Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Kansi: Opuspaja.

Suomen tie- ja rakennusylihallituksen Oulun piirin tie- ja vesirakennusinsinööri Jalo Tolvanen otettiin hyvästä syystä teknillisen osaston palvelukseen maaliskuussa 1918. Tolvanen kokosi eri puolilta Suomussalmen pitäjää 400 kg dynamiittia, 3000 nallia ja 130 vyyhtiä sytytyslankaa. Nämä olivat jääneet käyttämättä valtion keskeneräisiltä työmailta. Räjähdysaineet lähetettiin vartioituna Hyrynsalmen, Ristijärven ja Mieslahden kautta Kajaaniin valkoisen armeijan käyttöön.

 

Hannu Romppaisen vuonna 2017 ilmestynyt Kainuu 1918 on oikea aarre lukijalle, joka on kiinnostunut sekä Kainuun historiasta että sisällissodasta. Yli 600-sivuinen kirja on niin perusteellinen, että kenties olisi ollut lukijaystävällisempää tiivistää kirja 200-300 sivun mittaiseksi. Toisaalta, se mikä lukijakunnan laajuudessa hävitään, se voitetaan tuhdin tietomäärän tarjoamisessa sinnikkäille lukijoille.

 

Minulla on muistikuva omilta kouluajoiltani Paltamossa 1990-luvulla: kun kysäisin joskus, mitä Kainuussa tapahtui vuonna 1918, sain vastauksen, jonka sisältö oli suurin piirtein "ei sota täällä näkynyt". Onnistuin elämään melko pitkään siinä käsityksessä, että Kainuu oli jotenkin sivussa sisällissodasta. Mutta sodan satavuotismuistovuoden lähestyessä Suomessa alettiin kirjoittaa sisällissodasta ja muistella sisällissotaa todella aktiivisesti. Tähän aaltoon osuu myös Romppaisen tietokirja, jonka luettuaan kukaan ei voi olla sitä mieltä, etteikö sisällissota olisi Kainuussa näkynyt, kuulunut ja tuntunut. Esimerkiksi kotiseudultani Paltamosta lähes 7% miespuolisesta väestöstä osallistui valkoisen armeijan toimintaan. Tämän lisäksi paltamolaisia ja muita kainuulaisia osallistui punakaartin toimintaan. Monet kainuulaiset pakenivat Vienan Karjalan puolella ja matkustivat sitten etelämmäs ja päätyivät esimerkiksi Viipuriin punaisten puolelle taistelemaan.

 

Romppainen on tutkimuksessaan ottanut valkoisen näkökulman, hän keskittyy Kajaanin Sissi-Rykmentin toimintaan ja puhuu vapaussodasta. Sissi-Rykmentin valkoisista monet tuntuivat lähtevän nimenomaan vapaussotaan, ajamaan venäläisiä maasta pois. Taisteluissa Mäntyharjulla ja Viipurissa kainuulaiset kuitenkin havaitsivat taistelevansa enimmäkseen punaisia suomalaisia vastaan. Sissi-Rykmentin kuuluisin jäsen, myöhempi presidentti Urho Kekkonen, oli mukana sodassa lyseolaisena ja sodan kokemukset Romppaisen mukaan vaikuttivat häneen niin, ettei hän enää 1920-luvulla ollut kaikkein intomielisin suojeluskuntalainen. Minua kiinnostaa erityisesti, millaisille mutkille Kekkonen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin meni presidenttinä idänsuhteita hoitaessaan, mutta sehän on kokonaan toinen tarina.

 

Romppainen pohjustaa sodan syttymistä perusteellisesti kuvaamalla kainuulaisten suojeluskuntien perustamista ja jännitteitä porvariston ja työväen välillä. Hän muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti. Tehdastyöläisiä oli käytännössä vain Kajaanissa. Savotat sen sijaan olivat punaisen aatteen otollisia leviämispaikkoja ja mm. Paltamon Uurassa koettiin jännitteitä tämän vuoksi ja puhuttiin "polsevikeista". 

 

Kun kirjassa päästään varsinaisten sotatoimien kohdalle, tulee rautatieverkoston merkitys selväksi. Kajaanista sotaan lähdettiin junalla ja junaliikenteen merkitys oli sodan vaiheissa suuri. Mäntyharjun taisteluissa kainuulaiset kokivat mm. Hillosensalmen taistelun, jossa punaisilla oli käytössään panssarijuna. Punaiset osuivat valkoisten ammuslaatikoihin ja järven jäällä räjähti. Räjähdyksessä menehtyi mm. paltamolainen Yrjö Aarne Leinonen. Olen lukuisat kerrat kulkenut itse junalla Kouvolan ja Mäntyharjun välissä sijaitsevan Hillosensalmen ohi, mutta en ole tajunnut matkustavani keskellä kainuulaisen sotahistorian maisemia. 

 

Kainuulaiseen luonteenlaatuun kuuluu mielestäni tietynlainen maalaisjärkisyys, joka kärjistettynä saa kainuulaiset suhtautumaan epäilevästi kaiken maailman kotkotuksiin ja vouhotuksiin. Tämä piirre tulee näkyviin kirjassa parissakin kohtaa. Maaliskuussa 1918 valkoiset asevelvolliset Kajaanissa ryhtyivät kapinaan ilmoittamalla, etteivät halua lähteä rintamalle ilman varusteita. Koulutus oli ollut lyhyt eikä edes jalkineita ollut jaettavaksi. Kapina päättyi vakavissa merkeissä, mm. paltamolainen talollisen poika Antti Leinonen tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan kapinoinnista. Valkoisten johto halusi pitää tapahtuneen mahdollisimman rajatusti tiedossa, ettei kapinahenki leviäisi.

 

Toinen esimerkki löytyy Viipurin taisteluista, joissa upseeri ihmettelee, kun kainuulainen valkosoturi ei juokse luodeilta suojaan vaan mieluummin kävelee ja toteaa vain, että "sattuu jos on sattuakseen". 

 

Romppaisen kirjassa käy hyvin ilmi myös se, miten amatöörimäisenä sodankäynti alkoi vuonna 1918. Asevelvollisuutta ei ollut ollut voimassa pitkään aikaan, ei ollut aseita, ei ammuksia. Valkoisellakin puolella taistelijoita kuoli omien vahingonlaukauksiin. Kumpikin osapuoli joutui rakentamaan armeijansa varsin nopean koulutuksen ja järjestäytymisen perusteella. Valkoisessa armeijassa ristiriitoja tuli myös siitä, että Saksassa kouluttautuneet jääkärit ja Venäjän armeijassa palvelleet "ryssänupseerit" koettiin vastakohdiksi. Esimerkiksi nykyään varauksetonta ihailua nauttiva Mannerheim oli vuonna 1918 vasta saapunut takaisin Suomeen oltuaan noin kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijan upseerina. 

 

Kainuu 1918 kuvaa useita paikkoja, joissa voisi käydä kainuulaisten vapaussotureiden ja punakaartilaisten jäljillä. Kainuun hautausmailla on monia muistomerkkejä ja itsekin tiedän nähneeni Paltamossa muistomerkin, se vain ei ole nuorena minua oikein kiinnostanut. Hyrynsalmella voisi eläytyä Hallan ukon etappeihin, joita pitkin jääkäreiksi mielivät pyrkivät Ruotsiin. Vienan Karjalaan ei tällä hetkellä ole asiaa, mutta vuonna 1918 Kainuusta kuljettiin Vienan Karjalaan ja takaisin vähän väliä monen eri syyn vuoksi. Mäntyharjulla, Varkaudessa ja Haminassa kainuulaiset osallistuivat verisiin taisteluihin ja teloituksiin, kenties kuuluisimmassa tapauksessa Urho Kekkonen johti teloitusryhmää Haminassa. Myöskään Viipuriin tai Karjalankannakselle ei nyt ole asiaa sisällissodan jälkiä tutkimaan, mutta sielläkin kainuulaiset taistelivat ja moni myös heitti henkessä Viipurin verisissä taisteluissa ja teloituksissa. Helsingissä Annantalo on tainnut olla kirjassa mainittu Annankadun kansakoulu, jossa Kajaanin sissit majoittuvat valkoisten voittoparaatin aikana. Suomenlinnan lähellä Isosaaressa toimi vankileiri, jossa kainuulaiset vartioivat punavankeja. Urho Kekkonen tunnisti vankien joukosta tuttuja urheilijoita.

 

Kirjassa on kiehtovia henkilöitä, joista voisi lukea lisää. Kuuluisalla Rahjan veljesten asejunalla tuotiin Pietarista aseita ja niitä tuli myös Kainuuseen. Punainen agitaattori Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilanen mainitaan useasti. Kajaaniin sijoitettu komentaja, monia värikkäitä vaiheita sotilasurallaan elänyt Karl Hilén järjesti merkillisen sijaisteloituksen, josta syntyi paljon puhetta. Romppainen kuvaa myös naisten osuutta, mutta harmillisesti naiset jäävät sivumaininnoiksi, vaikka esimerkiksi Anna Wikströmin päiväkirja Turun tyttö Kajaanin sissirykmentissä 1918 on julkaistu vuonna 2008 ja ehdin jo olettaa, että Romppainen nostaisi Wikströmin tarinoita kirjaan mukaan.

 

Kirjassa vilisi paljon tuttuja sukunimiä ja kerkesin arvuutella, keille kaikille koulukavereilleni kirjassa mainitut punaiset ja valkoiset mahtoivatkaan olla sukua.

 

Kuten alussa mainitsin, tätä tuhtia ja perusteellisesta tietokirjaa voi suositella Kainuun ja sisällissodan historiasta kiinnostuneille. Muita varoitan: yksityiskohtainen teksti voi olla hieman puuduttavaa, jos nämä teemat eivät kolahda.  

 

Lue myös nämä:
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan 
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Jari Tervo: Myyrä

Miina Supinen: Kultainen peura

Kansi: Otava.

Näytöksen jälkeen meitä huvitti Jelenan kanssa vielä kävellä, joten ostimme kojusta tötterön sokeriorvokkeja ja lähdimme Monrepos'n puistoon katsomaan nähtävyyksiä. Puhuin vilkkaasti ja omistajan ylpeydellä neiti Aalbergista. Kerroin, että hän vietti seudun kartanoissa pitkiä aikoja ja oli kaikkien viipurilaisten lemmikki. 

Kiinnostuin Miina Supisen Kultaisesta peurasta, kun Hesari uutisoi siitä näyttävästi syksyllä. Haastattelussa kirjailija sanoi halunneensa kirjoittaa historiallisen romaanin, jossa naisen elämä ei olisi kärsimystä. Tunnistan hyvin, mistä tämä halu kumpuaa, onhan monessa historiallisessa romaanissa polttoaineena naisen raskas elämä. Niin paljon kuin esimerkiksi Kaari Utrion kirjat minulle merkitsevätkin, olen valmis myöntämään, että hänenkin tuotannostaan löytyy valtavat määrät kärsiviä naisia.

Morren bloggaus muistutteli Kultaisesta peurasta ja onpa kirjaa luettu ahkerasti muissakin blogeissa. Linkkaan tähän Kulttuuri kukoistaan ja Tuijatan. Sain odotella kirjaa kirjaston varausjonossa jonkin aikaa. Mainittakoon, että Supisen tuotantoa olemme lukeneet viime vuosina kovasti lasten kanssa: Kokkiklubi- ja Rosmariini-sarjat uppoavat aivan täysillä päiväkoti- ja alakouluikäisiin.

Kultainen peura osoittautui todella mukaansatempaavaksi romaaniksi. Luin sen yhden viikonlopun aikana ja olisi tehnyt mieli jäädä sen maailmaan pitemmäksikin aikaa. Kirjan miljöö on mainio valinta: Sortavalan opettajaseminaari 1800-luvun lopussa. Kauppiaan tytär Mathilda Sommer Viipurista hakeutuu opiskelemaan opettajaksi ja tutustuu Sortavalassa värikkäisiin hahmoihin. Kaikkein läheisimmäksi tulee huonetoveri Jelena Päästäinen, jonka vaikutusvaltaisella sedällä, Kiril Päästäisellä, on pelottava maine. Jelena on kotoisin Laatokan Mantsinsaarelta, joka osoittautuu pakanallisen alkuvoimaiseksi paikaksi.

Kirjan rikas kieli, ärjyvä Laatokka, Sortavalan hahmot ja muistikirjaansa kirjoittava Mathilda suorastaan lumosivat minut. Karjala-kirjailijoita löytyy Suomesta vaikka kuinka, mainittakoon Utrion ohella ainakin Laila Hirvisaari ja Anna Kortelainen. Mutta jotain tuoretta Supisen fiktiossa on. Kirjassa myös huvitellaan hieman ”aitoa suomalaisuutta” Karjalasta etsivien ylioppilaiden kustannuksella.

Kirjassa on todella monen eri genren aineksia, siinä mukana ainakin fantasiaa, seksuaalivähemmistöjä ja dekkarimaisuutta. Kuitenkin se on hieno kaunokirjallinen romaani, jota sopii suositella kaikille sellaisillekin lukijoille, jotka eivät koe mitään edellämainittua genrekirjallisuutta itselleen tärkeäksi.

Suosittelen Kultaista peuraa tuoretta, laadukasta kaunokirjallisuutta kaipaaville.

Lue myös nämä:
Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme
Sarah Waters: Yövartio
Hilja Valtonen: Vaimoke

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset

Kansi: Gaudeamus.

Punapakolaisten alueellisen omakuvan kehittämishanke Karjalassa 1918-1938 oli lähtökohdiltaan vaikea. Kahden valtion rajalla ja kahdessa toimintapiirissä olevat punapakolaiset olivat osa haasteellista ylirajaista, toisilleen vihamielisten maiden poliittista toimintaverkostoa.

Maria Lähteenmäen Punapakolaiset – suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa on tietokirjana oikea aarre. Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston professori ja hän työskentelee Karjalan tutkimuslaitoksessa. Punapakolaisten tutkimuslähteenä on mm. Petroskoissa sijaitsevan Karjalan Tiedeakatemian arkiston pienoiselämäkerrat, joita punapakolaiset keräsivät ja kirjoittivat. Koska Venäjän hyökkäyssodan vuoksi pääsy arkistoon on nykyään käytännössä mahdotonta tai hyvin vaikeaa, on lukijoiden kannalta onni, että Lähteenmäki pääsi arkistoa tutkimaan ja on hyödyntänyt aineistoa upeaan teokseensa. Kirja on ilmestynyt vuonna 2022.

Olen viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut sisällissodan jäljistä – niin fyysisistä kuin psyykkisistä. Olen käynyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja olen myös mennyt paikalle katsomaan, kun muistomerkeille on laskettu kukkaseppeleitä ja pidetty puheita. Keväällä 1918, kun valkoiset voittivat taistelun Tampereesta, lähti Tampereelta Hämeen kautta Venäjää kohti valtava määrä pakolaisia. Ne, jotka eivät päässeet rajalle asti, joutuivat usein vankileireille ja teloitetuiksi. Mutta mitä kävi niille, jotka todella onnistuivat pelastautumaan Venäjän puolelle?

Tähän kysymykseen Punapakolaiset vastaa ja mikä hienointa, kirja keskittyy naisten kokemuksiin, jotka ovat perinteisessä historiankirjoituksessa usein jääneet paitsioon. Paitsi sisällissodan pakolaisia, käsittelee Lähteenmäki myös 1920- ja 1930-lukujen loikkareita ja muilutettuja sekä Amerikasta Neuvostoliittoon lähteneitä suomalaissiirtolaisia.

Kuten Lähteenmäki kirjan lopussa toteaa: rajan yli saapuneet saivat enintään kaksikymmentä vuotta lisäaikaa. 1930-luvun lopulla Stalinin armottomat puhdistukset veivät suomalaisia vankileireille ja kuolemaan. Toki muutama eloonjäänyt näistäkin selvisi. Korkeimmalle neuvostohierarkiassa kohosi Otto Wille Kuusinen, joka kuoli vuonna 1964 ja on ainoana suomalaisena haudattu Kremlin muuriin. Hänetkin Punapakolaisissa mainitaan, mutta sivuhenkilönä.

Neuvosto-Karjalaan keskittyvässä kirjassa käsitellään erityisesti Petroskoin seudulle, Aunukseen ja Vienan Karjalaan kuten Uhtuan seudulle asettuneita suomalaisia. Kaoottisella 1920-luvulla punapakolaiset pystyivät luomaan jonkinlaisia suomenkielisiä yhteiskuntarakenteita Karjalaan. Joillekin Karjalan sosialistinen neuvostotasavalta oli kuin punainen varjo-Suomi: yhteiskunta, jollaista Suomessa olisi ryhdytty rakentamaan, jos punaiset olisivat voittaneet. Mutta arjen tasolla elämä Neuvostoliitossa tarjosi useimmille kovaa työtä, aineellista köyhyyttä ja kommunismin vaatimuksia yhteiskunnallisesta osallistumisesta.

Punapakolaiset pursuaa superkiinnostavia ihmiskohtaloita ja häkellyttäviä käänteitä. Tässä muutama nosto:

Hilja Pärssinen toimi vuonna 1918 punaisten vallan aikaan kansanvaltuuskunnan sosiaaliasiain valtuutettuna. Hän pakeni ja pääsi Venäjälle, mutta palasi myöhemmin Suomeen. Kirjassa kuvataan, että hän pettyi Neuvostoliiton todellisuuteen ja kirjoitti kokemuksistaan. Tästä huolimatta hän joutui Suomessa maanpetturina vankilaan. Hänet äänestettiin vielä uudelleen eduskuntaan, jonne hän palasi vuonna 1929. Pärssisestä on ilmestynyt muutama vuosi sitten Siltalan kustantama elämäkerta Uuden ajan nainen. Pitääpä lukea se sopivassa välissä!

Toini Mäkelä osallistui sisällissotaan ja nousi Viipurin pataljoonan komentajaksi. Pataljoonassa taisteli 135 punaista naista. Paettuaan Venäjälle hän lähti vuonna 1919 taistelemaan puna-armeijan riveissä pohjoiselle rintamalla Venäjän sisällissodassa. Vuonna 1920 hän suoritti Pietarin punaupseerikoulussa upseerikurssin ainoana suomalaisnaisena. Vuonna 1921 hän taisteli Kronstadtissa kapinan aikana ja johti kaupungin puolustajina taistelevaa suomalaista työläisnaisjoukkoa.

Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon vasemmiston äänillä vuonna 1930. Paikkakunnan oikeistolaiset vaativat Knuutista luopumaan tehtävästään. Knuutinen ei suostunut. Elokuussa ryhmä miehiä muilutti Knuutisen ja kaksi muuta vasemmistovaltuutettua Neuvostoliittoon. Muiluttajat pyysivät valtuutettuja autoon, perusteena neuvottelujen jatkaminen. Autolla valtuutetut kyydittiin Sotkamon kautta Kuhmoon ja sieltä rajalle. Tämä tapaus on minusta erityisen kiinnostava, sillä Kainuussa kasvaneena seuraan vieläkin Kainuun asioita ja kuulumisia. Tätä muilutusta ei ole mediassa juuri muisteltu.

Ja jos voisin siirtää itseni aikakoneella jonnekin, haluaisin osallistua Petroskoin Kalevala-juhliin vuonna 1935 (ja palata turvallisesti takaisin). Punapakolaisissa kuvataan, millainen kulttuurisota Kalevalasta saatiinkaan aikaiseksi. Eräs osa sitä oli, kun Yrjö Sirola julkaisi teoksen Kalevala, työtätekevien kulttuuriperintö jossa painotetaan Kalevalan marxilaisen tulkinnan tärkeyttä.

Lisäksi kirja sai minut pohtimaan, että pitäisi perehtyä enemmän Vienan Karjalan historiaan ja tapahtumiin. Kainuulla ja Vienan Karjalalla on ollut ikiaikaiset siteet, kunnes raja jyrkkeni toisen maailmansodan jälkeen niin, että siteet lähes katkesivat. Minulla on ollut selvästi jokin sokea piste Vienan Karjalan suhteen, on aika korjata tilanne.

Kirjallisena tutkimustyönä Punapakolaiset toimii malliesimerkkinä siitä, mitä on hyvä historiantutkimus. On ansiokkaasti kerätty lähdeaineisto, relevantit tutkimuskysymykset ja upeaan muotoon työstetyt vastaukset. Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat sisällissota, suomalaiset Venäjällä ja Venäjän historia.

Nykyajan vastineet

En malta olla vertaamatta nykyajan vastineita Punapakolaisille, vaikka Lähteenmäki ei putinisteja käsittelekään. Selkein Otto Wille Kuusisen verrokki on Johan Bäckman. Suosittelen lukemaan turpobloggaaja Rysky Riiheläisen vuonna 2019 kirjoittaman yhteenvedon Bäckmanista. 

Myös Suomen eduskunnassa istuu henkilöitä, joilla vaikuttaa olevan myötämielisyyttä Venäjän politiikalle. Korostan vielä, että on ihan ok esimerkiksi pitää venäläisestä kulttuurista, johon kuuluvat vaikkapa herkulliset pelmenit ja hapankaali ja klassinen kirjallisuus. Itse asiassa uskon, että nyt jos koskaan olisi hyvä, että suomalaiset opiskelisivat venäjää ja perehtyisivät venäläiseen ajatusmaailmaan – se antaisi eväitä tulkita meneillään olevia tapahtumia paremmin. Mutta se ei ole ok, että haluaa työskennellä venäläisten myyränä suomalaisia vastaan. Punapakolaisten loppusivut kertovat, että aatteen palo tai diktaattorin myötäily ei yleensä riittänyt siihen, että olisi pelastunut julmalta venäläiseltä vankileirien saaristolta. En usko, että yhtään sen enempää armeliaisuutta nykyäänkään löytyy.

Venäjän ja Suomen välisen rajan ylittäminen on ollut todella kuuma peruna mediassa viime vuosina. Punapakolaiset muistuttaa, kuinka liukuva käsite raja on. Rajan yli on kuljettu luvan kanssa ja ilman lupaa. Rajaa on valvottu asein tai on luotettu, että rajalla on kaikki ok ilman kovin kummoista kontrollia. Ja Karjala raja-alueena ei ole hävinnyt minnekään, vaikka väestö, kielet ja aatteet ovat ehtineet muuttua moneen kertaan viimeisen 150 vuoden aikana.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Suonna Kononen - Kimmo Kirves: Itä on itä

Kansi: Samu Aarnio /
Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys.

"Koko maailmassa ihmiskunnalla on tietty valikoima hyveitä, jotka voivat olla keskenään ristiriitaisia. Lännessä tärkeimmäksi hyveeksi priorisoidaan totuudenpuhuminen. Idässä prioriteetti on vieraanvaraisuus. Tämä on yksi elämässä oppimistani oivalluksista."

Savonlinnalainen muusikko Joose Keskitalo kiteyttää näin Itä- ja Länsi-Suomen eron Suonna Konosen ja Kimmo Kirveen kirjassa Itä on itä. Sattuvasti sanottu!

Tilasin tämän Itä-Suomea käsittelevän tietokirjan netistä pian sen jälkeen, kun olin lukenut Amman bloggauksen. Pikaluin tämän heti tuoreeltaan, mutta päätin lukea kirjan keskittyneesti kunnolla, että kehtaisin merkitä teoksen HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjan nimessä on ilmansuunta".

Suonna Kononen on pohjoiskarjalainen kulttuuritoimittaja, kirjailija ja muusikko ja Kimmo Kirves valokuvaaja, joka jäi eläkkeellä sanomalehti Karjalaisen leivistä tämän kirjan ilmestymisen aikoihin. Kirja perustuu Karjalaisessa ja Savon Sanomissa vuosina 2020-2021 julkaistuun juttusarjaan. Haastateltaviksi on löytynyt mukavan monipuolinen joukko pohjoiskarjalaisia, eteläkarjalaisia ja savolaisia: mm. kirjailija Mari Mörö, tutkija Helka Riionheimo, muusikko Jouni Hynynen ja sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen. Lisäksi kirjasta löytyy teemaosioita, joissa käsitellään mm. itäsuomalaista arkkitehtuuria, ruokakulttuuria ja maakuntalauluja.

 

Vaikka Kononen lukee myös Kainuun itäsuomalaiseen kulttuuripiiriin, ei Kainuuseen asti ole lähdetty ketään haastattelemaan, mutta onneksi haastateltavien joukossa on kainuulaiskytköksillä varustettuja henkilöitä. Eteläkarjalaisilla on läheiset siteet kymenlaaksolaisten kanssa, mutta Kymenlaaksokin on rajattu tästä kirjasta pois, toki sen itäisyydellä asiankuuluvasti spekuloidaan. 

Vaan ihmekös tuo, sillä useampaan otteeseen kirja toteaa, että Itä-Suomen tarkkoja rajoja niin fyysisesti kuin psyykkisesti on vaikea määritellä, vaikka itäsuomalaisuus ja Itä-Suomi ovat ehdottomasti olemassa. Amma kommentoi bloggauksessaan, että kirja haastaa lukijan miettimään omaa (itäistä) identiteettiään ja juuri näin minullekin kävi. Muutama sana omasta itäsuomalaisuudestani siis alkuun:

Olen syntynyt ja kasvanut Kainuussa, sukujuureni ovat pääosin savolaisia, olen opiskellut sekä Pohjois- että Etelä-Karjalassa. En kuitenkaan ole koskaan tuntenut itseäni "oikeaksi" kainuulaiseksi, savolaiseksi, pohjoiskarjalaiseksi tai eteläkarjalaiseksi, koska joka ikisessä paikassa oletetaan, että oikea maakunnan edustaja on vähintään toisen, mielellään kolmannen polven asukas samassa paikassa. Sen sijaan olen vankkumattomasti tuntenut itseni itäsuomalaiseksi ja tämä tunne on jopa vahvistunut, vaikka olen poistunut idän rajojen etelä- ja länsipuolelle jo vuosia sitten. Käytän puheessani kaksoiskonsonantteja kirjakielen vastaisella tavalla ("puhhuu", "näkkee", "lukkee"), rakastan Jaakko Tepon ja Eläkeläisten musiikkia, luen itkien ja nauraen niin Sirpa Kähkösen kuin Heikki Turusen teoksia, tyrkytän vierailleni itse leivottuja korvapuusteja ja karjalanpiirakoita.

 

Olin niin tottunut silmissä siintävään aavaan järvenselkään että Helsinkiin muutettuani en meinannut tajuta, miksi Helsingin "merellisyyttä" hehkutetaan: merenrannat Itä-Helsingissä näyttivät ruskeilta kapeilta lutakoilta verrattuna Oulujärveen, Pieliseen tai Saimaaseen. Samoin horisontissa näkyvät metsäiset vaaramaisemat ovat niin kiinteästi osa sielunmaisemaani, että en koskaan oppinut kunnolla arvostamaan Uudenmaan merenpohjamaista lattanuutta. (No, ehkä sitä ei kukaan muukaan nosta Uudenmaan ykkösvahvuudeksi  - siellä on muita etuja.) 

 

Nykyään Hämeen maisemissa tunnen itseni välillä oikein itäsuomalaisuuden stereotypiaksi - olen kuin suulas kylämummo tai sodanjälkeinen evakko, joka ei oikein osaa sopeuttaa rytmiään hämäläiseen harkitsevaisuuteen. Itse asiassa tunnen välillä olevani kuin Bomppiduu-lastenohjelman piirakkaleipuri - ärsyttävin ja kenties myös osuvin itäsuomalaisstereotypia aikoihin. Tämä tunne saa kontrastia siitä, että vieraillessani Itä-Suomessa vaikka sukuloinnin merkeissä tunnen itseni usein "ulkoitäsuomalaiseksi", aivan kuin olisin muuttunut eri suuntaan kuin ne, jotka ovat jääneet kotikonnuilleen. Esimerkiksi erilaiset "hyvää päivää" - "no ei kai se yökään ole, hahahaa" -tyyppiset savolaissutkautukset menevät nykyään välillä yli hilseen.

Olen joskus kohdannut myös itäsuomalaisten ominaisuuksieni herättämiä ennakkoluuloja. Näistä ennakkoluuloista ja negatiivisista stereotypioista Itä on itä kertoo myös - ja samalla purkaa niitä. En tiedä, pitääkö syyttää Suomi-filmeissä esiintyneitä nokinaamaisia savolaisukkoja vai sitä, että Suomen kirjakieltä rakentaneet ottivat niin paljon aineksia länsimurteista itämurteiden sijaan - yhtä kaikki, meistä useimmat tunnistavat varmasti ne oletukset, että itämurteet kuulostavat junttimaisilta, Itä-Suomessa ja varsinkin sen pienemmillä paikkakunnilla ollaan nurkkakuntaisia ja itäsuomalaiset pihapiiritkin ovat epäsiistejä ja hoitamattomia verrattuna hyvinhoidettuun länteen.

 

Toisaalta monet Suomeen ja suomalaisuuteen liitetyt stereotypiat eivät useinkaan ole totta itäsuomalaisten kohdalla. Esimerkiksi oletus siitä, että suomalaiset ovat hiljaisia jurottajia, tuntuu epäuskottavalta, jos on osallistunut vaikkapa itäsuomalaisiin sukujuhliin, jossa ihmiset puhuvat toistensa päälle ja nauravat hereästi.

 

Tarkkailin Itä on itää lukiessani haastateltavien sukupuolijakaumaa. Ilahduttavan moni kirjaan haastatelluista on nainen - mukana on tieteen ja taiteen edustajia ja löytyypä yksi pappilan emäntäkin. Sukupuoleen katsomatta haastatellut lähestyivät itäsuomalaisuutta erityisesti ihmisluonnon kautta. Väistämätöntä peilaamista Etelä-Suomeen oli aika lailla, mutta minua ilahdutti haastateltavien kansainvälisyys. Kuten Ammakin huomauttaa, maakunnista käsin tuntuu olevan helpompi rakentaa kansainvälisiä verkostoja kuin tehdä "maakuntasarjasta" salonkikelpoista Suomen pääkaupungissa. Pois lähteminen ei myöskään enää tarkoita siteiden pysyvää katkaisemista - moni haastatelluista elää monipaikkaista elämää, jossa työtilanteiden, elämäntilanteiden tai vuodenaikojen mukaan asutaan muuallakin kuin Itä-Suomessa.

 

Savokarjalaisuuden lisäksi huomioita saa rajantakainen Karjala. Vuonna 2022, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, on Karjalan menetys ja evakoiden kokemukset nousseet taas kipeästi pintaan. Itä-Suomen maantieteessä ja kulttuurissa näkyy, että rajoja on siirrelty useasti ennen toista maailmansotaakin. Karjalaisuus elää monen suvussa evakoiden verenperinnön kautta, ja nekin joilla ei sukusiteitä Karjalaan ole, ovat kohdanneet karjalaisuuden muodossa tai toisessa.

Kimmo Kirveen kuvat ansaitsevat paljon kehuja. Hienoja henkilö-, tilanne- ja paikkakuvia. Erityisesti tykkäsin siitä, miten itäsuomalainen väljyys - elämänlaatuna ja mielenmaisemana - tulee kuvissa näkyviin. Ihmisiä näkyy suurissa tupakeittiöissä tai järvenselkien äärellä. Pukeutumisella ei tarvitse pröystäillä, hymy on herkässä, mutta vakavia asioita pohditaan syvällisesti ja vaikeiden asioiden äärellä ollaan tuntosarvet herkkinä. Itäsuomalaisuus ei siis missään nimessä ole tyhjännauramista, vaan kirja kunnioittaa sivistystä, taiteen tekoa ja tieteellistä tutkimustyötä.

Konosen ja Kirveen kirja on helppolukuinen ja konstailematon, mutta kasvoi jotenkin kokoaan suuremmaksi. Se onnistui kirkastamaan itäsuomalaista identiteettiä ja antamaan itäsuomalaisuudelle arvoa ja arvostusta. Itäsuomalaisuudesta ja Itä-Suomesta saa ja kannattaa olla rakastavan ylpeä.

 

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä

Seremonioiden jälkeen seurasi päivän kohokohta, juhla-ateria Stalinin kunniaksi. Odotukset olivat korkealla. Saadaankohan ylimääräinen leipäannos, onkohan puurossa paljon ryynejä, onkohan keitossa lihaa?

 

Mutta totisesti, ateria ylitti hurjimmatkin kuvitelmat, rohkeimmatkin päiväunet, uskaliaimmatkin toiveet.

 

Mainitsin pari viikkoa sitten V.V. Pohlebkinin kirjan Neuvostoliiton kansalliset keittiöt. Kirjaa lueskellessani minussa heräsi varmuus siitä, että kirjailija Veikko Huovinen on varmasti lukenut tämän saman kirjan. Eräs kirjan resepteistä on bakulainen pahvala. Huoviselta on julkaistu vuonna 2005 lyhyiden erikoisten kokoelmateos, jonka nimi on Bakulainen pahvala. Kokoelmassa on Kari Hotakaisen esipuhe, mutta en löytänyt mistään tietoa, kuka on valinnut kokoelman nimen. Kustannustoimittaja? Kenties kirjailija itse?

 

Lomalla pääsin tutkimaan vanhempieni kirjahyllyä, josta löytyy kattava Huovis-kokoelma. En muistanut ulkoa, missä novellissa bakulainen pahvala mainitaan, mutta pienen selaamisen jälkeen paikallistin oikean tarinan. Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä on julkaistu Matikanopettaja-kokoelmassa. Se ilmestyi vuonna 1986.

Tarina - tai Matikanopettajan määritelmän mukaan littlejuttu - sijoittuu vuoteen 1949. Keskitysleirin juhlissa vangeille tarjotaan alkuruoaksi punajuurikaljalla höystettyä tšernigovilaista borssia ja tattaripuurotäytteisiä piirakoita, pääruoaksi valkovenäläistä bigosia ja jälkiruoaksi teetä sekä bakulaista pahvalaa. Ruokien ainesosat ja valmistustavat kuvaillaan tarkasti, Pohlebkinin kirjan ohjeita noudattaen.

Ajankohdat täsmäävät: Neuvostoliiton kansalliset keittiöt on ilmestynyt vuonna 1983, joten Huovisella on ollut hyvin mahdollisuus tutustua kirjaan tuoreeltaan ja kirjoittaa sen innoittamana novelli. Pohlebkinin kirjan tarkoituksena on selvästikin ollut myönteisen mielikuvan luominen Neuvostoliittoon kuuluvien kansojen kulttuurista. Tätä viestiä on mielellään viety Suomessa eteenpäin, onhan kirja kovakantinen, laadukkaalle paperille painettu ja sen suomenkieliseen toimittamiseen on nähty vaivaa. 

Huovinen taas kääntää kirjan sanoman niihin Neuvostoliiton puoliin, joista Pohlebkin ei keittokirjassaan hiisku: keskitysleireihin ja niiden kamaliin oloihin ja poliittisiin vankeihin. Matikanopettajassa Huovisen toteava, salavihkainen ja lukijan ymmärrykseen varaan paljon laskeva tyyli toistuu kaikissa novelleissa. Samaan aikaan tarinat ovat lyhyitä ja juonellisesti suoraviivaisia eli niitä voi hyvin lukea, vaikkei valtavasti älynystyröitä pinnistelisikään. Tästä todisteena lienee sekin, että muistan itse lukeneeni Matikanopettajan tuoreeltaan vuonna 1986. Olen ollut yhdeksänvuotias ja kirjaan sisältyvä yhteiskuntakritiikki on mennyt minulta täysin ohi, koska minulla ei ole ollut riittävästi yleistietoa kyetäkseni ymmärtämään novellien kontekstin. Olen kuitenkin pystynyt lukemaan ne pintatason ymmärtäen, hauskoille yksityiskohdille hihittäen.

Olen siis lukenut Matikanopettajan 36 vuotta sitten ja vasta nyt ymmärrän, mihin Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä viittaa. Lähetän kunnioittavat terveiset kirjailija Huoviselle tuonilmaisiin - tällaisesta saa kirjalliset kiksit.

 

Muutenkin Matikanopettaja oli vetävää ja varsin tasalaatuista luettavaa. Silakkalaatikkoa Jeesukselle on sympaattinen tarina muinaissuomalaisen Kyllin ja Jeesuksen kohtaamisesta ja Vanha lentoemäntä piruilee lentomatkustamisen autuudelle ja lentoyhtiöiden säästökuureille. Urheiluaiheisia littlejuttuja oli useampia, niissä käännetään hauskasti urheilukliseitä nurinkurin.

Joe-setä kuvaa Stalinia ihmisenä

 

Luin tämän päälle myös vuonna 1988 ilmestyneen Joe-sedän. Olen tämänkin lukenut ensi kertaa tuoreeltaan vaikka en historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ole ymmärtänytkään. Nyt tämä Josef Stalinin biofiktio on mitä ajankohtaisin - pohtivathan miljoonat ihmiset, että mitä Vladimir Putinin päässä oikein mahtaa liikkua. 

Joe-setää on vaikea luokitella täsmällisesti. Huovinen on selvästi lukenut ja sulattanut paljon lähdeaineistoa Stalinista ja Neuvostoliitosta. Historian suuret käänteet ovat kirjassa kuitenkin taustalla. Keskellä on tarkastelua siitä, millainen ihminen Stalin on, tai kenties millainen voisi olla. "Aikalaisen kertomuksissa" Stalin käy kalastelemassa, juopottelee huvilalla kavereiden kanssa, käy safarilla Afrikassa. Huovisella on hyvä silmä organisaatioiden sisäiselle dynamiikalle. Hän näyttää, miten ihmiset tuppaavat toimimaan hierarkkisissa asetelmissa, kun pitäisi samaan aikaan valvoa omia etujaan, varoa kampittajia, olla mieliksi johtajalle ja jollakin tavalla vielä pystyä noudattamaan omia arvojaan, jos sellaisia on jäljellä.

Viattomat koululapset lukivat historian tunneilla silmät ymmyrkäisinä loputtomia tarinoita ulkomaalaisten sotakiihkoilijoiden salajuonista. Venäläiset olivat keksineet kaikki tärkeimmät koneet, sähkön, autot, teolliset prosessit, he olivat löytäneet uusia mantereita ja vallanneet napoja, voittaneet kaikki sodat, kirjoittaneet parhaat kirjat ja säveltäneet musiikin historian hienoimmat teokset jne. Isällinen Stalin halusi näin opettaa neuvostokansoille, että heillä oli kaikkea hyvää omasta takaa, eikä läntisen sivistyksen edessä ollut syytä nöyristellä.

 

Minussa Joe-sedän lukeminen herätti tunteen, että diktaattoreja ei tarvitse liikaa varmuuden vuoksi pelätä, vaikka he olisivatkin miljoonapäisen armeijan raakoja komentajia. Mahtipontinen propaganda mielellään maalaa diktaattorista kuvan ylivoimaisena johtajana, mutta ihminen siellä propagandan takana kuitenkin on.

 

Yhtenä kirjan lukuna oli Ronttosauruksessa julkaistu novelli Stalin vihassa. Hieman kuitenkin ihmettelin, ettei kansiliepeessä, esipuheessa tai muuallakaan mainittu että kyseessä on uudelleenjulkaisu. Mielestäni yleensä on asiallista merkitä, jos kirja sisältää aiemmin julkaistua aineistoa. 

Joe-setä on Kajaanin kaupunginkirjaston luettelon mukaan käännetty viroksi, puolaksi, kroatiaksi ja sloveeniksi. Veikkaan että vastakaikua lukevassa yleisössä on herännyt. Täytyy kurkata vielä Huovisen elämäkerroista, löytyisikö niistä kuvausta kirjan aikalaisvastaanotosta Suomessa.

 

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Ronttosaurus
Veikko Huovinen: Lentsu

Minna Rytisalo: Rouva C.

Kansi: Jenni Noponen / Gummerus.

Toisaalta sitten eiväthän ihmiset olleet varmoja päätöksistään, ja jokaisen risteyksen jälkeen alkoi mietintä ja ihmettely: valitsinko väärin, olisiko sittenkin pitänyt päätyä toiseen ratkaisuun? Vain itselleen valehteleva sanoo ettei ole koskaan miettinyt kaikkia mitäjossia, jotka Minnankin päässä olivat juosseet laidalta toiselle mutta nyt pysähtyneet. He joivat teetä.

Ihan ensimmäiseksi pieni jääviysvaroitus: olemme kirjailija Minna Rytisalon kanssa Facebook-kavereita. Suhtaudu kehuihin sen mukaisesti. ;)

 

Luin kaksi vuotta sitten Minna Rytisalon esikoiskirjan Lempi, josta kannattaa lukea vaikka Kulttuuri kukoistaa -blogin arvio. Ihailin lukiessani tapaa, jolla Rytisalo loi elävää historiallista miljöötä ja tunnelma ilman infodumppausta. Sama taito herättää myös 1800-luvun Kuopion ja Jyväskylän lukijan mielessä eloon Rouva C.:ssä. Hienovaraisilla sanavalinnoilla ja yksityiskohdilla syntyy uskottava ja elävä historiallinen ajankuva, jossa ihmisen tunteet ovat ikiaikaisia ja tunnistettavia. Upeaa!

Kirja kertoo nuoresta Minna Johnsonista, joka pääsee opiskelemaan Jyväskylän upouuteen seminaariin, tutustuu siellä lehtori Ferdinand Canthiin ja päätyy tämän kanssa naimisiin. Hykertelin, kun viimeksi Pietarinsuomalaisissa tapaamani Uno Cygnaeus oli kirjassa mukana, oikein roiston roolissa. Arvostin erityisesti uhkaavansävyistä monitulkintaista ristiriitaa, jossa Cygnaeuksella oli keskeinen rooli.

Eläydyin voimakastahtoiseen, vahvasti tuntevaan ja rohkeasti heittäytyvään Minnaan vahvasti. Niin nuorta neiti Johnsonia kuin elämää nähnyttä rouva Canthia ahdistavat naiselle asetetut käytösnormit: vaatimattomuus, vetäytyvyys, itsensä vähättely. Minnalla on mielipiteitä ja hän haluaa tuoda ne esiin. Hän haluaa kehittää maailmaa parempaan suuntaan. Hän haluaa kokea miesten kanssa tasavertaista toveruutta. Todella herkullinen on myös Minnan ja hänen ystävänsä Floran monimutkainen ystävyys, jossa vuorottelevat samastuminen ja etäisyyden ottaminen.

Olen oikean Minna Canthin tuotantoa lukenut suorastaan hävettävän vähän, mutta onneksi tilanne on helppo korjata. Project Gutenbergista voi ladata Canthin teoksia luettavaksi. Ehkä aloitan vaikkapa Lehtori Hellmanin vaimon, joka sijoittuu myös seminaarin opiskelijapiireihin.

Ainoa pieni nillitys tulee anakronistisesta karjalanpaistista. Minna maistelee häissään karjalanpaistia, mutta ryhdyin miettimään, että ruokalajin nimityshän on myöhäisempää perua. Karjalanpaistin kaltainen ruoka on kyllä vanhastaan tunnettu, mutta etuliite yleistyi käsittääkseni vasta sotien jälkeen, kun karjalaisia evakkoja asutettiin ympäri Suomea. Samalla tavalla pelkästä piirakasta tuli sotien jälkeen karjalanpiirakka.

Suosittelen kirjaa kauniin kielen ystäville, monipuolisista henkilöhahmoista pitäville ja historiallisista romaaneista ja suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Kustantajan sivuilta voi tutkia, mitä kaikkia palkintoja kirja on ansaitusti voittanut. Romaanista on dramatisoitu myös näytelmä, jota on esitetty ainakin Porin kaupunginteatterissa ja Seinäjoen kaupunginteatterissa.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Juhani Aho: Helsinkiin

Aarno Karimo: Kohtalon kolmas hetki

Eversti istui työpöytänsä ääressä korvissaan langattoman kuuntelulaitteet. Langattomaan oli yhdistetty kone, joka myöskin vastaanotti jokaisen langattomasta kuuluvan sanan ja piirsi sen vaharullaan. Kone muistutti entisajan sanomalehtien toimituksissa käytettyä parlografia, mutta oli herkempi ja luotettavampi. Puhelu voitiin siis milloin tahansa kuulla uudelleen koneen toistamana ja voitiin se myöskin kirjoittaa sen sanelemana puhtaaksi.

Aarno Karimon Kohtalon kolmannen hetken kuvaukset tiedonvälityksestä muistuttavat monen tavoin koronaepidemia-ajan Teams-palaveriputkea, vaikka kirja on julkaistu vuonna 1926. Lainasin kirjan Max Engmanin Pietarinsuomalaisten innoittamana. HelMet-lukuhaasteen kannalta tämä on sikäli kätevä kirja, että se sopii sekä "vaihtoehtohistoriaksi" että "tulevaisuudesta kertovaksi kirjaksi". Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitellulle 1960-luvulle, jolloin Pietari IV istuu Venäjän keisarin valtaistuimella ja lentosukeltajat ovat Suomen armeijan tärkein varuste.

Kirja on parhaimmillaan nörttihenkistä tekniikkavisiointia ja välillä yllättävänkin osuvaa tulevaisuuden kuvitelmaa - esimerkiksi Pietari IV:n matka itsevaltiaaksi on monin paikoin samankaltainen Vladimir Putinen valtaannousun kanssa. Ehdin jo ihmetellä, miksei tästä ole otettu uusia painoksia, mutta loppuun asti luettuani olen ymmärtävinäni miksi ei. Kirja on monin paikoin rasistinen, antisemitistinen, äärinationalistinen ja siinä hekumoidaan väkivaltafantasioilla.

Aarno Karimon elämänvaiheiden perusteella tämä tosin on melko johdonmukaista, sillä hän vaikuttaa olleen kiihkovalkoinen Suur-Suomesta haaveillut Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja. Hänellä on myös erilaisia taiteellisia ansioita, tosin en mene tämän tutustumisen perusteella arvailemaan, mitkä tuotokset ovat parhaiten kestäneet aikaa. Kohtalon kolmas hetki kestää monelta osin kriittisen lukijan otteen, mutta lukukokemusta on hyvä suhteuttaa kirjoitusajankohdan poliittiseen historiaan.

Juonen puolesta kirja on episodimainen seikkailuromaani. Päähenkilö Arvo Kajava on James Bond -tyyppinen neuvokas sankari, joka palvelee Suomen armeijaa vakoilijana Venäjällä. Erilaiset valeasut, harhautukset ja viime hetken ihmepelastumiset kuuluvat asiaan. Pääpahis, kenraali Sheluhin, on ruma, ilkeä, himokas, juonikas ja vieläpä nauraa jatkuvasti "hä-hä-hä". Kun Venäjä hyökkää yllättäen Suomen puolelle, menee suomalaisten puolustustaistelu mönkään, kunnes kokenut kenraali Kataja ottaa ylipäällikkyyden vastaan ja sen ohella diktaattorin valtuudet. Kuvaavaa on, että diktaattorinimityksen laillisuutta epäilevä oikeuskansleri kuvataan pikkumaisena niuhottajana, kun hän viitsii kaivella lakikirjaa näin näppärän ratkaisun edessä.

Naiskuva on erittäin konservatiivinen, kliseinen ja stereotyyppinen: nuoret vaimot käyttävät aikansa lähinnä miestensä perään itkien, on pari paheellista turmeltunutta rakastajatarta ja jäkättäviä vanhoja eukkoja, joille miehet joutuvat pitämään jöötä. Naiset ovat enimmäkseen sivuroolissa ja ainoat aktiiviseksi toiminnaksi laskettavat teot ovat, kun nainen tappaa raiskausta yrittävän venäläisen. Tämä toistuu peräti kahdesti. Muuten teos kuvaa sitä, miten miehet hoitavat asiat miesten kesken ja parhaimmillaan kokevat miesten välistä ylvästä toveruutta tai voimakasta tunnedraamaa miesten keskinäisten ristiriitojen vuoksi. Tällainen maailmankuva vaikuttaa lähes homoeroottiselta, vaikka se tuskin Karimon tarkoituksena on ollut.

Lisäksi teos muistuttelee siitä, miten isänmaan puolesta on ilo uhrata henkensä, miten tärkeää on synnyttää hirveästi lisää uusia suomalaisia ja kasvattaa heidät ääri-isänmaalliseen muottiin. Siinäpä tärkeimmät. Populaari-blogista löytyy kuvitusesimerkkejä Karimon itsensä piirtämistä kirjan kuvista.

Teos on kuin Välskärin kertomusten ja pulp-dekkarin risteytys. Mutta tekniikkafriikeille iloa voi irrota ainakin Karimon kuvailemista langattoman tiedonsiirron mahdollisuuksista.

 

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Johan  Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Max Engman: Pietarinsuomalaiset

Huhtikuussa luin Hesarista professori Max Engmanin muistokirjoituksen. Totesin, että taitaa olla korkea aika lukea Max Engmanin tietokirja Pietarinsuomalaiset, jonka olin ostanut kirjahyllyyni vuonna 2005. 

 

Olin viettänyt kesän 2003 kesätöissä Pietarissa viisumivirkailijana. Asuin kimppakämpässä Vasilinsaarella ja tein pitkiä kävelyretkiä ympäri Pietaria, luuhasin museoissa, puistoissa ja muissa kulttuurikohteissa. En kuitenkaan tuolloin ymmärtänyt olevani osa pitkäaikaista ja monipuolista jatkumoa - eräs lukuisista suomalaisista, joita lähellä oleva suurkaupunki oli vetänyt puoleensa kaupungin perustamisesta asti. Pietarinsuomalaisissa Engman kutsuu Pietaria osuvasti "Suomen toiseksi suurimmaksi kaupungiksi", niin paljon siellä suomalaisia asui vielä Venäjän vallankumouksen aikaan.

Pietarinsuomalaisten tutkiminen oli keskeinen osa Engmanin elämäntyötä ja WSOY:n vuonna 2004 julkaisema Pietarinsuomalaiset on monen vuosikymmenen osaamisen tiivistelmä. Teksti on sujuvaa ja hyvin jäsenneltyä, mutta valtava lähteiden määrä ja niiden analysointiin vaadittu pohjatyön määrä huimaa päätä. Kirja on myös ulkoisesti komea ja viimeistelty: kuvitukseen ja taulukoihin on panostettu, paperi on kiiltävää, paksua ja laadukasta, graafinen suunnittelu huoliteltua. Pieni miinus tulee siitä, että kirjoitusvirheitä on häkellyttävän paljon. Esimerkiksi "höyrylaiva" on tekstissä toistuvasti "hyörylaiva". Olisipa tekstin editointiin käytetty vielä vähän lisäaikaa, niin teosta olisi voinut kutsua täydelliseksi kirjaksi niin sisällön kuin ulkoasun suhteen.

 

Pietarinsuomalaisten teemat ovat osin samanlaisia kuin hiljattain lukemassani Taina Kinnusen Kalifornia kutsuu -kirjassa. Kumpikin teos käsittelee identiteetin ja päällekkäisten identiteettien muodostumista, muuttoliikkeitä ja ulkosuomalaisten ja Suomen välisiä suhteita.

 

Pietarinsuomalaisia luin hitaasti ja kauan. Punnittuun tietoon perehtyminen vaatii keskittymistä. Silloin kun tällaiseen perusteelliseen, laadukkaaseen tietokirjaan ottaa aikaa, saa myös paljon. Tekisi mieleni päästä pietarinsuomalaiselle kävelykierrokselle - katselemaan Pietaria uusin silmin, kirjassa kuvattujen suomalaisten jalanjäljissä.

 

Pietarin merkitys Suomelle

Heti johdannossa Engman tiivistää, mistä Pietarin ja Suomen suhteessa on kyse: "Pietari on ollut samalla kertaa sekä erittäin keskeinen että ulkopuolinen tekijä Suomen historiassa. Kaupunki on määrännyt Pohjois-Euroopan historian kulun." Ajan kuluessa historian heiluriliike on tehnyt sen, että suomalaiset ovat joko olleet aktiivisesti yhteydessä Pietariin ja hyötyneet kaupungin läheisyydestä tai yhteydet ovat olleet poikki eikä kaupungin merkitystä ole haluttu nähdä. Itse olen 1970-luvun lapsi ja muistan, kuinka 1980-luvulla Neuvostoliitto tuntui hirvittävän kaukaiselta, vaikka kotikylältäni oli matkaa rajalle vain reilut sata kilometriä. Venäläiset olisivat voineet yhtä hyvin asua vaikka Etelämerellä, niin vähän käytännön yhteyksiä maahan oli, ajan YYA-liturgiasta huolimatta.

Pietarinsuomalaisten kuvaamana aikana yhteyksiä oli huomattavan paljon, sillä varsinkin Itä-Suomesta virtasi väkeä Pietariin töihin. Esimerkiksi palvelijattarilla oli kaupungissa hyvät työmarkkinat. Nuohoojissa suomalaiset olivat selkeästi yliedustettuina suomalaisvähemmistön kokoon nähden ja Engman analysoi kiinnostavasti muuttoliikkeiden ominaispiirteitä ja esimerkiksi ns. ketjumuuton merkitystä tietyissä erikoistuneissa ammattiryhmissä. Esimerkiksi autonomian aikana Pietari on hyödyttänyt Itä-Suomea huomattavasti ja lukiessa alkoi ihan sydäntä särkeä, kun mietin, miten sodat ja rajojen siirrot ovat typistäneet itäsuomalaista kulttuuripiiriä. Minulle rakas Itä-Suomen alue olisi taatusti vauraampi, vireämpi ja hyvinvoivampi jos historian kulku olisi ollut toisenlainen.

 

Engman tiivistää, että suomalaisten monimutkaiseen Pietari-suhteeseen on vaikuttanut myös kaksi isoa suomalaisen mielenmaiseman ilmiötä: agraarisuus ja russofobia. Kaupungit ja varsinkin suurkaupungit nähdään usein paheiden pesinä, jotka turmelevat tervehenkisiä nuoria maalaistyttöjä ja -poikia. Luonnon keskellä, honkien huminassa ja järvenselän siintäessä on oikeaa, tervettä elämää. Koska nykyään kaupungistuminen on maailmanlaajuinen megatrendi, joudutaan Suomessa ratkomaan näitä samoja asenneongelmia edelleen. Pietarinsuomalaisissa kuvatut kaupunkilaistuneet suomalaiset eivät pääsääntöisesti näytä kärsineen kaupunkiin muutosta vaan suurkaupunki tarjosi monille keinoja rakentaa hyvää arkea.

Venäjän ja venäläisten pelolle taas on historiasta kumpuavat ymmärrettävät syyt, mutta arkisella tasolla varsinkin Itä-Suomessa on ollut luontevaa, pitkäaikaista kanssakäymistä ja kulttuurinvaihtoa venäläisten kanssa, jossa kummatkin osapuolet ovat hyötyneet.

 

Ajatonta ajankuvaa

 

Jotkut asiat sen sijaan ovat huvittavan samanlaisia ajanjaksosta riippumatta. Suomalaisia moitiskellaan markkinointiosaamisen puutteesta. Kun suomalaiset yritykset pyrkivät laajentamaan toimintaansa kansainvälisille markkinoille, on kuulemma perusvirhe, että jäädään liikaa pipertämään teknisten yksityiskohtien parissa eikä osata brändätä ja hinnoitella omaa osaamista. Tismalleen sama kuvio tuntuu olleen vaikkapa suutarien keskuudessa Pietarissa 1800-luvulla. Engman siteeraa nimimerkki "Eliasta", joka kirjoitti Åbo Underrättelser -lehteen vuonna 1889 näin:

"Yhtä taitavia ammatissaan kuin saksalaiset, he eivät kuitenkaan läheskään pysty kilpailemaan näiden kanssa liikkeensä menageerauksessa, näytteillepanossa, jos niin saan sanoa. Saksalaiset pystyttävät suuria makasiineja hienoimpien katujen varteen, peili-ikkunoineen ja taiteellisesti toteutetuilla kylteillä: meidän suomalaiset tyytyvät kurjiin verstaisiin, ja vaatimaton saapas portilla on välillä ainoa merkki, joka ilmaisee verstaan olemassaoloa, jossa tuotetaan maailman tyylikkäintä työtä."

 

Tunnistettavan ajattomia ovat myös suomalaisten sisäiset yhdistyskamppailut. Engman käyttää eri yhdistysten arkistoja runsaasti lähdeaineistona ja yhdistysten historia tarjoaakin hyviä näkökulmia suomalaisten arkeen. Näin kritisoi nimimerkki "Sorrettu" Pietarin Suomalaista Hywäätekewäisyys-seuraa Työmies-lehdessä vuonna 1901:

 

"Seura on koettanut pitää iltamia ja hankkia sillä tawalla warallisuutta, wedoten ankarasti "Inkeri"-lehdessä yleisön ihmisyyden tuntoon, että tuokaa roponne hywäntekewäisyysalttarille, ja jos yleisö ei tahdo mennä herrain iltamaan, niin "Inkerissä" haukutaan. Ei ole siinä wika, että yleisö ei käsittäisi seuran jaloa tarkoitusta, waan arwoisat seuran jäsenet owat lyhytnäköisyydellään ja tuhmalla ylpeydellänsä suututtaneet suomalaisen yleisön ja siten ehkäisseet seuran jalon tarkoituksen saawuttamisen." 

 

Kuuluisia pietarinsuomalaisia

 

Kirjan henkilöluettelo on mittava ja sukunimien perusteella arvelen törmänneeni jokuseen omien tuttavieni esi-isiin. Yllättävän monella yleisesti tunnetulla suomalaisella on ollut pitkäaikaisempia tai lyhytaikaisempia siteitä Pietariin. Marsalkka Mannerheimin Pietarin vuosista on kirjoitettu paljon, samoin korutaiteilija Alma Pihlin työ Fabergélla tunnetaan. Mutta minulle oli uutta ja kiinnostavaa tietoa, miten vaikkapa Suomen kansakoulun isä Uno Cygnaeus työskenteli pitkän aikaa Pietarissa ja osallistui värikkäisiin sisäisiin hallinnollisiin taisteluihin. Myös kirjailija Aale Tynni ja näyttelijä Ansa Ikonen viettivät lapsuutensa Pietarissa.

Yle Areenassa voi kuunnella laulaja Alma Fohströmin Pietarissa levyttämän Solovein ja Project Gutenbergista voi ladata kirjailija Samuli Suomalaisen pietarinsuomalaista arkea kuvaavan novellikokoelman Kevään ajoilta.

Venäjän vallankumousvaiheet Engman käsittelee nopeasti. Rajaaminen on tässä yhteydessä perusteltua - vallankumouksesta kokonaisuudessaan kannattaa etsiä jotakin muuta, aihetta kokonaisvaltaisesti tarkasteltavaa luettavaa. Pietarinsuomalaisten tarjoama näkökulma auttoi minua kuitenkin ymmärtämään, miten iso rooli Pietarilla ja pietarilaisilla oli Suomen sisällissodassa. Ymmärrän nyt, miksi niin suuri joukko punaisia pakolaisia pyrki Pietariin - kaupungissa oli jo vanhastaan paljon suomalaisia asukkaita, joilla oli hyvät verkostot. Pietarin asejunaa operoineet Rahjan veljekset ovat niin kiinnostavia, että heistä toivoisin löytäväni lisää luettavaa. Fiktiossa he ovat tulleet vastaan ainakin Jari Tervon Troikassa. Kremlin muuriin haudatusta Otto Wille Kuusisesta olen jo pitkään toivonut kunnon elämäkertaa - toivottavasti joku joskus pystyy sellaisen kirjoittamaan. Hiljattain on uutisoitu, että Kansallisarkisto lähtee selvittämään suomalaisten kohtaloita Stalinin vainoissa - kenties monen pietarinsuomalaisen tarina kerrotaan loppuun asti tätä kautta.

 

Jatkoluettavaa

 

Kirjan mittavasta kirjallisuusluettelosta löytyy jatkoluettavaa joka lähtöön. Eräs iso teema, johon perehtyminen alkoi houkutella entistä enemmän, on Inkerin historia. Inkerinsuomalaiset olivat näkyvästi mukana pietarinsuomalaisten toiminnassa ja he joutuivat ratkomaan toisenlaisia identeettikysymyksiä kuin suuriruhtinaskunnan alueelta tulleet suomalaiset. Tänä kesänä Kansallismuseossa olisi ollut näyttely Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset, jonka harmikseni missasin. Kirjastosta olen ehtinyt lainata kirjan Inkeriläiset - kuka kukin on. Siitäpä seuraava isompi lukuprojekti! Pietarin-kesänäni tein bussilla matkan viikonlopuksi Tallinnaan ystäväni luo. Ihastelin bussin ikkunasta kaunista maaseutua, mutta en tuolloin ymmärtänyt kulkevani historiallisen Inkerinmaan läpi.

Lisäksi laitoin kirjastosta varaukseen Aarno Karimon vuonna 1926 julkaiseman scifiromaanin Kohtalon kolmas hetki, jossa kuvitellaan Suomen ja Venäjän sodankäyntiä 1960-luvulla. Kirjan lopussa Pietari poltetaan maan tasalle.

Lue myös nämä:
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Antti Häkkänen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta
Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Pirjo Rissanen: Äitienpäivä

Kansi: Gummerus.

Pirjo Rissasen Äitienpäivä tarttui matkaan kirjastosta. Kirja on jatkoa Muistoille, jonka muistin lukeneeni, tosin muistikuvat kirjan tapahtumista olivat jo aika hämärät. Perusasetelman kuitenkin muistin: topakalla Ulpulla on miniänä vapaaehtoisesti lapseton Susanna. Ulpun Markus-poika tuntui olevan aika lailla Susannan vietävissä. Ulpun tytär Marianna oli kuollut tapaturmaisesti jo vuosia aiemmin, mutta Mariannan puoliso Antti uusine perheineen kuuluu vieläkin Ulpun lähipiiriin.

Äitienpäivässä ristiriitoja aiheuttavat niin Antin perheen kasvaminen, Susannan äidin Irman putkahtaminen kuvioihin ja Susannan ja Markuksen aviokriisi. Ulpukin joutuu harjoittelemaan sitä, miten asiat kannattaa välillä jättää sikseen, varsinkin jos ne ovat muiden ihmisten asioita.

Tuttuun tyyliinsä Rissanen kirjoittaa niin mukaansatempaavasti, että kirja tuli oikein ahmittua. Harmittelin kirjan loppumista, joten täytyy varmaan paikata tilannetta lukemalla muitakin Rissasen kirjoja pitkästä aikaa.

Kirjassa kuvataan keskiluokkaisten ihmisten ongelmia mukavassa, rauhallisessa pikkukaupungissa, mutta keskiluokkaisuus ja rauhallisuus ei tarkoita sitä, etteivätkö elämän kolaukset voisi raastaa sydäntä vereslihalle. Itkut ja ilot ovat tunnistettavia ja samastuttavia. Mahtavaa on sekin, miten Rissanen saa melkein kaikille henkilöhahmoille jonkinlaisen onnellisen lopun. Tai ainakin lukija saa solmia langanpäät oman mielikuvituksensa avulla, hyviä täkyjä tähän annetaan.

Ihanaa luettavaa, oikea lukunautinto johon uppoutua.

Lue myös nämä:
Pirjo Rissanen: Kamomillasola
Pirjo Rissanen: Posliinihäät 
Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

Kansi: Kari Lahtinen /
Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä oli minulle yksi viime syksyn kiinnostavimpia kirjoja. Kesti kuitenkin oman aikansa, ennen kuin pääsin muhkean järkäleen loppuun asti. Samalla tuli kuljettua Juicen matkassa lapsuuden Juankoskelta tamperelaiselle Kalevankankaan hautausmaalle asti. Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Amma ja Arja.

Olen kuunnellut Juicen musiikkia jo nuoresta asti ja vieläkin tuntuu, että löydettävää riittää - sen verran monimuotoisten bändien kanssa Leskinen musisoi. Ihmisestä musiikin takana en kuitenkaan paljon tiennyt. Lööpeistä ovat jääneet mieleen huumesyytökset, sairastelu, esikoistyttären ongelmat ja hieman töksähtelevä luonteenlaatu. Risaisessa elämässä erityisen kiinnostavia jaksoja olivatkin Leskisen lapsuutta, nuoruutta ja opiskeluvuosia kuvaavat jaksot. Toki myös ammattimuusikon vauhdikas kiertue-elämä kiinnosti.

Heikkinen valottaa hienosti myös tarinoita laulujen takana - moneen kappaleeseen löytyy konkretiaa Leskisen elämänvaiheista. Tämä ei kuitenkaan vähennä laulujen monitulkintaisuutta ja runollisuutta - lukiessa heräsi hinku kuunnella Leskisen musiikkia, ja mikäs sen parempi lopputulos muusikkoelämäkerran lukemisesta voisi ollakaan.

Luin marraskuussa Martti Anhavan kirjoittaman elämäkerran Arto Melleristä enkä voinut välttää vertailua Juice-kirjaa lukiessani. Heikkisen tyyli on Anhavaan verrattuna jotenkin jutustelevampi, kevyempi. Tosin tätä pedataan jo kirjan alussa: esipuheessa Heikkinen varoittaa, ettei ole kirjoittanut puhdasoppista tietokirjaa vaan on kirjoittanut ihmisenä ihmisestä. Osa keveydestä syntyy mielestäni siitä, että kirjassa on varsin pitkiä suoria sitaatteja haastatelluilta. Monet kommentit herättävät halun syvempään analyysiin, mutta läheskään aina Heikkinen ei tartu täkyyn vaan jatkaa eteenpäin.

Joitakin aukkoja tarinaan tuntuu jääneen. Karun kohtalon kokeneen Johanna-tyttären aikuisiän vaiheet skipataan käytännössä kokonaan - toki tätä voi pitää myös aiheen rajauksena. Grand Slam -bändistä kerrotaan, etteivät bändärit pyörineet yhtyeen kimpussa, vaan keikkojen jälkeen muusikot rentoutuivat koheltamalla kännissä. No toki voi olla mahdollista, ettei kukaan nainen yrittänyt mennä iskemään Grand Slamia, mutta kun olen viime aikoina lukenut bändärimuistelmia aika lailla, niin tuntuisi tosi kummalta, jos viinanhuuruisella 1980-luvulla eräs Suomen kärkibändeistä olisi saanut olla rauhassa naisilta. Toisaalta näkökulmaa olisi voinut laajentaa myös siipiveikkojen suuntaan: Heikkinen kuvaa, miten erityisesti Juicen myöhempinä vuosina hänen ympärillään parveili viinaa ja rahaa pummaavia siipeilijöitä häiriöksi asti. Ilmiöstä löytyisi taatusti jotain tuoretta kerrottavaa.

Eräs mielenkiintoinen sivuhenkilö kirjassa on Appo Hurula, joka tuntui olleen jotain kaverin, assistentin, palkatun seuralaisen, avustavan muusikon ja siipimiehen väliltä. Hurulan lausunnot Leskisestä ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta hänen(kin) suhdettaan Leskiseen olisi voinut kaivella vähän pintaa syvemmältä.

Joitakin langanpätkiä tuntui siis jäävän roikkumaan. Kokonaisuutena Heikkisen kirja on kuitenkin hieno: täynnä niin pieniä yksityiskohtia kuin isoja linjoja. Haastateltavia on runsaasti ja jokainen kertoo omanlaistaan Juice-tarinaa. Monet tarinat vuosien varrelta ovat hervottoman hauskoja, välillä uhkasi kyllä nousta kyynelkin silmään.

Juicen musiikista pitäville tämä kirja antaa varmasti paljon ajateltavaa.

Lue myös nämä:
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät
Mick Wall: When Giants Walked the Earth
Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja

Ville Karttunen: Salamaponin selässä

Kansi: Elli Maanpää / Juki Records.

Ukkosmaine-bändistä kertova kirja Salamaponin selässä - Ukkosmaineen tarinoita on syntynyt mielenkiintoisella tavalla. Kirjan julkaiseminen on nimittäin rahoitettu joukkorahoituksella. Kirjasta ovat bloganneet myös Linnea ja HeidiBee.

Myönnän olevani joskus hieman kriittinen omakustanteiden tai pienkustantamojen julkaisujen laatutasoa kohtaan, mutta Salamaponin selässä ei kärsi laatuongelmista. Tosin joudun antamaan pienen puolueellisuusvaroituksen, sillä tunnen kirjan kirjoittajan, Ukkosmaineessa soittavan Ville Karttusen. Menin vuonna 2005 talkootöihin Ilosaarirockin verkkotoimitukseen ja muutamana kesänä seuraavien vuosien aikana väänsin siellä juttuja. Ville toimi tuolloin verkkotoimituksen päätoimittajana. Ukkosmaineessa Ville operoi taiteilijanimellä Wilhelm Meister.

Ilosaarirockissa muistan myös nähneeni Ukkosmaineen - joka tuolloin esiintyi vielä nimellä Klaus Thunder & Ukkosmaine - ensi kertaa. En pystynyt omin voimin palauttamaan oikeaa vuotta mieleeni, mutta kirjasta löytyi vastaus tähänkin. Kesällä 2007 Ukkosmaine räjäytti pankin Ilosaarirockin rekkalavalla ja sai ison kentällisen ihmisiä hyppimään, hymyilemään ja tanssimaan. Monet kaverini tunsivatkin pieneen kulttimaineeseen nousseen bändin jo tuolloin.

Ukkosmaine on suomalaisessa musiikkimaailmassa aika lailla marginaalia, vaikka yhtye onkin intensiivisillä keikoillaan hankkinut laajan fanikunnan. Bändi toimi myös levy-yhtiö Juki Recordsin taustalla, joten Salamaponin selässä on verrattavissa omakustanteeseen. Mutta niinpä bändin levytykset ovat olleet omakustanteita yli 10 vuoden ajan. Yhtyeen musiikista tulee väkisinkin hyvälle tuulelle, joten linkitän tässä makupalan Ukkosmaineen Youtube-kanavalta.

Salamaponin selässä käy läpi yhtyeen 10-vuotisen taipaleen. Koska Ukkosmaineen juuret ovat Joensuussa, sain kirjasta aimo annoksen Joensuu-nostalgiaa, asuinhan kaupungissa aikanaan muutaman vuoden. Varsinkin monet varhaiset kappaleet myös kuvaavat Joensuuta, mutta jossain vaiheessa yhtye alkoi tietoisesti karistaa liiallista joensuulaisleimaa pois.

Ville Karttunen on tehnyt monipuolisesti toimittajan töitä ja Salamaponin selässä onkin tyyliltään mainio. Ei suinkaan ole itsestäänselvää, että toimittaja osaa kirjoittaa hyvän kirjan. Salamaponin selässä on hyvin jäsennelty ja kielellisesti erinomainen kirja. Silti tyyli on mukavan jutusteleva ja hyvällä tavalla kotikutoinen. Pikku lipsahduksia on jäänyt, mutta tosi vähän. "Levyjen budjetit olivat hyvin maltillisia ja niitä myytiin kuulijoille muutamalla eurolla." Eiköhän kuulijoille kuitenkin myyty levyjä eikä budjetteja.

Tällaiselle tavalliselle musiikinkuuntelijalle on kiinnostavaa päästä pohtimaan, millä eväillä musiikkimaailmassa voi menestyä. Minusta 10-vuotinen yhtäjaksoinen ura, useita levyjä ja harras fanikunta on menestystä, vaikka radion listahittiohjelmissa yhtyeen musiikkia ei ole soitettukaan. Menestykseen ei riitä, että on lahjakas tai luova, pitää olla myös sitkeä ja ahkera. Työmoraalin on oltava kunnossa - se tulee hyvin ilmi, kun Ukkosmaine vetää pikkukeikatkin energisesti ja täysillä. Koska bändiin kuuluu vain kaksi jäsentä, pitää tiimityön toimia ja kirjassa eritelläänkin kiinnostavasti parivaljakon yhteistyötä, erimielisyyksiä unohtamatta.

Todella kiinnostavaa on myös miettiä, mikä musiikki lyö läpi mediassa tai kaupallisesti. Musiikkimaailmassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä kirjamaailmaan. Monet kirjailijat kokevat, etteivät saa työlleen tarpeeksi huomiota ja samalla tavalla muusikkoa saattaa turhauttaa, jos pitkän työn tuloksena syntynyt levy ignoroidaan valtamediassa täysin. Kaupalliset levy-yhtiöt tuntuvat elävän kovin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Ukkosmaineen miehet, jotka tekevät intohimoisesti omaa juttuaan.

Mainiota antia ovat myös kuvaukset matkan varrella kohdatuista ihmisistä. Tällaista rehellistä palautetta pohjoiskarjalaiset saattavat antaa:

Alkukeväästä soitimme Joensuusta 40 kilometrin päässä sijaitsevan pienen Tikkalan kylän ainoassa baarissa. Yleisö koostui noin paristakymmenestä satunnaisesti kapakkaan osuneesta ihmisestä. Vedimme täysillä ja keikan jälkeen yli puolet yleisöstä osti levymme. Kamoja autoon kantaessani kuulin, kun viisissäkymmenissä oleva mies hehkutti pihan tupakkapaikalla keikkaa kavereilleen: "Perrrrrkele että oli meno sillä laulajalla! Helvetti kun se hetkutti ja ketkutti, niin miekin aattelin että vaikka oon patahetero niin kyllä nussisin sen kiinni lattiaan!"

Koska yhtyeen musiikin kulmakivenä on Yamaha PSR-7 -kotiurku, käsittelee kirja mielenkiintoisesti myös tämän sähköisen kosketinsoittimen säestystoimintoja. Pikkuhiljaa Ukkosmaineen soitinvalikoima on toki laajentunutkin.

Salamaponin selässä kiinnostaa varmasti eniten niitä, joille Ukkosmaine on jollakin tavalla tuttu, mutta mikäli suomalainen musiikkielämä kiinnostaa yleisellä tasolla, kirjasta saa paljon irti. Lisäksi kirja kertoo jotain olennaista siitä, miten antoisaa on tehdä niitä juttuja, joihin itse uskoo. Yleensä panostuksesta seuraa tunnustusta tavalla tai toisella.

Lue myös nämä:
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät
Pamela Des Barres: I'm With The Band
Mauri Kunnas: Piitles

Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat

Kansi: Mika Tuominen / WSOY.

Runebergin päivää vietettiin viime viikolla, mutta Vänrikki Stålin tarinoista bloggaaminen näin lähes merkkipäivänä on sattumaa. Lainasin äänikirjan varmaan joskus marraskuussa, mutta kuunteleminen on ollut sen verran pätkittäistä, että vasta nyt sain kahdeksantuntisen äänikirjan loppuun. Äänikirja on kyllä mahtavan kätevä tapa paikata aukkoja sivistyksessä, sillä en ole lukenut Vänrikki Stålin tarinoita aiemmin, edes koulussa en muista niitä juurikaan luetetun.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteivätkö Vänrikki Stålin tarinat olisivat tuntuneet tutuilta. Niihin on viitattu suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa niin paljon, että monet runot kuulostivat hyvinkin tutuilta. Runebergintorttujen syömisen lisäksi Vänrikki Stålin tarinoiden kunniaksi voisi juoda vaikkapa tuopillisen Sandels-olutta, sillä veikkaan että Olvin tuotemerkin nimeämiseen Runebergin kirjallinen tuotanto on vaikuttanut vahvasti.

Äänikirjassa oli peräkkäin suomennettu runo ja alkuperäinen ruotsinkielinen teksti. Lukijana oli äänikirjamestari Lars Svedberg, joka annosteli sopivasti paatosta ja draamaa silloin kun niitä tarvittiin. Suomentaja Juhani Lindholmin kirjoittamat kommentit ykkös- ja kakkososan jälkeen valaisivat teoksen taustoja.

Vaikka tiesin odottaa romantisoitua ja kansallismielistä näkemystä Suomen sodasta, olin silti yllättynyt runojen tyylistä. Vaikka Vänrikki kuuluukin Suomen kirjallisuushistorian aarteisiin, oli runoteos näin 2010-luvun lukuharrastajalle melkoisen propagandistinen. Runeberg ihannoi muun muassa lapsisotilaita ja teini-isyyttä - runoissa 15-vuotiaat nuorukaiset kuolevat sankarikuoleman mutta ovat tätä ennen ehtineet jo siittää lapsia.

Mutta totta kai oman aikansa ihanteiden valossa runot ovat ymmärrettäviä. Ja on niissä paljon ajatonta mukana vieläkin: ilmeikkäät luonnekuvaukset eri henkilöhahmoista vaikka. Erityisen hauskaa oli bongailla kohtia, jotka ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä kirjallisuusviitteiden ansiosta.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan yhteydessä muistetaan usein mainita, että Linna halusi kirjoittaa sodasta realistisen vastapainon yleville runebergilaisille ihanteille. Hassua kyllä, kuunnellessa minusta tuntui että juuri Tuntematon sotilas on ollut eräs parhaita sisäänheittäjiäni Vänrikki Stålin tarinoiden pariin.

Tämän jatkoksi sopisi lukea vaikka Topeliuksen Välskärin kertomuksia.  Se löytyykin Project Gutenbergin sivuilta ilmaisena e-kirjana, joten teos olisi siis helposti saatavillakin.

Käännöksestä

Juhani Lindholmin uusi käännös on vuodelta 2008. Muita suomennoksia on useita, niistä löytyyn perustietoa Wikipediasta. Suomennos oli mielestäni varsin onnistunut. Mitallisenakin se oli selkeää nykykieltä ja miellyttävää kuunneltavaa. Toki nyt voisin seuraavaksi lukea vanhempia suomennoksia vertailun vuoksi, varsinkin kun Runeberg-sitaatit ovat levinneet pitkälti juuri vanhojen suomennosten kieliasussa.

Lue myös nämä:
Kalevala
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Väinö Linna: Sotaromaani