikuisharrastus, jonka voi jo suurin piirtein laittaa CV:n maininnaksi töitä hakiessaan. Jossain vaiheessa tulee vielä iso käännös. Historia on aaltoliikettä.

Kirjan toinen puolisko onkin paluu perhedraamaan. Keskiössä on varhaiseen neitoikään varttunut Maaret, tohtorin hairahduksen hedelmä. Kuivakan, asiallisen tohtorin hellä isänrakkaus nuoreen, eloisaan tyttäreensä on ihanasti kuvattu. Aivan kuin tohtori ihmettelisi, miten hänen paperinrahisevasta olemuksestaan on voinutkaan syntyä jotain niin nuorta, viehättävää, kaunista, naisellista, voimakasta, valoisaa ja lämmintä. Säädyllisyyspelin kiemurat taitavan Elisabetin mieltä alkaa kuitenkin kaihertaa miehensä ja tytärpuolensa lämmin suhde, ja hän vapauttaa kerrankin luonnonvoimansa valloilleen tuhoa aiheuttamaan - siinä mittakaavassa kuin Säädyllisen murhenäytelmän säädyllisen perheen jäsenille hyvän käytöksen puitteissa suinkin sopii.

Kadotetussa puutarhassa (nimi viittaa tietenkin paitsi Eedenin puutarhaan, myös konkreettisemmin Naimin ja Arturin Kannakselle jääneeseen huvilaan sekä tohtorin ja Elisabetin Porkkalaan jääneeseen kesäasuntoon) viehätti henkilöhahmojen näyttäytyminen lukijalle lämpimässä, erilaisessa valossa. Säädyllisessä murhenäytelmässä henkilöitä kuvattiin mielestäni enemmän ulkokohtaisesti tarkkaillen. Nyt tutut hahmot saivat uusia ja välillä melko yllättäviäkin käänteitä. Rakkauselämässään värikäs Naimi tuntui varsin sympaattiselta ja kiinnostavalta hahmolta. Hänelle tosin rakkaus on lähinnä uhrautumista, mutta onpahan ainakin tuttavilla puhuttavaa. Tohtorin sielunelämää seurataan eniten. Elisabet on edelleen sama, teennäisesti käyttäytyvä ja hieman ärsyttävä itsensä, mutta kuitenkin todenmukainen ja omalla tavallaan sympaattinen. Ehkä armottomimmin kurmootetaan Arturia. Häntähän pidetäänkin Olavi Paavolaisen kirjallisena vastineena, ja Hämäläisellä ja Paavolaisella oli aikanaan suhde. Aika julma, mutta kuitenkin totuudellinen miehen muotokuva Arturista piirretään. Toisaalta, kaikki hyvät kirjailijat ovat ahneita elämän syöjiä, jotka rouskuttavat hampaisiinsa kaiken vastaantulevan säästämättä mitään tai ketään. Eikä hyviä kirjoja kaunistelemalla synnykään.

Joudun epäilemättä lukemaan tämän kirjan jossain vaiheessa uusiksi. Minut valtasi ahmimisilmiö. Vaikka Säädyllisessä murhenäytelmässä maltoin mieleni ja luin sitä keskittyneesti ja pikkuhiljaa, tässä tuli välillä hirmuisia kiihdytyksiä, kun piti harppoa tekstiä koko ajan eteenpäin saadakseni tietää, mitä ihmettä seuraavaksi tapahtukaan. Toisaalta, uusintakierroksella on sitten hyvä tilaisuus pohjustaa tarinaa lukemalla Säädyllinen murhenäytelmä tuona 1990-luvun "restauroituna" versiona. Sen verran sitä kurkinkin, että kirjasta löytyi mm. erittäin mielenkiintoinen keskustelu, jossa päähenkilöt analysoivat Hitlerin politiikkaa. Sopiva uusintalukutahti on näin aikuisiällä mielestäni muutaman vuoden päästä ensilukemasta. Lapsena tämä oli erilaista, silloin saatoin aloittaa kirjan alusta suurin piirtein saman tien, kun olin päässyt loppuun. Ehkä tämä aikuisen aivotoiminta on sen verran hidastunut ja kuormittunut, että ajatuksille ja kirjallisille kokemuksille pitää antaa useampia vuosia kypsymisaikaa.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Juhani Aho: Papin rouva
Mika Waltari: Pienoisromaanit

Mika Waltari: Pienoisromaanit

Mika Waltarin Pienoisromaaneja metsästelin puolilaiskasti divareista jo jonkun aikaa. Olen lukenut nämä aikaisemmin semmoisena 1990-luvun puolivälin keltakantisena painoksena. Sitä en löytänyt, mutta tilasin sitten Antikka.netistä vuoden 1966 painoksen, joten eipä ole valittamista.

Tuo ensimmäinen lukukerta tapahtui Pietarissa kesällä 2003. Se on helppo muistaa, koska asuin tuon kesän kaupungissa ja kävin lainaamassa suomenkielistä luettavaa Pietarin Suomi-instituutin mukavasta pikku kirjastosta. Pienissä kirjastoissa on aina se hyvä puoli, että niissä on tiivis valikoima ja lukijana on helppo eksyä kiinnostavien kirjatuttavuuksien pariin. Luin tuolloin myös Jorma Ojaharjun mainion omaelämäkerran Tämä elomme riemu ja rikkaus ja Eeva Kilven novelleja. Muuten olen Waltarilta lukenut Sinuhe egyptiläisen, useampaankin kertaan ja ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana, Turms kuolemattoman, lasten satukirja Kiinalaisen kissan ja jotain muutakin. Sinuhen sain hienona kuvapainoksena mummilta rippilahjaksi, ja pari vuotta takaperin samaa sarjaa olevan Turms kuolemattoman äidiltä. Juuri tässä Pienoisromaanit-kokoelmassa on mukana tuo mainostamani heroiinitarina. Jos olisin iltapäivälehden toimittaja ja uutisrintamalla olisi hiljaista, laittaisin jonakin päivänä lehteen lööpin "MIKA WALTARI YLLYTTI HEROIININ KÄYTTÖÖN". Ennen maailmanloppua -niminen tarina on nimittäin hurmaava ylityslaulu dekadenttiselle tuholle ja rappiolle. Se sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, ja siinä puolueeton pohjoismainen lehtimies tempautuu Saksasta mukaan loisteliaisiin suurjuhliin jonnekin Etelä-Eurooppaan. Hän tutustuu matkallaan viehättävään, tunnettuun elokuvanäyttelijättäreen.

"Sitoessani solmiota palasi elokuvanäyttelijätär luokseni. Hänellä oli yllään aamutakki, jonka punaista silkkiä pitkin juoksi hopeisia susia. Vesipisaroita vuoti hänen paljaita sääriään pitkin.

- Tahdotteko heroiinitabletin, hän kysyi avuliaasti ja ojensi kultaista rasiaansa. - Se tekee kaiken helpommaksi."

Muiksi suosikkitarinoikseni tämän kolmentoista pienoisromaanin kokoelman joukosta nousivat tällä lukukerralla Fine van Brooklyn, Kultakutri, Kuun maisema ja Pariisilaissolmio. Eipä moitteen sanaa ole muissakaan, tosin ehkä ensimmäinen, 1920-luvun lopulla alun perin julkaistu Multa kukkii on hieman kuivakkaampi ja ontompi kuin myöhäisemmät tuotokset. Suurin osa muista on kirjoitettu 1940-luvulla, ja toistuva teema onkin sodan aiheuttama maailmanpalo: miten vanha maailma romahti ihmisten ympärille, tavat ja tottumukset ja ihmisyksilön sielunrakennekin meni sodan pyörteessä uusiksi. Tämä kokemus välittyy Waltarin tekstistä hyvin voimakkaasti. On aika ennen sotaa ja aika sodan jälkeen. Sodan aika on huumaavaa, villiä, epätoivoista, kaiken irti ottavaa, elämässä kaikin voimin kiinni roikkumista. Parhaimmillaan Waltarilla on taito olla ylevä ilman, että se kääntyy koomiseksi tai tyhjäksi. Hänen kertojanäänensä on tunnistettava ja viehättävä. Voisiko häntä sanoa tarkkasilmäiseksi romantikoksi. Hän havainnoi kyllä ympäröivää maailmaa terävästi ja tarkasti, mutta osaa myös heittäytyä palvomaan kauneutta.

Lukijana arvostan muutenkin sitä, että kirjailija ammentaa kertojana runsaudensarvesta. Olen vähän huono ihailemaan minimalistista romaanitaidetta. Waltari oli valtavan tuottelias, ja osasi ottaa aiheensa melkein mistä tahansa. Ei puhettakaan, että hän olisi jänkännyt yhtä ja samaa aihetta niukoin, kymmenen vuoden välein ilmestyvin kirjoihin. Lisäksi tämänkertainen lukukokemukseni oli jotenkin erityisen elokuvallinen. Ikään kuin olisin katsellut tarinoita pääni sisäisinä elokuvina. Vaikkapa Pariisilaissolmio oli aivan ihana. Siinä ikääntynyt pankinjohtaja, käy grogilla Kämpissä vanhan ystävänsä kanssa, viehättyy sihteeriinsä, muistelee nuoruuttaan Pariisissa.

"Koetin sormissani solmiota ja oli kuin siitä olisi virrannut voimaa minuun. Sisuni kuohahti. Olin vanheneva, rauhallinen mies, joka en koskaan sanonut pahaa sanaa kenellekään. Mitä oikeutta kenelläkään oli polkea tunteitani ja harrastuksiani. Täsmällisyydellä ja uutteralla työllä, puutavara-alan tuntemukseni ja kielitaitoni ansiosta, olin saavuttanut nykyisen asemani pankissa ja minulla oli oikeus pukeutua niinkuin itse halusin, kenenkään irvistelemättä. Pääjohtaja sai sitoa vaikka kengännauhan kaulaansa eikä kenenkään mieleen olisi tullut nähdä siinä mitään omituista. Ei niin että moinen päähänpisto olisi koskaan juolahtanut hänen mieleensä, mutta toiselta puolen hänen solmionsa eivät paljon eronneet kengännauhoista. Nyt minulla oli kaulassani mitä hienoin pariisilaissolmio, oikea kilpa-ajosolmio, enkä aikonut erota siitä taistelutta.

- Enkä riisu, sanoin uhkaavasti.

Mitä suurimmaksi hämmästyksekseni vaimoni ei jatkanut keskustelua, kohautti vain kevyesti olkapäitään ja ravisti päätään."

Monissa muissa tarinoissa liikutaan niin ikään vanhassa Helsingissä, mutta kadun varjoisalla puolella. Esimerkiksi Jokin ihmisessä sekä Kultakutri sijoittuvat suorastaan alamaailman pariin, kuvaavat häikäilemättömiä, rikollisia ihmisiä, jotka tekevät pahaa lapsesta asti ja joilla on villi veri ja kulkijan luonto. Mutta Waltarin kertomina tällaisetkin päähenkilöt kuulostavat romanttisilta onnensotureilta, vaikka maailman pimeää puolta ei suinkaan peitellä. Usein teemana toistuu myös nuoren ihmisen kasvu viattomasta ja kirkkaasti tuntevasta lapsesta kyyniseksi, väsähtäneeksi aikuiseksi, jonka nautinnot ovat jo sameat ja ajatukset kovat. Erityisesti tähän paneudutaan Kuun maisemassa. Siinä on monta kiehtovaa luonnekuvaa, varsinkin kerrottaessa Miriamista, uskonnollisten kasvatusvanhempin luota näyttelijän oppiin pakenevasta tytöstä. Hän tuo mieleen jonkun vanhan maailman viettelijättären, Liana Kaarinan tai Anneli Saulin:

"- Sinusta on tullut kuuluisa. Onneksi olkoon, sanoin tuntien ettei kulunut ulsterini sopinut hänen turkkinsa rinnalle.

Hän kurotti suunsa korvani puoleen, ihmisten tähden veitikkamaisesti hymyillen, kuin sanoakseen minulle jotakin viehättävää ja kuiskasi: "Haista itse." Niin hän kuiskasi minulle kuin pahasisuinen pikkutyttö laitakaupungilta. Säpsähdin ihmisten tähden, mutta minun oli pakko naurahtaa.

- Epäonnistuin teatterissa, hän sanoi. - Elokuva jauhetaan kokoon kuva kuvalta. Minulla on filmaattiset kasvot. Kuva kuvalta osaan sanoa repliikitkin, vaikka näyttämöllä unohdan ne. Minussa on hermovika. Siksi kuolen näyttämöllä. Mutta en ole kylliksi postikortti päästäkseni elokuvien pääosiin. Minulla on erikoisalani. Heinäkasa. Siinä olen hyvä. Kai sen olet huomannut."

Onnistuin näköjään olemaan lukuajoituksessani suorastaan trendikäs, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Waltarin syntymästä. Toivottavasti saamme paljon kiintoisia Waltari-juttuja eri medioista. Onkin erikoista, ettei Waltarista ole kirjoitettu kovinkaan paljon elämäkertateoksia tai tutkimuksia. Hänhän kuolikin jo 1970-luvun lopulla, joten luulisi pahimpien elinaikana hänen päälleen langetettujen rasitteiden, kuten viihdekirjailijan leiman, jo hälvenneen. Kirjakaupassa törmäsin uudehkoon Waltari-kirjaan, joka näköjään on mennyt vieläpä oppikirjojen luokituksen alle. Ehkä tuo täytyy lukea kumminkin, ja odotella josko Panu Rajala saisi joskus sen Waltari-kirjan valmiiksi, jota hän on jo lehdissä mainostanut etukäteen.

Näitä pienoisromaaneja suosittelen lämpimästi ja tasapuolisesti kaikille. Jos runsas, kaunopuheinen kieli ja kuvaus kiinnostaa, samoin kuin dekadenttisen romanttiset henkilöhahmot potemassa maailmantuskaa, sekä viehättävästi säilynyt ajankuva ja hurmaava suomen kielen käyttö, on Waltari varma nakki. Jotain merkillistä hänen kerronnassaan on, jotain joka jää mieleen kytemään ja jättää lukijaan jälkensä.

EDIT: 13.1.08 Hesarissa oli kiintoisa juttu taiteilija Yrjö Saarisesta, jonka kirjallinen vastine löytyy kokoelman pienoisromaanista Jäinen saari.

...Lisäksi Antikka.netistä tärppäsi ja tilasin myös sen keltakantisen uusintapainoksen. :P Tämmöistä se on kirjojen keräilijän elämä näköjään. No, toinen kappale pitänee toimittaa divariin joskus hyllyntyhjennyspäivänä.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Juhani Aho: Yksin
Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack

Philip Pullman: Salaperäinen veitsi, Maaginen kaukoputki

Luin nämä kaksi kirjaa niin tiiviisti yhteen putkeen, että menkööt samaan merkintään. Salaperäisen veitsen luin itse asiassa yhdessä illassa. Kultaisen kompassin jatko-osa oli niin mukaansatempaava, ettei sitä malttanut päästää käsistään vaikka kuinka väsytti. On aina mukavaa huomata, että vielä löytyy kirjoja, joilla on tämä vaikutus paatuneeseenkin lukutoukkaan. :)

Kultaisen kompassin jälkeen Lyra löytää itsensä Salaperäisen veitsen alussa vieraasta maailmasta, jossa tuntuu olevan vain lapsia. Samaan aikaan lukija seuraa meidän maailmanne asukkaan, nuoren Will Parryn, tekemisiä. Will vie sairaan äitinsä tuttavan luokse asumaan, koska hän on päättänyt ottaa selvää, minne hänen isänsä katosi hänen syntymänsä aikoihin. Kuinka ollakaan, Will päätyy myös uuteen maailmaan, tapaa Lyran ja yhdessä he jatkavat seikkailujaan.

Koska tarina on vahvasti juonivetoinen, en rupea tässä kovin sen kummemmin selostamaan kaikkia käänteitä. Niihin kuuluu runsaasti vaihtuvia maailmoja, noitia, pappeja, tiedemiehiä, enkeleitä, maailmojen sotaa. Välillä tavataan Kaikkivaltias Luoja, välillä käydään kuolleiden valtakunnassa. Yllätykselliset juonenkäänteet pitivät mukanaan, ja oli mukavaa, että joku fantasiakirjailija jaksaa panostaa persoonallisten hahmojen ja tapahtumapaikkojen luomiseen. Pullman lähestyy välillä aihettaan suorastaan scifistisellä otteella, minua miellytti erityisesti tutkija Mary Malonen löytämä maailma, jossa evoluutio on tuottanut pyörillä liikkuvia, selkärangattomia zalifeja.

Sitten siihen uskonnollisuuteen tai uskonnonvastaisuuteen. Minusta Pullman ei ole mikään kiihkoateisti saatikka erityisen uskonnonvastainen. Hänen ei tarvitse. Hänen maailmankuvansa tuntuu olevan vahvasti realistinen ja luonnontieteisiin nojaava (jos näin voi sanoa, kun kirjoissa mm. hypitään vähän väliä rinnakkaisten maailmojen väliä) ja kirkon vallankäytön kuvauksessaan hän ei ole suinkaan hyödyntänyt edes pahimpia kirkkohistorian tositapahtumia. Pullman lienee niitä ihmisiä, jotka näkevät uskonnot ja jumalat ihmismielen tuottamina keksintöinä, joita lisäksi vielä hyvin usein käytetään väärin vallanjanon vuoksi. Pullman ylistää kirjoissaan tätä elämää, tämänpuolista maailmaa. Hänen enkelinsä kadehtivat ihmisiä, joilla on tunteva, fyysinen ruumis, jotka saavat nauttia kaikista tämän maailman elämisen riemuista. Kuoleman jälkeen ihmisen on onnellista hajota avaruuteen, jolloin hänen atominsa palaavat elämän kiertokulkuun osana luontoa.

Luulisi, ettei tämmöinen mielipide maallistuneissa länsimaissa kovinkaan radikaali ole. Ehkä Amerikan katoliset ovat kuitenkin toista mieltä, onhan tuo massiivisella rahalla tehty Kultaisen kompassin elokuvaversio tuottanut vain vaatimattomat lipputulot. Ehkä sikäläisten uskovien painostus ja huhujen levitys on tosiaan toiminut tehokkaasti, eivätkä ihmiset ole menneet katsomaan elokuvaa. Paradoksaalisesti nämä katoliset siis toimivat juuri niin kuin katolista kirkkoa symboloiva Magisterium Pullmanin kirjoissa. Mieleeni tuli myös Kaari Utrio: hän kuvaa keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissaan erittäin uskottavasti kirkon otetta. Lyran maailmassa kirkon ote on vain edelleen aivan samanlainen kuin keskiajalla, sillä mitään uskonpuhdistusta Lyran maailman historiassa ei koskaan tapahtunut. Kirkko on edelleen universaali poliittinen mahti, vallanhaluinen ja taitava, sen edustajilla on silmät ja korvat joka puolella tunnettua maailmaa ja tehokkaat painostuskeinot niitä kohtaan, jotka uskaltavat olla eri mieltä kirkon kanssa.

Pullmanin kerrotaan rakentaneen kirjasarjastaan osin tietoista vastinetta Narnia-sarjalle. Narnian perusjuonihan oli allegoria kristinuskosta: hyvä Aslan-leijona uhrautuu narnialaisten puolesta kuolemaan, mutta nousee ylös kuolleista. Pullmanilla entinen nunna Mary Malone kertoo tarinan uskostaan luopumisesta, kun totesi arvostavansa ja rakastavansa maanpäällisen elämän ihmeellisiä antimia, ja kuolleiden valtakunnassa uskova mies tahtoo tiukasti uskoa olevansa taivaassa, vaikka onkin vain harmaassa ja synkässä varjojen valtakunnassa. Suurimmaksi mahdiksi ja universumeihin vaikuttavaksi voimaksi osoittautuu ihmisten välinen rakkaus, myös lihallinen sellainen.

Lukijana kiinnitin huomioni Lyran vanhempiin. Hänen isänsä, lordi Asriel (Asrielhan on helppo anagrammi Israelista) on aina suhtautunut tyttäreensä jokseenkin välinpitämättömästi, hän rakentaa omaa poliittista uhkayritystään. Lyran äiti on Kolmen muskettisoturin Myladyn sukuinen naishahmo, vallanhimoinen ja valehteleva juonittelija, joka käyttää viehätysvoimaansa hyväkseen miesvastustajiensa kohdalla. Mutta kyllä lukija kohtaa aikanaan myös heidän rakkaudentekonsa lapsensa puolesta.

Ja kuten aina näiden messiaanisten, lapsisankareita kuvaavien tarinoiden kohdalla, Lyran tarina on myös kertomus aikuistumisesta. Mitä ihmiselle tapahtuu murrosiän kynnyksellä? Milloin lapsen viattomuus muuttuu aikuisen tiedostamiseksi? Miten käy, kun syömme hyvän ja pahan tiedon puusta - kun suomut putoavat silmiltämme, mutta elämään astuu myös häpeä? Mutta tarvitseeko ihmisen hävetä sitä, mitä hän todellisuudessa on? Pullmanin mukaan ei tarvitse - päin vastoin, saamme iloita maailmastamme, elämästämme, lihallisesta ruumiistamme, jota enkelitkin kadehtivat.

Lue myös nämä:
Philip Pullman: Kultainen kompassi
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Philip Pullman: Kultainen kompassi

Kävin männäviikolla katsomassa elokuvan Kultainen kompassi. Se oli mielestäni varsin viihdyttävä fantasiapläjäys, ja päätin tutustua myös suosittuun Universumien tomu -kirjasarjaan, jonka ensimmäiseen osaan elokuva perustuu.

Elokuvan jälkimainingeissa ehdin surffailla netissä lukemassa aiheesta lisätietoa, ja hämmästyin kovin esimerkiksi tästä sivusta. Kyllähän amerikkalaisten uskonnollisuus välittyy jo tv-uutisista, missä presidentti Bush rukoilee Jumalan siunausta sotatoimilleen, mutta oikeastiko siellä ollaan tällä tasolla? Pelätään tätä elokuvaa, että se on ateismimyönteinen ja johdattaa viattomat lapsiparat kirjojen pariin, joissa suorastaan tyrkytetään ateismia? Voi voi.

Olen tätä aihetta joskus aiemminkin sivunnut, tuolla Harry Potterin parissa. Siteeraan itseäni:

"Kun kirjasta tulee tarpeeksi suosittu, niinkuin Harry Potterin tai Da Vinci -koodin kohdalla on käynyt, ryhtyvät kaiken maailman asiantuntijat paavia myöten ottamaan kirjoihin kantaa, yleensä jollakin tavalla huolestuneesti tai varoittelevasti. Pitkän linjan lukuharrastajia tällainen huvittaa. Kirjastot kun ovat täynnä kirjoja kenen tahansa luettavissa, joissa tyrkytetään paljon vaarallisempiakin asioita viattomille lukijoille kuin lasten noitakoulukuvitelmat tai vihjailut Jeesuksen perhe-elämästä. Minua huvitti kovasti kun luin esimerkiksi Mika Waltarin mainion Pienoisromaanit-kokoomateoksen. Eräässä tarinassa kuvattiin esimerkiksi toisen maailmansodan pyörteissä seikkailevaa näyttelijätärtä, joka pitkin tarinaa käyttää suurieleisesti heroiinia. En muista nähneeni lööppejä tai ministeritason kannanottoja, joissa huolehdittaisiin koululaisten altistumisesta Mika Waltarin heroiinikirjallisuudelle."

Eipä tämä vain amerikkalainen ilmiö ole, joku suomea osaava kommentoija varoittelee täällä: "Philip Pullmanin Universumin tomua on hyvin ateistinen kirjasarja. Eli jos olet millään tavoin kristillinen ihminen, ja haluat välittää sitä arvomaailmaa lapsillesikin, en suosittele."

Mielipiteet herättivät minussa hieman pohdintaa. Nämä ihmiset ovat sitä mieltä, että kirja, jossa saattaa olla ei-kristillisiä arvoja, vaikuttaa lukijansa mieleen siten, että hänkin muuttuu ei-kristilliseen suuntaan. Miksi tämä olisi ongelma lastenkirjoissa, tai sellaisissa kirjoissa jotka mielletään lastenkirjoiksi? (Pullmanin kirjoja ja Harry Pottereita lukevat monet aikuisetkin.) Jos aikuinen haluaa, että lapsi lukee vain sellaisia kirjoja, jotka välittävät kristinuskon sanomaa, pitäisi lapselle antaa vain kristinuskoa opettavia lastenkirjoja. Mutta sehän vasta aivopesua olisikin. Voi lapsiparkaa, jolta olisi suljettu pois ei-uskonnollisten satujen ja tarinoiden laaja maailmankirjallisuuden perinne. Ja kuinka heikoissa kantimissa näiden ihmisten usko on, jos mikä tahansa ei-uskonnollinen taideteos riittää sysäämään heidät irti uskostaan?

"Normaalit" lastenkirjat ovat joko täysin epäuskonnollisia, tai sitten edustavat erilaisia mielikuvitusmaailmoja, joissa on vaikkapa noitia ja puhuvia eläimiä. Eivätkö nuo aikuiset tajua, mikä on mielikuvituksen voima? Siinähän se lukemisen riemu on, että pääsee kirjan matkassa kuvittelemaan asioita, joista tietää itsekin etteivät ne ole totta, mutta voi herkutella sillä ajatusleikillä, että ne olisivatkin?

En usko että näin ajattelevat aikuiset harrastavat itse kovinkaan paljon lukemista. Heillähän menisi pää sekaisin, jos he eivät pystyisi kuvittelemaan ja samaistumaan ollenkaan. He luulevat, että ihmisen aivot ovat kuin pesusieni, joka imee kritiikittömästi tietoa sitä mukaa, kun ihmisen tietoon upottaa. Kun nyt katson omaa blogiani, olen päässyt näidenkin kirjojen parissa uppoutumaan moniin erilaisiin maailmoihin. Ei minussa silti ole herännyt hinkua päästä väkivaltaiseen vankilaan, vaikka katsoinkin telkkarista Ozia, eikä leikkimään meikkileikkejä Susanna Sievisen lailla, vaikka hänen prinsessakirjansa luinkin. Kävisiköhän noille fanaatikkoaikuisille niin? Ilmeisesti, jos he uskovat, että ihminen automaattisesti omaksuu hänelle annetun maailmankuvan yhden luku- tai katsomiskerran jälkeen.

Noh. Kultaisen kompassin kirjastosta sain ja nopsasti luinkin. Mielestäni se häviää Harry Pottereille, vaikka päinvastaisia mielipiteitä on runsaasti. Syynä se, että henkilöhahmot ja luonteenkuvaus ovat paljon kliseisempiä kuin Harryssä. Tämä on juonivetoinen kirja, perinteinen tyylipuhdas seikkailu, jossa sankaria heitellään kiperiin tilanteisiin ja hänen pitää selvitä niistä. Nuori Lyra-tyttö joutuu Oxfordista seikkailuun, jossa hän pääsee niin Norjan (kirjan fantasiamaailmassa Norroway) ja Lapin maisemiin, aina arktisille jääkentille asti.

Tarinassa on paljon hyviä aineksia, siksi pidinkin elokuvasta ja kiinnostuin kirjasta. Ihmisten sielu on daimoni, eläimenkaltainen hahmo, joka seuraa ihmistä joka paikkaan. Pohjoisessa hallitsevat panssaroidut haarniskakarhut, voittamattomat taistelijat. Lapin noidat lentävät pilvimännyn oksilla kylmää tuntematta ja elävät satoja vuosia. Suomalaisetkin ovat kerrankin päässeet mukaan brittiläiseen fantasiamaisemaan Lyran kohdatessa noidan nimeltä Serafina Pekkala. Lyra etsii oxfordilaista ystäväänsä Rogeria, joka on kaapattu Uhraamislautakunnan keskukseen, jossa lapsille tehdään kammottavia kokeita.

Hieman ikävää oli, että parhaiden brittiperinteiden mukaisesti luokkajako on voimissaan. Palvelijoiden daimonit ovat aina lauhkeita ja uskollisia koiria, ja palvelijat itse ovat melko aivotonta sakkia. Harmillista. Harry Potter on harvinaisen hyvin tässä mielessä onnistunut kiertämään englantilaisen luokkayhteiskunnan stereotypioiden kuvaukset. Lisäksi kirjassa mennään välillä vähän liikaa siihen "pahuus uhkaa ja maailmanloppu tuloo ellei nuori sankarimme onnistu messiaanisessa tehtävässään" -moodiin, mikä tekee fantasiasta pahimmillaan aina vähän tylsää. Saapi nähdä jaksanko lukea kakkos- ja kolmososan. En nyt ole mitenkään ryntäämässä kirjastoon varausta tekemään, mutta ehkäpä joskus ne luen - joko pikapuoliin tai joskus myöhemmin.

Yhdessä asiassa kirja kyllä onnistui herättämään minussa vahvoja tuntemuksia. Nimittäin pohjoisten lumikenttien kuvauksessa ja uljaiden haarniskakarhujen (metallia takovia taistelevia jääkarhuja) kuvauksessa. Minulla on ikävä talvea. Surettaa ajatella, että en ehkä enää koskaan saa kokea kunnon talvea. Miksipä se tästä enää muuttuisi, kun kahden talven ajan on katseltu loskaa ja plussakelejä, ja ilmastonmuutos on kuitenkin itseään nopeasti kiihdyttävä kierre. Napajäätiköt sulavat vauhdilla ja arktiset eläimet kuolevat tätä vauhtia nopeasti sukupuuttoon. En minä nyt ikinä ole mitenkään hirveästi tykännyt kovista pakkasista, mutta mieluummin -30 astetta kuusi viikkoa putkeen kuin vesisadetta joulukuussa. Kun olin lapsi, oli kevättalvella suurta huvia mennä ajamaan polkupyörällä hangille. Ne olivat niin kovia että kestivät hyvin. En mahda enää ikinä päästä kantohangille kävelemään. Muistan joitakin kuutamoisia iltoja, kun kuu paistoi niin kirkkaasti että melkein värit näkyivät ja luminen maailma kimmelsi erilaisissa sinisen sävyissä. Leevi and the Leavings lauloi tästä hyvin: "Voi kunpa toiselta tähdeltä katsella vois, kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois. Hän silloin itkisi krokotiilin kyyneliä, maapallo lahjaksi lapsille jää."

Lue myös nämä:
Philip Pullman: Salaperäinen veitsi, Maaginen kaukoputki
SF Said: Varjak Käpälä
Peter Høeg: Lumen taju

Art Spiegelman: Maus

Jos pitäisi tutustua vain yhteen teokseen, joka käsittelee juutalaisten joukkotuhoa toisessa maailmansodassa, suosittelen Mausia. Se on osuva, kattava, ajatuksia herättävä, vailla lässytystä mutta silti inhimillinen kertomus juutalaisesta Auschwitzissä.

Keskitysleirikertomuksia tulee tasaiseen tahtiin esimerkiksi Hollywoodista. Sinänsä se ei ole ihme, sillä käsittääkseni useat suuret Hollywoodin elokuvatuotantoyhtiöt ovat juutalaisten hallinnoimia. Jos suomalaismogulit istuisivat Hollywoodin tuottajina, kaipa talvisotaelokuvia tehtäisiin vähintään viiden vuoden välein. Sinänsä en ole hirmuisen ihastunut välillä melko hurskastelevaan ja imelään keskitysleiriviihteeseen. Ilmiössä ikävintä on se, että siinä ikään kuin ulkoistetaan kaikki maailman pahuus Hitlerille. Että kyllä se oli niin hirveää se Hitlerin touhu ja ne keskitysleirit ja kaikkea, voi kamala sentään, onneksi ei enää semmoisia ole. Ja höpön höpön. Ei se raaka ja hirmuinen pahuus ole mihinkään tästä maailmasta hävinnyt, ja kamalia diktaattoreja on riittänyt ennen Hitleriä ja Hitlerin jälkeen. Ketään ei vaan kiinnosta, jos jossain Sudanissa ja Ruandassa veli nousee veljeään vastaan, saatikka että siitä näyttäviä Hollywood-elokuvia tehtailtaisiin.

Muutenkin aiheen käsittelyssä näkyy hyvin selvästi, että historiankirjoitus on aina voittajien historiaa. Stalin kepitti Hitlerin mennen tullen niin kuolonuhrien määrässä kuin valtakauden pituudessa, mutta päivän Hesarin mukaan hänelle ehdotettiin Nobelin rauhanpalkintoa 1940-luvulla pariinkin otteeseen... Ja nyt, 2000-luvun Suomessa, vaaditaan patsasta Helsinkiin Stalinin oppi-isän Leninin kunniaksi. Vielä Staliniakin kovemmat tappotilastot nakutti taululle Mao, mutta nehän nyt olivat vaan jotain kiinalaisia, ketä kiinnostaa.

Vaan onhan tuo juutalaisten kohtalo natsi-Saksassa silti olennainen osa eurooppalaista 1900-luvun historiaa. Juutalaisvastaisuudella itsessään on pitkät perinteet Euroopassa, onpa tainnut olla aina ajanlaskun ajasta alkaen, jolloin juutalaiset joutuivat diasporassa hajaantumaan Israelista muille maille. Kristillinen kirkko on ollut yksi urhoollisimmista juutalaisten vainoajista. Sinänsä onkin kyllä käsittämättömän hienoa, että juutalaiset ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa niin elinvoimaisena halki vuosituhansien. Hieman niinkuin mustalaiset. Mutta siinä missä mustalaiset ovat useimmissa maissa olleet sosiaalista pohjasakkaa, ovat juutalaiset lähes poikkeuksetta nousseet älymystön, kaupan, tieteen ja taiteen huipulle. Ehkä he todella ovat sitä valittua kansaa. Vähän epäilen että suomalaisista ei olisi samaan, sillä vaikka suomalaisia on sankoin joukoin lähtenyt siirtolaisiksi esimerkiksi Ruotsiin ja Amerikkaan, ovat suomen kielen osaaminen ja suomalaisen kulttuurin tunteminen hävinneet jo sukupolvessa parissa ja suomalaiset ovat sulautuneet osaksi valtaväestöä.

Kumminkin. Mausissa Art Spiegelman haastattelee keskitysleireiltä selvinnyttä, iäkästä isäänsä Amerikassa. Puolalaissyntyinen Vladek Spiegelman pääsi vaimoineen sodan jälkeen Ruotsiin ja sieltä Amerikkaan, jossa Art-poika syntyi. Sarjakuva kulkee kahdella aikajanalla: yhtäällä seurataan Artin ja huonokuntoisen, oikuttelevan isän kohtaamisia, toisaalla kuljetaan isän matkassa halki sodan. Etäännytyskeinona on vanha tuttu antropomorfismi, ihmisten kuvaaminen eläinhahmoina. Juutalaiset ovat hiiriä ja saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, amerikkalaiset koiria, ruotsalaiset hirviä ja ranskalaiset sammakoita.

Puhuttelevan tarinasta tekee se, ettei Artin isä Vladek suinkaan ole mikään lälly nyyhkijä. Hän on laskelmoiva, käytännöllinen mies, joka miettii pitkälle kaiken niin sopivan vaimoehdokkaan valinnassa (kaunis häviää rikkaalle) kuin nälkäkuoleman partaalla ruokajonossa (hän säästää aina puolet annoksistaan). Eräässä kohtauksessa Art jopa pohtii isänsä uuden vaimon kanssa, että on tarinan kannalta huolestuttavaa, että Vladek on kuin rasistinen pilakuva saidasta vanhasta juutalaisesta. Vladek onkin kauppamies, joka ennen sotaa menestyy tekstiilialalla, vankilassa hän vaihtokauppaa käymällä hankkii itselleen niin sopivat vaatteet kuin ylimääräisiä ruoka-annoksia, vielä viimeisessä junakuljetuksessa vaihtaa katolta kaapimaansa lunta sokeriannokseen. Yltäkylläisessä Amerikassa vanhuuden päivinä tarkkuus on kääntynyt jo sairaalloiseksi, kun hän poikansa kiusaksi laskee kaiken tulitikkuaskissa olevia tikkuja myöten.

Mutta ei Vladek tunteeton ole. Hän kokee ja näkee sodan ja keskitysleirien kauhut voimallisesti. Hänessä vain on sellainen annos pragmaattisuutta, että hän pystyy aina ajattelemaan hieman pitemmälle kuin muut, miettimään, miten selviäisi vielä tästä hetkestä eteenpäin. Hän tukee ystäviään, tosin tilanteen kiristyessä ystävyys menettää merkitystään hengissäselviämisen rinnalla, jolloin vanhatkin ystävät ovat valmiita ilmiantoihin ja rahankiristykseen.

(Huom. nuo skannaamani esimerkkikuvat aukeavat klikkaamalla isompina uuteen ikkunaan.)

Olen lukenut Mausin ehkä kymmenkunta vuotta sitten ensimmäisen kerran, ja silloin piirrosjälki oli tuntunut jotenkin epäselvältä ja vaikeasti hahmotettavalta. Olisinko vain ollut tuolloin kokemattomampi sarjakuvien lukija, koska nyt ainakin Spiegelmanin piirrokset miellyttivät kovasti silmääni. Hänellä on tuollainen hieman kotikutoinen tyyli, mutta 40-luvun tunnelmaan ja sota-ajan ankeuteen se sopii loistavasti. Samoin kuin eläinhahmojen käyttäminen. Albumissa on myös se hyvä puoli, että se kattaa pitkän ajallisen kaaren, 30-luvulta aina sodanjälkeiseen aikaan asti. Lukijana hahmottaa hyvin, mikä vaivihkainen ja hidas kehitys juutalaisten joukkomurha olikaan. Ensin puolalaiskaupungissa julistetaan kaikenlaisia uusia säädöksiä, sitten ihmisille tulee muuttomääräyksiä, vähitellen väkeä alkaa kadota. Jokainen on ratkaisujen edessä: jotkut liittyvät valloittajien joukkoihin yrittäen näin säilyttää oman henkikultansa, toiset piilottelevat bunkkereissa ja piilopaikoissa vuosikausia hankkien ruokaa mustasta pörssistä. Myös Vladek joutuu sodan ensi vaiheessa rintamalle saksalaisia vastaan, ja saa kevyttä esimakua tulevasta sotavangiksi joutuessaan. Ihmisten erilaiset selviytymiskeinot hahmottuvat hyvin: Anja-vaimo on herkkä ja Vladekista riippuvainen, ja vaikka hän selviää leireiltä, ovat sodan kauhut hänelle liikaa vielä vuosikymmenien jälkeen. Kun olosuhteet raaistavat ihmiset eläinten tasolle, eivät kunniallisuus ja puhdasotsaisuus useinkaan enää kannata.

Eläkkeellä Vladek on kärttyisä, hankala, oikukas ja kaikin puolin äärimmäisen rasittava vanha mies. Ja paitsi että hän on ahne, saita ja riidanhaluinen, on hän myös rasisti. Tästäkin hänellä on riita poikansa ja miniänsä kanssa, nämä kun eivät voi käsittää että Auschwitzistä selvinnyt juutalainen kokee rotuvihaa ja ennakkoluuloja muita kohtaan. Mutta siksi Mausin tarina onkin niin uskottavaa ja hyvää luettavaa, ettei siinä kaunistella ihmisluontoa. Samalla se on tuhti oppikirja eräästä historian ajanjaksosta.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Marjane Satrapi: Persepolis
Sarah Waters: Yövartio

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Kirjastonhoitajille, jotka laittavat kirjoja esille "suositteluhyllyihin", menee kiitos tämänkin kirjan lukemisesta. Bongasin Poikani Kevinin kirjastoreissulla, ja muistin tästä kirjoitetun taannoin lehdissä kehuvaan sävyyn. Itse asiassa Jokelan kouluampumisen jälkilöylyssä kirjailija Lionel Shriveriä jopa haastateltiin jossain lehdessä. Hän tosin sanoi ettei aio edes opetella "sen suomalaisen pojan" nimeä, syynä osapuilleen se, että mitä enemmän mediassa kouluväkivallasta kohkataan, sitä enemmän uudet häiriintyneet penskat rupeavat ihailemaan tekijöitä. Tässä on kyllä paljon järkeä.

Poikani Kevin kertoo kouluammuskelijan äidistä. Kirja on kirjoitettu sinä-muotoon. Kevinin äiti Eva Khatchadourian kirjoittaa kirjeitä entiselle miehelleen Franklinille pari vuotta tragedian jälkeen. Kevin tappoi koulutovereitaan pienessä Gladstonen lukiossa hieman ennen 16:tta syntymäpäiväänsä, ja kaikki tuntevat Evan ja kohtelevat häntä juuri niin hylkivästi, kuin nuorisorikollisen äitiä voi kohdella. Lisäksi Kevin on tietysti superjulkkis, kuten muutkin kouluampujat tuppaavat olemaan.

Tästä kirjasta voin sanoa, ettei sitä kannata lukea ennen nukkumaanmenoa, koska ei taatusti nuku hyvin. Loppuun asti päästyä tämäkin kumminkin tuotti katharsiksen. Olen katharsista kehunut täällä blogissani aiemmin ainakin Hilkka Ravilon ja tv-sarja Ozin kohdalla. Wikipedia-selitys termille on tämä:

"Katarsis eli katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.

Käsitettä on käytetty muun muassa teatterissa tragedian yhteydessä. Antiikin Kreikan runousoppien mukaan tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen. Katarsis-termiä käytetään myös uskonnollisesta puhdistautumisesta sekä jännityksen tai ahdistuksen laukeamisesta."

Shriver on hyvä kirjailija. Kouluampuminen on vain yksi teema, muita tärkeitä pääjuonteita kirjaan mahtuu useita. Vasta kirjan loppupuolella heräilin huomaamaan, mikä tabun murtaja Shriver tässä kirjassa onkaan, kun hän kirjoittaa äidistä, jonka on vaikea rakastaa lastaan. Minäkertoja Eva kuvaa pitkitettyä nuoruuttaan, rakkauttaan mieheensä ja pohdiskelua lapsen hankkimisesta. Hän toteaa useaan otteeseen, että olisi hyvin voinut elää lapsettomana pariskuntana miehensä kanssa, raskaaksi tuleminen oli enemmänkin miehen kuin hänen toiveittensa mukaista. Esikoiseensa Keviniin hänen oli vaikea kiintyä ja lapsiperheen elämä tuntui kovin puuduttavalta verrattuna entiseen, lapsettomaan elämään.

Kevin kuvataan ensi alkuun jopa mustavalkoisen pahana hahmona. Paha lapsi on ylipäätään kirjallisuudessa melko harvinainen hahmo. Pelottava Kevin kyllä on. On karmivaa lukea pienen Kevinin ilkeydestä, pahantahtoisuudesta, laskelmoivuudesta, kylmäverisyydestä. Pienet harmittomat temput vanhempien kiusaksi vaihtuvat kasvaessa yhä raaempiin temppuihin naapurin lapsia tai koulukavereita kohtaan. Kamalinta on, kun Eva myöhemmin alkaa haluta toista lasta. Syntyy suloinen pikku Celia, jonka puolesta lukija pelkää koko ajan sydän pamppaillen. Eikä aiheetta.

Isä Franklin rakastaa poikaansa sokeasti, ja erimielisyydet pojan vuoksi ajavat pariskuntaa koko ajan erilleen toisistaan. Siksi kai tämä oli niin poikkeuksellisen tuntuinen teema. Jos ajatellaan melko kliseistä suomalaishahmoa, mummoa, jolta aikuinen alkoholisoitunut poika käy kiristämässä rahaa ja uhkailee väkivallalla, välillä lyökin, ero on selvä. Jälkimmäisissä tarinoissa mummo aina vaan rakastaa aikuista poikaansa pyyteettömästi kuin pikkulasta ja uskoo tämä muuttuvan parempaan suuntaan, vaikka kuinka itse kärsisi. Eva on harvinainen kirjallinen naishahmo: alleviivaamatta käy ilmi, että hänen elämänsä oli kaikin puolin hyvää ja onnellista ennen Kevinin syntymää, ja että Kevin vaikutti huonontavasti paitsi hänen omaan elämänlaatuunsa, myös hänen muihin ihmissuhteisiinsa ja taloudelliseen tilanteeseensa. Lopulta Kevinin hirmuteko romutti nämä kaikki Evan elämän rakennuspalikat sijoiltaan. Tabuja rikotaan todellakin raskaalla kädellä.

Kirja on samalla myös kattava listaus amerikkalaisten kouluampumisten historiasta. Kirjeissään Eva viittaa vähän väliä pääasiassa 1990-luvulla tapahtuneisiin ja yleistyneisiin kouluampumisiin. Fiktiivisen Kevinin tekoset sijoitetaan tapahtumaan pari viikkoa ennen Columbinen ampumisia. Shriver analysoi samalla terävästi amerikkalaisen kulttuurin julkisuushakuisuutta sekä aineellisesti hyvää elämää elävien ihmisten tarkoituksettomuuden tuntoja, jotka ilmenevät esimerkiksi masennuslääkkeiden runsaana käyttönä ja ylensyömisenä. Eva on melko epäamerikkalainen hahmo, sillä hänet kuvataan paljon matkustelleena ja kotimaataan runsaasti kritisoivana naisena.

Jostain syystä luen melko vähän käännöskirjallisuutta, ja ensin pelkäsin että pitkästyisin tämänkin parissa. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä teksti virtasi erittäin sujuvasti ja oli todella mukaansatempaavaa. Huolellista, monipuolista, mitään ei ollut liikaa eikä liian vähän. Suomennos oli myös tasokas. Sen verran osaan itsekin englantia, että suomennoksesta läpikuultavat amerikkalaiset sanonnat välillä hieman häiritsevät, koska monille ei ole suoraa suomalaista vastinetta, ja ne tuntuvat siksi käännettyinä epäluontevilta. Mutta eipä niitä varmasti ole parempaakaan tapaa välittää. Edelleen, hienoa että meillä on hyviä suomentajia, itse tuskin olisin tätä kirjaa ruvennut englanniksi lukemaan.

Muutenkin Shriver tuntuu, sanoisinko, epänaiselliselta kirjailijalta. Termi on ehkä vähän huono, mutta kuka olettaisi epästereotyyppisesti, että lempeän ja ystävällisen näköinen 50-vuotias nainen kirjoittaisi äitiydestä raa'an, kylmästi analysoivan ja epätyypillisiä tunteita esille seulovan kirjan. Kirjan on suomeksi julkaissut Avain-kustantamo - jostakin näitä pieniä, tasokkaita kirjoja tuottavia kustantamoja tuntuu nousevan kuin sieniä sateella. En ole ihan varma, haluanko etsiä Shriveriltä jotain muuta suomennosta käsiini, jos sellaisia edes on. Ovatkohan ne yhtä pelottavaa luettavaa?

Se hyvä puoli Oz-tv-sarjan katsomisesta taas oli, että kun Keviniä kuvataan nuorisovankilassa, voi hykerrellä kostonhimosta: toivottavasti sinulla on siellä samanlaista kuin Ozin vangeilla. Yllätyin myös, että alle 16-vuotias joukkomurhan tekijä selviäisi Amerikassakin vain seitsemän vuoden tuomiolla. Romaani nyt ei ole tietenkään kovin luotettava lähde koskaan missään fakta-asioissa, mutta taustatyöt tuntuivat kirjaa varten sen verran huolellisesti tehdyiltä, että kaipa sivistyneellä itärannikolla tämmöinen tuomio tosiaan olisi mahdollinen. Olen luullut että vain Suomessa on lepsuja tuomioita, ja USA:ssa tuomitaan kelle tahansa satoja vuosia vankilaa pienestäkin rikkeestä, näin kärjistetysti sanottuna.

Kokonaisuutena tästä kirjasta jäi pöllämystynyt olo, voi olla että vasta muutaman päivän päästä saisin jäsentyneempiä ajatuksia ulos. Suosittelen kirjaa, mikäli ahdistuminen ei pelota. Minä sain kumminkin myös katharsiksen.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Bret Easton Ellis: Lunar Park
TV-sarja: Oz

Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta

Työmatkalla ehti myös lukea. Taannoin kävin divarissa viemässä kirjahyllystä siivottuja kirjoja vaihtoon ja etsimässä vanhoja sarjakuvalehtiä, ja samalla reissulla bongasin Helvi Hämäläisen Finlandia-runokokoelman Sukupolveni unta. Säädyllisen murhenäytelmän jälkilämmössä tämä lähti mukaan.

Erilaista runoutta tämä ainakin oli, minulle. Suomalainen moderni runous on tyypillisimmillään melko sisäänpäin kääntynyttä: liikutaan runoilijan pään sisällä. Helvi Hämäläinen naulaa tässä otsikkonsa viimeisen päälle: sukupolvikuvausta on tosiaan paljon, talvisotaa, toista maailmansotaa, keskitysleirejä. Vanhan ja elämässään paljon nähneen naisen ääni kuuluu myös: runoilijaminä enteilee ja odottaa kuolemaa, kertoo monista itkuistaan, kaipaa kuollutta lastaan. Ulospäin kääntynyt yhteiskunnallinen katse puhutteli, samoin Säädyllisessä murhenäytelmässä lukijalle välittynyt tunne siitä, että Hämäläinen on kirjailijana näkijä, joka pystyy katsomaan historiassa vuosikymmeniä eteenpäin ja taaksepäin siinä, missä joku toinen ei kykene näkemään viikkoakaan eteenpäin saatikka muistamaan mennyttä. Tuli mieleen Eino Leinon runonsäe: "Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun."

Nyt on luvassa täysin epäprofessionaalia ja subjektiivista analyysiä. Saarikoski-fanina tunnuin löytävän yhtäläisyyksiä Saarikosken Tiarnia-sarjan ja tämän Sukupolveni unta välillä. Ajallisestihan ne eivät ole edes kaukana toisistaan, Sukupolveni unta julkaistiin vuonna 1987. Tuttuja tuntoja löysin esimerkiksi näistä pätkistä. Huom. nämä eivät ole kokonaisia runoja, vaan pätkiä runoista. Lisäksi nämä pätkät itsessään eivät aina ole suoraan vastinpareja, vaan runot, joihin ne kuuluvat, herättivät mielessäni assosiaatioita. Ei olisi kuitenkaan järkeä kopioida tähän kovin pitkiä pätkiä tekstejä, siksi poimin vain joitakin säkeitä sieltä täältä.

Hämäläinen: "Kuljit kanssani auringon kasvaessa,
kun medentuoksuisten kammioitten hämärässä
syntyi kuningattarien uni
kuljit kanssani keltaisessa päivässä,
niittyjen tummassa kullassa ja punassa,
varjoissa, jotka painoivat kuin kultaesineet nummella."

Saarikoski: "Sillä tammikuun kuudentena päivänä
tapahtui että
mehiläiset heräsivät
ja opastivat minut
mäen päälle jossa kynttilät kirkkorakennuksessa
loisti"

Hämäläinen: "hän kuoli sinussa kituen kuin mies joka sairastaa,
hän yski toivottomana pois keuhkonsa,
hän kuoli pää kääreessä niinkuin kuumesairas"

Saarikoski: "Tuuli yski keuhkonsa rikki
joskus kauan sitten, kun olin nuorukainen"

Lisäksi Hämäläisenkin runoissa esiintyy paljon hevosia. Pidin myös hänen tyylistään puhutella suoraan historiallisia henkilöitä, tässä tapauksessa esimerkiksi John F. Kennedyä ja Thomas Jeffersonia. Ja varsinkin talvisotaa ja sotaveteraaneja kuvaavat runot olivat todella autenttisia - 1980-luvun loppupuolella ne lienevät olleen suorastaan rohkeita, veteraanien kunnianpalautus kun taisi olla vasta alkamassa?

Kokoelman loppupuolen runot ovat enemmänkin luonnonmystiikkaa. Alkupuolen ulospäinsuuntautunut katse ja näkijän ote historian kertomiseen miellyttivät, ehkä varsinkin juuri siksi, että nuorista nykyrunoilijoista kovinkaan moni ei tämmöisiä kirjoita. Aina vaan sitä oman elämän jauhamista ja kääntelyä ja vääntelyä.

Kadotetun puutarhan saan toivottavasti pikapuoliin näppeihini. Olisikohan se minulle sitten se joulun teholukupaketti?

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle