Mari Koistinen: Pahan päivän varalle

Kansi: Tammi.

Sain Mari Koistisen kirjan Pahan päivän varalle kustantaja Tammelta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Survivalisteilta saa varmasti paljon hyviä vinkkejä, eikä monipuolisista taidoista ole haittaa, mutta perusvarautumiseen riittää kevyempikin taso.

Mari Koistisen uutuustietokirja Pahan päivän varalle tuli sosiaalisen median syötteessä vastaan. Kiinnostuin kirjasta ja pyysin arvostelukappaleen. Monen muun lailla minäkin olen viime vuosina perehtynyt huoltovarmuuteen aivan eri lailla kuin aiemmin. Kun koronapandemia iski, hamstrasin kotiini säilykeruokaa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kävin taas ostamassa säilykkeitä ja muuta kuivamuonaa sekä lisäksi mm. vesikanistereita.

No, nuo ostamani säilykeruoat olen pikku hiljaa käyttänyt arkiruokina pois. Itse asiassa tätäkin Pahan päivän varalle suosittelee: järkevä ruokien kotivara koostuu aineksista, joita tulee syötyä joka tapauksessa. Ei tarvitse varastoida säilykkeitä pahvilaatikossa jossain kellarin nurkassa vuositolkulla – sen sijaan kannattaa katsoa, että kotona on riittävästi ruokaa ja että sitä ruokaa sitten myös käyttää arjessaan eikä jätä vanhenemaan.

Mari Koistisen tietokirja on napakka ja tiivis ja mittansa puolesta se on nopealukuinen. Kirjaan mahtuu silti paljon tietoa: Koistinen käsittelee suomalaisen huoltovarmuuden historian 1800-luvun nälkävuosista alkaen ja listaa hyvät ja yleistajuiset ohjeet nykyajan varautumistoimenpiteisiin. Havainnollistavat esimerkit viime vuosien kriiseistä auttavat ymmärtämään kirjassa esitettyjä perusteluja.

Parasta kirjassa oli maalaisjärkinen ja rauhoittava ajattelumalli. Kirjassa ei lietsota paniikkia eikä vaadita ketään muuttamaan metsään elämään omavaraistaloudessa taistelutaitoja treenaten. Sen sijaan siinä muistutetaan, että kenties tärkein katastrofeista selviytymisen keino on yhteisöllisyys omassa lähiympäristössä ja luottamus yhteiskunnan rakenteisiin. Ja että yksilön vastuulla olevat asiat koostuvat melko arkisista toimenpiteistä: polkupyörän omistamisesta, järkevien astioiden omistamisesta ja kyvystä ennakoida tulevaa edes muutaman päivän verran etukäteen.

Arvostan sitä, että kirjaa ei ole lähdetty väkisin venyttämään – sitä näkee aivan liian usein erityisesti ns. bisneskirjoissa ja populääreissä tietokirjoissa. Koistinen kirjoittaa selkeästi ja jäsentelee tietomäärän sujuvasti ja sulavasti. Mielenkiintoista oli myös katastrofimyyttien purkaminen. Oikeassa elämässä ihmiset ryhtyvät tyypillisesti auttamaan toisiaan, eivät taistelemaan toisiaan vastaan, kuten katastrofielokuvissa usein esitetään.

Perusviesti pahaan päivään varautumisessa on, että kannattaa miettiä skenaarioita etukäteen ja pohtia, millä keinoin ongelmista voisi selvitä. ”Katastrofi” ei välttämättä tarkoita sitä, että omaan kotiin iskisi meteoriitti tai maanjäristys – se voi olla sitäkin, että saman katon alla asuvat ihmiset sairastuvat eivätkä pääse poistumaan kotoa muutamaan päivään. Tai että kylmällä kelillä sattuu sähkökatko, joka kestää hieman tavanomaista kauemmin. Mitä näissä tilanteissa syötäisiin? Miten pysyttäisiin lämpimänä? Onko lähipiirissä joko muita avun tarpeessa olevia ihmisiä tai sellaisia, joita voisi pyytää avuksi omaan tilanteeseen?

Koistinen suosittelee myös pitämään mielialan vireänä, pitämään fyysisen kunnon sen verran hyvänä, että lihasvoimin liikkuminen ja muu ruumiillinen toiminta sujuu ja rakentamaan lähiyhteisöjä ja -verkostoja. Kun vertaan omaa toimintaani näihin suosituksiin, voin kiitellä itseäni ainakin ruoanlaittotaidoista, kyvystä pitkän tähtäimen ajatteluun, tiedonhankintataidoista ja yhteisöjen rakentamisesta. Positiivisessa ajattelussa ja fyysisen kunnon kohottamisessa on vielä tekemistä, mutta ainakin Koistinen osaa antaa näille tavoitteille järkevän kontekstin. Pahaan päivään voi varautua ilman, että muuttuisi toksisen positiiviseksi jumppaajabimboksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa huoltovarmuus, ennakointi ja skenaarioajattelu. Tai oikeastaan tekee mieli suositella kirjaa erityisesti kaikille lyhytnäköisille ja uusavuttomille Hulda Huolettomille. Taidanpa toivoa optimisesti, että joku sellainen teokseen tarttuu.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut
Ari Sivula - Mika Aho - Mika Laukkanen: Datasta liiketoimintaan

Peter Kimani (toim.): Nairobi Noir

Kansi: Akashic Books.

In the time she has been here, she has learned to block out the monotonous chant of the hawkers, the hooting of the buses, the loud Afrobeat music seeping from the stores that sell not-so-original designer jeans and misspelled Timberland boots, and she roams inside her head. An uncaged animal running free in the wild.

 

Luin toissa vuonna Akashic Noir -sarjaan kuuluvan Addis Ababa Noirin ja sen innoittamana hankin luettavakseni Nairobi Noirin. Yhdysvaltalaisen Akashic Noir -konseptin ideana on synkkäsävyinen novelliantologia, joka on kustannustoimitettu laadukkaasti ja joka sijoittuu yhteen kaupunkiin. Homma toimii: kirjailijoiden kotiseuturakkauden ansiosta tapahtumapaikka herää eloon. Ja vaikka ainakin itselleni kenialainen kirjallisuus on jokseenkin vierasta, on tämä novellikokoelma helposti lähestyttävää luettavaa - arvelen konseptiin kuuluvan, että (yhdysvaltalainen) keskivertolukija pitää ottaa huomioon ja tarjoilla tarinat kohtuullisen sulavassa muodossa.

Eksotiikkaa ja erikoisuuksia riittää joka tapauksessa. Nairobi Noirin tarinat maalaavat kuvan kuohuvasta ja kaoottisesta suurkaupungista, jossa köyhyys tulee iholle ja rikkaat elävät muurien takana. Rikkaiden elämästäkin on kokoelmassa välähdyksiä, mutta suurin osa kirjoittajista kuvaa köyhiä nairobilaisia. On ahtaita slummeja ilman viemäröintiä, laittomia baareja, väkivaltaisia ja lahjuksia vailla olevia poliiseja, katulapsia, kulkukoiria...

Näin suomalaisesta näkökulmasta tarinat pursusivat yhteisöllisyyttä. Tarinoiden jännite rakennettiin usein tiiviin yhteisön ympärille. Ristiriitojakin oli: useammassakin tarinassa sivuttiin Keniaan suunnanneiden somalipakolaisten huonoa asemaa ja heidän kohtaamaansa syrjintää. Siirtomaa-ajan menneisyyttä käsiteltiin joissakin tarinoissa, mutta enimmäkseen huomio oli nykyajassa. Kirjan lukeminen oli kuin nojatuolimatkailua, niin elävä ja monipuolinen kuva nairobilaisista syntyi.

Antologia oli tasalaatuinen ja kovatasoinen. Minuun kolahtivat eniten Troy Onyangon A Song from a Forgotten Place, josta ylläoleva sitaattikin oli sekä Caroline Mosen Plot Ten. Siinä ratkotaan suljetun paikan murhaa. 

Tunnetasolla huomioni kiinnittyi tarinoista pursuavaan yhteisöllisyyteen ja elämäniloon, vaikka pohdin että tulkitsenko tällaista liikaa Afrikka-stereotypioiden kautta. Toivottavasti en: tarinoiden henkilöillä piisaa energiaa, elämäniloa, toiveikkuutta ja tulevaisuudenuskoa, vaikka elinolot olisivat kuinka karmaisevat näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. No, ehkä nairobilaislukijoille perisuomalaiset tarinat yksinäisyydestä, ahdistuksesta ja pessimismistä olisivat eksoottista luettavaa.

Kirjan lopputeksteissä esitellään kirjailijat ja sieltähän löytyikin myös linkki Suomeen: Wanjikũ wa Ngũgĩ on kirjoittanut mm. Maailman Kuvalehteen.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt pitkälti yli sata teosta, joten tiedän mistä etsin luettavaa, kun seuraavan kerran haluan lähteä kovatasoiselle nojatuolimatkalle suurkaupunkien sykkeeseen.

 

Lue myös nämä:
Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Muistojen kirja