 |
| Kuva: Alan Baker / Otava. |
Eräs lukupiirien idea on kai siinä, että lukupiirin ansiosta tulisi luettua kirjoja, joihin ei muuten tulisi tartuttua. Ainakin ensimmäisen kirjaäänestyksen voittanut Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin sopii minun kohdallani tähän täysin. Kirjablogeissa Hustvedt on suosittu kirjailija, mutta jostain syystä minun ei ole tullut tartuttua hänen kirjoihinsa aiemmin. Kaikki mitä rakastin on ilmestynyt vuonna 2003, suomennos on vuodelta 2007.
Blogiarvioita kirjasta löytyy paljon, niinkin paljon että olen kommentoinut Lumiomenan Liikoja blogisavuja ja vääriä arvioita? -keskusteluun näin: "Minussa herää "voi ei, aina tätä samaa" -reaktio, jos näen linkkilistassani esimerkiksi Joyce Carol Oatesin, Ian McEwanin tai Siri Hustvedtin kirjoista juttuja." Heh, nyt siis itse tarjoilen tätä samaa!
Linkitän blogiarvioista kaksi ääripään edustajaa. Morre antoi kirjalle 2/5 pistettä ja ihmetteli näin: "Ilmeisesti romaania voi kehaista älykkääksi, kun siinä kuvaillaan tauluja, ripotellaan vähän sivistyssanoja ja pohditaan elämän kulkua?" Leena Lumen mielestä taas tämä on "romaani, joka täyttää vaativan lukijan kovimmatkin kriteerit".
Minä taidan sijoittua jonnekin välimaastoon, lähemmäs kuitenkin Morrea. Jos kirja ei olisi ollut "pakkoluettavaa", olisi varmasti jättänyt kirjan kesken ensimmäisen osan aikana. Kolmeen osaan jaetun kirjan ensimmäinen jakso kestää 170 sivua. Minusta tämän jakson teksti oli lukuromaania tyypillisimmillään. Toisin sanoen kirja ei ole hömppäromantiikkaa, koska siinä ei käytetä hömppäromantikan kaavaa - mikä kyllä toisi dramaattista jäntevyyttä. Silti kirjassa on paljon hiusten värin luettelemista, avoimiin kaula-aukkoihin tuijottelua, paidan läpi nöpöttävistä nänneistä kiihottumista, seksikohtauksia ynnä muita hömppäromantiikalle tyypillisiä piirteitä. Joten varsinkin ensimmäisen jakson aikana minun oli vaikea ymmärtää, mitä kirjassa haluttiin sanoa, teksti tuntui melko pötkömäiseltä. Sen sijaan suomentaja Kristiina Rikmania kehaisen! Anglismiallergiaani ei ärsytetty, vaan suomennos on kauttaaltaan hyvää ja luontevaa suomea.
New Yorkin sivistyneistö- ja taidepiirejä kuvaavassa kirjassa seurataan kahden pariskunnan rinnasteista elämää. Minäkertoja Leo tutustuu taidemaalari Billiin. Miesten perheisiin syntyy poika lähes samaan aikaan. Perheet asuvat samassa talossa ja iloitsevat ja surevat yhdessä elämän käänteissä.
Toisessa osassa draama alkaa käynnistyä ja kolmas osa oli melkoisen vauhdikas, kenties turhankin vauhdikas. Pidin siis kirjan loppupuolesta paljon enemmän kuin alkupuolesta. Billin pojan Markin vaikea murrosikä työllistää vanhempien lisäksi myös Leoa. Markia yritetään auttaa, mutta hän on löytänyt kapinallisia ja vaarallisia ystäviä taidepiireistä ja tuntuu luisuvan tavoittamattomiin. Kolmannen osan käänteet vaihtuvine identiteetteineen ja suurkaupungin sykkeineen toivat mieleen Paul Austerin - mikä puolestaan pani minut miettimään, oliko teksti oikeasti austermaista, vai tarjoutuiko tällaiseen assosiaatioon liian helppo mahdollisuus, kun kirjan kansiliepeessäkin muistutetaan Hustvedtin olevan naimisissa Austerin kanssa.
Päähenkilö Leo oli minusta jossain määrin epätyydyttävä. Ensinnäkin hän oli minusta vähän liian läpinäkyvästi naisen kirjoittama mieshahmo, toisin sanoen hän tuntui usein naiselta eikä mieheltä. Jossakin kohtauksessa oli myös lähes Kauniiden ja Rohkeiden tyyppinen "ai niin olen töissä" -muistutus, kun Leo kaiken ihmissuhdejahkaamisen keskellä alkaakin miettiä tärkeiden tutkimuskuvioiden hoitamista. Leo on juutalainen, mutta harmikseni minua kiinnostava juutalaisuus jää hyvin pieneen rooliin.
Kiinnostavia aineksia löytyi sivulauseista. 1980-luvun New Yorkin taidepiirien kuvaus kiinnosti, samoin Billin vaimon Violetin tutkimusaiheet. Violet tutkii muun muassa hysterian historiaa ja syömishäiriöitä, näistä löytyisi varmasti kiinnostavaa jatkoluettavaa. Koin myös löytäväni lukijana jonkinlaisen teeman Markin vaikean nuoruuden käsittelyn kautta. Luin kirjan kertovan vanhemmuuden haasteista. Varmasti monet muut lukijat ovat saaneet kirjasta irti paljon muitakin teemoja.
Kirjan rakenne silti ihmetytti. Mielestäni tätä olisi voinut tiivistää ja tasapainottaa. Toisaalta, ehkä pitkä tapahtumaton alkuosa oli mukana pohjustamassa ja korostamassa kirjan loppupuolen käänteiden rajuutta?
Lisäksi kiinnitin huomiota Hustvedtin tapaan tehdä lukijalle selväksi sivistyneisyytensä ja lukeneisuutensa. Taiteen ja tieteen nimien ja ilmiöiden selostaminen lukijalle ei tee romaanista itsestään sivistynyttä, siinä olen Morren linjoilla. Pikemminkin omasta osaamisalueesta luennoiminen tekee kirjasta luettelomaisen ja tasapaksun. Koko lailla kirjallisesti -blogissa mainitaankin, että Hustvedt on tuotannossaan siirtynyt kohti esseitä.
Kumminkin, ihan hyvä että tuli tämä kirja luettua, sillä nyt minulla on yhden kirjan verran kokemusta Hustvedtista ja häntä koskevien keskustelujen seuraaminen on varmasti mielekkäämpää. Mitään hinkua tarttua johonkin toiseen Hustvedtin kirjaan ei kuitenkaan syntynyt.
Tekstit
