Kirjojen keräilystä

Viime aikoina kirjablogeissa on ollut hyviä keskusteluja kirjojen ostamisesta, keräämisestä ja hamstraamisesta. Aiheen aloitti Aamuvirkku yksisarvinen vertaamalla hauskasti muoti- ja lifestylebloggaajien ja kirjabloggaajien kulutustottumuksia. Keskustelussa määriteltiin, että kirjakeräilijä suurin piirtein tietää, mitä hänellä on hyllyssä, mutta kirjahamstraaja ei aina tiedä. Aiheeseen tartuttiin myös Kirsin kirjanurkassa, ensin sosiologikatsauksessa ja sitten pyrkimyksessä rajata oma kokoelma sataan kirjaan. Myös Kirjakko pohti hamstrausta ja sadan kirjan rajausta.

Minä olen onneksi edelleen keräilijä, en hamstraaja. Hyllymetrejä kotoa löytyy taatusti vähemmän kuin monella muulla: minulla on kaksi kuuden hyllyn korkuista kirjahyllyä ja yksi yhden hyllyn sarjakuvahylly. Kirjojen kiertokulku on jatkuvaa: viimeksi tällä viikolla vein muovikassillisen kirjoja työpaikan pöydän alle odottamaan, että ehdin viedä ne divariin, toisen kassillisen panin miehen mukaan kierrätettäväksi. Siitä huolimatta minulla on hyllyssä kirjoja, jotka omistan kahtena, kolmena tai jopa neljänä kappaleena. Mitäs järkeä tässä on, eikö kannattaisi panna tuplakappaleet kiertoon, jotta tilaa vapautuisi uusille kirjoille?

No EI! Keräilykohteet ovat keräilykohteita ja niille varataan parhaat paikat hyllyistä. Esittelen tässä vähän keräilysaaliitani.

Otava julkaisi uuden painoksen Tiarnia-sarjasta alkuvuonna, ja pakkohan se oli mennä ostamaan. Tiarnia-runot ovat minulle tosi tärkeitä. Kirjarivissä toisena oikealta on vuonna 1997 ostamani Tiarnia-sarja, jota olen lukenut sikapaljon. Ensimmäisenä vasemmalla on Saarikosken kaikkien runojen Runot-kokoelma, jossa toki myös on Tiarnia-sarja mukana. Keskellä näkyvät ohuet kirjat ovat nettidivareista hankkimani Hämärän tanssit, Tanssiinkutsu ja Tanssilattia vuorella, siis Tiarnia-sarjaan kuuluvat kokoelmat alkuperäisinä yksittäispainoksina. En ole jahdannut ensipainoksia, minulle ovat kelvanneet myöhemmätkin painokset. Yksi keräämisen ilojahan on asettaa itselleen uusia tavoitteita: voisihan sitä ruveta keräämään ensipainoksia, tai vaikka signeerattuja ensipainoksia, jos haluaisi haastetta.

Uusinta turkoosikantista Tiarnia-painosta olen lueskellut jonkun verran, ja kiva että Otava on panostanut painoksen ulkoasuun. Aika miellyttävä fonttikin on painokseen löytynyt, tuntui virkistävältä lukea tuttuja runoja uuden "tuntuisina". Mukavasti Otava on muutenkin pitänyt esillä Saarikosken 75-vuotisjuhlavuotta: nimikkokirjoituskilpailuun tuli yli 1200 käsikirjoitusta.

Hugo Prattin Corto Maltese -sarjakuviin tykästyin jo lukiolaisena, joskus siinä peruskoulun ja lukion taitteessa kun sarjakuvalukumakuni laajentui Marveleista taidesarjakuvaa kohti. Ekat Corto-albumini olen ostanut 1990-luvulla. Enpä olisi silloin arvannut, että ostokset tulevat säilyttämään arvonsa ja jopa kasvattamaan arvoaan huiman hyvin. Corto-suomennokset ovat rahallisesti olleet parempi sijoitus kuin moni pörssiosake, pienemmässä mittakaavassa tosin, koska sarjakuvaan sijoitetaan yleensä kymppejä eikä tonneja. 1990-luvulla uusi albumi maksoi joitakin kymmeniä markkoja, paksusta Corto Maltese Etelämerellä -albumista muistan maksaneeni Paltamon kirjakaupassa noin 120 markkaa. Nykyään monesta Cortosta saa Huuto.netissä maksaa 50-100 euroa.

Vaan eihän näitä rahan vuoksi kerätä, ja jälleenmyyntiarvo on minulle käytännössä merkityksetön, koska en tietenkään aio näitä myydä! Hyvien tarinoiden vuoksi näitä olen hankkinut. Corto-suomennosteni kokoelma ei toki ole täydellinen, mutta melko kattava se alkaa olla, ja hykertelin tyytyväisenä muutama viikko sitten kun vihdoin sain Huuto.netistä alkuperäisen Corto Maltese Samarkandissa -albumin, josta maksoin 74 euroa. Taitaapa olla ylipäätään kallein hinta, mitä olen mistään kirjasta maksanut. Perustelin ostosta itselleni sillä, että olen vaihtanut ja myynyt roskakatoslöytöni sarjakuvia tähän mennessä jo yli 70 eurolla, joten tämä ostos oli tavallaan "ilmainen"... ei kuulosta yhtään selittelyltä, eihän?

Huutisostokseni oli kuitenkin vasta kolmas versio hyllyyni päätyneestä Corto Maltesen Samarkand-seikkailusta. Joskus vuosi sitten kyllästyin Samarkandin vaikeaan saatavuuteen, ja tilasin Amazonista ranskankielisen mustavalkoalbumin La maison dorée de Samarkand. Ajattelin, että olenhan minä lukenut ranskaksi Asterixiakin, ja koska olen Samarkand-seikkailun lukenut kirjastolainana, päätin että kyllä ranskankielinen kelpaa jos suomenkielistä ei kerran saa. Samoihin aikoihin tuli tieto, että Jalavalta on tulossa uusi painos Samarkandista. Se ilmestyi viime syksynä nimellä Samarkandin Kultainen talo. Siitä tein arvion Kvaak.fi -foorumille, ja arviossa käynkin hieman läpi eroja väripainoksen ja mustavalkopainoksen välillä. Joten ei ollut kovin yllättävää, että mustavalkoisen Samarkandin hinnat eivät Huuto.netissä juurikaan pudonneet, vaan keräilijäfriikit - kuten minä - haluavat selvästi edelleen kokoelmiinsa myös alkuperäisen mustavalkoisen suomennoksen.

Muita tarkoituksellisia kaksoiskappaleitani ovat ainakin Kaari Utrion Haukka, minun rakkaani ja Mika Waltarin Johannes Angelos. Mitäs keräilykohteita teiltä löytyy?

Haastattelussa Annabel Lyon

Tapasin Aleksanterin opettajan kirjoittajan Annabel Lyonin kirjamessulauantaina. Mukavan juttutuokion aikana kyselin kaikenlaista kirjaan liittyvää. 

Moderni kieli historiallisessa miljöössä

Aloitimme kirjan kielestä. Lyon sanoi ilahtuvansa aina, kun häneltä kysytään kirjan modernin kielenkäytön ja historiallisen miljöön suhteesta. Hän totesi myös että käännös on ollut onnistunut, jos kysyjä on lukenut Aleksanterin opettajan käännöksenä. Lyon kertoi halunneensa tuoda Aristoteleen aikalaisineen esille ihmisinä: ihmisen tunteet ja ajatukset ovat samanlaisia vuosisadasta ja jopa vuosituhannesta toiseen, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. Lyon kertoi lukeneensa paljon Aristoteleen kirjoittamia etiikkaa käsitteleviä tekstejä ja tunnistaneensa niistä monia yhä ajankohtaisia kysymyksiä.

Kielenkäytössä mielenkiintoinen asia oli englannin kielen sivumaut historiallisissa romaaneissa. Lyon kertoi, että Pohjois-Amerikasta katsottuna brittienglantia ja amerikanenglantia käytetään tietyllä tavoin historiallisissa viihdetuotteissa. Hän mainitsi esimerkkinä Gladiaattori-elokuvan: englanninkielisten katsojien mielestä oli ”oikeampaa”, että hahmot puhuivat brittienglannin sävyillä amerikanenglannin sijaan. Brittienglanti antaa kuulemma historiallisesti uskottavan leiman. Lyonin mielestä brittienglanti antiikissa on anakronistista yhtä kaikki – niin kuin onkin – ja sanoi käyttäneensä tahallaan kirjassaan amerikanenglantia. ”Emme ole enää siirtokunta”, hän totesi.

Näitä mielikuvia hän oli hyödyntänyt panemalla ateenalaiset puhumaan brittienglantia ja makedonialaiset amerikanenglantia. Syyt ovat ilmeiset: britit mielletään sivistyneistöksi, amerikkalaiset brutaaleiksi junteiksi, näin kärjistettynä. Juttelimme suomennoksesta ja kerroin, että suomennoksessa käytetään yleiskieltä, ja koetin selittää että suomen kielen murteissa on niin vahva paikallisleima, että jos antiikin Kreikassa muka puhuttaisiin suomalaismurteella, se saattaisi antaa vähän liian voimakkaan säväyksen kirjan tunnelmaan.

Fakta-aukkoja

Kyselin myös Lyonin jättämistä aukoista. Kirjassa on tapahtumia, joille ei anneta yksiselitteistä selitystä. Lyon kertoi halunneensa kirjalleen vankat taustatiedot, joten Aleksanterin elämäkertatiedoissa hän turvautui tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimusten viimeinen lenkki ovat aina samat ensimmäiset antiikin aikana julkaistut Aleksanterin elämäkerrat, kuten Plutarkhoksen kirjoittama elämäkerta. Aleksanterin elämästä tiedetään enemmän kuin Aristoteleen. Hänestä on vähemmän elämäkertatietoja, mutta sen sijaan Aristoteleen omia kirjoituksia Lyon luki paljon. Lyon korosti, ettei valitettavasti itse osaa kreikkaa, joten hän on perehtynyt lähteisiin käännöksinä eikä alkuperäislähteinä.

Niinpä kirjan kerronnalliset aukot ovat paitsi kirjallinen ratkaisu, myös loogisesti linjassa historiantutkimuksen tietojen kanssa: aivan kaikkea Aleksanterin ja Aristoteleen elämästä ei tiedetä, ja tietyistä tapahtumista on vaihtoehtoisia tulkintoja myös historiankirjoituksessa.

Aristoteleen Runousoppi ja Aleksanterin opettaja

Kysyin Lyonilta miten hän suhteuttaisi Aristoteleen Runousopin opetukset omaan kirjaansa. Lyon kertoi halunneensa noudattaa Runousopin oppeja kirjan rakenteessa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että hän rakensi kirjan aikajanasta yhtenäisen ja sijoitti sotakohtaukset ”näyttämön ulkopuolelle”.

Hauska yksityiskohta oli Lyonin kertomus kirjan loppupuolella olevista illallisista. Lyon halusi kirjoittaa kunnianosoituksen Platonille ja panna Aristoteleen keskustelemaan syvällisesti rakkaudesta samaan tapaan kuin Platon pidoissaan. Kustannustoimittajan mielestä ensimmäinen versio oli liian tylsä, joten Lyon ratkaisi tilanteen muuttamalla illalliskohtauksen ideaa. Makedonialaisvieraita ajatus muodollisesta keskustelusta vaivaannuttaa, joten Aristoteleen ajatus menee mönkään ja illallisilla keskitytään vapaamuotoisempiin huveihin.

Rinnat kuin omenat

Lukiessani Aleksanterin opettajaa eräs lause kiinnitti huomioni. ”Hän ei ole vihreä umpu kuin Pythias; hänen rintansa ovat raskasta taikinaa verrattuna Pythiaan omenoihin.” Mieleeni muistui Pentti Saarikosken suomentama Jalkapolku-kokoelma, johon on koottu antiikin runoja. Paulos Silentarios kirjoittaa näin:

”Sinun kurttuista pintaasi Filinna
enemmän rakastan
        kuin nuoruuden kaikkea mahlaa
Sinun veltonraskaita omenoitasi
käteni enemmän himoitsevat
        kuin tyttösen kiinteitä rintoja
    Sinun syksysi on
    heidän kevättään kauniimpi
    talvesi heidän
    kesäänsä lämpimämpi!”

Näytin runoa Lyonille ja kerroin mistä se kertoo, ja hän ilahtui runosta kovasti, mutta sanoi ettei tunne Paulos Silentariosta. Hän otti kyllä ylös Jalkapolun lähdetiedot voidakseen tutustua runoihin. Käytetyt alkutekstit ovat olleet Anthologia graeca I-VI, Griechisch-Deutsch, toim. Hermann Beckby, München 1957-58 ja The Greek Anthology I-IV, With an English Translation by W.R. Paton, Lontoo 1969. Lisäksi kokoelmassa on runoja, joita Saarikoski sai käännettäväkseen Armenian kansalliskirjastosta Jerevanista.

Saarikosken Kreikka-suomennoksista sai jutunjuurta senkin vuoksi, että Lyon kertoi saaneensa paljon lukijapalautetta kirjassa esiintyvistä alatyylisistä repliikeistä. Kerroin että kyllä Saarikoskikin runosuomennoksiinsa laittoi paljon alatyylisiä sanoja. Lyonin näkemys oli, että viktoriaanisen ajan brittitutkijat tekivät karhunpalveluksen antiikin kirjallisuudelle siivoamalla rumat sanat käännöksistä pois, mikä sai käännökset näyttämään alkutekstejä siveämmiltä.

Jatko-osassa naisen rooli

Lyon kertoi työstävänsä jatko-osaa, jonka pääosassa olisi Pikku Pythias, Aristoteleen tytär. Hän sanoi haluavansa tarkastella älykkään naisen elämää yhteiskunnassa, jossa naisen mahdollisuudet yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ovat paljon rajatummat kuin miehen. Osittain tämä teema näkyy hänen mukaansa jo Aleksanterin opettajassa sivuhahmojen kautta. Esimerkiksi Aleksanterin äiti, kuningatar Olympias, oli vihattu nainen, joka ei päässyt toteuttamaan lahjojaan, vaan turhautui ja kärsi.

Homoseksuaalisuus luonnollisena osana yhteiskuntaa

Kirjan homoseksuaalisuudesta kävimme mielenkiintoista keskustelua. Kerroin että Suomessa on jatkuvasti keskustelua homojen oikeuksista, joten siinä valossa oli varsin virkistävää lukea kirjaa, jonka yhteiskunnassa käytännössä kaikkiin miehiin suhtaudutaan biseksuaaleina. On ihan ok, että miehellä on suhteita toisiin miehiin, varsinkin kreikkalainen ”rakkauden kuningaslaji” eli vanhemman miehen suhde nuoreen poikaan oli esillä.

Lyon kertoi että aiheesta tulee välillä todella kiivasta lukijapalautetta. Jotkut miehet ovat lähestyneet hyvinkin aggressiivisesti ja kertoneet, että Aleksanteri Suuri ei voi olla homo. Lyonille on myös jyristy, että kreikkalaiset miehet eivät kerta kaikkiaan ole homoja! Huolimatta siitä, että sekä antiikin Kreikan tutkimuksessa että alkuperäiskirjallisuudessa homoseksuaalisuutta kuvataan osana arkea.

Vammainen veli Arrhidaios

Kerroin, että Aleksanterin veli Arrhidaios oli mielestäni sympaattisimpia sivuhenkilöitä koko kirjassa. Vammautunut Arrhidaios on suljettu syrjään hovin elämästä, mutta Aristoteles halusi kehittää hänen kykyjään. Lyon kertoi että Arrhidaioksen hahmoon vaikutti kovasti Lyonin oma perhetausta. Hänen veljellään on Downin syndrooma, joten hän on kasvanut lapsesta asti perheessä, jossa vanhemmat taistelevat vammaisen oikeuksien puolesta ja haluavat vammaiselle pojalleen hyvän elämän.

Aristoteleen teot lukijoiden tietoon

Erityisen vaikutuksen teki, kun Lyon kertoi opiskeluajoistaan, jolloin hän opiskeli mm. filosofiaa ja etiikkaa. Hän törmäsi aina uudelleen Aristoteleen ajatuksiin, joten alkusysäys kirjalle oli kiihkeä Aristoteles-fanitus. Lyon kertoi huomanneensa, ettei suuri yleisö tiedä Aristoteleesta kuin nimen, joten hän halusi kirjoittaa kirjan, joka toisi Aristoteleen tiedettä ja saavutuksia tutuksi lukijoille. Tämä tavoite taisi jossain määrin toteutua ainakin minun kohdallani.

Pentti Saarikoski: Eino Leino - Legenda jo eläessään

Tämäkin kirja on roskakatoslöydön vaihtarisatoa. Tällä kertaa retkeilin antikvariaatti Punaiseen Planeettaan. Oikein suositeltava divari tämäkin: valikoima oli tasokas ja hyllyt hyvässä järjestyksessä. Hipelöin Mika Waltarin ihanaa satukokoelmaa Kiinalainen kissa, mutta kun kirja pikkuisen rähjäisessä kunnossa oli ja maksoi 20 euroa, niin jätin kumminkin ostamatta. Divarin tasokkuus näkyi siinäkin, että vain osa tuomistani kirjoista kelpasi, loput lahjoitin Fidan kirpputorille. Vaihtoarvolla otin divarista täydennystä Saarikoski-kokoelmiini: Legenda jo eläessään -sarjassa julkaistun Eino Leinon. Kovakantinen kirja on vuodelta 1974.

Kirjasarjan idea kuvataan kansiliepeessä. "WSOY:n uusinta - ja erilaista elämäkertasarjaa 'Legenda jo eläessään' ei voi muuta kuin tervehtiä ilolla: niin poikkeava se on käsittely- ja toteutustavaltaan", kehui Uusi Maailma.

Kuten Saarikosken kohdalla aina, kirja on läpinäkyvä: työprosessi ja Saarikosken oma persoona kulkee tekstissä aiheen käsittelyn rinnalla. Jo esipuhe on mainiota luettavaa: Saarikoski kuvaa kustantamon tilaamaa työtä ja omia arvelujaan sen suhteen:

"Minun oli siis ymmärrettävän vaikea suostua kustantajan pyyntöön, sitäkin vaikeampaa kun heti arvasin mistä oli kysymys. Samoin kuin Leinon perustui minunkin maineeni ja kuuluisuuteni pikemminkin hurjiin ja epäsovinnaisiin elämäntapoihin kuin kirjallisiin saavutuksiin, pikemminkin siihen mikä näkyi ulospäin kuin siihen mikä oli tehty työhuoneen yksinäisyydessä, poissa ihmisten silmistä."

Minulle lukeminen oli jo senkin vuoksi antoisaa, että teos on runomuotoinen, eikä sitä ole sisällytetty Saarikosken yhteiskokoelmaan Runot. No, Runot on Otavan julkaisema ja tämä Eino Leino WSOY:n. Aloitin lukemisen hieman varoen, sillä minulla oli sellainen mielikuva, ettei tätä teosta jostain syystä kauheasti arvosteta Saarikoski-kaanonissa.

Eino Leinon itsensä runous on minulle tuttua, se taitaa periytyä runoudesta kiinnostuneille lukiolaisille sukupolvesta toiseen. Kirjahyllyni ylimmällä hyllyllä jököttää tukevasti Eino Leinon Elämän koreus -kokoelma, ja osaan useita Leinon runoja ulkoa. Helkkyvät helkavirret kalevalamittoineen, kuohuvat tunteet, lyyriset luontonäkymät ja suomen kielen notkea taivuttelu - siinäpä Leinon parhaimman runouden tyyli.

Joten nämä kehut, joita seuraa, ovat puhtaasti subjektiivisia. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Pentti Saarikoskesta ja Eino Leinosta, tämä kirja on antoisaa luettavaa, mutta voi olla että ihan kaikille ei ole. Suhtautukaa mielipiteisiini sen mukaisesti.

Varovainen asenteeni sai nopeasti kyytiä, sillä runot olivat aivan mahtavia. 

"Meillä on kiire herra Leino

tuomet kukkivat jo,

meidän on oltava säännöllisiä tavoissamme,

käytettävä tarkoin hyväksi nämä valoisat hetket,

aamiainen ei ole ruhtinaallinen mutta terveellinen,

sinun aikanasi ei tunnettu vitamiineja,

älä rupea leuhkimaan, minä tiedän sen Viipurin pohatan,

teidän bacchanalianne Kämpin kabinetissa."

Minulle oli lukunautinto jo itsessään upottautua taas kerran minulle rakkaaksi tulleeseen Saarikosken kieleen. Kuulasta kieltä mukaansatempaavassa vapaassa rytmissä - puhdistava kokemus kaiken arjessa ympäröivän roinakielen jälkeen. Erityisen hienoa on, miten Saarikoski miksaa runoihinsa Leinon omia säkeitä ja sitaatteja tai pastisseja muiden Leino-kirjoituksista. Esipuheessa Saarikoski kuvaa lukeneensa runsaasti kirjallisuusaineistoa Leinosta, mutta kertoo ettei merkitse lähteitä. "Kollaashit lukija samoin tunnistanee kollaasheiksi; se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska runo toimii tai on toimimatta siitä riippumatta, millaisista elementeistä se on kokoonpantu, vanhoista vai uusista."

Tutkimusta ei siis olla tekemässä, mutta kyllä silmien edessä virtaavat Leinon vaiheet rusoposkisesta lupaavasta ylioppilasrunoilijasta kirjattomaan karjattomaan mieheen. Todella herkullista on kirjan kuvitus. H. Aspelin on kerännyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista näytteitä Eino Leinon omakätisistä teksteistä, ja niitä onkin laidasta laitaan. On runoaihioita tunnetuista runoista, kuten Nocturnesta, mutta myös viestejä, muistiinpanoja, shakkipelin siirtoja ja vaikka mitä. Hieno kokonaisuus!

Kaikenlaisia kiinnekohtia voi löytää myös nykyhetkeä koskien. Kannattaa kokeilla, mitä itse löytää. ;)

Kaivoin hyllystä myös Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerran kakkososan. Olinkin ollut väärässä tämän kirjan arvostuksesta - aikalaisvastaanotto oli hyvinkin myönteistä. No, Tarkan kirjan lukemista on jo kahdeksan vuotta aikaa, eihän sitä kaikkea voi muistaa... Näin Tarkka kirjoittaa (s. 345):

"Leino-kirja oli menestys. Vaikka se pilkkasi akateemista kirjallisuudentutkimusta, yliopistonopettajat suhtautuivat siihen arvostavasti Joensuun (Hannes Sihvo), Tampereen (Marja-Leena Vainionpää) ja Turun (Pirkko Alhoniemi) sanomalehdissä. Yllättävin oli Helsingin yliopiston kunnianarvoisan emeritusprofessorin Rafael Koskimiehen kiitos konservatiivisessa Uudessa Suomessa."

Tarkka kuvaa Saarikosken saaneen taas lisää nostetta julkiselle suosiolleen, joten otetaan lainaus myös sivulta 347:

"Lehdet piirittivät väsymättä Saarikoskea, joka alkoi ottaa palkkioita haastatteluistaan. Eevan kahdeksansivuisesta haastattelusta hän sai 300 markkaa, Hymy maksoi tuhat markkaa jutusta, jossa hän listasi naisihanteensa: 1) kirjailija Tuula Saarto, 2) koulutussihteeri Inkeri Mäki, 3) laulaja Arja Saijonmaa, 4) kirjailija Kaari Utrio 5) juoksija Nina Holmén. Hänellä oli myös ilmaispalveluja: esitellessään Leino-kirjaansa hän vakuutti suurelle lehtimiesjoukolle, että hänen polvivammansa, fractura patellae comminuta, oli korvauksetta koko lehdistön käytettävissä."'

Kiitos Punaiselle Planeetalle. Tämä oli odotettua parempi löytö.

Klikkaa kuvaa niin näet sen suuremmassa koossa.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
François Villon: Testamentti
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa - suomennosvertailua

J.D. Salingerin klassikkokirjan Sieppari ruispellossa olen lukenut joskus tosi kauan sitten. Uusintalukeminen on ollut passiivisesti mielessä jo vuodesta 2004 asti, silloin nimittäin ilmestyi uusi suomennos. Mutta olisikohan 2 x 100 -kirjahaaste aktivoinut aivoni Siepparin suuntaan, tai ehkä Sannan joulukuussa raportoimat Sieppari-kokemukset iskivät kipinää. Hommasin omaan hyllyyn alkukielisen pokkariversion The Catcher in the Rye, kirjastosta lainasin Pentti Saarikosken suomennoksen vuodelta 1961 ja Arto Schroderuksen suomennoksen vuodelta 2004. Alkuperäisteoksen ilmestymisvuosi on selostettu kansiliepeessä: jatkokertomuksena tämä ilmestyi jo vuonna 1945, kirjana vuonna 1951.

Aioin ensin lukea kaikki versiot kerralla putkeen, mutta sitten päätin vähän pätkiä urakkaa ja luin vasta suomennokset, välillä vilkuillen alkutekstiä. Jätän tarkemmat juoniselostukset myöhemmäksi, jos käy niin että jaksan lukea vielä alkuteoksen niin kirjoitan sitten lisää. Perusasetelma lienee tuttu monelle, sitten voin keskittyä vertaamaan suomennoksia. Uudesta suomennoksesta on toki kirjoitettu aikanaan Hesarissa.

Nuorisokulttuuri oli kirjan ilmestymisaikaan vasta muotoutumassa, joten ei ihme että tämä kirja on aikanaan tärähtänyt kollektiiviseen tajuntaan nuoren kapinallisen tilityksenä. Nykylukijalle tarinassa ei sinänsä mitään kovin ihmeellistä ole. Yläluokkainen teini Holden Caulfield on saanut potkut hienosta poikakoulusta, ja hän päättää viettää hieman omaa lomaa New Yorkissa ennen kuin menee jouluksi kotiin.

Saarikoski-elämäkerroista muistan, että Sieppari ruispellossa -suomennos taisi herättää aikoinaan sekä ihailua että närää. Ihailua siksi, että hyvän kielen tajunsa ansiosta Saarikoski osasi kirjoittaa Holdenille luontevan äänen stadin slangilla. Kritiikkiä taas herätti, että Saarikoski pisteli välillä käännökseen omiaan ja välillä teki isojakin virheitä. Ihan ymmärrettävää, että uusi suomennos klassikosta 2000-luvulla tehtiin.

Aloitin lukemalla Schroderuksen version. Se oli miellyttävä ja hyvin luistava. Sinänsä Siepparin peruskerronta ei ole mitään ihmeen vaativaa - dialogia lukuunottamatta tarina kerrotaan kirjakielellä, mutta Salingerin käyttämät, 1940-luvun Yhdysvaltain itärannikon yläluokkaisen pojan käyttämät sanonnat ja kielikuvat ovat niitä, joiden kohdalla kääntäjä joutuu vähän pohtimaan mitä tekisi. Saarikoski käänsi koko kirjan puhekielelle, joten hänen versionsa tuntui Schroderuksen version jälkeen luettuna hieman takkuisemmalta. Schroderuksen Holden kuulostaa rauhalliselta ja analyyttiselta, Saarikosken Holden taas ärsyttävältä ja levottomalta. Vaikka juuri sellaiseksihan Holden kuvataan - hän kokee teinin elämäntuskaa ja angstia, ei viitsi tehdä koulussa mitään, on saanut potkut useista opinahjoista. Kunnianhimoa hän ei tunne mihinkään suuntaan, ja hän inhoaa kaikkea teennäisyyttä, jota hän havainnoi aikuisten maailmassa olevan. Schroderuksen suomennoksessa toistuu Holdenin inhoa kaikkea falskia kohtaan, Saarikosken suomennoksessa useimmin vilahtaa dorka.

Onkin kiva miettiä, että mitenkähän ihmeessä itse ratkaisisi käännökset. Alla esimerkkejä.

Schroderus: "Siitä minä Selmassa pidin, ettei se juurikaan kehua retostanut isäänsä. Se luultavasti tiesi, mikä falski vätys se äijä oli."

Saarikoski: "Se siinä oli kivaa että se ei puhunnu mitään paskaa suuresta isästään. Se varmaan ties mikä dorka tyyppi sen faija oli."

Salinger: "What I liked about her, she didn't give you a lot of horse manure about what a great guy her father was. She probably knew what a phony slob he was."

Parissa kohdassa huomasin hyvin Saarikosken huolimattomuuksia, kerran kengät vaihtuivat käännöksessä hansikkaiksi. Ja ainakin yksi lause oli lisätty aivan ylimääräiseksi. Tämä kohtaus kuulostaa melko käsittämättömältä Saarikosken käsittelyssä:

Saarikoski: "Se mun taksini oli kamalan vanha ja se hais niinkun joku olis just pompottannu siinä persettään."

Schroderus: "Taksi, jonka sain, oli tosi vanha ja haisi siltä kuin joku olisi vasta yrjönnyt sinne."

Salinger: "The cab I had was a real old one that smelled like someone'd just tossed his cookies in it."

Samoin tässä kohtauksessa kahden suomennoksen ero on ääripäästä toiseen - mutta enpä osaisi itsekään päätellä tuosta lauseesta sen merkitystä, jos se tarjoiltaisiin alkuperäisestä yhteydestä irrotettuna käännettäväksi:

Schroderus: "Huvittavinta oli kuitenkin se, että me oltiin huonoimmat luistelijat koko helvetin luistinradalla. Siis tosiaan huonoimmat. Ja siellä oli kyllä muutamia aivan toivottomia toheloita."

Saarikoski: "Huvittava juttu, mut me oltiin kaikista heikoimmat luistelijat koko kentällä. Tahtoo sanoa heikoimmat. Siellä oli muutamia helvetin hyviä luistelijoita."

Salinger: "The funny part was, though, we were the worst skaters on the whole goddam rink. I mean the worst. And there were some lulus, too."

Välillä tosin Schroderus soveltaa enemmän ja Saarikoski on uskollisempi:

Schroderus: "Oli aina yhtä vaikea sanoa, johtuiko nyökkäily siitä että se oli mietteissään vai vain siitä että se oli mukava vanha äijä, jolla on konseptit sekaisin."

Saarikoski: "Sitä oli mahdoton tietää nyökyttelikö se niin kovasti päätään sen takia kun se ajatteli niin kovasti ja vastaavaa, tai sen takia että se oli vanha ruuhi eikä erottannu takapuolta kyynärpäästä."

Salinger: "You never knew if he was nodding a lot because he was thinking and all, or just because he was a nice old guy that didn't know his ass from his elbow."

Jotkut kohdat taas on pakko kääntää vapaasti joka tapauksessa:

Schroderus: "Se selvästikin häpesi vanhempiaan, koska ne sanoivat "ratio" eikä radio ja muuta vastaavaa eikä ne olleet kovin varakkaita."

Saarikoski: "Se häpes selvästikin vanhempiaan kun ne sano "presitentti" ja sillailla eikä niillä ollu rahaa."

Salinger: "You could tell he was very ashamed of his parents and all, because they said 'he don't' and 'she don't' and stuff like that and they weren't very wealthy."

Saarikoski-suomennos huipentuu siihen, että kirjaan loppuun on lisätty sanasto, jossa selitetään kirjassa käytettyjä termejä. On ilmeisesti kulkenut suomennoksen lopussa mukana painoksesta toiseen, ei näitä selityksiä ehkä nykyään enää tarvittaisi. Tässä pari näytettä:

baby nainen; pienokainen
hintti homofiili
skeida ulostetta tarkoittava sana, käytetään myös kuvallisesti
sorry anteeksi

Jos tämän rinnakkaislukemisen jälkeen pitäisi suositella jompaa kumpaa suomennosta, niin sanoisin, että sen, joka haluaa tutustua Salingerin klassikkoon, kannattaa poimia Schroderuksen suomennos. Se on nopealukuisempi ja juonenkulku nousee ehkä selvemmin esille, kun tarina kerrotaan yleiskielisesti. Mutta kyllä Saarikoskenkin suomennosta kelpaa lukea, erityisesti siksi, että siihen on tallennettu hyvin suomalainen historiallinen slangin puhetapa. Millainen lukukokemus alkukielinen versio on - siitä kuulette ensi kerralla, mikäli Salinger-taisteluväsymys ei iske.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Walt Whitman: Valitut runot
Harri Sirola: Turha hätkähtää

Sapfo: Iltatähti, häälaulu

Sapfon Iltatähti, häälaulu on päätynyt hyllyyni muistaakseni Huuto.netistä jo joskus viime talvena. Keräilen laiskahkosti Saarikosken tiimoilta kirjoja. Pentti Saarikoski suomensi Sapfon runot alun perin vuonna 1969, tämä painos on vuodelta 1984 ja onpa näköjään vielä vuonna 1994 otettu uusi painos. Sen sijaan eräs toinen Saarikosken suomennoskokoelma antiikin runoista, Jalkapolku, on jäänyt yhteen painokseen, joka on ilmestynyt vuonna 1977. Sietäisihän tuostakin uusi painos ottaa, minulle ainakin kelpaisi.

600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua syntynyt Sapfo on jäänyt maailmanhistoriaan, sillä naispuolisia homoseksuaaleja kutsutaan lesboiksi Sapfon kotisaaren, Lesboksen mukaan. Sapfo kirjoitti intohimoisia ja kiihkeitä runoja, jotka ovat säilyneet nykypäivään fragmentteina. Muistan että Sapfo on koulun äikänkirjoissa mainittu, mutta nykyään on helppo tutustua häneen enemmän vaikka Wikipedian avulla. Iltatähti, häälaulu on siinäkin mielessä miellyttävä maailmankirjallisuuden klassikko tutustuttavaksi, että se on fragmentaarisuuden vuoksi todella nopealukuinen.

Kansilehdessä mainitaan, että tärkeimmät käytetyt editiot, joita on suomennoksessa hyödynnetty, ovat D.L. Pagen editio vuodelta 1955 ja M. Treun editio vuodelta 1958. Enpä ole pätevä arvioimaan kirjallisuushistorian valossa näitä editioita mitenkään sen kummemmin, mutta sen osaan sanoa, että runofragmentit ovat todella nautittavaa luettavaa Saarikosken upean kielen tajun vuoksi. Hän kirjoittaa niin puhdasta, kaunista ja soljuvaa suomea, että oikein hyvää tekee. Ja vaikka fragmentit ovat välillä todella lyhyitä, vain 1-2 lauseen mittaisia, niin Sapfon niihin kirjoittamat kuohuvat tunteet välittyvät lukijalle hyvin. "Elämä lyhyt, taide pitkä", sanoo vanha sanonta, eikä siihen ole mitään lisättävää. Nämäkin runot on kirjoitettu noin 2600 vuotta sitten, ja hyvin niiden sanoma tehoaa edelleen.

"rakkauden

Kun katson sinua silmiin

sinä et ole Hermione

ja verrata sinua vaalea-

hiuksiseen Helenaan ei olisi oikein, kuolevaisten tapa"

Runoissa neidot tanssivat alttarilla kuun valossa, hääjuhlia vietetään, katseet kipinöivät ja rakkaus ja kaipaus ravistelevat. Voisi kuvitella, että Sinuhe egyptiläisen kreetalainen härkätanssija Minea olisi jotain samanlaista saanut kokea.

Kuolleiden kirjailijoiden tuotannon lukeminen on tietenkin kaikkea muuta kuin trendikästä näin suomalaisen kirjasyksyn ollessa "kuumimmillaan". Vaan tämän lukeminen muistutti minua taas siitä, mitä kirjallisuudelta kaipaan. Eräs tärkeimmistä asioista on hyvä ja kaunis suomen kieli. Se Saarikoskestakin on jäänyt jäljelle. Elinaikanaan hän oli melkoinen mediapersoona ja oman brändin rakentaja jo kauan ennen kuin Suomessa edes puhuttiin moisesta. Omakohtaisia muistoja minulla ei juuri ole, koska olen ollut 6-vuotias Saarikosken kuollessa, mutta onhan hänen saamansa näkyvyys käynyt elämäkertakuvauksista selväksi. Enää ei Saarikoskesta kohkata lööpeissä, mutta se on jäljellä, mikä kestää: vankkumattoman hieno ja upea suomen kielen käytön taito.

Nettiin on ilmestynyt jo jonkin verran kirjailijoiden omia blogeja, joten niistäpä pitäisi olla helppo saada tuntumaa uusien kirjailijoiden suomen kieleen. Valitettavasti tilanne ei ole aina kovin ilahduttava. On hyviä kirjailijablogeja, parhaimmistoon kuuluu esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen blogi. Jääskeläisellä on yleissivistystä, arvaamattomia ja kiinnostavia aihenostoja ja hän kirjoittaa hyvää, monipuolista ja kaunista suomea. Mutta pari hämmentävämpääkin tuttavuutta on tullut vastaan. Aiemminkin mainitsemani Henna Helmi Heinonen bloggaa usein, mutta mikäli hän tulevassa kirjassaan käyttää samanlaista kieltä kuin blogissaan, niin saattaa jäädä kirja lukematta. Hänen suomen kielensä on usein aika yksiulotteista ja töksähtävää, ja erityisen ärsyttävää on, että hän viljelee todella paljon englanninkielisiä fraaseja keskellä lauseita. Anne Tammelinin blogin taisin löytää juuri Heinosen blogin kautta . Häneltä julkaistaan vampyyrikirja e-kirjamuodossa ensi vuonna. Hänkin julkaisee blogijuttuja melko usein, mutta hän tekee hämmentävän paljon kirjoitusvirheitä. En minä ainakaan halua kirjoitusvirheiden täyttämiä romaaneja! Perusasioiden pitäisi edes olla kunnossa.

Lisäksi blogistaniassa on tullut vastaan joitakin kirjailijablogeja, joiden ansioksi laskettakoon että olen tajunnut, että tällaisiakin kirjailijoita on olemassa. Esimerkiksi Hulkko & Heiskanen on tällainen. Ei sielläkään mitään järisyttävän kiinnostavaa ensi näkemältä ollut, mutta ainakin nettimarkkinointi toimii siinä mielessä, että potentiaalinen lukija oppii tuntemaan kirjailijan nimen. Tosin näissä joissakin tapauksissa kirjailijan nettinäkyvyys voi kääntyä itseään vastaan, jos potentiaalinen lukija päättelee blogin kirjoitustyylistä, etteivät kirjailijan kirjat ole häntä varten.

Vaan hyvinpä nämä kuolleet kirjailijat minut tavoittavat, vaikkeivat blogeja pidäkään. Tosin Saarikoski kirjoitti paljon sellaista proosaa, joka tuntuu nykyään hyvinkin blogimaiselta. Muistan joskus kirjallisuustieteen pääsykoekirjoista lukeneeni intertekstuaalisuudesta, mikä tarkoitti esimerkiksi sitä, että Gogolin kirjat ottavat mallia Veikko Huovisen kirjoista. (Tämä on todella yksinkertaistettu ja varmaan myös väärin muistettu esimerkki.) Muistan ärsyyntyneeni tästä, miten se muka olisi mahdollista jos Gogol syntyi sata vuotta ennen Huovista? Mutta nyt kun pohdin Saarikosken päiväkirjamaista proosatekstiä, niin tajuan tuon esimerkin paremmin. Saarikoskihan on kirjoittanut blogityyliin jo kauan ennen kuin koko ilmiötä on ollut olemassa! Esimerkiksi Euroopan reunalla alkaa näin:

"Sanokaa minua miksi haluatte, ei minulla ole oikeaa nimeä, niin kuin ei kissoillakaan ole, minä kyllä nimittelen niitä, että Herakleitos, Kleopatra tai Brigitte Bardot, mutta se ei auta, sillä kun kutsun Herakleitosta syömään ehtii Brigitte Bardot ennen häntä, Herakleitokselle jää vain tähteet, jotka hän saa jakaa Kleopatran kanssa. Brigitte Bardot on saanut nimensä siitä että minä kerran Pariisissa tapasin naisen, jonka nimi oli Brigitte Bardot, ja minä toivoin hänen levittävän koipensa minulle, mutta hän ei tehnyt sitä. Tämä kissa tekee niin, hän kierähtää selälleen ja levittää koipensa nähdessään minun tulevan, ja tästä syystä hänen nimensä on Brigitte Bardot, sillä eiväthän ihmisten toiveet koskaan toteudu, tai toteutuvat tavalla joka aiheuttaa ihmiselle pettymyksen."

Tämähän olisi hyvinkin kiinnostava blogiteksti. Jos edustaisin sitä tahoa, joka omistaa Saarikosken tekstien julkaisuoikeudet, tekisin näin: perustaisin Saarikosken nimissä blogin ja alkaisin julkaista näitä tämäntapaisia tekstejä häneltä netissä. (Tietysti vain, jos omaiset hyväksyisivät tämän ja antaisivat luvan.) Olisi helppo hankkia markkinointinäkyvyyttä ja myydä uusintapainoksia. Kuolleet kirjailijat ovat kai kustantamoille muutenkin kätevämpiä kuin elävät, nehän eivät voi esimerkiksi vaihtaa kustantamoa, paitsi sitten kun tekijänoikeusaika raukeaa ja kuka tahansa voi julkaista kirjailijan tekstejä. Arvon kustantajat, tämä markkinointi-idea on vapaasti käytettävissänne.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit

Flunssa iski, vaikka oli rokotteet ja kaikkea. Viikonloppu on mennyt parannellessa, joten ainakin on ollut aikaa lukea. Olen lukenut erästä arvostelukirjaa, mutta se on ollut välillä vähän ärsyttävä. Aivoille piti siis antaa mukavampaa pureskeltavaa, ja mikäpä siihen sopisi paremmin kuin vanha kunnon Pentti Saarikoski. Kun näitä Tiarnia-runoja on tullut luettua jo yli kymmenen vuoden ajan, alkavat ne olla yhtä aikaa mukavan tuttuja sekä silti uusia assosiaatioita antavia. Aina välillä nämä jäävät hyllyssäni ikään kuin lepotilaan, mutta nousevat sitten sieltä taas luettavaksi.

Hämärän tanssit, Saarikosken viimeinen kokoelma, on oikeastaan yksi pitkä runoelma. Tämän vuoksi se on aina tuntunut Tiarnia-sarjan raskaimmalta osalta. Tämä olikin ensi kerta kun luin sen yhdellä kertaa putkeen. Aiemmin on aina tuntunut siltä, että hengähdystauot ovat tarpeen. Hämärän tansseissa Saarikoski vetää yhteen monia teemoja, joita Tanssilattia vuorella ja Tanssiinkutsu ovat käsitelleet. Hyvästijätön ja kuoleman odotuksen tuntu on vahva. Lahoavat veneet, poislähtö, hautaaminen ovat kuvastoa. Mutta uteliaisuus elämää kohtaan ja elämän ilmiöiden tarkastelu laajalla skaalalla eivät ole kadonneet mihinkään. Jotkut runot ovat sellaisia, että ne ovat jääneet kummittelemaan mieleeni mantran lailla jo vuosia sitten. Ei vähiten yksinomaan kokoelman alku:

"tyttö
kaunis kuin voikukka
otti minua kädestä ja sanoi
Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään"

Sama tyttö puikahtelee runoelmassa esiin siellä täällä, kunnes lopulta taluttaa Pentin kuvan ulkopuolelle. Vahvana kuvana mieleeni on jäänyt myös viikinkijumala Odin korppeineen:

"kun minä ratsastan
kahdeksanjalkaisella hevosellani
Ajatus sanoo
turha sinun on ratsastaa
maat jotka minä ajattelin sinulle olet jo menettänyt
ja muisti sanoo
tiet joita sinun hevosesi kahdeksalla kaviollaan kuopii
ovat ne tiet jotka minä sinulle muistin
Ajatus ja muisti katsovat minua hevosen otsaluulta
että nyt sinä tiedät"

On se hieno runoilija. On se. Olen Saarikoskea tässä blogissa jo sen verran käsitellyt, että on vaikea sanoa mitään uutta enää hänestä: edelleen, hänen melankoliansa yhdistettynä älylliseen analyyttisyyteen, laaja sivistyksensä yhdistettynä kirjoitushetken ajankohtaiseen päivänpolitiikkaan, konkretian tuntunsa yhdistettynä irrationaaliseen ovat niitä avainasioita, miksi minä hänen runoistaan pidän. On paljon ihmisiä, joiden mielestä Saarikoski on yliarvostettu. Tavallaan ymmärrän senkin. Onhan hän kirjoittanut paljon sellaisia pätkiä, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Ei ensimmäisellä eikä toisellakaan lukukerralla. Ehkä hänen lakonisuutensa näyttäytyy tällaisille ihmisille pinnallisuutena? Kaipa tässä palataan taas siihen subjektiivisuuteen - yksittäisen lukijan mielessä tietyn kirjailijan merkitys rakentuu nimenomaan henkilökohtaisen kokemuksen kautta, ei siinä kirjallisuushistoriallisella kaanonilla ole mitään tekemistä. Joskus yleiset ja yksityiset mieltymykset sattuvat osumaan yksiin, joskus eivät.

Konkretiasta käyköön esimerkkinä laivakokin tarinan alku, hänen jonka "nenä oli kuin rupinen peruna":

"Kun olin seilannut kolme kertaa maapallon ympäri
siinä tuli hankittua sen verran että
ostin isälle mökin
sit mä olin rakennuksilla töissä, tikapuut
ne jotenkin liiras
siinä meni selkä
nyt täytyy joka aamu kello
yhdeksän käydä
ilmottautumassa"

Vaikka olen kirjojen keräilijänä mielestäni maltillinen (osaan viedä kirjoja myös divariin enkä vain ostaa lisää ja lisää kirjoja), on Saarikoskia ihan nätti rivistö jo hyllyyn karttunut. Mieli tekisi vanhoja yksittäispainoksia, mutta Antikka.netin ja Huuto.netin hinnat ovat välillä vähän yliampuvia. En kuitenkaan jahtaa ensipainoksia, myöhemmätkin kelpaavat. 10-15 euroa on minusta vielä ihan kohtuullinen hinta, en ole, ainakaan vielä, niin syvällä keräilysuossa että maksaisin lähemmäs 30 euroa mukisematta divarikirjoista. Ehkä pitäisi? Kymmenen vuoden päästä hinnat tuskin nimekkäiden kirjailijoiden kohdalla ovat ainakaan halventuneet. Mutta keräilyn eräs ilo onkin juuri se, ettei saa kaikkea kerralla valmiina. Hiljaa hyvä tulee.

Saapa nähdä, miten seuraavan luku-urakan kanssa käy, kunhan nyt ensin pääsee tuon arvostelukappaleen loppuun. Yhdessä Sarah Watersin kanssa tiiliskivitarpeeseen kirjastosta lähti nimittäin viime reissulla Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset. Inspiraatiota tuli myös Waltarin juhlavuodesta. Olen joitakin Waltarin historiallisia järkäleitä aloitellut, mutta Sinuhen lisäksi en kuitenkaan ole lukenut kuin Turms kuolemattoman. Ainakin Kirjavinkkien arvio Ihmiskunnan vihollisista oli positiivinen.

Ps. Palin Zon myönsi E-plakaatin.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu
Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta

Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles

Olen ihmetellyt Google Analyticsin puolella erästä käsittämätöntä hittiä blogissani. Kirjoitin Seitsemästä veljeksestä heinäkuun 12:na päivänä, ja erityisesti viime viikkoina se on ollut ylivoimaisesti luetuin sivu. Kaiken kaikkiaan julkaisunsa jälkeen juttua on luettu tähän mennessä yhteensä 1 578 kertaa, keskimäärin 4 min 22 s ajan. Edellinen hitti, Jari Tervon Ohrana, on vielä kokonaismäärältään niukasti luetumpi. Se on julkaistu 3.11.2006, ja sitä on luettu yhteensä 1 653 kertaa keskimäärin 3 min 41 s ajan. Tällä menolla Seitsemän veljestä tulee pikapuoliin keulimaan Ohranan ohi, sillä viimeisen kuukauden tilastoissa Ohrana on vasta 16:nneksi luetuin sivu. (Taivutinkohan järjestysluvun oikein? Lunttasin kyllä googlesta, mutta sieltähän saattaa tulla minkälaisia neuvoja tahansa.) Olen pohdiskellut, ovatko suomalaiset tosiaan näin ilahduttavan kiinnostuneita Seitsemän veljeksen kaltaisesta klassikosta, mutta eiköhän tämäkin mene koululaisten piikkiin. Aika moni äidinkielenopettaja ilmeisesti edelleen vaatii, että Seitsemän veljestä pitää lukea. Siihen viittaavat myös lukuisat hakusanat tyyliin "seitsemän veljestä juoni lyhyesti", joilla blogiini on tultu.

Asiaan. Pentti Saarikosken tulkinta Euripideen Herakles-näytelmästä on alunperin äidin kirjahyllystä peräisin. Minun hyllyssäni se ehti odottaa lukuvuoroaan vuoden. Syy miksi tartuin siihen on se, että viime viikkoina on ollut sen verran kiirettä, ettei aina nukkumaan mennessä ole heti unikaan tullut. Luen aina ennen nukkumaanmenoa muutaman sivun kirjaa, se on tehokas rentouttaja ja mielen puhdistaja arjen askareista. Ja levoton olo vaatii järeät aseet. Superrentoutukseen sopii joku ns. "vaativa" kirja, joka antaa aivoille niin paljon ponnisteltavaa, että arkikiireet väistyvät nukahtamishetkellä taka-alalle. Herakles olikin tähän oiva valinta. Muutama sivu, ja jo tuli uni tehokkaasti.

Näiden ylistävien suositusten jälkeen muutama sananen itse kirjasta. Saarikoski on kirjoittanut kirjaan oivan esipuheen, jossa suomennoksen taustaa selvitetään. Näytelmä on suomennettu alkujaan Turun kaupunginteatterin esityksen tarpeisiin. Saarikoski kertoo, miten hän on oikonut mutkia mielensä mukaan, jättänyt osan tekstistä pois ja keksinyt välillä itse lisää. Suomennos ei noudata antiikin runomittaa, vaan on Saarikosken vapaamuotoista runoa. Tämähän käy sinänsä ilmi jo kirjan otsikoinnista, jossa Saarikosken nimi on luonnollisestikin ennen Euripidesta. ;)

Herakleen tarina on toki pääpiirteittäin tuttu, niin kuin se kai useimmille onkin. Antiikin Kreikan myyttinen voimamies, ihmisen ja Zeun poika, väkivahva kahdentoista uroteon tekijä. Sain itse huomaamattani jo lapsena tuhdin annoksen antiikin taruston tuntemusta, koska meillä kotona oli satukirjasarja, johon kuului ainakin Persialaisia satuja, Pohjoismaisia satuja, Andersenin satuja, Afrikkalaisia satuja ja Kreikkalaisia satuja. Kirjaston tietokantahausta tarkistin, että kyseessä on sarja nimeltä Maailman satuaarteita (Helsinki : Weilin + Göös, 1973 (pain. Tshekkoslovakiassa). Sarja on näköjään alunperin toimitettu Saksassa. Tykkäsin kovasti lukea satuja, ja tämän sarjan kirjat tuli luettua moneen otteeseen. Koska Kreikkalaisia satuja perustui antiikin Kreikan jumaltarustoon, tulivat siinä samalla jumalhierarkia ja tärkeimmät tarut tutuiksi huomaamatta. Odysseia-satuversion innoittamana luin jopa Pentti Saarikosken suomentaman Odysseian. Ajattelin muistaakseni että onpa kivaa kun tästä sadusta on pitempikin versio. Aika raskashan kirja oli, kun olin lukiessani 9-vuotias, mutta läpihän se tuli luettua. Eipä ole tullut sen jälkeen tartuttua, ja näinköhän sitä aikuisena ihan äkkiä lukisikaan. Lukutoukilla on yleensä aina jokin "pätemiskirja", jolla kehutaan että minä jo sen ja sen ikäisenä luin sitä ja tätä vaativaa kirjallisuutta. No, minulla se on tämä.

Herakles-näytelmä kattaa yhden jakson sankarin elämästä. Tarina alkaa Herakleen kotoa. Siellä vaimo Megara, lapset ja Herakleen maallinen isä Amfitryon ovat hätää kärsimässä, kun Teeban kuningas Lykos hyökkää heidän kimppuunsa. Herakles seikkailee itse tällä välin Haadeksessa, missä hänen matkansa venähti kun hän jäi sinne pelastamaan ystäväänsä Theseusta. Megara ja Amfitryon yrittävät viivyttää kuolemantuomiotaan odottaen Herakleen paluuta.

Lopulta Herakles tulee ja Lykos kohtaa voittajansa. Peliin puuttuu Zeun vaimo Hera, joka ei pidä miehensä inhimillisestä lehtolapsesta ja haluaa kostaa tälle tämän menestyksen. Hän lähettää Herakleen kimppuun Hulluuden ja vaatii tätä usuttamaan Herakleen vaimonsa ja lastensa kimppuun. Näin käykin, ja raivohulluuden puuskassa Herakles surmaa oman perheensä. Vain vanha Amfitryon jää eloon murhenäytelmää todistamaan. (Voikohan tämän kertomista pitää spoilaamisena, jos tarinan juoni on parituhatta vuotta vanha, joten sen kulku on ainakin teoriassa yleisessä tietämyksessä?) Kun Herakles tulee järkiinsä, aiheuttaa hirmutyön tajuaminen hänelle tietysti kovaa tuskaa ja ahdistusta.

Saarikoski mainitsee esipuheessaan, että tätä näytelmää on teatteripiireissä hieman hyljeksitty, koska draamallisesti se ei täytä Aristoteleen runousopin vaatimuksia. Sinänsähän tuo draaman kaari tosiaan on varsin yksioikoinen. Minusta tämä oli kuitenkin miellyttävä lukukokemus. Oli mukava virkistää muistojaan antiikin tarinoiden parissa. Lisäksi Saarikosken runorytmi toimii meikäläisen kohdalla aina. Hänen suomen kielensä hieman pakenee määrittelykykyjäni. Se on kirkasta ja heleää, se ei ole vanhentunut, mutta silti ajan patina sanavalintoineen näkyy siinä hyvällä tavalla, hieman kuin kauniisti ikääntyneessä huonekalussa näkyvät ajan kulumisen jäljet. Pois muodista se ei kuitenkaan ole mennyt, vaan päin vastoin sille on ikääntymisen myötä kertynyt lisää arvoa. Se "vapaana juoksevan koiran rytmi" tässäkin on. Otava on julkaissut viime vuosina tyylikästä sarjaa, toimittajina H.K. Riikonen ja Janna Kantola, johon on koottu Saarikosken tekstejä teemoittain yksien kansien väliin. Sarjassa on ilmestynyt Antiikin runoutta ja draamaa, johon ei kuitenkaan ole mahtunut kuin pieni osa Saarikosken antiikki-töistä. Toivoisin uusintapainosta myös kahdesta hienosta runosuomennoskokoelmasta. Nämä ovat Sapfon Iltatähti, häälaulu sekä Jalkapolku, johon on koottu useiden kreikkalaisten runoilijoiden tekstejä. Tuoreimmat painokset taitavat olla pehmeäkantisia Delfiini-kirjoja 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Jospa kustantaja tekisi jossain vaiheessa toisen Saarikosken antiikki-kokoelman, johon nämä mahtuisivat mukaan.

Tässä vielä näyte tekstistä. Kohtauksessa kuoro toivoo nuoruutta takaisin. Pahoitteluni typografian rikkomisesta. Käsittääkseni Saarikoskelle tekstin asettelu ja sisennykset olivat hyvin tärkeitä hänen runojensa ulkoasussa. Blogspot kuitenkin tuntuu vetävän kaikki sisennykset aina alkamaan vasemmasta laidasta. Joudutte etsimään alkuperäisteoksen ja katsomaan mallia siitä saadaksenne autenttisen kokemuksen. ;)

"jumalat jos

mitään

niin antaisivat toisen nuoruuden

hyvän elämän palkaksi

ja kuolema olisi

vain paalu jonka juoksija kiertää

sen varjo

vangitsisi kelvottomat

jälleensyntyneet loistaisivat kuin tähdet

taivaalla jonka

merimies näkee kun pilvet hajoavat"

Lue myös nämä:
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Walt Whitmanko lienee virittänyt taajuuteni runomoodiin, vaiko tieto siitä että hyllyssä odottaa divarista bongattu Saarikosken Euroopan reuna uusintalukemistaan. Joka tapauksessa lueskelin tänään vanhan rakkauteni Tanssiinkutsun. Tämä on se kirja, jonka kanssa tuttavuuteni Saarikosken kanssa alkoi 12 vuotta sitten. Minulla on vieläkin muistikuva, miten luin kaverini Ainon ostamaa kirjaa. Hämmennys runokuvien edessä, tunne sitten etten ymmärtänyt. Sitten jostakin nurkasta pääsi sisään, sai pienen palan auki. Siitä se lähti.

Itse asiassa minulla on tämä Tanssiinkutsu hyllyssä kolmena kappaleena. Muistaakseni kesällä 1996 ostin Tiarnia-sarjan yhteispainoksen, jossa oli samassa Tanssilattia vuorella, Tanssiinkutsu ja Hämärän tanssit, sekä muutama kokoelman ulkopuolinen runo selityksineen. Tätä tuli luettua edestä ja takaa monet kerrat. Sitten ostin Saarikosken koko tuotannon kattavan Runot-kokoelman puolitoista vuotta sitten, siinäkin Tanssiinkutsu luonnollisesti on. Mutta silti piti tilata Huuto.netistä tämä Tanssiinkutsu alkuperäisen mallisena yksittäispainoksena, ja meinasinpa nuo Tanssilattia vuorella ja Hämärän tanssitkin vielä jossain vaiheessa napsaista omaan hyllyyn kunhan kohdalle osuvat. Ihan keräämisen ilosta vain. :) Divareissakin Saarikosket ovat kyllä arvossaan, ei niitä eurolla parilla saa ellei ole tosi huonokuntoinen kirja kyseessä. Mutta mielelläänhän niistä maksaa, eivät ensipainoksia lukuunottamatta kohtuuttoman kalliitakaan mielestäni ole.

Saarikoskesta käydään vuosittain milloin minkäkinlaista keskustelua seminaareissa, tutkimuksissa, elämäkerroissa ja muissa. Mutta viime kädessä kirjat palautuvat aina siihen, että on lukija ja on kirja. Ja minä tunnen, että Saarikoski päästää minut lähelleen, puhuu kieltä jota ymmärrän, välittää tunnelmia jotka koen omakseni. En kyllä vieläkään ymmärrä kaikkea, vaikka näitäkin runoja tosiaan on jo sen 12 vuoden ajan tullut luettua. Mutta nautin siitä. Se on parasta runoudessa, tunne siitä etten tajua kaikkea. Ehkä seuraavalla lukukerralla taas kerran jotain uutta aukeaa? Ja miksi kaiken pitäisikään aina olla niin puhki selitettyä.

Tanssiinkutsu johdattaa siis minut Saarikosken vieraaksi Tjörnin saarelle - jossa muuten sivumennen sanottuna vajaat 30 vuotta sitten on ollut vielä kunnon talvet - Etelä-Ruotsin saaristoissakin näiden runojen perusteella on ollut hiihtokelit, satamat ovat jäätyneet, kiirastorstaina vasta "järven jää on läikkäinen" mutta pilkille on vielä päässyt. Oman kotiympäristön kuvauksen lisäksi runoilijan ajatus singahtelee milloin antiikkiin, milloin viikinkeihin, milloin päättyneen 1970-luvun poliittisiin ja aatteellisiin kiemuroihin. Monet runot ovat sellaisia, jotka ovat takertuneet aivolohkoihini päänsisäiseksi karaokeksi, vaivaavat muistia niin kauan että ne on oppinut ulkoa tai melkein ulkoa. Esimerkiksi numerot X ja XVI. Näistä jälkimmäinen alkaa näin:

"Olen sen verran vanha että Euripides

ei enää huvita

istuin kiinalaisessa ravintolassa Stenungsundissa

ja työntelin

Sofokleen kivenhauraita säkeitä

sormella pitkin pöytää

kun Masa ja Sepe paukahtivat sisään

häiritäänkö me teet sä kirjaa"

Tiarniaa ja Saarikosken lähestyvää kuolemaa on taatusti analysoitu tutkimuksissa puhki ties kuinka monet kerrat, mutta eipä sille minkään mahda että tietynlaisia välähdyksiä kuoleman aavisteluista näissä runoissa on. Keitä ovat vieraat, jotka tulevat niin kaukaa etteivät tarvitse kulkuneuvoja, mitä ovat kutsut, joihin voi vastata kieltävästi vain kerran. Ja mies seisoo maailman aajan rannalla kolikko kädessään näkemättä vainajaa, jonka kielen alle sen panisi. Pentiltä on viety arvoesineet joilla hän aikoi lahjoa kuoleman, ja hän toteaa, että paljon jää selville saamatta.

Mutta paljon hän myös sai selville. Ehkä osin hänenkin takiaan minua on alkanut kiinnostaa ajatus latinan opiskelusta. Voi olla, ettei tässä projektissa ihan äkkiä päästä käytännön toimenpiteisiin, pitkälliset yliopisto-opintoni nimittäin nitistivät kaiken keskittymiskykyni ja haluni luentomaiseen opiskeluun. Mutta olisi se latina hirmu mukava lisä kirjallisuuden ja historian harrastuksessa. Voisi lukea kaikkea kivaa latinaksi. Ja pääsisi sisälle vaikka tällaisiin sisäpiirijuttuihin, ilman että pitäisi kurkkia selitysosioita:

"Olen nyt kulkenut kolme päivää

toisessa kainalossa pitkä lauta

(nil nimium studeo, Caesar, tibi velle placere)

ja toisessa lyhyempi

(nec scire utrum sis albus an ater homo)"

Se mainitsemani runo X on eräänlainen "evankeliumi Saarikosken mukaan", johon on tiivistetty Uusi testamentti ja eurooppalainen kirkkohistoria. Sitäpä en kuitenkaan taida jaksaa tähän kopioida, johan näitä näytteitä tässä tuli. Lukekaa itse.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Hannu Salama: Tapausten kulku

Kuten mainitsinkin, sain Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta pari Saarikoski-aiheista kirjavinkkiä. Yksi oli Hannu Salaman Tapausten kulku vuodelta 1975. Tuula-Liina Varis ei kovin korkealle kirjaa noteerannut, hänelle siitä jäi selkäänpuukotuksen makua, ja en valitettavasti voi sanoa arvostaneeni kirjaa itsekään. Syy ei kuitenkaan ole Saarikosken mollaaminen, vaan se, että kirja on huono. Mietin jo, voinko kirjoittaa kirjasta mielipidettä ollenkaan, koska jaksoin lukea sen paristasadasta sivusta vain puolet, loput plarailin, mutta tuli kirjaan kuitenkin sen verran eforttia laitettua että katson voivani sitä kommentoida.

Salamalta olen aikaisemmin lukenut Juhannustanssit, joka muistaakseni pyörii myös äidinkielen tuntien suosituslistoilla koulussa, lähinnä kai esimerkkinä kirjasodasta ja jumalanpilkkasyytteestä. Nykypäivänä Juhannustanssit ei mikään merkillepantavan kamala ole, ja oma mielipiteeni oli tuolloin ettei se mikään ihmeellinen kirja ollut. Salaman tympeänpuoleinen elämänkatsomus kiinnitti huomioni kyllä. Tapausten kulkua ryhdyin siis lukemaan vain tirkistelynhaluisesta uteliaisuudesta - onhan se eräänlainen aikalaistodistus kulttuurikapakka Hansan porukoista, joita kirjassa vilahtaakin iso liuta. Useimmille on annettu peitenimi, eli Saarikoski on Ilmari Autere, vaimo Tuula-Liina on Anita, Jorma Ojaharju on Iso-Santeri. Hermo Hormoonia veikkasin Armo Hormiaksi, Paavia Paavo Haavikoksi. Kaikkia en tunnistanut, jos kirjasta joskus uusi painos otetaan niin kustantaja voisi ystävällisesti lisätä siihen "kuka kukin on" -tunnistuslistan.

Valitettavasti uusintapainokseen ei ole mitään syytä, koska kirjassa ei todellakaan tämän tirkistelyn lisäksi ole mitään kiinnostavaa luettavaa. Rakenteeltaan kirja on oudon hahmoton. Se tuntuu lähinnä Salaman tajunnanvirralta - hän kirjoittaa omasta työstään, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan riitaisassa köyhässä maalaistalossa, käsittelee juopotteluaan, avioliittoaan, perhe-elämäänsä, pettämisiään ja sivusuhteitaan. Jos haluaa hyvää tajunnanvirtaa, voi lukea tämän blogin kirjoista Anja Kaurasen Kultasuun tai Pentti Saarikosken Asiaa tai ei. Tyylissä kun oleellista on koukuttaa lukija siten, että hän nauttii tunteesta ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja lukee innokkaana lauseen kerrallaan ja sitä seuraavan lauseen. Tässä kirjassa sitä tunnetta ei tule, pikemminkin joutuu koko ajan miettimään, että miksi ihmeessä tämä kirja on kirjoitettu.

Hansa-ravintola esiintyy kirjassa nimellä Visby. Salamalla tuntuu olevan oudon ristiriitainen suhde koko paikkaan ja sen asujaimistoon. Vuoroin hän kehuu itseään, vuoroin vähättelee, välillä mollaa, mustamaalaa ja panettelee kaikkia kapakan kavereitaan, välillä saattaa haukkumisten päälle kehua. Jokaisella lienee joku tuttu ja sukulainen, jonka on mahdotonta sanoa kenestäkään mitään myönteistä, vaan joka keskittyy juorujen levittelyyn ja paisutteluun, kauhistuneella äänellä pällistelyyn ja kaksinaamaiseen moralisointiin. Tällaisten ihmisten kanssa keskustelu on vastenmielistä, koska tietää koko ajan, että samalla lailla "kaveri" haukkuu selän takana tämänhetkisen keskustelukumppaninsakin seuraaville tutuilleen. Salaman kirjasta tulee samanlainen tunne.

Se, mikä kuitenkin sai minut jättämään kirjan kesken, on Salaman erityisen tympeä ja vastenmielinen asenne muihin ihmisiin ja koko elämään, näin lyhyesti sanottuna. Vaimoaan ja lapsiaan hän ei tunnu arvostavan millään tavalla, saatikka ymmärtävän ja tahtovan heille hyvää, vaan puhuu heistä todella rumasti. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat yksinkertaisesti ällöttäviä. Salama tilittää sivutolkulla onnetonta seksuaalihistoriaansa ja vaikeroi traumaattisia kokemuksiaan, samalla kuitenkin heitellen todella esineellistäviä, loukkaavia ja typeriä kommentteja mm. lapsista, sukulaisnaisistaan, koulukavereistaan. Älkää käsittäkö minua väärin. Jos haluan lukea nuoren pojan seksuaalisesta heräämisestä ja ahdistuneisuudesta sotienjälkeisellä maaseudulla, luen Heikki Turusen kirjoja. Hän kirjoittaa tästä aiheesta hyvin, kiinnostavasti ja puhuttelevasti. Jos taas haluan lukea siitä, miten alistavaa, raakaa ja loukkaavaa seksuaalinen suhtautuminen naisiin on ollut niinikään sotienjälkeisellä maaseudulla, saa aiheesta hyvän kuvan Hilkka Ravilolta, joka myös kirjoittaa loistavasti, tyylikkäästi ja erittäin hyvin. Salaman lukijoilleen tässä kirjassa välittämä maailmankuva ei ole mitään muuta kuin typerää ja törkeää ajattelemattomuutta. Jos hän tällaisen kommentin ottaa vanhoilla päivillään vielä todisteena kyvystään järkyttää ja shokeerata lukevaa yleisöä, siitä vaan.

Noh, tämähän nyt on vain minun mielipiteeni. Esimerkiksi tämä Ylioppilaslehden haastattelu vuodelta 2006 on ihan mukavaa luettavaa. Minulla ei kuitenkaan tämän kirjan jälkeen ole mitään ihmeempää hinkua ruveta lukemaan lisää Salaman kirjoja. Jyrkkä tuomioni siis on, että epäilen, ettei Salama ole niitä kirjailijoita, joiden tuotannosta uusintapainoksia otettaisiin hänen kuolemansa jälkeen. En usko niiden kestävän aikaa ja kiinnostavan lukijoita.

Vielä sananen Saarikoskesta. Vuonna 1975 ilmestynyt Tapausten kulku kuvaa runoilija Ilmari Autereen rappeutuneena ja tuhon omana. Suosio on hiipunut, kirjallinen menestys on taaksejäänyttä elämää, lehdet tekevät vain hömppäjuttuja. Kun Salama kuitenkin elämäkerrallisen kirjallisuuden perusteella Saarikosken hyvä kaveri oli, yhdyn minäkin arvioon siitä, että selkäänpuukotuksen ja jalustalta syöksemisen makua tässä on. Hähähää. Vuoden 1975 jälkeen kun Saarikosken parhaat päivät olivat vasta edessä. Jo samana vuonna häneltä ilmestyi Tiarnia-sarjan aloittava Tanssilattia vuorella. Siitäs saivat!

Jos joku Salama-fani osaa suositella minulle omasta mielestään hyvää ja kiinnostavaa Hannu Salaman kirjaa, otan ehdotuksia ja perusteluita mielelläni vastaan. Itse en kuitenkaan hänen tuotantoaan näiden kahden lukemani kirjan perusteella voi muille suositella.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Pentti Saarikoski Asiaa tai ei
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit

Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka

Sairasloman superlukuputki jatkuu... Sain loppuun Loistopokkarina hiljan julkaistun Kilpikonnan ja olkimarsalkan, jonka olen edellisen kerran lukenut lukioikäisenä. Siitä onkin jo niin kauan aikaa, että moni asia oli jo muistista haipunut. Tosin tuolloin olin vasta kiinnostunut legendaarisesta runoilijasta Pentti Saarikoskesta, ja vuonna 1994 ensi kerran ilmestynyt kirja, ex-vaimo Tuula-Liina Variksen tilinteko avioliitostaan oli tähän oiva tiedonlähde. Tuolloin taisin kiirehtiä nopeasti ohi niiden kohtien, joissa Tuula-Liina kertoo itsestään, ja ahnehdin tietoa runoilijasta. Uusintalukukierroksella tämä alkoi naurattaa, koska kirjahan alkaa siten, että lukioikäinen Tuula-Liina on vastikään kiinnostunut runoilija Saarikosken tuotannosta...

Varsinkin kirjan alkupuoli on riemastuttavaa luettavaa - vaikka eivätpä nämä tapahtumat taatusti aikoinaan kovin hauskoilta ole tuntuneet. Jämeränä kolumnistina Kodin Kuvalehdessä nykyään vaikuttava kuusikymppinen Tuula-Liina kun on tehnyt vaikutuksen napakkana ja topakkana tolokun naisena. Sitä suurempi on kontrasti hänen käytökseensä nuorena: ensimmäisen kerran alta kaksikymppisenä naimisiin mennyt nuori Tuula on kotirouvan roolissa täydellisen osaamaton. Mies käy töissä, vaimo on kotona - ja makailee kaikessa rauhassa päivät pitkät lukemassa kirjoja. Omien sanojensa mukaan hän ei osannut laittaa ruokaa, ei siivota, hyvä että kaupassa sai käytyä. No, eipä ensimmäisen miehen kanssa muutenkaan niin lujaa pyyhkinyt, joten homma karahti aika äkkiä karille. "Olen 23-vuotias ja tunnen itseni ikälopuksi. Kaikki on takana. Naimisiin en ainakaan enää ikinä menisi, sen vannon."

Vaan toisinhan siinä kävi, seuraava aviomies olikin sitten Pentti Saarikoski. Kuvaus kahdeksan vuoden avioliitosta on sellaista luettavaa, että tämä kirja olisi pakollinen oppimäärä kaikille niille naisille, jotka lehtien palstoilla tai netin keskustelufoorumeilla tilittävät, että "mun mies juo, pettää ja lyö, mutkun mä rakastan sitä kun se on niin ihana". Toisaalta, on avioliittokuvauksessa myös paljon alkoholismin ulkopuolisia asioita, jotka näin kolmekymppisen silmään vaikuttavat eriskummalliselta. Paljon puhutaan "60-luvun vapaista suhteista", mutta melkoisen vapaita ne tosiaankin ovat olleet... Koko avioliiton ajan Pentillä on enemmän tai vähemmän vieraita naisia, tuopa hän heitä välillä kotiinkin, mistä työssäkäyvä vaimo saa heitä hätistellä. Ja naimisissa ollaan ja pysytään tästä huolimatta! Nykyäänhän kun nuo asenteet tuntuvat olevan jyrkemmän puoleisia, kerrasta poikki -mentaliteetilla, ainakin teoriassa ja ainakin ennen kuin kumpikaan on oikeasti ehtinyt pettää...

Tuula-Liina Variksen melko lakoninen ja toteava tyyli luo mukavat raamit kerronnalle, koska vastuuton narsisti Pentti ja itsekin kohtalaisen huolettoman tuntuisesti elämiseen suhtautuva Tuula esimerkiksi reissailevat ympäri Eurooppaa jokseenkin rahattomina. Tuula käy toki töissä toimittajana, mutta Pentin raha-asiat ovat vähän niin ja näin. Kustantamo tuntuu kantavan ison vastuun pariskunnan raha-asioista. Aivan mahtava on myös kirjan välittämä kuva 60- ja 70-lukujen kulttuuripiirien arkielämästä: melkein jokaisena päivänä tuntuu olevan jonkin sortin matinea tai paneelikeskustelu, ja isännöipä pariskunta kerran romanialaista runoilijaa, joka heidän tietämättään loikkaa länteen. Kylmä sota ja rautaesirippu olivat arkipäivää tuolloin ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Sainpa kirjasta myös pari lukuvinkkiä lisää: Jorma Ojaharjun romaani Amok ja Hannu Salaman kirja Tapausten kulku täytyy laittaa omalle kirjastolistalle. Kumpikin kun kuulemma enemmän tai vähemmän suoraan kertoo kulttuurikapakka Hansan taiteilijaporukoista ja toki sitä kautta myös Saarikoskesta. Tämä mahtaisi tyydyttää Saarikosken narsismia: parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen hän on se syy, jonka vuoksi uudet lukijat etsivät käsiinsä hänen entisten vaimojensa ja ryyppykaveriensa kirjoja...

Kun avioliittoon syntyy lapsi, ryhtyvät Tuulan asenteet vähitellen muuttumaan. Yksi pinnan alla kulkeva virtaus tarinassa onkin Tuulan oma aikuistumisprosessi: vaikka kuinka rakastaa, niin joissakin asioissa on oltava roti. Avioliiton viimeiset vuodet 70-luvun puolivälissä kuulostavat jo aika ahdistavilta. Pieni perhe asuu Keravalla, Tuula käy töissä Helsingissä, elämänsä tähän asti pahimmassa juoppoputkessa oleva huonokuntoinen Pentti saattaa kadota pikkutytön kanssa minne tahansa tai leiriytyä ryyppyporukan kanssa keittiöön lapsen silmien alle.

"Joka päivä kiipeän pimeältä Pasilan asemalta haisevaan junaan ja joka päivä putoan Keravan asemalle kuin kaivon pohjalle, ajan haisevalla bussilla Ahjoon ja putoan pimeälle pysäkille. Haparoin pimeässä kotiin, ja palelen aina.

Kotona Pentti istuu keittiössä tukka silmillä, silmät hädin tuskin auki, katse harmaana. Pöydällä koskispullo, roskiksessa toinen; räkäisiä nenäliinoja, likaisia astioita, pölyä, sotkua, vaatteita hujan hajan, hajua ja törkyä. Ja Pentti aina umpihumalassa, viinasta vetelänä, puolitajuttomana, savukkeenpätkä sormissa, jotka ovat laihat ja keltaiset kuin kanan varpaat, toinen tupakka käryämässä täydessä tuhkakupissa, kolmas matolla, johon on jo palanut reikä.

Ja pieni ruskeasilmäinen Anna, nelivuotias vasta, odottaa koko vuoden sitä päivää, jona ei huudettaisi eikä kiljuttaisi eikä itkettäisi. Eikä sitä päivää koko vuonna tullut.

Joka päivä istun junassa ja puristan käsiäni nyrkkiin ja käsken itseäni: - Tänään älä huuda, tänään et huuda, oli siellä mitä hyvänsä. Hoen sitä kotiin asti ja kun pääsen kotiin ja näen sen kaiken, suuni vain avautuu ja minusta lähtee ääni, josta en edes tiedä, mitä se on. Huutoa, raivoa, vollottavaa itkua."

Miten tämmöisestä voi päästä eteenpäin? Elämäkerroissa on se mainio puoli, että niissä voi tapahtua ihan mitä vaan, sellaistakin, joka fiktiossa olisi täysin epäuskottavaa. Alkoholistin syvimmän rappion ja avioliiton mustimpien hetkien pelastajaksi koituu toinen nainen. Toisen naisen - Saarikosken tulevan neljännen vaimon Mia Bernerin - kuvaan astuminen ei aiheuta mustasukkaisuusdraamoja ja kriisejä, vaan Tuula-Liina on totaalisen helpottunut kun Mia ottaa viedäkseen Pentin Ruotsiin. Usein on siteerattu Tuula-Liinan toteamusta, että aivan kuin olisi hyvän miniän saanut. "Minä pääsisin irti, vihdoinkin, yrittämään olisiko minusta oman elämäni eläjäksi." Kaiken kukkuraksi tämän jälkeen Saarikoski vielä koki huikean taiteellisen luomiskauden ja kirjoitti parhaat runonsa ja painavinta proosaansa, Tuula-Liina puolestaan meni kolmannen kerran naimisiin ilmeisen onnellisesti ja kunnon miehen kanssa, ja sai toisenkin lapsen.

Jos ensimmäinen lukukokemukseni Kilpikonnan ja olkimarsalkan parissa oli juuri sitä tiedon ahmimista Pentti Saarikoskesta, oli tämä toinen ehkä enemmänkin Tuula-Liinan aikuistumisen seuraamista. Saarikoskea ja Saarikoskesta kun on tullut tässä välissä luettua niin paljon, että muullekin pystyi antamaan tilaa. Avioero Saarikoskesta astui voimaan vuonna 1975, samana vuonna Tuula täytti 33. Sitä ennen hän tosiaan ehti olla hupakkomainen, osaamaton ja epäkäytännöllinen kotirouva nuoruuden avioliitossaan, seuraavassa liitossa lähes täysipäiväinen holhooja alkoholistille, jonka luomisvoima oli kaikesta huolimatta niin suurta, että vaimon kirjalliset kyvyt ja ammatillinen kunnianhimo pyyhkiytyivät lähes olemattomiin. Mutta toisin kuin 23-vuotias Tuula oli uskonut, kaikki ei ollutkaan takanapäin, vaan edessä oli vielä tasapainoista perhe-elämää, runsaasti täysipainoisia työvuosia ammattitaitoisena ja tunnettuna toimittajana sekä oma kirjailijanura hyviä kritiikkejä ja myönteistä julkisuutta keränneenä prosaistina. Tosiaan, joskus elämäkerrat ovat paljon mukavampia kuin romaanit. :)

Loppuun vielä vähän ikävämpää ja suoraan aiheeseen liittymätöntä asiaa. Kun googlettelin pari viikkoa takaperin juttuja Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta, osuin luonnollisestikin melkein heti Loistopokkarien omalle kirjan esittelysivulle. Kärkipaikkaa googleosumissa piti kuitenkin hallussaan tamperelaisen ylioppilaslehti Aviisin arvostelu vuodelta 1995. Kun jutut luki peräperää, tuntuivat ne oudon samankaltaisilta. Noh, kun tuota omaa Ohrana-tekstiäni oli plagioitu lehden kirja-arvosteluun, en epäillyt sattumaa, vaan luin vielä tekstit uudestaan verraten niitä lause lauseelta. Ja kas kummaa, Loistopokkarien tekstihän oli käytännössä suora tiivistelmä Aviisin tekstistä, lähdettä tietenkään mainitsematta, joitakin sanoja sieltä täältä oli muuteltu uusiksi. Laitoin vinkin Aviisin kirjoittajalle, joka ei ollut ollut asiasta tietoinen, sekä lähetin Loistolle palautelomakkeen kautta huomautuksen asiasta. Meni muutama päivä ja teksti modattiin tuohon nykyiseen muotoonsa, mitään selitystä ei tietenkään annettu, en kyllä tiedä myöskään saiko Aviisin kirjoittaja jotain vastausta asiaan. Kyllä otti päähän. Mihin tämä maailma menee, jos kaikista maailman tahoista toimittajat ja kustantajat prujaavat juttunsa netistä? Surullista... Melkein harmitti että jouduin Loistopokkareille vielä rahaa kantamaan ostamalla tämän kirjan, mutta ehkä olen sitten jatkossa tarkempi tällaisessa asiassa. Kopioin kyllä Loistopokkarien sivulla olleen alkuperäisen jutun tekstitiedostoksi itselleni talteen, voisihan sen laittaa joskus nettiin jakoon jos jaksaa. On nimittäin ihan peruskoulutason copypaste-meininkiä, kirjoittajan nimeä ei tietenkään mainita, kuten ei näköjään noissa heidän nettisivuillaan olevissa esittelyteksteissä muutenkaan.

EDIT: Jaksoin kuin jaksoinkin laittaa nuo molemmat tekstit rinnakkain luettavaksi, katso vertailu täältä: http://www.corded.org/~brunou/loisto_plagioi.pdf.

Lue myös nämä:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Heikki Turunen: Maalainen
Bret Easton Ellis: Lunar Park

Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

Kirjojen ystävien keskuudessa vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että joulunpyhien parhaita puolia on kaikki se aika, jonka voi käyttää kirjojen lukemiseen. Minulla lomalukemiston ensimmäinen urakka oli Pentti Saarikosken proosateos Asiaa tai ei, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran vuonna 1998, nuorena humanistiopiskelijana. Uusintalukemisena kirja oli kenties vieläkin antoisampi kuin ensimmäisellä kerralla, varsinkin kun tänä aikana olen ehtinyt lukea Pekka Tarkan hienon Saarikoski-elämäkerran sekä paljon Saarikosken runoja, viimeisimmäksi Runot-kokoelman. Siitä voisin yhteenvetona sanoa, että kaikki muut runot maistuivat, paitsi välillä melko puuduttavaksi äityneet Islannin matkaa kuvaavat runot 60-luvulta.

"Ensin en millään tahtonut päästä liikkeelle, vähäisinkin askare oli vaivan takana, mutta sitten alkoi sujua. Söin ruispuuroa ja sen antamin voimin tein yhtä ja toista. Kun alkoi hämärtää, rupesin keittämään lihasoppaa.

Soitin lääkärilleni Annikalle ja kerroin että minun kuntoni on aika hapero. Sovimme toimenpiteistä.

Katsoin televisiosta ruotsalaisen elokuvan norjalaisista pakolaisvirroista Ruotsiin sodan aikana.

Söin soppaa, siitä tuli ehkä vähän laihaa, mutta söin, lihaakin. Olen saanut erilaisia lomakkeita jotka pitäisi täyttää. En saa surua heltiämään."

Tähän tapaan etenee Saarikosken tarinointi. Asiaa tai ei ja sitä seurannut proosateos Euroopan reunalla ovat vähän vaikeasti määriteltäviä teoksia - tavallaan ne ovat päiväkirjoja, mutta sellaisia jotka on kirjoitettu tietoisesti julkisuutta varten. Toisaalta, tätähän Saarikosken elämä ja kirjallisuus pitkälti oli muutenkin, jonkinasteista julkista teatteria. Uskoisin, että tämä kirja antaa eniten niille, jotka tuntevat Saarikosken runoutta ja elämää. Toisaalta, ilmiö nimeltä Pentti Saarikoski on sellainen, että siihen pääsee sisälle kun aloittaa jostain ja jatkaa sitten eteenpäin. Kuten aiemmin olen maininnutkin, Saarikosken runot ensituntumalla tuntuivat vaikeasti avautuvilta ja mystisiltä, ne alkoivat avautua sitten kun niihin pääsi sisään. Nyt Asiaa tai ei -kirjassa tulee vastaan monia tuttuja tilanteita ja hetkiä - näitä samoja ajatuksia, maisemia, ihmisiä ja tapahtumia Saarikoski käsittelee myös Tiarnia-runoissaan. Fania hykerryttää.

En muista oliko se Saarikoski itse vai joku toinen, joka totesi että runossa pitää olla vapaana juoksevan koiran rytmi. Sellainen rytmi Saarikosken kielenkäytössä kumminkin on, proosa imee mukaansa, soljuu eteenpäin, syöksähtelee yllättäviin johtopäätöksiin, mutta sointuva ja kaunis vapaa rytmi siinä on. Päiväkirjanomainen teksti on merkillistä luettavaa. Lukija saa sen epäilemättä tarkoituksellisen illuusion runoilijan päänsisäisiin ajatuksiin pääsemisestä, toisaalta sinne tänne ryöpsähtelevät kannanotot päivänpolitiikasta, omista perhesuhteista, kaupungilla kohdatuista ihmisistä ja eri kansojen historiasta ja mytologiasta ovat kuin pienoisesseitä. 26 vuotta vanhassa kirjassa esiintyy myös useita edelleen päivänpolitiikassa aktiivisesti mukana olevia hahmoja. Mainintoja saavat niin Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen kuin Ilkka-Christian Björklundkin. Esimerkiksi Tuomiojaa analysoidaan tähän tapaan:

"Lehdestä luen että Erkki Tuomiojasta on tullut apulaiskaupunginjohtaja Helsingissä, pojat menestyvät, ja kun tämä virkanimitys merkitsee Tuomiojalle eduskunnasta luopumista, lienee selvää että Arvo Salo nyt pääsee takaisin, kovin toisenlainen Arvo kuin se, joka vuonna 1966 valittiin. Mitähän Tuomioja aikoo tehdä kun tulee isoksi? Minä olen poissa enkä kuule juoruja, voin vain arvailla, mutta sopii muistaa että hänen isänsä oli kerran presidenttiehdokkaana. Erkillä on aikaa. Hän on kunnianhimoinen ja taitava, tuskinpa hän vähän yli 30-vuotiaana mihinkään eläkevirkaan on asettunut."

Kirjan kirjoittamisen aikaan Saarikoski asui siis Länsi-Ruotsin rannikolla, Tjörnin saarella. Kirjassa nouseekin aika ajoin esille ruotsinsuomalaisten siirtolaisten asema. 70-luvulla suomalaisia oli lähtenyt siirtolaiseksi pilvin pimein Ruotsiin, ja monet kokivat henkisesti erittäin raskaina kielivaikeudet ja ruotsalaisten halveksunnan kohteeksi joutumisen. Saarikoskea tunnuttiin pitävät jonkinlaisena henkisenä tukena, olihan hän tunnustettu ja arvostettu kulttuurihahmo. Vanha vakaumuksellinen kommunisti joutuu epäilemään Neuvostoliitonkin auvoisuutta ja pohtimaan muutenkin erilaisten yhteiskuntamallien onnistumista. Parhaimmillaan Saarikosken havainnot ovat melkoisen terävänäköisiä:

"En tunne mitään tarvetta tehdä valintaa, asettua joko Kiinan tai Neuvostoliiton puolelle, ainakaan nyt kun usein vaikuttaa siltä että ne ovat kaksi toisilleen mustasukkaista Yhdysvaltain riiaajaa: Moskova on kimpurana, kun Deng leikkii cowboyta, aivan niin kuin Pekingiä joitakin vuosia sitten kismitti se että Brezhnev pelehti amerikkalaisen loistoauton ratissa, ja sai sen vielä lahjaksi. Hattu tai auto, ei siinä suurta eroa ole.

Jos minua nyt pyydettäisiin sanomaan, kumman kosijoista luulen voittavan Yhdysvaltain mielisuosion, niin vastaisin että Kiinan, mutta suhteesta ei tule pitkäaikaista."

Toisaalla Saarikoski esittää loistavan vaihtoehtoismallin jatkosodalle ja tiivistää samalla suomalaissiirtolaisuuden ongelmat Ruotsissa samaan syssyyn:

"Tyhmyyksiähän Suomi on tehnyt, kuten vuonna 1941, kun hyökättiin Karjalaan vaikka olisi pitänyt hyökätä pohjois-Ruotsin malmikentille, nehän ovat yhtä hyvin suomalaisia alueita kuin Äänisen rannat. Sitten olisi myyty rautaa samaan aikaan Saksalle ja Neuvostoliitolle, voitaisiin nyt hyvin, sveesejä tulisi Suomeen siirtotyöläisiksi, siivoamaan valtion konepajojen lattioita."

Viime kädessä pidän Asiaa tai ei -kirjasta kuitenkin siitä välittyvän mielialan vuoksi. Kuten Runot-postauksessa mainitsinkin, Saarikoskelle luontainen yhdistelmä melankolisuutta, älyllisyyttä ja mustaa huumoria osuu ja uppoaa meikäläiseen ihan kympillä. Ehkäpä muutkin Saarikoski-fanit kokevat samaa sielullista sukulaisuutta - tässä maailmassa on ollut joku ihminen, joka ajattelee ja tuntee samansuuntaisella tavalla. Saarikosken henkinen epävarmuus käytännön asioiden edessä, kuvaukset omasta alkoholismista, terveydentilasta ja raha-asioista sekä oman kuoleman ajoittain esille nouseva ennustelu ovat myös puhuttelevia kohtia. Ja kieltämättä pitää tuntea hienoista ihailua Saarikosken kyvystä tehdä omasta elämästään eräänlainen kokonaistaideteos, vaikka harva meistä kai haluaisi hänen laillaan julkinen eläin olla. Aika harva kuitenkaan voisi julkaista kirjan, jossa ei ole mitään punaista lankaa, vaan lähinnä omia päänsisäisiä jorinoita, jotka saattavat etäisesti liittyä ympärillä olevaan maailmaan, kuvauksia omasta ruoanlaitto- ja siivouspuuhista sekä vessassa käymisestä, vieläpä siten, että lopputuloksena on hienoa ja ajatuksia herättävää kirjallisuutta. Melkomoinen metkuttaja se Pentti tuntui olevan.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Heikki Turunen: Maalainen
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia