Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Nikki Sixx, Neil Strauss: The Dirt / Mötley Crüe

Kansi: HarperCollins

Kyselin kavereilta vinkkejä rockmusiikkiaiheisesta kirjallisuudesta ja suositusten perusteella valitsin luettavaksi Mötley Crüen bändielämäkerran The Dirtin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2001 ja kiinnostuneet voivat lukea tämän myös suomeksi, kirja on suomennettu nimellä The Dirt - Törkytehdas. 

Kaipasin kirjaa, joka sisältää värikkäitä tarinoita rokkarielämästä, mutta laadukkaasti ja lähdekriittisesti kirjoitettuna. The Dirt täytti tämän tarpeen mainiosti. Kirjan toimittanut Neil Strauss on haastatellut niin sankareita kuin konnia ja eri ihmiset bändin ympärillä saavat tuoda oman näkökulmansa esiin.

Kirjan rakenteena on kertoa tarinaa minämuodossa siten, että kussakin luvussa on äänessä yksi kertoja. Välillä lukuihin on jätetty haastattelurakenne näkyviin. Ratkaisu toimii mainiosti, sillä ensinnäkin Strauss saa dynamiikkaa kronologiaan: esimerkiksi bändin jäsenten lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan eri kohdissa. Ajallisesti mennään välillä eteenpäin, välillä taaksepäin, mutta punainen lanka säilyy mukana koko ajan.

Toinen hyvä puoli asiassa on "fanikirjan" tunteen välttäminen. Siinä missä Mick Wallin Led Zeppelin -aiheinen When Giants Walked the Earth tuntui välillä olevan liian polvillaan kohteitaan palvomassa, Strauss säilyttää objektiivisuuden tunnun. Toki tarinat itsessään ovat niin värikkäitä - ja loppusanojen mukaan joiltakin osin myös hieman editoituja esimerkiksi joidenkin kuvausten kohteena olevien henkilöiden nimien osalta - että lukija pääsee melkoiselle todellisuustripille joka tapauksessa.

Musiikillisesti Mötley Crüe ei ollut minulle ennestään erityisemmin tuttu. Bändin nimestä ensimmäisenä mieleen tulee yläasteen tunnit, jolloin luokan "koviksilla" oli farkkutakkeihin ommeltuja tai tussattuja bändilogoja. Mötley Crüen nimi taisi niistä samoista takeista löytyä Iron Maidenin, Kissin, Stonen ja mitäniitänyt oli joukosta. Nimeltä sentään tunnistin ennakkoon joitakin keskeisiä bändin jäseniä, esimerkiksi rumpali Tommy Leen muistin esiintyneen ahkerasti iltapäivälehtien kuvapalstoilla 1990-luvulla Pamela Andersonin aviomiehen roolissa. Niinpä lukemisen ohella piti välillä vierailla YouTuben puolelle bändin tuotantoon tutustumaan. Kyllähän Mötley Crüe onkin tehnyt mainiota kamaa, katsokaa vaikka tämä.

Kirjan alussa huomioni vei se, mitä olinkin hakemassa: värikkäät ja hurjat tarinat bileistä, päihteistä, seksistä, vastuuttomuudesta ja tuhoamisesta. Mutta mitä pitemmälle kirja eteni, sitä enemmän aloin kiinnittää huomiota draaman isoon kaareen: nousuun ja laskuun. Kuten elämässä yleensäkin, myös musiikissa asioilla on yleensä ylä- ja alamäet ja huippusuosion saavuttavilla bändeillä jumalten keinu heiluu erityisen lujaa. 1980-luvulla Mötley Crüe tuntui saavuttavan kaiken, mistä bändi voi unelmoida: huikea määrä levymyyntiä, jättikiertueita onnesta pähkinöinä oleville suuryleisöille, fanitusta ja suosiota. Mutta sitten kun suunta vaihtui, alamäki vei mennessään. Musiikkimuoti muuttui, levyjen tekeminen oli tuskaisempaa eivätkä levyt enää myyneet ja bändin sisäiset ristiriidat johtivat hajoamiseen, mutta kokoonpanon paikkailu uusilla tulokkailla ei myöskään tuonut suosiota takaisin.

Entisellä menestyneellä rockmuusikolla vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä: joko pitäisi hyväksyä että mennyt on mennyttä ja keskittyä tekemään jotakin muuta, tai pitäisi kyetä jatkamaan luovalla, uusiutuvalla muusikonuralla ja hyväksyä, että samanlaista suursuosiota ei ihan helposti pysty kokemaan tai sitten voi jämähtää haikailemaan vanhoja suuruuden päivä ja yrittää pitää niistä kiinni loputtomilla comeback-kiertueilla ja vanhan materiaalin soittamisella. Mötley Crüen jäsenistä tuntuu löytyvän jotain näistä kaikista variaatioista, tosin esimerkiksi laulaja Vince Neil kuittaa kirjan lopussa että ei hän ole oppinut matkan varrella erityisesti mitään, vaan haluaa edelleen keskittyä hauskanpitoon ja elämästä nauttimiseen.

Kierolla tavalla hauskaa on lukea vaikkapa siitä, miten entinen menestysmuusikko yrittää ryhtyä käymään treffeillä avioeronsa jälkeen:

"Nikki, you need to go out with someone. Snap out of it. She's a nice girl. You'll like her."

I caved in and called her.  She seemed nice enough, so I invited her out for some food. It was so out of character with how I used to meet girls before I was married, when all I had to do was lean against the Sheetrock of the Starwood and look cool. The drive to her place in Pasadena took an hour and an half. I arrived, opened the door, and, sure enough, the bitch was cockeyed. just like Angie Saxon's old roommate. She looked like a drunk Geena Davis. As soon as I entered her Shabby Chic house, I wanted to turn and flee. This was not my style at all.

But I had driven all the way there, and she looked so desperate and expectant. So I took her someplace suitably pathetic like Chili's.

Kuten ihmisten välisissä suhteissa on tapana, bändin jäsenet ja heidän lähipiirinsä muistavat ja muistelevat kokemuksiaan usein ristiriitaisella tavalla. On helppo kaivaa rikkaa toisen silmästä, mutta ei tuntea malkaa omassa silmässään. Erilaiset näkemykset valottavat elettyä ja koettua hauskalla ja välillä tragikoomisellakin tavalla. Kenties ainoa toive olisi ollut, että myös bändin jäsenten vaimoja, tyttöystäviä, ex-tyttöystäviä ja bändäreitä olisi voitu haastatella. Nyt ainoa omalla äänellään mukaan pääsevä nainen on levy-yhtiön edustaja Sylvia Rhone, ja hänenkin osuutena on hyvin lyhyt eikä kovin mairitteleva. No, ei tätä kirjaa voi minään feministin ohjekirjana lähestyä muutenkaan, mutta varmasti vaikkapa Pamela Andersonilla olisi ollut omanlaisena tarina kerrottavanaan avioliitostaan Tommy Leen kanssa. Liitto loppui siihen, kun Lee päätyi vankilaan perheväkivallan vuoksi ja kieltämättä hieman itsesääliruikutukselta Leen tilitys tästä jaksosta välillä kuulostaa.

Kokonaisuutena kirjan jälkimaku on kuitenkin erinomainen - lisää tällaista! Pelkkä rokkarisekoilujen muisteleminen ei takaa hyvää kirjaa, vaan kirjoittajalla täytyy olla homma hanskassa: tekstin pitää olla hyvin jäsenneltyä, uskottavaa ja luotettavan tuntuista ja kirjallisesti laadukasta. Musiikkitoimittajana työskennellyt Strauss tämän osaa. Häneltä on julkaistu muitakin kirjoja, joista esimerkiksi iskemisohjeita jakava Pelimies on saanut huomiota Suomessakin - lue vaikkapa Annan juttu aiheesta. Ja kun naisnäkökulmaa kaipailin, niin sitä löytyisi Straussin ja aikuisviihde-esiintyjä Jenna Jamesonin kirjoittamasta Jameson-elämäkerrasta How To Make Love Like A Porn Star, johon voi tutustua vaikka The New York Timesin arvion kautta.

Lue myös nämä:
Pamela Des Barres: I'm With the Band
Mick Wall: When Giants Walked the Earth
Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

Paul Rees: Robert Plant - elämä

Kansi: Like.

Olen lainannut kirjaston musiikkiosastolta aika paljon dvd-levyjä viime aikoina ja Itäkeskuksen kirjastosta mukaan tarttui myös Paul Reesin kirjoittama Robert Plantin elämäkerta. Led Zeppelinin laulajana tunnettu Plant on tehnyt myös pitkän soolouran.

Vähän ihmettelin kirjan alkupuolella, kun Reesin haastattelemat henkilöt tuntuivat olevan aika kaukana Plantin lähipiiristä ja pitkät pätkät kirjasta pohjautuivat vanhoihin lehtihaastatteluihin. Kirjan lopussa syykin selvisi: tämä on ns. auktorisoimaton elämäkerta eli kirjan kohde ei ole osallistunut kirjan tekoon. Jälkisanoissa Rees kiittelee Plantia siitä, ettei tämä myöskään ryhtynyt estelemään kirjan tekoa. Rees on pitkän linjan musiikkitoimittaja, joka on sentään tavannut Plantin useita kertoja itse, mutta eipä se kovin suurta lisäarvoa juuri tälle kirjalle anna.

Luin talvella Mick Wallin When Giants Walked the Earth -kirjan ja Led Zeppelinin vaiheiden osalta Paul Rees tallaa tuttuja latuja. Reesin tyyli on tosin toteavampi siinä mielessä nopealukuisempi. Kiinnostavampaa luettavaa ovat Plantin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset sekä pitkästä soolourasta kertominen. Luulen kyllä, että näistäkin tulee parempi versio jos Plant joskus haluaa kirjoittaa omaelämäkerran tai suostuu elämäkertaprojektiin jonkun kirjoittajan kanssa.

Kritisoin Wallia naisnäkökulman ja plagiointisyytösten väliin jättämisestä ja saman kritiikin voisi osoittaa Reesille. Plant on ollut melkoinen häntäheikki, jolla on ollut loputon määrä irtosuhteita ja useampia pitkiä suhteita. Hän on ehtinyt tehdä ns. juhaniahot, eli hänellä on lapsia paitsi ex-vaimonsa, myös ex-vaimon sisaren kanssa. Voisin kuvitella, että vakavia ihmissuhteita on jossain määrin häirinnyt rokkarin seksintäyteiset kiertuematkat, mutta asiaa ei juuri käsitellä. Samoin Led Zeppelinin harrastama muiden tekemän musiikin nappaaminen omiin nimiin sivuutetaan melko lyhyillä huomautuksilla.

Kiehtova persoona Plant kuitenkin on. Minuun teki vaikutuksen erityisesti hänen ratkaisunsa Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen. Paria paluukeikkaa lukuunottamatta Plant on viitannut kintaalla ajatukselle Led Zeppelinin uudelleenkasaamisesta, sen sijaan hän on rohkeasti tehnyt uutta musiikkia ja välillä kiertänyt keikkailemassa hyvinkin pienissä ympyröissä. Suomessa Plant on vieraillut viimeksi tänä kesänä, Pori Jazz -festivaaleilla.

Käännöksestä

Kirjan ovat suomentaneet Jonna Joskitt-Pöyry ja Juha Arola. Olisiko syynä kahden suomentajan käyttöön ollut halu saada kirja äkkiä suomalaismarkkinoille? Lukukokemus oli kuitenkin aika yhtenäinen, käännös oli enimmäkseen hyvää suomea ja luistavaa luettavaa.

Lue myös nämä:
Mick Wall: When Giants Walked the Earth
Pamela Des Barres: I'm With the Band
Pamela Des Barres: Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia  

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

Kansi: Kari Lahtinen /
Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä oli minulle yksi viime syksyn kiinnostavimpia kirjoja. Kesti kuitenkin oman aikansa, ennen kuin pääsin muhkean järkäleen loppuun asti. Samalla tuli kuljettua Juicen matkassa lapsuuden Juankoskelta tamperelaiselle Kalevankankaan hautausmaalle asti. Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Amma ja Arja.

Olen kuunnellut Juicen musiikkia jo nuoresta asti ja vieläkin tuntuu, että löydettävää riittää - sen verran monimuotoisten bändien kanssa Leskinen musisoi. Ihmisestä musiikin takana en kuitenkaan paljon tiennyt. Lööpeistä ovat jääneet mieleen huumesyytökset, sairastelu, esikoistyttären ongelmat ja hieman töksähtelevä luonteenlaatu. Risaisessa elämässä erityisen kiinnostavia jaksoja olivatkin Leskisen lapsuutta, nuoruutta ja opiskeluvuosia kuvaavat jaksot. Toki myös ammattimuusikon vauhdikas kiertue-elämä kiinnosti.

Heikkinen valottaa hienosti myös tarinoita laulujen takana - moneen kappaleeseen löytyy konkretiaa Leskisen elämänvaiheista. Tämä ei kuitenkaan vähennä laulujen monitulkintaisuutta ja runollisuutta - lukiessa heräsi hinku kuunnella Leskisen musiikkia, ja mikäs sen parempi lopputulos muusikkoelämäkerran lukemisesta voisi ollakaan.

Luin marraskuussa Martti Anhavan kirjoittaman elämäkerran Arto Melleristä enkä voinut välttää vertailua Juice-kirjaa lukiessani. Heikkisen tyyli on Anhavaan verrattuna jotenkin jutustelevampi, kevyempi. Tosin tätä pedataan jo kirjan alussa: esipuheessa Heikkinen varoittaa, ettei ole kirjoittanut puhdasoppista tietokirjaa vaan on kirjoittanut ihmisenä ihmisestä. Osa keveydestä syntyy mielestäni siitä, että kirjassa on varsin pitkiä suoria sitaatteja haastatelluilta. Monet kommentit herättävät halun syvempään analyysiin, mutta läheskään aina Heikkinen ei tartu täkyyn vaan jatkaa eteenpäin.

Joitakin aukkoja tarinaan tuntuu jääneen. Karun kohtalon kokeneen Johanna-tyttären aikuisiän vaiheet skipataan käytännössä kokonaan - toki tätä voi pitää myös aiheen rajauksena. Grand Slam -bändistä kerrotaan, etteivät bändärit pyörineet yhtyeen kimpussa, vaan keikkojen jälkeen muusikot rentoutuivat koheltamalla kännissä. No toki voi olla mahdollista, ettei kukaan nainen yrittänyt mennä iskemään Grand Slamia, mutta kun olen viime aikoina lukenut bändärimuistelmia aika lailla, niin tuntuisi tosi kummalta, jos viinanhuuruisella 1980-luvulla eräs Suomen kärkibändeistä olisi saanut olla rauhassa naisilta. Toisaalta näkökulmaa olisi voinut laajentaa myös siipiveikkojen suuntaan: Heikkinen kuvaa, miten erityisesti Juicen myöhempinä vuosina hänen ympärillään parveili viinaa ja rahaa pummaavia siipeilijöitä häiriöksi asti. Ilmiöstä löytyisi taatusti jotain tuoretta kerrottavaa.

Eräs mielenkiintoinen sivuhenkilö kirjassa on Appo Hurula, joka tuntui olleen jotain kaverin, assistentin, palkatun seuralaisen, avustavan muusikon ja siipimiehen väliltä. Hurulan lausunnot Leskisestä ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta hänen(kin) suhdettaan Leskiseen olisi voinut kaivella vähän pintaa syvemmältä.

Joitakin langanpätkiä tuntui siis jäävän roikkumaan. Kokonaisuutena Heikkisen kirja on kuitenkin hieno: täynnä niin pieniä yksityiskohtia kuin isoja linjoja. Haastateltavia on runsaasti ja jokainen kertoo omanlaistaan Juice-tarinaa. Monet tarinat vuosien varrelta ovat hervottoman hauskoja, välillä uhkasi kyllä nousta kyynelkin silmään.

Juicen musiikista pitäville tämä kirja antaa varmasti paljon ajateltavaa.

Lue myös nämä:
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät
Mick Wall: When Giants Walked the Earth
Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja

Mick Wall: When Giants Walked the Earth

Kansi: St. Martin's Griffin.

But there was loot in it, and plenty of it if you only knew how, and you weren't gonna let it get away from you even if it meant growing what was left of your hair.

Luin viime vuoden aikana pari Pamela Des Barresin bändärimuistelmakirjaa ja niistä kävi selväksi, että suurin piirtein kaikki 1960- ja 1970-lukujen yhdysvaltalaisbändärit ehtivät jossakin vaiheessa sänkyyn Led Zeppelinin jäsenten kanssa. Erityisesti bändin näkyvimmät nokkamiehet, laulaja Robert Plant ja kitaristi Jimmy Page tuntuivat kaatavan naisia kuin heinää. Des Barresin kirjat houkuttelivat minut tutustumaan Led Zeppeliniin enemmän: oliko bändistä laulattamaan muutakin kuin lakanoita?

Ja olihan niistä. Syksystä alkaen olen kuunnellut aika lailla Led Zeppelinin musiikkia, joka on parhaimmillaan todella hienoa. Päätin etsiä käsiini myös jonkin bändistä kertovan kirjan ja nettihaut vinkkasivat erityisesti kahta teosta: Stephen Davisin Jumalten vasara (alkuperäiskielellä Hammer of the Gods) ja Mick Wallin Led Zeppelin - Jättiläisten aika (alkuperäiskielellä When Giants Walked the Earth: a biography of Led Zeppelin) nousivat erityisesti esiin. Lopulta päädyin Wallin kirjaan, puhtaasti siitä syystä että se oli saatavilla e-kirjana, joten kirja oli ostettavissa saman tien. Lukulaitteeni kulkee minulla käsilaukussa "laukkukirjana", joten metromatkojen ja muiden kulkemisten aikana olen lueskellut Led Zeppelinin tarinaa.

Robert Plant ja Jimmy Page vuonna 1973.
Kuva: Heinrich Klaffs / Wikimedia Commons.

Wall on pitkän linjan rocktoimittaja, joka on kirjoittanut monia muitakin musiikkiaiheisia kirjoja. Bändielämäkerta eteni enimmäkseen sujuvasti: kronologista kerrontaa maustettiin kursivoiduilla minämuotoisilla "eläytymisjaksoilla" - Wall on hypännyt kohteidensa nahkoihin ja kertoo tarinaa heidän näkökulmastaan. Esimerkiksi alun sitaatti rahan hankkimisesta on pantu bändin legendaarisen managerin Peter Grantin suuhun.

Joitakin häiritseviäkin piirteitä Wallin tyylissä oli. Hän on selvästi aika lailla polvillaan Pagen edessä ja fanittaa kitarasankaria estoitta. Lisäksi hän käyttää huomattavan paljon aikaa Pagen okkultismiharrastuksen setvimiseen ja välillä pohtii ilmeisen tosissaan, vaikuttiko okkultismi sekä bändin menestykseen että viimeisten vuosien vastoinkäymisiin. Lisäksi Wall sivuuttaa varsin pintapuolisesti kaksi minua erityisesti kiinnostanutta asiaa: tekijänoikeusrikkomukset ja naiskuviot.

Koska Des Barresin bändärikirjat johdattivat minut Led Zeppelinin pariin, luin kiinnostuneena niitä pätkiä, jossa kuvattiin bändin naissuhteita. Kovin syvälle Wall ei näihin kuitenkaan mene ja aihetta käsitellään jokseenkin pintapuolisesti, suorastaan kaksinaismoralistisesti. Kaikki neljä bändin jäsentä olivat naimisissa ja osalla oli lapsiakin ennen kuin menestys alkoi. Tämä ei estänyt ketään viettämästä kiertueella aikaa vieraiden naisten seurassa. Yhtäkään bändin jäsenen vaimoa ei siteerata kirjassa suoraan, vaan Wall maalailee melko idyllisen kuvan onnellisista perheenisistä kotonaan kiertueiden välissä. Luulisi nyt vaimoja ottaneen päähän, jos menestyksen hintana on miehen jatkuvan ja suorastaan holtittoman uskottomuuden sietäminen.

Myös tekijänoikeusrikkomukset Wall kuittaa yleensä "lainaamisena" tai "inspiroitumisena". Tästä aiheesta olisi ehdottomasti ollut paikallaan kaivaa taustoja näkyviin. Guardianin artikkelissa on tiiviisti kerrottu bändin omiin nimiinsä ottamista biiseistä. Ryhdyin pohtimaan erityisesti sitä, missä määrin tällainen valmiin musiikin käyttäminen oli ajan henkeä - 1960-lukua voinee pitää vielä jonkinlaisena murrosvaiheena suullisen ja tallennetun musiikkiperinteen välillä. Elävä musiikki kukoisti ja suullisen perinteen aikana laulut levisivät esittäjältä toiselle. Taltioidun musiikin aikana tekijöiden merkitseminen ja tekijänoikeuskorvauksien maksaminen nousi esiin aivan eri lailla. Olisi kiinnostavaa lukea tästä aiheesta asiallista tekstiä.

Muuten Led Zeppelinin tarina muistutti siitä, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Yksityislentokoneita, pussikaupalla kokaiinia, hotellihuoneiden tuhoamista, huutavia kymmentuhatpäisiä yleisömassoja, tappeluja ja tietenkin seksiä. Jos sex & drugs & rock'n roll -tarinat kiinnostavat, tässä kirjassa sellaisia piisaa.

Myös ajankuvana kirja oli mielenkiintoinen. 1960-luvun loppupuolella Led Zeppelin oli uuden ajan edustaja: villimpi ja hurjempi kuin vaikkapa siihenastinen suursuosikki Beatles. 1970-luvun lopulla taas punk-aate jyräsi niin lujaa, että yhtäkkiä pitkätukkaiset, liehuvalahkeiset kitarasankarit ylipitkine sooloineen alkoivat näyttää auttamattoman vanhanaikaisilta. Musiikkilehdissä bändiä haukuttiin dinosaurukseksi ja sen jäseniä vanhoiksi pieruiksi. Viimeisiä keikkojaan varten 1970-luvun lopussa bändi jopa yritti päästä ajan henkeen mukaan leikkaamalla hiukset siisteiksi, lyhentämällä kappaleiden liveversioita ja pukeutumalla uuden aallon tyylin mukaisesti.

Kirjallisuutta Led Zeppelinistä kyllä riittäisi. Bändin pitkäaikainen kiertuemanageri Richard Cole julkaisi muistelmateoksen Stairway to Heaven jo 1990-luvulla ja kirja kuulemma pursuaa likaisia yksityiskohtia. Fiktion puolelta kiinnostava teos voisi olla Jason Buhrmesterin Black Dogs, jossa kerrotaan dekkarimuodossa vuoden 1973 hotelliryöstöstä, jossa Led Zeppeliniltä vietiin parisataatuhatta dollaria rahaa.

Lue myös nämä:
Pamela Des Barres: I'm With the Band
Mauri Kunnas: Piitles
Michelle Morgan: Marilyn Monroe: Private and Undisclosed

Pamela Des Barres: Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia

Kansi: Johnny Kniga.

Lukupiirikirjan valinta oli tällä kertaa minun heiniäni ja valitsin lokakuun kirjaksi Pamela Des Barresin Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia. Syynä on se, että luin kesällä Des Barresin muistelmateoksen I'm With the Band. Vaikka teos ei kirjallisesti ollut mitenkään erityisen korkeatasoinen, se on jo tähän mennessä ollut yksi vuoden vaikuttavimpia kirjoja siinä mielessä, että se innosti minua jatkamaan aiheensa parissa. Lukemisen jälkeen olen kuunnellut kirjassa mainittujen yhtyeiden ja muusikoiden tuotantoa,  muun muassa Led Zeppeliniä ja Jimi Hendrixiä. Lisäksi olen lukenut netistä paljon Des Barresin ja hänen aikalaistensa muita bändärijuttuja, joten Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia tuntui kiinnostavalta aiheen jatkolta. Kirjasta on blogannut myös Linnea ja lisäksi kannattaa kurkata Goodreadsista kävijöiden kommentteja.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2007, suomennos on vuodelta 2009. Kirjassa Des Barres haastattelee kahtakymmentäneljää eri-ikäistä ja keskenään erilaista bändäriä. Nimekkäin heistä on Tura Satana, jonka monet muistavat kulttielokuvasta Faster Pussycat! Kill! Kill! Satana lemmiskeli salavihkaa Elviksen kanssa nuorena. Monet muut haastatellut ovat kulttihahmoja omalla tavallaan, ainakin "Sweet" Connie Hamzyn erikoiseen elämäntarinaan kannattaa perehtyä. Jatkolukuvinkkinä voisi olla kirjaan niin ikään haastatellun Catherine Jamesin muistelmateos Dandelion.

Lukukokemus oli kahtiajakoinen samaan tapaan kuin I'm With the Bandin lukeminen. Tämäkään kirja ei ole kirjallisesti mitenkään erityisen tasokas. Tyyli on hyvin jutusteleva eikä Des Barres tunnu harrastavan minkäänlaista lähdekritiikkiä tai taustojen tarkistamista. Lähes joka luvun alussa kerrotaan, miten Des Barres matkustaa tapaamaan haastateltavaansa ja lähes aina mainitaan sekin, millaista ruokaa hän käy syömässä haastateltavan kanssa. Sitten haastateltavien vuodatukset on kirjattu muistiin.

Mutta olipa tarinoiden totuusarvo mikä tahansa, kiinnostavaa ja vetävää teksti kuitenkin on aiheensa vuoksi. Monet muistelot ja seikkailut rockin maailmassa tuntuvat lähes käsittämättömiltä. Hirveät määrät huumeita ja muita päihteitä, vellovia bileitä ja tietenkin kevyempiä ja vakavampia ihmissuhteita ristiin rastiin. Vaikuttaa siltä, että kaikki ovat panneet kaikkien kanssa ja juuri kukaan ei ole onnistunut löytämään elämänkestävää yksiavioista ihmissuhdetta. Toisaalta tarinoista käy hyvin ilmi, että ehkä sellaiseen ei edes kannata pyrkiä saati sellaisessa jumittaa, jos mieli vetää ennemmin musiikkimaailmaan loputtomiin bileisiin.

Ja mikäpä siinä. Ankeanharmaa lokakuu helsinkiläislähiössä tuntuu kovin rutinoituneelta ja arkiselta, jos miettii millaista elämää Des Barresin kuvaamat tytöt ja naiset ovat loistokkaimmillaan eläneet. Limusiinin kyydissä loistohotellin uima-altaalle nappailemaan meskaliinia ja LSD:tä karismaattisten rokkareitten kanssa ja välillä vällyjen väliin. Mitkä bileet!

Käänteinen puoli sitten onkin, että pelkkää "muusana" tai "rockin ylipapittarena" olemista bändärien elämä ei suinkaan ole ollut. Des Barres vaikuttaa olevan jonkinlaisella ristiretkellä "bändäri"-sanaa vastaan (englanniksi groupie). Hän ja useimmat hänen haastateltavansa vakuuttavat, että bändärit hakeutuvat muusikoiden seuraavan musiikin vuoksi eikä oikea bändäri ole sellainen, joka ottaa suihin roudarilta saadakseen backstage-passin. Toisaalla kirjassa toiset haastateltavat kertovat, että kyllä, olin bändäri ja otin suihin roudareilta saadakseni backstage-passin.

Itse asiassa jopa kirjan alkuperäisnimi antaa hieman ruusuisen kuvan, sillä läheskään kaikki kirjassa kuvatut seksikokemukset eivät ole olleet lakanoilla kieriskelyä läpi yön. Nopeimmillaan bändärin kohtaaminen muusikon kanssa on ollut vartin akti keikkabussissa, minkä jälkeen bändäri onkin jatkanut matkaansa.

Kirja antoi kuitenkin paljon ajattelemisen aihetta feministisestä näkökulmasta. Onko bändäritoiminta feminististä vai ei? Kirjassa toistuvat haastateltavien samankaltaiset muistelot siitä, miten kaikki alkaa: nuori tyttö kuulee rockia ja musiikki kolahtaa niin lujaa, että rockista tulee koko elämän tärkein sisältö. Pitää päästä keikoille, pitää päästä lähelle idoliaan. Kukaan haastatelluista ei selvästikään ole joutunut bändäriksi vasten tahtoaan ja vaikuttaa siltä, että aika vaikea niin olisi käydäkään. Kirjassa kuvatut muusikot antavat näköjään ihan mielellään naisten taistella keskenään siitä, kuka muusikkomiehen suosioon pääsee.

Bändärinä oleminen on selvästikin omaehtoista, aktiivista toimintaa, eli kuten Pamela Des Barres asian ilmaisee: sitä, että tekee juuri sitä mitä itse haluaa. Se on ilman muuta feminististä. Sen sijaan oudoksuin sitä, miten moni kokee fanittamisen tärkeämmäksi kuin oman luovan toiminnan. Ihan mustavalkoista tämäkään ei ole: moni  kirjan naisista toimii aktiivisesti musiikkialalla tai muulla luovalla alalla ja Des Barreskin on elättänyt itseään pitkään kirjoittamalla. Naisten luovasta musiikkitoiminnasta kuullaan eniten miesbändäri Pleatherin haastattelussa. Hänen tarinansa on hyvin samanlainen kuin haastateltujen naisbändäreiden: muusikon lahjakkuus, luova voima ja karisma lumoavat fanin.

Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia oli hieman roskainen ja tuhnuinen, mutta samaan aikaan todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Luulenpa, että jatkan klassisesta rock'n roll -elämästä lukemista tavalla tai toisella. Des Barres on julkaissut muitakin kirjoja ja lisäksi haluaisin lukea jonkun tasokkaan kirjan Led Zeppelinistä - onko kenelläkään hyviä vinkkejä sellaisesta?

Käännöksestä

Valitsin luettavakseni suomennoksen alkuperäisteoksen sijaan, koska I'm With the Band oli kielellisesti melko kepeä. Arvelin, että kehnokaan suomennos ei haittaisi, kun sisältö ei ole mitään Shakespearea. Osuin aika lailla oikeaan: Tarja Lipposen suomennos on monin paikoin hyvinkin viimeistelemätön ja suorastaan kömpelö, mutta lukiessa tämä ei kauheasti haittaa. Kirja on nopealukuinen ja minulle oli tärkeämpää ahmaista kirjan tarinat nopeasti kuin jäädä makustelemaan jokaista sanavalintaa.

Lue myös nämä:
Pamela Des Barres: I'm With the Band 
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät
Mauri Kunnas: Piitles

Ville Karttunen: Salamaponin selässä

Kansi: Elli Maanpää / Juki Records.

Ukkosmaine-bändistä kertova kirja Salamaponin selässä - Ukkosmaineen tarinoita on syntynyt mielenkiintoisella tavalla. Kirjan julkaiseminen on nimittäin rahoitettu joukkorahoituksella. Kirjasta ovat bloganneet myös Linnea ja HeidiBee.

Myönnän olevani joskus hieman kriittinen omakustanteiden tai pienkustantamojen julkaisujen laatutasoa kohtaan, mutta Salamaponin selässä ei kärsi laatuongelmista. Tosin joudun antamaan pienen puolueellisuusvaroituksen, sillä tunnen kirjan kirjoittajan, Ukkosmaineessa soittavan Ville Karttusen. Menin vuonna 2005 talkootöihin Ilosaarirockin verkkotoimitukseen ja muutamana kesänä seuraavien vuosien aikana väänsin siellä juttuja. Ville toimi tuolloin verkkotoimituksen päätoimittajana. Ukkosmaineessa Ville operoi taiteilijanimellä Wilhelm Meister.

Ilosaarirockissa muistan myös nähneeni Ukkosmaineen - joka tuolloin esiintyi vielä nimellä Klaus Thunder & Ukkosmaine - ensi kertaa. En pystynyt omin voimin palauttamaan oikeaa vuotta mieleeni, mutta kirjasta löytyi vastaus tähänkin. Kesällä 2007 Ukkosmaine räjäytti pankin Ilosaarirockin rekkalavalla ja sai ison kentällisen ihmisiä hyppimään, hymyilemään ja tanssimaan. Monet kaverini tunsivatkin pieneen kulttimaineeseen nousseen bändin jo tuolloin.

Ukkosmaine on suomalaisessa musiikkimaailmassa aika lailla marginaalia, vaikka yhtye onkin intensiivisillä keikoillaan hankkinut laajan fanikunnan. Bändi toimi myös levy-yhtiö Juki Recordsin taustalla, joten Salamaponin selässä on verrattavissa omakustanteeseen. Mutta niinpä bändin levytykset ovat olleet omakustanteita yli 10 vuoden ajan. Yhtyeen musiikista tulee väkisinkin hyvälle tuulelle, joten linkitän tässä makupalan Ukkosmaineen Youtube-kanavalta.

Salamaponin selässä käy läpi yhtyeen 10-vuotisen taipaleen. Koska Ukkosmaineen juuret ovat Joensuussa, sain kirjasta aimo annoksen Joensuu-nostalgiaa, asuinhan kaupungissa aikanaan muutaman vuoden. Varsinkin monet varhaiset kappaleet myös kuvaavat Joensuuta, mutta jossain vaiheessa yhtye alkoi tietoisesti karistaa liiallista joensuulaisleimaa pois.

Ville Karttunen on tehnyt monipuolisesti toimittajan töitä ja Salamaponin selässä onkin tyyliltään mainio. Ei suinkaan ole itsestäänselvää, että toimittaja osaa kirjoittaa hyvän kirjan. Salamaponin selässä on hyvin jäsennelty ja kielellisesti erinomainen kirja. Silti tyyli on mukavan jutusteleva ja hyvällä tavalla kotikutoinen. Pikku lipsahduksia on jäänyt, mutta tosi vähän. "Levyjen budjetit olivat hyvin maltillisia ja niitä myytiin kuulijoille muutamalla eurolla." Eiköhän kuulijoille kuitenkin myyty levyjä eikä budjetteja.

Tällaiselle tavalliselle musiikinkuuntelijalle on kiinnostavaa päästä pohtimaan, millä eväillä musiikkimaailmassa voi menestyä. Minusta 10-vuotinen yhtäjaksoinen ura, useita levyjä ja harras fanikunta on menestystä, vaikka radion listahittiohjelmissa yhtyeen musiikkia ei ole soitettukaan. Menestykseen ei riitä, että on lahjakas tai luova, pitää olla myös sitkeä ja ahkera. Työmoraalin on oltava kunnossa - se tulee hyvin ilmi, kun Ukkosmaine vetää pikkukeikatkin energisesti ja täysillä. Koska bändiin kuuluu vain kaksi jäsentä, pitää tiimityön toimia ja kirjassa eritelläänkin kiinnostavasti parivaljakon yhteistyötä, erimielisyyksiä unohtamatta.

Todella kiinnostavaa on myös miettiä, mikä musiikki lyö läpi mediassa tai kaupallisesti. Musiikkimaailmassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä kirjamaailmaan. Monet kirjailijat kokevat, etteivät saa työlleen tarpeeksi huomiota ja samalla tavalla muusikkoa saattaa turhauttaa, jos pitkän työn tuloksena syntynyt levy ignoroidaan valtamediassa täysin. Kaupalliset levy-yhtiöt tuntuvat elävän kovin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Ukkosmaineen miehet, jotka tekevät intohimoisesti omaa juttuaan.

Mainiota antia ovat myös kuvaukset matkan varrella kohdatuista ihmisistä. Tällaista rehellistä palautetta pohjoiskarjalaiset saattavat antaa:

Alkukeväästä soitimme Joensuusta 40 kilometrin päässä sijaitsevan pienen Tikkalan kylän ainoassa baarissa. Yleisö koostui noin paristakymmenestä satunnaisesti kapakkaan osuneesta ihmisestä. Vedimme täysillä ja keikan jälkeen yli puolet yleisöstä osti levymme. Kamoja autoon kantaessani kuulin, kun viisissäkymmenissä oleva mies hehkutti pihan tupakkapaikalla keikkaa kavereilleen: "Perrrrrkele että oli meno sillä laulajalla! Helvetti kun se hetkutti ja ketkutti, niin miekin aattelin että vaikka oon patahetero niin kyllä nussisin sen kiinni lattiaan!"

Koska yhtyeen musiikin kulmakivenä on Yamaha PSR-7 -kotiurku, käsittelee kirja mielenkiintoisesti myös tämän sähköisen kosketinsoittimen säestystoimintoja. Pikkuhiljaa Ukkosmaineen soitinvalikoima on toki laajentunutkin.

Salamaponin selässä kiinnostaa varmasti eniten niitä, joille Ukkosmaine on jollakin tavalla tuttu, mutta mikäli suomalainen musiikkielämä kiinnostaa yleisellä tasolla, kirjasta saa paljon irti. Lisäksi kirja kertoo jotain olennaista siitä, miten antoisaa on tehdä niitä juttuja, joihin itse uskoo. Yleensä panostuksesta seuraa tunnustusta tavalla tai toisella.

Lue myös nämä:
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät
Pamela Des Barres: I'm With The Band
Mauri Kunnas: Piitles

Pamela Des Barres: I'm With The Band

Kansi: Helter Skelter

Minulla on ollut mieliteko lukea pitkästä aikaa elämäkertoja ja olenkin lainannut kirjastosta kaksi elämäkertaa kesää varten. Ensimmäisen luin matkalukemisena. Pamela Des Barresin I'm With The Band - Confessions of a Groupie on kirja, jonka olemassaolon olen hämärästi tiedostanut jo pitemmän aikaa, mutta sysäys lainaamiseen taisi tulla jostain kirjablogista, jossa kirja mainittiin. En löytänyt enää googlettamalla varmaa lähdettä, mutta sen sijaan bongasin pari muuta blogia, joissa Des Barresia on luettu: Penjami on blogannut tästä samasta kirjasta - joka on suomennettu nimellä Kuumana bändiin - ja Linnea taas myöhemmästä teoksesta Let's spend the night together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia.

Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 1987, lukemani painos oli vuodelta 2005. Siihen oli lisätty esipuhe ja jälkisanoja, joista Pamela Des Barresin myöhemmät kuulumiset kävivät ilmi. Rouva elää aktiivista elämää vieläkin - hänen kotisivuiltaan löytyi upea matkavinkki Los Angelesissa kävijöille - Rock Tour kaupungissa Des Barresin vetämänä.

Tämä omaelämäkerrallinen muistelmateos herätti kaksijakoisia tuntemuksia. Kirja on vetävä ja antoisa ja liityn suosittelijoiden joukkoon: jos 1960- ja 1970-lukujen rokkivuodet kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja. Toisaalta groupien tunnustukset pitävät sisällään paljon aika surullisia, outoja ja kamaliakin asioita. Synkät sävyt jäävät kuitenkin vähäisempään rooliin kuin kirjasta pursuava railakasta bailaamista ylistävä elämänilo. Periaatteessa maailman kuuluisin groupie on elänyt suht samanlaista elämää kuin kuka tahansa bilettämistä rakastava parikymppinen tyttö. Hän vain on päässyt mukaan bileisiin, jotka ovat himppasen toista luokkaa kuin taviksilla.

Los Angelesissa kasvanut Pamela (omaa sukuaan Miller) hurahtaa rokin kuuntelijaksi jo nuorena ja fanittaa kiihkeästi muun muassa Beatlesia ja erityisesti Paul McCartneytä. Teininä hän pääsee näkemään ja kuulemaan isoja nimiä vaivattomasti, saapuvathan kaikki merkittävät bändit keikkailemaan Los Angelesiin. Pamelan ei näköjään tarvitse myöskään mitenkään erityisesti ängetä julkkisten kaveriksi, sillä kun hän on tutustunut kavereittensa kautta muusikoihin, hän onkin yhtäkkiä "kaikkien" kanssa samoissa bileissä: hän hengailee Jim Morrisonin kanssa jo ennen kuin The Doors julkaisi ensimmäistäkään levyä ja törmää Rolling Stoneseihin klubilla, jonne Rollarit saapuvat katsomaan keikkaa ihan kuin tavalliset pulliaiset.

Hippiaate näkyy Pamelan elämässä vahvasti, samoin vapaa rakkaus sekä melkoisen vapaamielinen huumeiden käyttö. Sex & drugs & rock'n roll, tosiaan. Kirja on kirjoitettu melko puhekielimäiseen ja jutustelevaan tyyliin, ja välillä ällistelin kuinka toteavaan sävyyn Pamela kokemuksiaan muisteleekaan. Toisaalta Pamela on myös ihanan avoin omien mokiensa muistelussa: välillä hurjat biletys- ja seksikuvaukset katkeavat kuvaamaan, miten nuori Pamela pähkäilee pitäisikö hänen tehdä elämässään jotain muutakin kuin bailata, kuten vaikkapa hankkia työpaikka tai oma asunto. Mutta kuten kirjan lopussa selviää, näidenkin aika vähitellen tuli.

Hieman kaksinaismoralistiselta tuntuu taas tapa, jolla Pamela korostaa pitäneensä neitsyydestään kiinni pitkään - samaan aikaan kun kirjassa kerrotaan avoimesti lukuisista suuseksisessioista eri muusikoiden kanssa. Samoin melko suuren painoarvon saa The GTOs, "bändi", johon Pamela kuului. Panen bändin lainausmerkkeihin siksi, että kovin suurta musiikillista arvoa ryhmällä ei tainnut olla, tosin tämän mielipiteen jokainen voi tietenkin itse muodostaa vaikkapa tutustumalla Youtubessa bändin tuotantoon. Kulttimaineeseen The GTOs on silti noussut, joten ryhmän kulttuurisen merkityksen varhaisena tyttöbändien edelläkävijänä voi tunnustaa.

Elämäkerroissa on parasta, että niissä kerrotut asiat tuntuisivat usein liian mielikuvituksellisilta, jos ne olisivat fiktiota. Sama pätee tähänkin kirjaan: miten ihmeessä Pamela on voinut treffailla kaikkia mahdollisia rockin suurmiehiä ja osallistua niin moniin ultimaalisiin bileisiin? Lennokas huumeiden käyttö ja muusikkopiirien rinnakkaiset ja päällekkäiset rakkaus- ja seksisuhteet ovat myös todella värikästä luettavaa. Toki kirjan edetessä myös pimeitä puolia nousee näkyviin: moni menevä mies tai nainen myös sortui huumeisiin ja elämäntavan aiheuttamiin ongelmiin.

Osa bändäritouhusta vaikuttaa olleen lähinnä hyväksikäyttöä, mutta suurimmaksi osaksi Pamelan elämäniloinen asenne tekee vaikutuksen: uskon hänen sanansa siitä, että hän teki enimmäkseen juuri sitä, mitä itse halusi. Siinä mielessä Pamela Des Barresia voi pitää tasa-arvon esitaistelijana: hän näytti, että nainenkin saa pitää hauskaa eikä edes 60-luvulla kaikkien tarvinnut siirtyä koulunpenkiltä kotirouvaksi, jos itse halusi jotain muuta.

One morning, Allen called and told me to put on my freakiest ensemble and rush downtown to dance in a film with the Jimi Hendrix Experience. When I arrived, wearing a teensy blue-velvet item, I could hear "Foxy Lady" pouring out the windows of this huge circular hippie pad, painted neon green and hot pink. Three frizz heads were the center of attention, and as I entered, the frizz in the middle said, "What're you doing later?" I smiled and started shaking, because Jimi Hendrix was a formidable-looking gentleman. He had a big psychedelic glaring eyeball in his wacky jacket and his hair kinked out blatantly in every direction. I could smell sex all over him; even his pockmarks sizzled."

Edit 15.7. Kirjabingo meinasi unohtua. Ruksitan "Tositarinaan perustuvan" tällä kirjalla.

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Piitles
Michelle Morgan: Marilyn Monroe: Private and Undisclosed
Marie Clayton - Tim Hill: The Beatles kuvina

Mauri Kunnas: Piitles

Mauri Kunnaksen Piitlesiä odotin luettavaksi jo syksyn kirjatärppilistaa väsätessä. Huhut Kunnaksen Beatles-sarjakuvasta olivat sarjakuvaharrastajien keskuudessa muuttuneet  jo lähes urbaanilegendaksi, mutta vihdoin tänä syksynä teos näki päivänvalon. Pitkä projekti Piitles on Kunnakselle ollutkin, taustoihin voi perehtyä vaikka Ylen haastattelussa.

Kuva: Otava.

Piitles on hyvin dokumentaarinen sarjakuva. Kunnas elävöittää pikkutarkasti 1950- ja 1960-lukujen Liverpoolin ja Hampurin. Dokumentaarinen ote näkyy myös sarjakuvan rakenteessa: mukana on alaviitteita ja täsmennyksiä. Jos Piitles olisi toteutettu enemmän fiktion ehdoilla, olisi se varmasti vaikuttanut käsikirjoitukseen. Nyt koin kirjan lopetuksen hieman antikliimaksiksi, vaikka siinä tavallaan huipentuma olikin. Mutta Kunnas ei ole lähtenyt dramatisoimaan tarinaa liikaa, joten loppu on valitun tyylilajin mukainen.

Onneksi yksityiskohtien paljous ja tarkka dokumentointi eivät kuitenkaan tee lukemista töksähtelevää. Piitles on erinomaisen viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, jonka ääressä ulvoin naurusta monet kerrat. Elämäkertamaisen luonteensa vuoksi se pisti minut kuitenkin myös miettimään nykyistä musiikkiteollisuutta ja viihdemusiikin tuotannon yhtäläisyyksiä ja eroja Beatlesien aikaan verrattuna.

Ja kukapa olisi voinut välttyä Beatlesin tuotantoon tutustumiselta? Minä muistan jo ala-asteen laulukirjasta Yesterdayn, ja joskus 1990-luvulla muistan kuulleeni radiosta sarjaa, jossa käytiin läpi Beatlesien vaiheita. Maailmanmenestyksen huuma jäi sarjasta mieleen, mutta sen erityisemmin en ole Beatleseihin perehtynyt.

Vaan Mauri Kunnas selvästikin on. Piitles alkaa John Lennonin lapsuudesta ja päättyy bändin ensimmäiseen viralliseen levytykseen. Väliin mahtuvat villit nuoruusvuodet Hampurissa keikkaorkesterina, kuten myös sitkeä pakertaminen Liverpoolin pikkulavoilla.

Itse asiassa Piitlesit ovat ensimmäisen kerran esiintyneet jo Kunnaksen Nyrok City -sarjakuvassa. Nyrok Cityn meininki on Piitles-albumissa jo hieman pehmentynyt, mutta hulvatonta huumoria riittää silti. Kunnas piirtää helliä mutta taitavia karikatyyrejä ja upottaa ruudut täyteen pieniä huvittavia yksityiskohtia. Myös suosikkialbumistani Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus on päässyt mukaan pieniä juttuja - ainakin kerubisivurooleissa esiintyvät Jagge Migreeni ja Kiith Nielurisat...

Koska en mikään Beatles-asiantuntija ole, oli albumissa aika paljon yllätyksiä. John Lennonin kepposteleva luonne oli eräs näistä - Lennonilla kun on eräänlaisen filosofisen älykön jälkimaine... Samoin Hampurissa vietetyt jaksot olivat hurjia! Beatlesin edelläkävijyys käy ilmi vaikkapa siinä, miten Kunnas kuvaa nuorten kaverusten, Johnin ja Paulin, biisintekoa. Kappaleiden tekeminen itse oli jotain erikoista, sillä tavallisesti bändit nappasivat keikkarepertuaariinsa amerikkalaiset hitit sitä mukaan kun ne Britannian saavuttivat.

Piitles valottaa populaarimusiikin historiaa mielenkiintoisesti. 1960-luvulla levyttäminen oli näköjään sen verran vaativaa ja kallista puuhaa, ettei bändejä noin vaan päästetty studioon. Beatlesin ja sen eri esiasteiden kokoonpanoilla oli takana jo vuosien keikkarutiini ennen ensimmäisen levyn tekoa! Myös musiikkirintaman paikallisuus kiinnosti: Liverpoolissa vaikuttaa olleen todella aktiivinen bändikulttuuri, mutta kovin kauas Liverpoolin ulkopuolelle kuuluisuus ei kantanut. Nykyään kummatkin asiat ovat muuttuneet lähes päinvastaisiksi: musiikin tallentaminen on helppoa ja halpaa ja populaarimusiikin ilmiöt muuttuvat hyvin äkkiä globaaleiksi.

Piitlesin kruunaa Kunnaksen tapa panna kaikki hahmot replikoimaan tymäkkää tyrvääläismurretta. Lisäksi englanninkieliset laululyriikat on translitteroitu suomalaisittain: "Ouzii, tö wei ju kis..." Jatkolukemiseksi voisi sopia Marko Vesterbackan kirja Kunnaxen kiäli.

Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilla on paljon keskustelua Piitlesistä - muun muassa siitä, miksi albumi on tekstattu koneellisesti. Kun tiesin konetekstauksesta ennen albumin lukemista, en voinut olla kiinnittämättä siihen huomiota. Albumissa on monella sivulla aika paljon tekstiä, joten kenties fonttiin on päädytty selkeyden tai helppouden vuoksi, mutta pitäisin silti käsintekstauksesta enemmän. Pieni moite siitäkin, että albumi on täysin epäloogisesti luokiteltu Otavalla lasten ja nuorten kirjojen alle.

Piitlesissä ei ole mukana minkäänlaista kirjallisuusluetteloa, mutta minulla ainakin heräsi kiinnostus saada vinkkejä hyvistä Beatles-kirjoista. Saa antaa vinkkejä!

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja