Benoît Sokal: Houkutuslintu

Kuva: Jalava.

Ankardo-sarjan uusimman osan Houkutuslinnun luin ensimmäistä kertaa keväällä Sarjainfo-lehden kritiikkiä varten. Kuten olen aiemmin kertonut, ovat Ankardo-sarjan uusimmat osat tuntuneet joskus laimeammilta kuin sarjan alkupään osat. Houkutuslintu oli kuitenkin piristävää Ankardoa: sopivasti kieli poskella tehty politiikkaa, seksiseikkailuja ja mustaa huumoria yhdistelevä tarina.

Ankardo on keikkaetsivänä Belgamburgin herttuattaren palveluksessa: hänen täytyy narauttaa korkea-arvoinen ministeri niin sanotusti rysän päältä. Apuna on korkean tason luksushuora Betty. Lumimyrsky sekoittaa kuitenkin vehkeilysuunnitelmat ja ministeri, Betty ja Ankardo päätyvät keskelle metsää kolkkoon linnaan rappeutuneen aatelissuvun vieraanvaraisuutta nauttimaan.

Albumin tekijätietoihin on merkitty, että Houkutuslintu on toteutettu "yhteistyössä Pascal Regnauld'n kanssa" mutta sen kummemmin ei eritellä, millaista Sokalin ja Regnauldin yhteistyö on ollut. Juonenkehittelyä? Taustapiirroksia? Väritystä? Jotain muuta? No, Ankardon lakoniset toteamukset ainakin ovat ehtaa Sokalia - illuusioton tarkastaja tuppaa näkemään maailman kovin mustana.

Houkutuslinnussa on konetekstaus, millä saattaa olla yhteys Jalavan perustajan Markku Jalavan eläköitymiseen. Kun muutama vuosi sitten tein tekstausjutun Kvaak.fi -foorumille, kertoi Markku Jalava halustaan pitää käsintekstaamisen perinteestä kiinni. Arvostan hyvää käsintekstausta, mutta Houkutuslinnun konefontti on sentään ajatuksella valittu ja toisaalta sopii kyllä kokonaisuuteen, onhan albumissa selvästi myös tietokoneväritys.

Belgialaisen Sokalin luoma kyyninen ja tummasävyinen maailma avartui minulle paremmin, kun pari vuotta sitten näin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla belgialaiselokuvan nimeltä Bullhead. Elokuvan synkkyys, raakuus ja sateiset maalaismaisemat ovat jääneet mieleen pitkäksi aikaa. Ehkäpä musta huumori ja melankolinen mielenmaisema eivät johdukaan yksinomaan Sokalin henkilökohtaisesta taiteilijaluonteesta vaan kuvastavat belgialaista kulttuuriperintöä laajemminkin?

Mikäli Ankardot eivät ole ennestään tuttuja, voi Houkutuslinnusta mainiosti aloittaa sarjaan tutustumisen. Myös vanhemmat Ankardo-fanit voivat hyvin lämmitellä lukusuhdetta tämän albumin parissa.

Lue myös nämä:

Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset 
Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari 
Amélie Nothomb: Antikrista

Sarjisfestarien tunnelmaa

Kyllä kannatti tehdä sarjakuvafestivaalien menovinkkilista. Sen ansiosta tuli nimittäin itsekin mentyä aika moneen ohjelmanumeroon mukaan! Festareillehan ehtii mainiosti vielä tänään, joten mars matkaan kohti Lasipalatsia, kaikki kynnelle kykenevät! Raahasin mukana kameraa, mutta hämärässä sisätilassa kuvaaminen vaatii meikäläiseltä selvästi vielä vähän petrausta. Allaolevista kuvista osa on peräisin Helsingin sarjakuvafestivaalien kuvagalleriasta - kannattaa käydä siellä tutkimassa festarien kuvasatoa enemmänkin!

Perjantaina kuuntelin Kiasmassa Gert Meestersin luentoa belgialaisen sarjakuvan historiasta. Herra esitteli kuvanäytteitä varhaisista belgialaisista sanomalehtisarjakuvista ja käytti paljon aikaa Hergén Tinttiin. Hän näytti esimerkkejä eri tarkoituksiin editoiduista Tintti-jaksoista ja kertoi, miten eri mediamuodoissa julkaiseminen on vaikuttanut Tintti-tarinoiden rakenteeseen. Jotkut tarinat julkaistiin alun perin kolmiruutuisina strippeinä, jotkut jopa broadsheet-muotoisessa lehdessä. Albumimuotoon työstäminen on vaatinut jonkun verran muokkauksia. Meestersin luennossa erityisen mielenkiintoista oli Anu ja Antti -sarjakuvan suosion käsittely. Hollanninkielisillä alueilla sarjakuva on ollut käsittämättömän suosittu ja siitä on tehty mm. nukketeatteriversio ja musikaali. Näimme eri tallenteista videoklippejä.

Myös Animatricks-animaationäytös oli kokemisen arvoinen. Birdboy oli todella vakuuttava isolta kankaalta katsottuna. Corto Maltesen animaatioversio oli mielenkiintoinen, mutta niin laadukas ei animaatiosovitus ollut, että hankkisin dvd:t omaan käyttöön. Madonreikä oli himpun verran liian taiteellinen omaan makuuni, mutta katsoihan senkin. :)

Lauantaina aloitin kierrokseni Kirjasto 10:stä. Rami Rautkorpi on todella perehtynyt supersankareihin, ja Christophe Nolanin Batman-elokuvia ja Frank Millerin Yön ritari -sarjakuvia vertaileva luento oli intensiivinen ja antoisa.

Festariteltassa oli kiitettävästi väkeä. Paikalla oli sekä piintyneitä sarjakuvanörttejä että uteliaita pistäytyjiä. Teltta onkin ottavalla paikalla ja toivottavasti tapahtuma houkuttelee tänäänkin ohikulkijoita tutustumaan sarjakuvaan. Myyntipisteiden sarjakuvakirjo oli todella laaja. Tarjolla on kaikkea mahdollista - kaupallisesta amerikkalaisesta toimintasarjakuvasta erikielisiin underground-sarjakuviin. Divariosastoa pyöritti SS Libricon, valikoima oli todella laaja. Myös Pienlehtitaivaassa kävin kurkkaamassa nuorten ja vähän vanhempienkin omakustannejulkaisijoiden intoa.

Perkele- myytillisiä tarinoita - ja Santala-sarjakuvista tutun M.A. Jeskasen esityksestä ehdin seurata noin puolet. Jeskanen kertoi suomalaisesta kansanperinteestä ja piirsi aiheeseen liittyviä kuvia.

M.A. Jeskanen. Kuva: Jussi Pakkanen / Helsingin sarjakuvafestivaalit.

Kannattaa ehdottomasti osuttautua kuuntelemaan Jeskasta tilaisuuden tullen, sillä minuun teki vaikutuksen, kuinka laajalti hän tuntuu perehtyneen kansanperinteeseen. Tämä näkyy hänen sarjakuvissaankin. Esityksessä kuullut tarinat shamaaniperinteeseen tutustumisesta ja uskonnollisten käsitysten moninaisuudesta olivat kiehtovia!

Benoît Sokal. Kuva: Henry Söderlund / Helsingin sarjakuvafestivaalit.

Festivaalien päävieraaksi kutsutun Benoît Sokalin näkemistä odotin kovasti. Kävin myös hakemassa nimmarin Ankardo-albumiin. En yleensä harrasta nimikirjoitusten pyytämistä enkä pysty edes muistamaan, milloin olen edellisen kerran jonottanut kenenkään nimmaria. Sokalin tapaaminen oli kuitenkin sen verran kova juttu, että piti oikein taktikoida jonotuksen suhteen. Ensimmäisen kerran menin nimikirjoitusjonoon Suomalaisen kirjakaupan signeeraustilaisuudessa. Jäin jonon häntäpäähän ja jonotus keskeytettiin aikataulusyitten vuoksi. Kuudelta illalla oli Sokalin haastattelu pääteltassa, signeeraus oli ilmoitettu alkavaksi seitsemältä Jalavan osastolla. Noin kahtakymmentä vaille seitsemän lähdin kesken haastattelun nimmarijonoon - enkä todellakaan ollut edes ensimmäinen jonottaja... Onneksi olin ajoissa, sillä tämäkin jono venyi niin pitkäksi, että järjestäjät ilmoittivat vain ensimmäisten saavan piirroksen. Minä sain!

Festivaaliostoksia yritin tehdä maltillisesti. Kiersin kyllä myyntikojut melko tarkkaan, moni albumi vaikutti niin kiinnostavalta, että täytyy yrittää bongailla niitä kirjastosta. Hanna Koljosen uutuusalbumi Sokerihullu oli kuitenkin ostoslistallani, ja sain siihen Koljosen nimmarinkin Aseman tiskillä.

Tässä vielä kaikki ostokseni. Aseman tiskillä uutuuden ostaja sai kaupan päälle valita yhden kolmesta vanhemmasta sarjakuvasta, minä valitsin Ville Rannan Ohjeita rakastaville.

Ehdin jo lukea Sokerihullun ja se oli todella hyvä. Viime vuonna ostin Koljosen esikoisalbumin Syliinvaellus Intiaan, ja nyt Sokerihullua lukiessani oli mielenkiintoista miettiä, mikä Koljosen tyylissä minuun niin kovasti kolahtaa. Sokerihullu ansaitsee ehdottomasti oman bloggauksensa, joten palaan siihen varmaan jo lähipäivinä.

Tänään klo 14 alkaa Mika Lietzénin ja Reetta Laitisen keskustelu aiheesta "Sarjakuva kirjallisuuden muotona" ja monta muutakin hyvää ohjelmanumeroa on luvassa. Festivaalikuulumisia voi seurata myös Facebookin tapahtumasivun kautta.

Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset

Kuva: Jalava.

Tämän syksyn uutuuksista minun must-listalleni pääsi itsestäänselvästi Benoît Sokalin Ensimmäiset tutkimukset. Albumiin on koottu Tarkastaja Ankardon varhaiset lyhyttarinat, jotka ovat alun perin ilmestyneet 1970-luvun lopussa. Olen näitä lyhäreitä lukenut Tapiireista. Tätä albumia varten mustavalkoiset tarinat on väritetty.

Ensimmäisten tutkimuksien kaikki tarinat eivät olleet minulle ennestään tuttuja, mutta aika monta oli. Tuttuus herätti tietenkin halun vertailla. Esimerkiksi Tapiirissa 1/87 ilmestynyt tarina Ammutaanhan sankareitakin on saanut albumissa nimen Sankareita kaikki. Tarinassa ikämies-Ankardo päättää kokea vielä kerran yhden seikkailun. Jotkut tarinan lausahduksista ovat jääneet päähäni elämään omaa elämäänsä: "Martta, sen paksut pakarat, sen perunagratiini..."

Mustavalkoinen ruutu Tapiirin numerosta 1/87, värillinen ruutu Ensimmäisistä tutkimuksista.

Värityksessä ei ole moittimista, vaikka sinänsä mustavalkoiseksi tarkoitetun sarjakuvan värittäminen tuottaa ennemminkin uuden tulkinnan kuin "oikean" lopputuloksen. Mustavalkoisuushan on ihan oma lajinsa... Näiden nihilististen ja raadollisten pikkutarinoiden maailma on niin synkkä, että eipä värityksessä paljon muuta pelivaraa olekaan kuin käyttää mahdollisimman tummia ja ankeita sävyjä.

Suomennoksesta ja tekstauksesta taas on vähän sanomista. Ammutaanhan sankareitakin on Heikki Kaukorannan suomentama ja Erkki Kukkosen tekstaama, ja heidän työnsä peittoaa uuden version mennen tullen. Juhani Tolvasen suomennoksessa kiusasi esimerkiksi se, että Ankardon kohtalokas vastapari Klara onkin nyt yhtäkkiä Clara ceellä. Samoin siteeraamani repliikki oli muuntunut muotoon "Tänään elämässäni on Martha ja hänen paksu takapuolensa ja perunagratiininsa..." Monta muutakin kohtaa oli, jossa Kaukoranta pelaa suomen kielen hienovaraisilla nyansseilla ja Tolvanen vähän rymistelee. Ankardon clue kun on herkullinen film noir -kliseiden parodia. Vaan voihan olla että vanhojen suomennosten oikeuksien hankkiminen olisi ollut työläämpää kuin koko albumin uudelleen suomentaminen?

Outi-Illuusia Parviaisen ja Jannico Liljan tekstaus taas on pikkuisen epäselvää verrattuna vanhan koulukunnan mestareihin. Mutta mieluummin luen silti epäselvää käsintekstausta kuin koneellista tekstausta, joten kiitos siitä!

Ankardon kokopitkissä albumeissa sankarimme tallustelee kaupunkietsivänä, mutta ensimmäiset tarinat alkavat Ankardon kotimaatilalta. Rikoksen ratkominen rajoittuu maatalon pihapiiriin: kanan kuolema, uhkailevat rottajengit, isännän viha lankeavat etsivämme ylle... Musta huumori on herkullista. Ja ehdottomasti aikuiseen makuun sopivaa!

Ensimmäiset tutkimukset on arvosteltu Kvaakissa ja Pois työpöydältä -blogissa. Ankardojen makuun ovat päässeet myös Linnea ja Hanna.

Lue myös nämä:
Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari 
Didier Comès: Lumikko, Eva
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Kissa varjoisilta kujilta

Benoît Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari

Tarkastaja Ankardon tutkimukset edustavat samaa antropomorfista (= ihmisten kuvaamista eläinhahmoina) sarjakuvaa kuin Blacksad-sarjakin. Mutta toisin kuin Blacksadissa, tässä eurosarjakuvan nihilistisessä klassikossa ei ole juurikaan tilaa romantiikalle tai ylväydelle. Eläimetkin ovat kaukana söpöistä karvaturreista - päähenkilö, tarkastaja Ankardo, horjahtelee lain kaidalta puolelta lavealle läpi seikkailujen kännissä kuin ankka, ja hänen kohtaamansa henkilöt ovat useimmiten isokärsäisiä, turpeita sikoja tai kaljuja, sulkasatoisia lintuja ja terävähampaisia, roikkuvakielisiä koiranhurttia.

Kiinnostuin tästä sarjakuvasta muistaakseni 1990-luvun lopussa yliopisto-opintoja aloitellessa. Siirtymä lastensarjakuvasta aikuisten sarjakuvaan oli tapahtunut jo lukioikäisenä, jolloin aloin lukemaan mm. Corto Malteseja. Jotkut käsiin osuneista Ankardoista olivat jopa vähän liiankin raakoja makuuni, nykyään tosin tykkään sitä enemmän mitä hurjemmaksi meno äityy. :) Melkein parhaita ovat Tapiireissa julkaistut mustavalkoiset lyhyt-Ankardot, joissa päähenkilö kuolee joka jakson lopussa.

Suomennettujen Ankardojen listasta albumit Koiran paluusta Usvahäihin edustavat sitä angstista ja raadollista varhaisvaihetta, kypsää ja minun makuuni parhainta keskivaiheen tuotantoa taas ovat Amerzonia - Ei kuutamoa katuojaan -välin albumit. Unelma horisontista aloittaa myöhäisemmän tuotannon, jossa ote on jo löysempi ja paras terä tylsynyt. Nykyisellään Sokal tuntuu tekevän Ankardoa samassa hengessä kuin Rolling Stones soittaa rock'n rollia: virkein luovuus ja paras into on koettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta kun tanssijalkaa vielä vipattaa, niin eiköhän pojat heitetä vielä yksi maailmankiertue. Lukijana uudet Ankardot on tullut luettua hieman kuin vanhojen hyvien aikojen muistoksi: ei odota liikoja ja suhtautuu pieniin notkahduksiin anteeksiantavalla sympatialla. Siihen nähden Valkokaulusjuomari on ihan piristävää luettavaa: siinä oli jotain kulta-ajoista muistuttavaa särmää.

Uudelle lukijalle Valkokaulusjuomari voi hyvinkin toimia Ankardon meininkiin vihkivänä riittinä. Tarina alkaa, kun pariisilaisen viinioppaan kirjoittaja käy arvostelemassa rajaseudun kylätilan viiniä. Viininlitku kirvoittaa maistelijan tekemään murska-arvostelun, ja hieman myöhemmin hänet löydetään kuolleena... kuolinsyynä pöytäviinin ylenjuonti. Arvostelijan veli komentaa autonkuljettajaansa suuntaamaan limon nokan Belgian rajaa kohti, ja kuolemaa tutkiva komisario Puputti määrää Ankardon tekemään omia, epävirallisia tutkimuksiaan tapauksen johdosta. (Ankardon tutkimukset ovat aina epävirallisia, eikä minulle ole vieläkään selvinnyt, mikä hänen virallinen asemansa "tarkastajana" poliisilaitoksessa tai sen ulkopuolella on, huolimatta siitä että olen lukenut lähes kaikki suomeksi ilmestyneet Ankardot.) Välttääkseen viinitilallisten epäluulojen heräämistä kolmikko päättää esiintyä belgialaisina sarjakuvapiirtäjinä, hehän ovat tunnetusti kaikki alkoholisteja...

Rajaseudun kylässä pysähtyvät kaikki keskieurooppalaiset turistit tankkaamaan varaston täyteen viiniä, brutaaleimmillaan sitä ostetaan bensatankin kaltaisista säiliöistä. Hienostonautiskelijalle tällainen tilanne on painajaismainen, mutta kovissa liemissä keitetty Ankardo pystyy toki ratkomaan rikokset tällaisissakin olosuhteissa, huolimatta uhkaavasta punaviinin yliannostuksesta. Kuten Sokalilla yleensä on tapana, loppuratkaisussa paljastuu ihmisten juonittelunhalu ja kaikkea muuta kuin puhdas omatunto.

Vaikka Valkokaulusjuomari leppoisaa sarjakuvaviihdettä olikin, ei se silti vedä lähellekään vertoja Sokalin mestariteoksille, kuten Etelä-Amerikan sissisotiin raadollisella tavalla sukeltavalle Amerzonialle tai väkivallan ja keuhkotaudin täyteiselle Lempeälle kuolemalle. Saa nähdä kuinka kauan Sokal jaksaa Ankardonsa kanssa jatkaa. Joskus pitäisi tietää milloin kannattaa lopettaa. Toisaalta, olen sitä mieltä että taiteilijalla on oikeus tehdä luomalleen hahmolle mitä haluaa, joten ehkä Ankardonkin seikkailut jatkuvat vielä vuosikymmenien ajan, vaikka paras huippu tuntuisikin olevan jo takana päin.

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Bret Easton Ellis: Lunar Park
R. Goscinny - A. Uderzo: Obélix et compagnie