Seija Vilén: Pohjan akka

Kuva: Satu Ketola / Avain.

Seija Vilénin esikoisromaani Mangopuun alla teki sen verran hyvän vaikutuksen, että Vilénin toinen romaani Pohjan akka nousi kevään kirjatärppilistalleni. Kalevalan Louhi dementoituneena nykysuomalaisessa vanhainkodissa? Todella kiintoisa aihe! Pohjan akka on saanut blogeissa paljon lukijoita. Ensimmäinen lukemani blogiarvio taisi olla Marjiksen arvio.

Pohjan akka lunastaa kiinnostavan alkuasetelmansa asettamat lupaukset osittain, mutta ei täydellisesti. Koska kuuntelin Kalevalan äänikirjana vähän aikaa sitten, oli kiinnostavaa seurata, millaista "vasta-Kalevalaa" Vilén kirjoittaa. Vanhainkodin arki huonokuntoisen vanhuksen näkökulmasta kuvattuna taas on tärkeä ja kiinnostava aihe, ja sairaanhoitajanakin työskennellyt Vilén kuvaa hoitolaitosta uskottavasti.

Dementoitunut Louhi, rouva Pohja, havahtuu välillä vävynsä Ilkan vierailuihin. Louhi liikkuu muistoissaan ajassa taaksepäin. Muut eivät hänen kokemuksiaan tunnu tavoittavan. Louhin tytär Tytti ei ole läsnä - ymmärrettävistä syistä - mutta Louhin mielessä hän elää.

Pohjan akka ei ollut minulle lukukokemuksena yhtä tyydyttävä kuin Mangopuun alla, mutta joskus hyvä epäonnistuminen voi olla kiinnostavampaa kuin tylsä onnistuminen. Vilén osoitti esikoisromaanillaan olevansa persoonallinen ja tyyliltään raikas suomalaiskirjailija ja Pohjan akka jatkaa omaäänistä linjaa. Mangopuussa viehätti syklisen aikakäsityksen poukkoilevuus ja kielen rikkaus. Pohjan akka tuntuu välillä kuitenkin sirpalemaiselta ja rakenteeltaan hieman hajoavalta. Minusta tästä olisi voinut karsia kirjankirjoituskuvaukset - ehkäpä olen vain kyllästynyt kirjailijoista kirjoittaviin kirjailijoihin. Samoin Ilkan arkiongelmat tuntuivat vähän latteilta verrattuna Louhin muistoihin ja maagiseen maailmaan.

Kalevalan maisemiin sijoittuvissa osuuksissa ei käytetä Kalevala-mittaa kuin satunnaisena mausteena, mutta Kalevala-vaikutteet näkyvät kyllä kielessä. Esimerkiksi alkusointuja ja toistoa käytetään paljon. Tuoreelta ja persoonalliselta Vilénin kieli tässäkin maistuu - paljon mieluummin luin Pohjan akkaa kuin ns. kahvinjuontikirjallisuutta, jossa keskiluokkainen perheenisä tuijottelee räntäsateeseen keittiön pöydän äärestä ja ryystää jäähtynyttä kahvia.

Louhin kautta nähdään kiinnostavaa Kalevalan uudelleenkirjoitusta. Onko Väinämöinen sittenkään sankari - entä jos hän olikin raiskaaja ja luonnon tuhoaja? Mitä jos Louhin ja Kyllikin välille syntyikin lämmin lesbosuhde? Oliko Sampo sittenkään sitä mitä Kalevalan perusteella on luultu?

Vanhainkotijaksot ovat ankeudessaan todenmakuisia ja kytkevät hienosti Louhin sisäisen maailman 2010-luvun arkeen. Kokonaisuutena Pohjan akka taitaa olla melko tyypillinen toinen romaani: jos ensimmäinen romaani on ns. avainromaani, johon on puristettu kirjailijan senastisen elämän tärkeimmät kokemukset romaanimuotoon, on kakkosromaaniin pitänyt etsiä uusia paukkuja. Siihen nähden Pohjan akan aihevalinta on komea. Vaikka en  varauksetta kirjaa ylistäkään, vahvisti kirja käsitystäni Vilénin omaperäisestä, seuraamisen arvoisesta tyylistä. Varmasti luen hänen seuraavankin romaaninsa.

Lue myös nämä:
Kalevala
Arto Salminen: Kalavale
Seija Vilén: Mangopuun alla  

Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta

Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen kirjasta Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta taisin lukea ensi kerran Seija Vilénin blogista.

Kuva: Satu Ketola / Avain.

Tykkäsin Vilénin esikoisesta Mangopuun alla ja kun Viiden tähden vegaani on lisännyt kasvisruokien syöntiäni, ajattelin että Sormet sahramissa voisi olla minulle sopiva keittokirja. Onhan intialainen ruoka aika kasvispainotteista ja jos kirjoittajana on hyvä kirjailija, ei lopputulos voi olla kovin huono.

Eikä tarvinnut pettyä. Reseptien lomassa oli kunnolla tilaa intialaiselle kirjallisuudelle, mikä oli positiivinen yllätys. Resepteistä vastaava Vilén ja ruokakuvat ottanut Kortesalmi nostavat esille mielenkiintoisia intialaisia kirjailijoita. Itse en ole lukenut yhdenkään kirjassa mainitun kirjailijan kirjoja, mutta veikkaan että moni muu on, sillä mukana on mm. Aravind Adiga, Bulbul Sharma, Jhumpa Lahiri, Arundhati Roy ja Hanif Kureishi. Kirjajutut sekä nostattivat ruokahalua että houkuttelivat kirjojen pariin.

Ruokaosiot on jaettu päälukuihin seuraavasti: vihannekset, kala, lisukkeet, juomat ja jälkiruoat. Kirjan alussa Vilén kertoo intialaisesta ruokakulttuurista ja neuvoo perusteellisesti mausteiden käytössä. Mausteissa ja muutamassa muussakin kohdassa lukijalle tehdään tärkeä palvelus: neuvotaan, millä aineksilla mausteen voi korvata tai mitä tapahtuu jos mausteen jättää kokonaan pois. Minä ainakaan en ihan kaikkia eksoottisia mausteita jaksa lähteä etsimään ruokakokeiluja varten, vaan usein kokeillessani reseptejä jätän pois niitä aineksia joita minulla ei ole, ja ehkä myöhemmin lähden etsimään harvinaisempia aineita kaupoista, jos tykästyn reseptiin ja haluan tehdä samaa uudestaan. Ylipäätään kirja on erinomainen esimerkki siitä, miten ruokakirjat tulee aina toimittaa julkaisumaan yleisöä palvelemaan. Tästä kiitos tekijöille. Intialaisen ruoan tuntemus ja pitkän linjan ruoanlaittokokemus näkyy, mutta samaan aikaan suomalaista lukijakuntaa autetaan tarjoamalla vinkkejä ja sovelluksia ohjeiden muuntelusta. Erinomaista!

Ohjeissa on myös merkitty soveltuvuus tai soveltaminen vegaanille. Moni resepteistä onkin valmiiksi vegaaninen, mutta monissa käytetään maitotuotteita, kuten voita tai jogurttia. Liharuokia ei kirjasta löydy ja esipuheessa kerrotaan, että ympäristösyistä mukaan on otettu vain kasvis- ja kalaruokia.

Harkitsin kokeilureseptien valitsemista lämpimien ruokien tai suolaisten leivonnaisten joukosta, mutta makeannälkä vei voiton ja päädyin kirjan viimeisen reseptin kokeiluun. Kenties minuun vetosi mannahalvan esittelyteksti: Jos tulet meille yllättäen kylään, tarjoilen sinulle mannahalvaa. Ihana lupaus!

Klikkaa kuvaa, niin se avautuu suuremmassa koossa.

Tältä lopputuloksen pitäisi näyttää:

Panin ostoslistalle kardemummajauheen ja sahramin. Sen sijaan päätin olla ostamatta mannaryynejä, koska kaapissa oli talkkunaa. Mannaryynithän ovat vehnää, kainuulainen talkkuna taas on tehty ohrasta, joten ajattelin että eiköhän soveltaminen onnistu. Koska reseptissä mainitaan muuntelumahdollisuutena mm. marjojen lisääminen, päätin heittää joukkoon myös punaviinimarjoja, joita on pakkasessa runsaasti. Sokerina käytin palmusokeria, jota on joskus tullut kokeilumielessä ostettua. Talkkunahalva lienee todellista cross kitcheniä - mutta uskon sovellukseni olevan kirjan hengen mukainen, sillä reseptien joukosta löytyvät mm. nauriskoftat ja muikkupakorat.

Aloitin paahtamalla talkkunaa kuumalla pannulla. Jauhot ruskistuivat ihan nätisti.

Seuraavaksi mukaan voi ja mausteet.

Mausteita varten olen hankkinut kunnon maustemitat, ja väittäisin maustamiseni osuneen sen jälkeen paremmin kohdalleen kuin silmämitalla. Koska sahramia neuvottiin laittamaan ripaus, ja koska toteutin testiannokseni yhden hengen annoksena, ajattelin että pienimmän mittani (0,6 ml) puolikas olisi sopiva ripauksen neljännesosa.

Sitten sokeria, marjoja ja maitoa. Värimaailma alkaa olla mielenkiintoinen...

Seosta käskettiin sekoittamaan, kunnes se on sopivan tahmeaa. Tulkitsin tämän olevan valmista siinä vaiheessa, kun seos alkoi kääntyillä levymäisinä klöntteinä lastan mukana.

Mallikuvaa tummempi väri ei ole ihme, sillä sekä talkkuna että palmusokeri ovat ruskean värisiä. Voi olla että kaikkien mielestä lopputulos ei ole esteettisyyden huippu, mutta maku oli hyvä! Tässä oli jännä rukiin ja aasialaisen makumaailman liitto, vaikka mitään rukiista tässä ei ollutkaan. Ja mausteet todella antoivat mielenkiintoisen etnisen säväyksen. Punaherukat taas antoivat mukavasti kirpeyttä ja raikkautta.

Ja kuten oikeista raaka-aineista itse tehdyt herkut aina, tämäkin vei makeannälän tehokkaasti olematta kuitenkaan liian imelää. Kirjan mukaan halva on onnistuneena "paksua ja tahmeahkoa lusikkaruokaa", ja juuri sellaista tästä tuli.

Joten kyllä tämän perusteella passaa muihinkin ruokalajeihin tutustua. Samosapiirakoita, kookosburfi-makeisia ja vaikkapa kukkakaaliperunaa jogurtissa voisi kokeilla.

Kirjan toimitus vaikutti siis hyvältä. Times New Romanin käyttö fonttina tuntui vähän arkiselta, samoin kuvat olivat viehättävyydestään huolimatta hieman kotikutoisen oloisia. Vaan ehkä näin on tarkoituskin - tekijät eivät ole keittiöammattilaisia vaan kotikokkeja, joten siihen graafinen ilme sopii hyvin. Lisäksi esipuhe muistuttaa, että kaikki valokuvia varten tehdyt ruoat on oikeasti syöty, eikä niitä ole stailattu hiuslakalla tai muilla vastaavilla keinoilla.

Lue myös nämä:
Seija Vilén: Mangopuun alla
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani
Somersalo-Mattila-Tuomisto-Haimi: Härkäpapua sarvista

Seija Vilén: Mangopuun alla

Seija Vilénin esikoisromaanin Mangopuun alla sain mukaani viime syksynä Avain-kustantamon kirjablogitapaamisesta. Kirjailija oli illanvietossa vieraana kertomassa kirjastaan. Minua nopeammin kirjan ehtivät lukea K-blogin Jenni ja Kirjapeto. On tätä monessa muussakin blogissa luettu. Minä sain lopullisen sysäyksen juuri tämän kirjan poimimiseen monien lukemattomien pinosta, kun luin kirjailijan itsensä mielenkiintoisen kritiikkianalyysin. Hän mainitsee siinä, että on saanut palautetta vaikeaselkoisuudesta. Tämä innosti minua: minähän en halua mitään valmiiksi pureskeltua, alleviivatun helppotajuista mössöä, minä haluan jotain vähän haasteellisempaa luettavaa!

Ensimmäiset 80 sivua tulikin luettua vähän puoliväkisin: milloin tässä rupeaa tapahtumaan jotain? Sitten kirja otti minut vauhtiinsa, ja loppukirjan lukeminen menikin ihan leppoisasti ja sujuvasti. Tiesin etukäteen, että kirja kertoo suomalaisnaisen kokemuksista Hare Krishna -liikkeessä elämisestä ja liikkeestä irrottautumisesta. Ennakkoluuloisesti ajattelin, että varmaan kaikenlaista traagista kärsimystä kirjaan mahtuu, täytyyhän sen olla hirveän raskasta, että ensin lähtee uskonnolliseen lahkoon ja hylkää normaalin elämän ja sen jälkeen joutuu toteamaan olevansa väärässä.

Mutta ei kerronnassa ollut mitään raskasta. Juonen kuljetus on jotain normista poikkeavaa. Länsimainen lineaarinen aikakäsitys on hylätty ja kirjaa kuljetetaan aasialaisen syklisen aikakäsityksen mukaisesti. Läsnä ovat samaan aikaan mennyt, nykyinen ja tuleva. Ensimmäiset luvut muistuttavat kovasti toisiaan: jokaisessa kuvataan päähenkilön lapsuutta maalaistalossa jossain Lahden lähiseudulla, elämää tuoreena Krishna-uskovaisena temppelissä Helsingissä, välähdyksiä tulevasta. Päähenkilön nimeksi mainitaan Oraiden Jumala - mikähän sen vastine olisikaan, googletuksen perusteella antiikin Kreikan oraiden jumala on maanviljelyksen jumalatar Demeter. Useimmin päähenkilöä, joka kertoo itse tarinaansa minämuodossa, puhutellaan nimellä Sambhavi. Tämän nimen hän sai Krishnan temppeliin astuessaan.

Sivulla 80 Sambhavi lähtee Intiaan, missä hän menee naimisiin intialaisen, temppelissä korkeassa asemassa olevan miehen kanssa. Intialaisen miljöön kuvaus kiehtoi ja kiinnosti. Tämän jälkeen maisemat vaihtuvatkin nopeaan tahtiin, sillä perhe, johon syntyy kaksi lasta, muuttaa miehen työn perässä maasta toiseen. Tanskaan, Suomeen, Kanadaan, Suomeen. Kirjan lopussa kuvataan Sambhavin irrottautuminen avioliitosta ja uskonnosta ja suomalaisen arjen uudelleen opettelu.

Lopun irrottautumisvaiheita lukuunottamatta kirjan kuvaus ei ole mitenkään raskasta tai ahdistavaa, toisin kuin voisi kuvitella, kun aiheena on tiukat säännöt määräävä uskonto. Vilén kirjoittaa hyvin runollisesti, kepeästi ja ikään kuin päähenkilöä ulkoapäin kuvaten. Muutot, raskaudet, synnytykset, temppelin elämäntavat, avioliiton hyvät ja huonot puolet vilahtavat hyvin nopeasti kuvattuna. Teksti on kuin vapaata tajunnanvirtaa, kuin ajatukset oman pään sisällä - mielessä ehtii vilahtaa monenlaisia muistoja, haaveita, pelkoja ja toiveita muutaman sekunnin aikana, peräkkäin ja yhtä aikaa. Vilén vangitsee nämä kuin lepattavat perhoset ja maalaa värikkäillä intialaisilla väreillä. Aviomiehen väkivaltaisuudesta mainitaan vain parilla huomautuksella kuin ohi mennen, mutta irtautumisensa jälkeen Oraiden Jumala tunnustelee vanhoja vammojaan, joutuen käymään läpi elämäänsä.

Kenelle kirjaa voisi suositella? Ainakin sellaiselle, joka on allerginen synkeimmälle perisuomalaiselle kirjallisuudelle, jossa kaikki on tiukan realistista ja kronologista, raskasta ja räntähyhmäistä. Vilénin värikäs kirja on kansainvälistä suomalaisuutta - ei ehkä sillä lailla kansainvälistä, kuin ministeriöiden juhlapuheissa haaveillaan taka-ajatuksena kansantalouden koheneminen, mutta kansainvälistä kuitenkin. Jos joku kaipaa kirjalta helposti ymmärrettävää juonta, niin tämä ei liene oikea valinta. Mutta jos haluaa pientä haastetta, niin tästä saa varmasti paljon irti. Ja minullekin kävi niin, että kun alkukankeuteni olin karistanut, loppukirja eteni huiman notkeasti.

Lue myös nämä:
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan
Marianne Backlén: Karma
Sapfo: Iltatähti, häälaulu