Nytpä tuli paikattua ammottava aukko sivistyksessäni! Toisin kuin monien kirjallisuutta tai kulttuurintutkimusta opiskelleiden kirjabloggaajien kohdalla, minä en ole joutunut "pakkolukemaan" Kalevalaa ikinä. Vapaaehtoisesti olen kyllä yrittänyt. Joskus 1990-luvulla ostin tyylikkään pokkari-Kalevalan omaan hyllyyn, mutta hyydyin lukemiseen jossain Ainon hukuttautumiskuvauksen hujakoilla.
Vaan onneksi on äänikirjat! Bongasin ystäväni luona äänikirja-Kalevalan ja sain siitä idean lainata itsekin Kalevalan äänikirjana kirjastosta. Ja itse asiassa äänikirja on Kalevalalle aivan mahtava formaatti, näin kustantaja Otava asian perustelee:
 |
| Kuva: Otava. |
"Kalevalan tarinat olivat alun perin runonlaulajien välittämää suullista
perinnettä. Antti Virmavirran lukeman äänikirjan myötä ne tulevat
nykyihmisen ulottuville jälleen alkuperäisessä muodossaan: ääneen
kerrottuna ja kuunneltavana. Hankkeessa on mukana Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura."
Antti Virmavirta olikin oiva lukija, joka eläytyi sopivasti eri hahmoihin. Erityisesti kylmän laskelmoiva Pohjan akka kuulosti Virmavirran lukemana upealta! Otavan sivuilta voi kuunnella näytteen. Äänikirjojen puffaamisessa suomalaiskustantamoilla olisi vielä parantamisen varaa. Ääninäytteiden ympärille saisi hienoja trailereita, joita voisi julkaista vaikka Youtubessa.
Kalevala olikin hienoa kuunneltavaa. Ehkä olen itse kirjaharrastajana kypsynyt sitten 1990-luvun, tai sitten äänikirjan kuuntelu oli ääninäyttelijän tulkinnan ansiosta antoisampaa kuin muinainen lukuyritelmäni. Kalevalamitta on kyllä sinänsä tuttua, luin nuorena paljon Eino Leinon runoja ja Leinohan käyttää Helkavirsissä kalevalamittaa. Wikipedian avulla voi opetella luomaan oikeaoppista kalevalamitallista runoutta.
Tykkäsin aika monesta jutusta. Kalevala oli suorastaan vetävää kuunneltavaa. Yllätyin myös huomatessani, kuinka monen sanonnan juuret ovat Kalevalassa. Keskittymiseni herpaantui hetkeksi vain Kullervon synkän tarinan alkupuolella. Kontrasti olikin melko jyrkkä, kun Kullervon vaiheisiin siirryttiin Lemminkäisen elostelusaarelta. Noin yleensä ottaen Kalevalan henkilöt olivat kiehtovia - samaan aikaan yli-ihmisiä ja inhimillisiä. Henkilöiden "supervoimat" olivat mukavan liioiteltuja. Väinämöinen loihtii laulullaan uskomattomia mullistuksia, Seppo Ilmarinen takoo mitä tahansa. Naisasioissa sankarit taas eivät menesty yhtä hyvin...
Pidin myös animistisen maailmankuvan välittymisestä. Ihmiset puhuttelevat esimerkiksi eläimiä ja luonnonilmiöitä ja nämä vastaavat yhtä lailla. Esimerkiksi olut esittää oman runonsa.
Rikasta suomen kieltä arvostavalle kuuntelukokemus oli tietenkin ehdoton värikkään kielen ansiosta! Näin itäsuomalaisena monet taivutusmuodot olivat murrepuheesta tuttuja. Esimerkiksi -oa partitiivin päätteenä tietyissä sanoissa on käytössä kainuun murteessa. Ylipäätään kirjojen ystävälle Kalevalassa kuvattu sanan mahti on mieleen. Suurin osa taisteluista käydään sanallisesti, laulamalla runoja vihollisen pään menoksi. Sana muuttaa maailmaa!
Kansalliseepoksena Kalevala kumoaa sen stereotypian, että suomalaiset olisivat vähäpuheisia jurottajia, joilla on heikko itsetunto. Monisanaista itsekehua ja mahtailua tässä riittää. Kultaa ja hopeaa tuntuu olevan mahtimiehillä läjäpäin. Myös ne henkilöhahmot muistavat kehua itseään, joilla ei aina olisi niin aihettakaan. Esimerkiksi itsepäinen ja itserakas Lemminkäinen on täysin tunnistettava hahmo edelleen. Samanlaisia ihmisiä riittää nykyäänkin. Samoin Kullervon katkeruus on surullisen tunnistettavaa.
Tämän äänikirjan voisin hommata omaankin hyllyyn, jotta Virmavirran luentaan voisi palata uudestaankin. Onneksi oma Kalevalani on odottanut hyllyssä uskollisena kaikki nämä vuodet - eiköhän siihen nyt tule vastaisuudessa tartuttua vähän useammin...
Tekstit
