Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup

Kansi: Simon & Schuster.

Some people think that caring about "silly" things like cooking or fashion is mutually exclusive with "serious" politics. But my mother and grandmother and their friends taught me that finding pleasure at home - whether in a family dinner or a book club or a backyard barbecue - can give us the strength to go out into the world and do incredible things.

Etsiskelin tietoja Yhdysvaltain etelävaltioista ja törmäsin näyttelijä-tuottaja Reese Witherspoonin kirjaan Whiskey in a Teacup. Witherspoon kuuluu nykyään Hollywoodin menestyneimpiin ja rikkaimpiin näyttelijöihin - hän taitaa olla melkoinen henkilöbrändäämisen kultasormi, jota pidetään sympaattisena naapurintyttönä, vaikka rahaa on kuin roskaa. 

Kirjan ääressä heittäydyin itsekin kritiikittömän fanin rooliin, vaikka tätä kirjaa voisi myös ruotia tarkasti ja ehkä ilkeästikin. Tyylilajiltaan tämä on mielestäni "kahvipöytäkirja", eli tässä on panostettu kauniisiin valokuviin ja tätä sopii selailla ja lueskella sieltä täältä. Mitään Yhdysvaltojen historian tai maantieteen oppituntia kirja ei tarjoile ja yhteiskunnallisuus enimmäkseen loistaa poissaolollaan. Pääpaino on yksilö- ja perhetasolla, ja varsinkin kuvien kautta selväksi tulee, että kirja on samastuttavin varakkaan keskiluokan edustajille, jotka pystyvät vaikkapa sisustamaan, edustamaan ja seurustelemaan ilman rahahuolia. 

 

Kirjassa Witherspoon kertoo omista kokemuksistaan ja perheensä kokemuksista Tennesseen osavaltion pääkaupungissa Nashvillessa. Muutettuaan Kaliforniaan näyttelemisen perässä hän alkoi nähdä kirkkaammin, mitä "etelävaltiolaisuus" tarkoittaa ja tässä kirjassa hän jakaa kokemuksia ja neuvoja ruoanlaitosta, vieraanvaraisuudesta, ystävyydestä, perheyhteyden rakentamisesta.

Mitä etelävaltiolaisuus Witherspoonin mielestä on? Toisten huomioon ottamista, perheyhteyden ja sukusiteiden vaalimista, vieraanvaraisuutta, siistiä ja tyylikästä pukeutumista, huoliteltua kampausta ja meikkiä, hyviä käytöstapoja, omaperäistä murretta. Etelävaltiolaisuus on jotain, mistä ihmiset ovat ylpeitä.

Pidän itse yhteisöllisyyttä suuressa arvossa ja kirjassa kuvattu tapa rakentaa sosiaalisia yhteisöjä tuntui sekä tutulta että osin saavuttamattomalta. Suomessa arkipäivän yhteisöllisyys ei tunnu aina olevan niin tavoitteellista ja arvostettua kuin kirjan kuvaamassa ympäristössä. Tykkäsin myös Witherspoonin jakamista käytösneuvoista - usein käytösoppaat kuulostavat jotenkin happamilta, mutta Witherspoon onnistuu kuulostamaan raikkaalta. Tai kenties pitää kiittää kirjan haamukirjoittajaa  - jälkisanoissa kiitetään Ada Calhounia, jonka teokseen Why We Can't Sleep tykästyin lujaa.

Ruokakirjojen onnistumista voi mitata sillä, tuleeko lukiessa nälkä. Witherspoonin reseptien ja kirjan upeiden kuvien ääressä todella alkoi kuola valua, mutta ainakaan vielä en kokeillut yhtään reseptiä. Kesäinen Dorothean maissisalaatti, jossa yhdistetään tuoretta maissia ja kirsikkatomaatteja, kuulostaa erityisen houkuttevalta. Mutta mahtaako ihan pellolta poimittua maissia Suomessa kovin helposti saada, Dorothea kun korostaa, että maissi pitäisi valmistaa mahdollisimman tuoreena? No, ehkä voisin joskus oikaista ja käyttää vaikka säilykemaissia ohjeeseen.

Innostuin kirjan myötä hakemaan lisätietoa Witherspoonista enemmänkin ja nostan hattua erityisesti Hello Sunshine -tuotantoyhtiön perustamisesta. Yhtiön tavoitteena on kertoa naisten tarinoita naisnäkökulmasta. Menestystä on tullut. Lisäksi Witherspoonin tähdittämä The Morning Show -tv-sarja kuulostaa varsin houkuttelevalta, katsotaan jos etsiytyisin maksullisten suoratoistopalvelujen pariin tämän perässä.

Whiskey in a Teacup on näyttävä kirja, joka sopisi hyvin myös omaan hyllyyn plarailtavaksi ja reseptien tutkimiseen. Toisaalta, ehkä kirjastolainan lukeminen riittää - kerta-annoksena tästä jää suloinen maku suuhun, aivan kuin hyvästä jälkiruoasta.

 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Ada Calhoun: Why We Can't Sleep
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Kun kirja löytää parinsa: Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ja Yaa Gyasin Matkalla kotiin

Kansi: Lauren Peters-Collaer / Tammi.

Vuosikausia Stella ilmestyi hänen uniinsa. Stella minkkiturkissa, Stella kyyhöttämässä kallionkielekkeellä, Stella kohauttamassa hartioitaan, hymyilemässä, pujahtamassa sisään ja ulos ovista. Aina vain Stella, ei ikinä äiti, kuin Jude olisi jopa unissaan kyennyt erottamaan nuo kaksi toisistaan.

 

Sain syntymäpäivälahjaksi toivekirjan, Brit Bennettin Mikä meidät erottaa, joka kuvaa ilmiötä nimeltä passing. En löytänyt termille suomennosta, mutta se esitellään toisessa yhteydessä, Kehrääjän sivulla "Opas sateenkaarisanastoon". Bennettin kirjassa se tarkoittaa ilmiötä, jossa afroamerikkalainen henkilö esiintyy valkoihoisena eivätkä valkoiset ymmärrä hänen olevan ei-valkoinen.

Kun vuosia sitten kuulin passing-ilmiöstä ensi kertaa, se kuulosti jotenkin jännittävältä ja eksoottiselta. Sittemmin asia on saanut mediatilaa eri yhteyksissä ja olen tajunnut, että kyseessä ei ehkä ole niin dramaattinen erikoisuus kuin ensin ajattelin. Kun mietin, olenko törmännyt asiaan elävässä elämässä, niin ehkäpä lähimmäksi ovat osuneet viihdesivustojen uutiset Sussexin herttuatar Meghanista. Kun näyttelijä Meghan Markle ryhtyi seurustelemaan Englannin prinssi Harryn kanssa, ei ainakaan minulla käynyt mielessäkään pitää Meghania tummaihoisena, vaikka hänen äitinsä on afroamerikkalainen.

 

Brit Bennett. Kuva: Emma Trim / Tammi.

Kaksossisarukset Stella ja Desiree erkaantuvat toisistaan, kun Stella loikkaakin rotuerottelun rajojen yli valkoisten puolelle. Mikä meidät erottaa -kirja tutkiskelee monin tavoin sitä, missä määrin "rotu" onkin vain sosiaalinen rakennelma. Onko kaikenlainen luokittelu stereotypioihin uskomista, lokerointia, ennakkoluuloja? Samalla kirja kuvaa sitä hintaa, jonka valkoiseksi ryhtyva maksaa vapauksistaan ja etuoikeuksistaan. Siteet perheeseen, sukuyhteisöön ja vanhaan viiteryhmään katkeavat. 

Bennettin romaani oli taidokas, mutta jotenkin se väljähti loppua kohti. Kirja oli lukemisen arvoinen, mutta ei aivan lunastanut odotuksiani, jotka olivat päässeet kehittymään melko suuriksi. Mutta kun hieman myöhemmin tartuin Yaa Gyasin esikoisromaaniin Matkalla kotiin, jota minulle suositeltiin HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä, sai Mikä meidät erottaa lisämerkitystä.

 

Kansi: Michael Lionstar / Otava.

Hän teki töitä kaiket päivät ja kuunteli etelän ääniä. Hyttysten jatkuvaa ininää, kaskaiden kirskuvaa siritystä, juoruilevien orjien puheensorinaa. Iltaisin hän palasi ja tamppasi olkipatjaansa niin että siitä pöllähteli tomua, joka otti hänet syleilyynsä.

 

Ghanassa syntyneen ja Yhdysvalloissa kasvaneen Yaa Gyasin esikoisromaani lienee ollut vuoden 2017 käännöskirjojen merkkitapauksia, mutta panen ruuhkavuosien piikkiin, etten itse ole tutustunut kirjailijaan aiemmin. Matkalla kotiin on kerännyt tukun palkintoja ja ylistäviä kritiikkejä, enkä ihmettele. Kirjassa on painava aihe - orjakauppa Afrikasta Amerikkaan ja häkellyttävän hyvin toteutettu vaativa rakenne. 

Kirja alkaa 1700-luvulta ja seuraa sukupolvi kerrallaan kahden sukuhaaran vaiheita. Toinen haara elää nykyisen Ghanan alueella ja toinen Yhdysvalloissa. Kirjaa siis voisi pitää jopa novellikokoelmana, koska joka luvussa on eri päähenkilö, eri aikakausi ja usein myös eri tapahtumapaikka. Aika usein tällaiset episodiromaanit alkavat vähän puuduttaa minua, mutta tässä on todella imevä ja vetävä tarina ja eri henkilöiden tarinoista muodostuu upea kokonaisuus.

Yaa Gyasi. Kuva Peter Hurley/The Vilcek Foundation 2020. / Otava.

Gyasi on kirjoittajana kuin taikuri: hän sai minut lukijana samastumaan joka ikiseen henkilöhahmoonsa ja onnistui näyttämään Yhdysvaltojen historiassa olennaisesti vaikuttavan rakenteellisen rasismin aivan erityisellä tavalla. Kirjan lukemisen jälkeen Mikä meidät erottaa alkoi näyttää loogisen jatkumon osaselta. 

 

Matkalla kotiin on parhaita pitkään aikaan lukemiani kirjoja - romaani, joka on enemmän kuin hetken ajankulua. Tällaisella kirjallisuudella voidaan muuttaa maailmaa. 

Käännöksistä

 

Mikä meidät erottaa on Maria Lyytisen suomentama ja Matkalla kotiin Sari Karhulahden suomentama. Kumpikin käännös on erinomaista jälkeä. Hyvää, kaunista kieltä, jossa teksti on ajateltu ja kirjoitettu suomeksi. Näitä voi lukea luottavaisin ja rauhallisin mielin. Kiitos!

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Michelle Obama: Minun tarinani
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Reese Ryan: A Reunion of Rivals (The Bourbon Brothers Book 4)

Kansi: Harlequin Desire.

She'd spent more than a decade being the "good girl". Being pursued rather than going after what she wanted. And what had it gotten her?

She'd ended up alone. Without a job. Her reputation tarnished. 

This time she'd get what she wanted: sex with no strings attached. Then they could both just walk away.

RRAKASTAN sitä tunnetta, kun löydän uuden, hyvän viihdekirjailijan. Vaikka viihdettä julkaistaan valtavia määriä, on hyvän viihteen kirjoittaminen mestaruuslaji, jossa todelliset osaajat ovat harvassa. Viihteeseen kuuluu tietty kaavamaisuus ja ennustettavuus - tämä korostuu erityisesti Harlequin Desire -sarjan kaltaisessa tuotannossa, jossa lukijalle todella on tarjoiltava juuri sitä, mitä hän odottaa. Vaatii kykyä kyetä kirjoittamaan tutuista kuvioista tavalla, joka saa lukijan tuntemaan, että henkilöhahmot todella ovat aitoja, tuntevia ihmisiä, joiden tunteisiin voi samastua.

Kolmen lukemani kirjan perusteella Reese Ryan on tässä lajissa mestari. Löysin hänen kirjansa viime vuonna, kun suoritin Helmet-lukuhaastetta 2019. Eräs haastekohta oli lukea rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Haaste mielessäni bongasin S-marketin pokkarihyllystä tuplaniteen Savannahin salaisuus / Sabinen salaisuus. Ostin kirjan ja tykkäsin lukemastani sen verran, että sittemmin luin e-kirjana saman sarjan kirjan Engaging the Enemy.

Sarja sijoittuu Yhdysvaltojen etelävaltioihin, kuvitteelliseen Magnolia Laken pikkukaupunkiin. Abbottin perhe pyörittää tislaamoa, joka myy huippulaadukasta King's Finest -nimistä bourbonviskiä. Monen sukupolven perheen nuorempaan polveen kuuluu neljä veljestä ja yksi sisar. Toistaiseksi jokaisessa osassa eräs veljeksistä on rakastunut naiseen, johon on joutunut työn kautta tekemisiin. Kissa-hiiri-leikkeihin on kuulunut salaisuuksia, työristiriitoja ja muita ongelmia sekä palavaa intohimoa.

Ryan osaa tehdä henkilöhahmoistaan eläviä, tuntevia, samastuttavia ihmisiä. Tässä kirjassa Quinnin sydän on särkynyt monta kertaa ja hän on rakentanut henkisen muurin, jota vanhan heilan Maxin on vaikea ylittää. Tarinaan kuuluu toki myös luksuselämää ja menestysbisnestä. Ihanaa, vetävää viihdettä, joka tekee juuri sen mitä viihteen kuuluu - tarjoaa virkistystä ja eskapismia lukijan arkeen.

Romanttinen viihde heijastelee aina myös kirjoitusajankohtansa asenteita ja The Bourbon Brothers -sarjan parissa on ollut hienoa huomata, miten tarkasti kirjoissa kuvataan suostumuksellista seksiä. Muistan nuorena lukeneeni paljon ns. bodice ripping -kirjoja, historiallista viihdettä, joissa vakiokuvio oli, että intohimon valtaan joutunut mies otti vastustelevan neidon puoliväkisin. Tämä varmaan johtui siitä, että ajan asenteissa korostui edelleen se, että naisen ei ole sopivaa olla seksuaalisesti aktiivinen. Tällä kerrontatekniikalla kirjoissa pystyttiin kuvaamaan naisen intohimoa, mutta samalla sankaritar oli "siveä", koska ei itse vaatinut seksiä. Tällaisessa asennemaailmassa on helppo nykyisin nähdä isoja ongelmia, joten on mahtavaa, että Ryanin kirjoissa miespäähenkilö huomaavaisesti kyselee koko ajan naiselta, mitä tämä haluaa ja antaa naisen asettaa rajat, joita mies myös kunnioittaa.

Suosittelen siis Reese Ryanin kirjoja kaikille, jotka arvostavat hyvin kirjoitettua romanttista viihdettä. Ennustan hänestä Jude Deveraux'n manttelinperijää romanttisen viihteen kuningattarena.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
Kaari Utrio: Isabella
Marian Keyes: This Charming Man

Charlaine Harris: All Together Dead

Olen tainnut aiemminkin kehua Itäkeskuksen kirjaston mainiota äänikirjavalikoimaa. Sieltä mukaan tarttui myös Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan seitsemäs osa.

Olen True Blood -tv-sarjasta kirjoittaessani kertonut, ettei Harrisin kirjasarja erityisemmin houkutellut lukemaan, koska halusin nauttia onnistuneesta tv-sovituksesta. Sittemmin olen tuntumaa ottanut kirjoihin A Touch of Dead -novellikokoelman verran. Innostukseni tv-sarjaa kohtaan on myös laskenut, jossakin neljännen tuotantokauden loppupuolella taso tuntui laskevan melkoisesti. Joten äänikirjan kuunteleminen houkutti, varsinkin kun lukija Johanna Parkerilla mainostettiin olevan "hypnoottinen etelävaltioiden aksentti".

Aloitan kehuista. Harrisin luoma maailma on kiinnostava ja Sookie päähenkilönä houkuttelee samaistumaan. Äänikirja oli viihdyttävää viihdettä.

Sitten kriittisempiin huomioihin. All Together Dead toi mieleen lukukokemukseni Virginia Andrewsin kirjojen parissa. Tai oikeastaan huomasin muistelevani aiemminkin mainitsemaani, mieleen jäänyttä lukijaluonnehdintaa Andrewsin Koston terälehdistä: If books were foods this book would be a big bag of potato chips. You really should eat better, but sometimes you just have to cut loose and indulge. Samoin sanoin voisi kuvata All Together Deadia. Kirjana tämä oli melkoista roskaa, mutta kuten sanoin, viihdyttävää roskaa.

Vastaavia mielipiteitä löytää Goodreadsista, jos filtteröi näkyviin yhden tähden arvioita. I'd like to burn the crap, to be honest, kommentoi nimimerkki Xylia.  I am now dumber for having read this book, kommentoi puolestaan nimimerkki Melissa. Toki Goodreadsin käyttäjien antama keskiarvosana on silti varsin hyvä, 4,07 / 5.

Mikä kirjassa sitten mätti? No, jotain kertoo kai sekin, jos kirjan takakansiteksti oli vauhdikkaampi ja jännittävämpi kuin itse kirja. Takakannessa väitetään siis seuraavaa:

Sookie's beginning to get used to being surrounded by all varieties of undead, changeling, shapeshifting and other supernatural beings - but even she has her limits. She'd really like to take a while to get over being betrayed by Bill, her long-time vampire lover, and get used to her new relationship with the sexy shapeshifter Quinn - but instead, she finds herself attending the long-planned vampire summit, the destination of choice for every undead power player around, as a sort-of human 'Geiger counter' for Sophie-Anne Leclerq, vampire queen of Louisiana.

But the job is fraught with difficulties. Sophie-Anne's power base has been severely weakened by Hurricane Katrina, and she's about to be put on trial during the event for murdering her king. Sookie knows the queen is innocent, but she's hardly prepared for other shocking murders: it looks like there are some vamps who would like to finish what nature started. With secret alliances and backroom deals the order of the day - and night - Sookie must decide which side she'll stand with, and quickly, for her choice may mean the difference between survival and all-out catastrophe.

Juu ei. Oikeasti kirja kertoo siitä, mitä Sookie pukee päälleen, miten Sookie pesee käsiä vessassa ja ihmettelee naistenhuoneen käsipyyhkeitä, miten kaikki vastaantulevat miehet ihailevat Sookien seksikkyyttä, miten Sookie pähkäilee teinimäisiä ihastuksen tunteitaan eri miehiä kohtaan ja miten Sookie hymyilee leveästi milloin kenellekin.

Kirjan tapahtumattomuus on hämmästyttävää. Ottaen huomioon että kirjassa tapahtuu parikin väkivaltaista kuolemaa, on kirja todella staattinen. Harrisin kirjoittajanlahjat riittävät siihen, että hän kuvailee vastaantulevien henkilöhahmojen vaatteita. Jopa takakannessa mainitun katastrofin aikana Sookie muistaa kertoa, että hänen pelastamansa vampyyri on pukeutunut mustaan silkkipyjamaan.

Monet juonenkäänteet ovat joko naurettavia tai lapsellisia tai molempia. Vampyyrien kokouksessa nähdään muun muassa toisesta ulottuvuudesta saapunut mielettömän taitava palkkasoturi. No mitä hän tekee? Kuljeskelee kokouksessa ympäriinsä kertomassa että hei, minä olen herra X:n henkivartija ja suojelen häntä. Öh, eikös kannattaisi mieluummin sulautua joukkoon ja olla paljastamatta rooliaan, niin voisi olla paremmat mahikset suojella isäntäänsä?

Kaksinaismoraalia väläytellään. Kuuman seksikäs ja ihanan kaunis Sookie herättää hirveästi himoja. Mutta kun Sookie keikuttaa peppua discon tanssilattialla, tulee tuhatvuotias viikinkivampyyri Eric paheksumaan hänen moraalitonta käytöstään. Siis täh, eikös Ericillä ollut plakkarissa satojen vuosien irstailukokemus?

No miksi sitten kuuntelin kirjan loppuun? Jaa-a, ehkä minulla sitten on kova halu samaistua telepaattiseen blonditarjoilijaan, joka saa shoppailla ihania vaatteita vampyyrien laskuun. Ja joka osaa ratkaista murhamysteerin suitsait sukkelaan viimeisellä levyllä, vaikka ns. murhatutkimus on jäänyt täysin ulkonäköseikkojen varjoon koko siihenastisessa tarinassa. 

Johanna Parkerilla kyllä oli todella viehättävä aksentti, mutta näyttelijänlahjoissa olisi ollut toivomisen varaa. No, eipä Parker ainakaan huonontanut Harrisin jokseenkin kökköä tekstiä.

Silti en ihmettele, että Harris on käärinyt reippaasti rahaa kirjoillaan. Roskaisuudesta huolimatta Sookien maailmassa tosiaan on jotain koukuttavaa. Ehkäpä pidän silti hieman taukoa ennen Sookien seuraan palaamista.

Lue myös nämä:
Charlaine Harris: A Touch of Dead
Virginia Andrews: Pimeyden kukat
Rachel Vincent: Kissatyttö

Charlaine Harris: A Touch of Dead

Kuva: Orion Publishing Group

Terveisia Amsterdamista. Matkalukemisena on ollut eras paksu ja hyva kirja, mutta kun tuli piipahdettua uteliaisuudesta paikalliseen kirjakauppaan, lahti sielta hyva valipala mukaan. De Slegte -kirjakaupassa oli hyva systeemi: tavallisten kirjojen lisaksi siella oli divarihylly, jossa myytiin hyvakuntoisia kaytettyja kirjoja. Charlaine Harrisin A Touch of Dead irtosi viitosella.

Olen True Blood -tv-sarjasta kirjoittaessani kertonut, etten ole halunnut ahmia Sookie Stackhousesta kertovia kirjoja, koska haluan nautiskella hyvasta tv-sarjasta. Mina innostun tv-sarjoista paljon harvemmin kuin kirjoista... Sookie-kirjoja on kuitenkin luettu blogeissa ahkerasti, viimeksi linkittamieni lisaksi ainakin Hanna M. ja Hreathemus ovat lukeneet ja bloganneet paljon. Niinpa olin selvasti saanut riittavasti aivopesua, kun kirjakaupassa tsekkasin Charlaine Harrisin saatavilla olevat kirjat.

A Touch of Dead tuli valituksi siksi, etta siina on Sookie-novelleja. Ajattelin etta novelleista saa maistiaisen Harrisin kirjallisesta tyylista, mutta ei joudu minkaan ison juonikuvion keskelle, vaan tarinoiden pitaa toimia itsenaisina kokonaisuuksina. Mukaan mahtuu viisi eri aikoina kirjoitettua novellia: Fairy Dust, Dracula Night, One Word Answer, Lucky ja Gift Wrap.

Blogikeskusteluissa on esitetty, etta sarjan suomennokset saavat kirjat vaikuttamaan enemman teinikirjallisuudelta kuin alkukielella. Mene tieda, aika teinikirjallisuudelta tama minusta nytkin vaikutti, siis sellaiselta johon on helppo hurahtaa murrosikaisena ja kokea suuria tunteita sarjan henkiloiden kanssa. Aika lahella kioskikirjallisuutta liikutaan - stereotypioita vilisee, logiikan aukkoja loytaa jopa minunkaltaiseni kiitollisen hyvauskoinen lukija ja henkilokuvauksen paapaino on luetella eri hahmojen hiusten ja silmien vareja. Novelleissa enimmakseen ratkotaan rikoksia - seka rikokset etta niiden selviaminen ovat lahinna Mikki Hiiren seikkailujen tasoa.

Vaan ymmarranpa silti hyvin, miksi sarjasta on tullut maailmanmenestys. Jotain koukuttavaa Harrisin tyylissa tosiaan on, sen verran hanakasti minakin nama tarinat ahmaisin. Vampyyreja, ihmissusia, keijuja ja muita yliluonnollisia otuksia viliseva miljoo on kiehtova - ja vampyyri Eric Northman on tosiaan syotavan ihana...

Sain mita halusin - maistiaisen Harrisilta, nyt voinkin rauhassa punnita, pitaisiko minun sittenkin ryhtya lukemaan koko sarjaa alusta asti. Huikean tuottelias kirjailija Harris on, tsekatkaa vaikka bibliografia.

Lue myös nämä:
TV-sarja: True Blood
Rachel Vincent: Kissatyttö
Chris Claremont - Milo Manara: X-naiset

TV-sarja: True Blood

Kesäloman ensimmäinen päivä! Heräsin rankkasateen ääniin, joten puistopiknik tai uimarantareissu ei ainakaan heti onnistu. :) Niinpä onkin aikaa nörtteillä blogin kanssa.

Olen käynyt läpi vanhoja juttujani ja lisäillyt niihin kirjakuvia. Jonkun verran puuttuu vielä, mutta urakka alkaa olla voiton puolella. Lisäksi lupaan, että rupean aiempaa paremmin vastaamaan blogiin jätettyihin kommentteihin! Anteeksi, etten ole kaikkiin vastannut kauhean nopeasti ja joihinkin en ollenkaan. Kävin melko paljon läpi vanhoja kommentteja ja vastailin niihin - jatkossa lupaan vastata nopeasti. Niin, ja blogin edellisen kyselyn, "Missä asuisit mieluiten?" voitti Muumilaakso, kakkoseksi tuli Prinssi Edvardin saari ja kolmanneksi Tylypahka. Käykäähän vastaamassa uuteen kyselyyn!

Katson melko vähän telkkaria, mutta aina välillä jokin sarja koukuttaa minut täysin. Tänä vuonna koukuttaja on ollut True Blood. (Kuvat sarjan fanisivun kuvagalleriasta.) Sarja perustuu Charlene Harrisin Southern Vampire Mysteries -kirjasarjaan, josta ovat bloganneet ainakin marjis ja Kirjapeto.

Taidan olla siinä mielessä vanhanaikainen television katsoja, että minulla on vain vähän sarjoja dvd:llä - itse asiassa omistan ainoastaan Ozin ja Vanity Fairin. En myöskään harrasta sarjojen tai elokuvien lataamista netistä, vaikka joskus opiskeluaikoina siihen erinomaiset tsäänssit olikin. Jokin aika sitten Hesarin tv-kolumnisti kirjoitti, että nykyiset laatusarjat ovat niin vaativia, ettei niitä pysty katsomaan vain kerran viikossa. Niitä pitää katsoa dvd:ltä, useita jaksoja putkeen. Olen täysin päinvastaista mieltä - jakso per viikko on juuri sopiva katselutahti, sillä viikon aikana ehtii pohtia ja kypsytellä edellisen jakson tapahtumia, ja vastaanottokyky on huipussaan kun seuraava jakso tulee viikon päästä. Ja onneksi on digiboksi, niin voi katsoa sen jakson silloin kun itselle sopii, jos ei satu olemaan tv:n ääressä lähetyksen aikana.

Kaipa jokainen vähääkään mediaa seuraava suomalainen jo tietää, mistä True Blood kertoo, mutta otetaan varmuuden vuoksi lyhyt juoniselostus. Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen syvään etelään, Pohjois-Louisianassa sijoittuvaan pikkukylään Bon Tempsiin. Päähenkilö Sookie Stackhouse työskentelee tarjoilijana, ja hänellä on telepaattisia kykyjä. Toisin kuin sarjakuvien supersankarit, hän ei pidä telepaattisia kykyjään voimana vaan haittana - häntä on aina pidetty outona lintuna. Sookie ihastuu Billiin, joka on vampyyri - tarinan kulmakivi kun on se, että japanilaiset ovat keksineet TruBlood-nimisen juotavan keinoveren, joten vampyyrien ei tarvitse enää elää piilossa, vaan he ovat astuneet avoimesti "ulos arkusta" ja tulleet asumaan tavallisten ihmisten keskuuteen. Sookie ajautuu Billin kanssa paitsi lemmensuhteeseen, myös hengenvaarallisiin seikkailuihin, joihin kuuluu vampyyrien lisäksi myös muodonmuuttajia ja muita yliluonnollisia olentoja.

Sarjassa on monia hyviä elementtejä. Ensinnäkin, mikään sarjahan ei toimisi, jos se olisi tylsä tai epäuskottava. True Bloodin henkilöt ovat todella koukuttavia, moniulotteisia ja onnistuneita. Uskottavuus taas on saatu onnistumaan ihan viimeisen päälle, huolimatta näistä monen mielestä varmaan älyttömän kuuloisista yliluonnollisista elementeistä. Minun mielestäni yksi selitys sille, miksi sekä tv-sarjojen tekijät että katsojat ovat kypsyneet hyväksymään tällaiset yliluonnollisuudet, on ainakin osittain noiden mainitsemieni supersankarisarjakuvien vaikutus. Minä ainakin luin nuorena älyttömän paljon Marvelin ja muiden sarjakuvia, joissa seikkaili telepaatteja, muodonmuuttajia ja vaikka mitä. Kirjoitin näistä lukukokemuksistani taannoin jutun Kvaak.fi -foorumille. Toki muutkin populäärikulttuurin ilmiöt vaikuttavat, ovathan vampyyrit olleet vuosikymmenien ajan elokuvien vakiokalustoa. Vakiintuneen vampyyrikuvauksen varjossa tämä nykyinen, hyvin romanttissävytteinen vampyyrikirjallisuus on tuntunut minusta välillä jopa hämmentävältä. Mutta eiköhän siihenkin ole syynsä.

True Bloodin lisäksi vampyyrihuumaa on nostattanut näkyvimmin Stephanie Mayer Twilight-sarjallaan (suom. Houkutus), ja lisäksi varsinkin englanninkielisessä maailmassa populääri vampyyrikirjallisuus on tuottanut todella monenlaisia haaroja. Kaverini Kaisa alkaa olla näissä ekspertti, hänen hyllystään luin joskus sekä True Bloodia että muitakin kirjoja pätkittäin. Erikoisin näkemäni tuotos oli Akateemisessa Kirjakaupassa ollut pokkari Vampire Darcy's Desire, jossa Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo oli käännetty vampyyrimaailmaan!

True Blood -sarjassakin eräs ulottuvuus on puhdas saippuaooppera: ihmissuhteet ja niiden kiemurat. Kaunis vaalea Sookie heittäytyy riemumielin Billin syleilyyn, ja amerikkalaisia kliseitä noudattaen menettää varjelemansa neitsyyden Billille. Koska romanssit ihmistytön ja vampyyrimiehen välillä tuntuvat olevan myös Houkutuksen peruskauraa, esitän tässä oman arvioni siitä, miksi vampyyrit ovat muuttuneet Dracula-mytologiasta naisten kirjoittamien hömppäromaanien sankareiksi. Arvelisin, että syynä on tasa-arvon edistyminen - jos vanhoissa harlekiineissa kuvattiin vanhan linnan perintöprinssin ja kylän köyhän perheen kaunottaren romanssia, olisi nykynaiselle jotenkin noloa ja epäfeminististä ihailla tällaista. Uuden ajan chick litissä naiset ja miehet esitetään tasavertaisina - molemmilla on työpaikat, oma ura, omaa rahaa. Naisten ei tarvitse säästellä neitsyyttään eikä olla viattomia, vaan henkilöhahmoilla voi olla hyvinkin vilkas seksielämä. Lempisarjoihini kuuluva Sex and the City (Sinkkuelämää) pureutui nykysinkkunaisten ongelmiin: jos ikää on 30+, koulutus ja työpaikka kunnossa, niin mistä hitosta revitään samantasoinen, sitoutumishaluinen mies?

Vampyyrit tarjoavat tähän kätevän ratkaisun, vampyyrihan on kuolematon ja säteilee vaaraa. Hän saattaa koska tahansa haukata sankaritarta kaulasta ja imaista veret kuiviin. Vampyyrimiehen elämänkokemus ja voimat ovat huikeasti ihmisnaisen yläpuolella. Asetelma on taas kerran sama kuin vanhoissa harlekiineissa - mies vie ja nainen vikisee. Sankaritar voi autuaana huokailla sankarin syleilyssä ja koettaa torjua tämän omistushaluista intohimoa - tässä tietenkään onnistumatta, joten sankaritar voi luvan kanssa heittäytyä itsekin lemmen vietäväksi.

Korostan vielä, että olen ehdoton tasa-arvon kannattaja ja feministi, mutta kaipa tällaisessa rakkausviihteessä nämä perinteisiä stereotypioita hönkivät fantasiat pitävät pintansa. Harva nainen haaveilee nössykkämiehestä, joten meille koulutetuille, työssäkäyville nykynaisillekin ihanan kalpeat ja vaaralliset vampyyrimiehet Bill ja Eric tarjoavat sekä silmänruokaa että selkäpiitä kutkuttavia väristyksiä. Mitä jos True Bloodin alkuasetelma käännettäisiin toisin päin - 170-vuotias vampyyrinainen muuttaa pikkukylään ja menee paikan ainoaan baariin ensimmäisen kerran? Hän ei varmasti rakastuisi ensi silmäyksellä, kuten Bill, vaan todennäköisemmin saattaisi päätyä baaritiskille tilittämään siitä, kuinka kauhean vaikeaa onkaan olla vampyyrisinkkunainen - kaikki paikan miehet ovat paljon nuorempia, tyhmempiä, vähäisemmällä elämänkokemuksella varustettuja ja lisäksi fyysisesti aivan alivertaisia. Eräänlainen vampyyrien Sinkkuelämää saattaisi olla lopputuloksena. :)

Lisäksi True Blood on siinä mielessä virkistävä sarja, että siinä kuvataan amerikkalaista alaluokkaa - köyhää työtätekevää väestöä. Sookien tuttavapiiri lienee samaa porukkaa, joiden esi-isiä Tuulen viemän Scarlett paheksui "valkoisena roskaväkenä". Tuulen viemään verrattuna eroa on siinäkin, että mustat henkilöhahmot toimivat tasavertaisina valkoisten rinnalla. Vai toimivatko? Netistä löytyy kiihkeää debattia, jossa analysoidaan saavatko Tara ja Lafayette samanlaista kohtelua kuin valkoiset hahmot. Puoltoääni esimerkiksi täällä ja kieltoääni täällä. Lisäksi etelävaltiolaiset ovat kirjoitelleet kauhuissaan, kuinka huonosti näyttelijät hallitsevat etelävaltiolaisen aksentin, ks. tämä keskustelu. Itse en osaa aksenttiin kantaa ottaa, hauskalta se sarjassa kuulostaa, mutta suomalaisena olen tietenkin kuullut etelävaltiolaista aksenttia lähinnä vain Hollywoodin tuottamien elokuvien ja sarjojen kautta, joissa kliseitä taatusti kierrätetään. Ainoa henkilökohtaisesti tuntemani etelävaltiolainen, Atlantasta kotoisin oleva entinen työkaverini David, puhui paljon yleiskielisempää englantia kuin sarjan hahmot.

Lisäksi sarja käsittelee vähemmistön syrjintää. Tämäkin näkökulma löytyi sellaisenaan jo Chris Claremontin Ryhmä-X -sarjakuvista. Hänellä mutantit olivat syrjitty vähemmistö, joka sai symboloida niin etnisiä kuin seksuaalisiakin vähemmistöjä. True Bloodissa asetelma on samanlainen. Vain osa amerikkalaisista hyväksyy vampyyrit, iso osa pitää heitä kauheina ja haluaa estää vampyyrien oikeudet. Esimerkiksi Sookien veli Jason ajautuu mukaan Fellowship of the Sun -lahkoon, joka oikeamielisen kristinuskon nimissä uskoo, että vampyyrit ovat saatanasta ja on oikein tappaa ne kaikki. Lahkon kautta sarjassa on hillitöntä parodiaa amerikkalaisista äärikristityistä - katsokaa vaikka tämä lahkon leirillä nähty musiikkiesitys "Jesus Asked Me Out Today".

Lisäksi sarjassa otetaan kantaa huumeiden käyttöön. Vampyyrit ja veri kuvataan ovelan kaksoiskierteen kautta. Paitsi että vampyyrit janoavat ihmisverta (keinoveri on pahan makuista eikä tyydytä kaikkien vampyyrien makua), niin vampyyrien oma veri on voimakas, parantava ja huumaava aine ihmisille. Osa ihmisistä jää koukkuun V:hen, kuten vampyyriverta kutsutaan. Luonnollisestikin V on laitonta kamaa, ja ihmiset näkevät välillä paljon vaivaa saadakseen sitä. Osa onnistuu jopa vampyyrien sieppaamisessa ja tappamisessa. Ensimmäisellä tuotantokaudella sarjassa nähtiin Amy, johon Jason rakastui. Amyn kautta asetelma kärjistettiin äärimmillään. Hän oli tyypillinen nykyajan nuori tiedostava nainen - kapitalismikriittinen vegaani, joka kehuskeli pienellä hiilijalanjäljellään, mutta oli samaan aikaan valmis tekemään mitä vain saadakseen annoksen V:tä. Huikeita jaksoja näimme tämän tiimoilta.

Sarjan ihmissuhteet mainitsin saippuaoopperamaisiksi ja sitä ne ovatkin, mutta perinteisiin saippuaoopperoihin verrattuna True Bloodissa on paljon enemmän seksikohtauksia eikä paljasta pintaa muutenkaan säästellä. Yksi samaistumispintaa tarjoava elementti lieneekin, että kaiken vampyyriaineksen alla sarja kuvaa ihan tavallista nuorten ihmisten epävarmaa ihmissuhdesäätöä. Välillä ollaan tämän kanssa ja välillä tuon kanssa, jotkut eivät ole koskaan kenenkään kanssa vaikka haluaisivat. Henkilöissä on mainiota se, että harva henkilö on mitenkään ylikorostuneen hyvä. Sookie on päällisin puolin perinteinen amerikkalainen blondineitsytihanne - paitsi että hän on samaan aikaan riemastuttavan pöljä. Itsepäinen ja helposti herneet nenään vetävä Sookie aiheuttaa mokailullaan melkoisia ongelmia, joita edes telepaatin kyvyt eivät aina riitä ratkomaan. Minua muuten pikkuisen häiritsee, että telepatia tuntui unohtuvan sarjasta aika äkkiä. Sarjan ekoissa jaksoissa Sookien ajatustenlukutaitoa kuvattiin paljon ja ansiokkaasti - esimerkiksi täydessä baarissa ihmiset ajatukset olivat ärsyttävää sinne tänne sinkoilevaa irrallisten lauseiden surinaa ja pörinää. Viime jaksoissa on mennyt pitkiä pätkiä ilman, että Sookien kykyyn on viitattu millään lailla.

Samoin Sookien veli Jason on aivan hurmaava - juuri sen takia että hän on täydellisen typerä ja rasittava ihminen. Komea tietenkin, mutta tyhmä kuin saapas. Eipä siitäkään voi seurata mitään muuta kuin ongelmia.

Tähän sarjaan minä siis olen koukussa ja niin on moni muukin. Kirjasarjassa on jo kymmenen osaa, tv-sarjaa on tehty kolme tuotantokautta. Kuulemma kirjat ja tv-sarja eroavat hieman toisistaan. Olen harkinnut kirjojen lukemista, mutta toistaiseksi en ole itse ryhtynyt niitä ahmimaan. Mainitun kaverini Kaisan luona selailin ja lueskelin kirjoja jonkin verran sieltä täältä, mutta minusta niiden tyyli tuntui aika lattealta. Koska telkkarisarjoja, joista pidän, ei tule niin kauhean usein vastaan, päätin että mieluummin nautin täysillä hyvästä tv-sarjasta kun sellainen kerran on, ja jätän kirjat ainakin toistaiseksi rauhaan. Kommentteja kirjasarjasta voi lukea vaikka Goodreads-sivulta.

Sarjaa on alettu myös suomentaa. Gummerus julkaisi ensimmäisen osan nimellä Veren voima ja elokuussa on tulossa kakkososa nimellä Verenjanoa Dallasissa. Gummeruksen Sookie Stackhouse -sivulta voi lukea muutaman ensimmäisen sivun ykköskirjasta.

Lue myös tämä:
Charlaine Harris: A Touch of Dead
Katso myös tämä:
TV-sarja: Oz

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Niin on ollut kiire ettei ole varistakaan ehtinyt sanomaan kuin linnuksi! Lukeminenkin on ollut aika pätkittäistä. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani oli silti huiman hieno lukukokemus. Kiitos kaikille Morrisonia suositelleille, ainakin kaverini Tiinan muistan tätä kehuneen. Morrisoniin tarttumista olin meinannut jo jonkun aikaa, olenhan aina välillä täällä blogissa pohtinut laajempaa tutustumista laadukkaaseen käännöskirjallisuuteen.

Tosin pitääpä sanoa, että jos olisin älynnyt, niin olisinpa voinut lukea Minun kansani, minun rakkaani (engl. Beloved) suoraan alkuperäiskielellä. Suomentaja Kaarina Ripatti kömmähtelee mielestäni vähän siellä täällä. Ensinnäkin jo kirjan nimi on harhaanjohtaja, se viittaa suuriin eeppisiin linjoihin, ja kirja on kuitenkin hyvin yksityinen, pieniin ympyröihin keskittyvä. Historian suuria linjoja, tässä tapauksessa Yhdysvaltain sisällissotaa, orjuuden lakkauttamista ja mustan väestön ensikokemuksia vapaasta elämästä, tarkastellaan yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Ja vaikka en itsekään ole aina maailman tarkin pilkuttaja, niin tässä kirjassa pilkkuvirheitä riittää niin paljon, että se alkaa suorastaan häiritä lukemista. Muitakin pieniä mokia käännöksestä löytyy.

Mutta sitä ei käännös voi peittää, että hemmetin hyvä kirjoittaja Morrison on - ilman muuta Nobelinsa ansainnut. Lukijana putoaa tarinaan syvälle kuin kaivoon, on yhtäkkiä keskellä eläviä, moniulotteisia, tuntevia ihmisiä, jotka pikku hiljaa ja vastahakoisesti kerivät menneisyyttään auki. Aika-paikkakoordinaatit määritellään heti ensimmäisen luvun alussa: eletään vuotta 1873 Ohion Cincinnatissa, osoitteessa Bluestone Road 124. Entinen orjanainen Sethe sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Denver elävät hiljaista, syrjäänvetäytyvää elämää. Mutta kun kylään astelee Sethen ystävä, samalla tilalla aikanaan orjana ollut Paul D, käynnistyy muutos.

Morrison kuvaa maagisen realismin keinoin Sethen menneisyyden haamuja - joista löytyy hyvin konkreettinenkin haamu 124:n elämää sekoittamaan. Taitavasti kuvattu - yliluonnolliset asiat ovat yhtäaikaa täysin uskottavia että sopivan etäännytettyjä, "taikauskon" piikkiin pantavia. Kumminkin, kun Sethen ja Paul D:n traumaattista historiaa puretaan, meinaa maha välillä kääntyä ympäri. Vaikka Morrison kuvaa orjuutta eleettömästi, onnistuu hän luomaan tapahtumiin sellaisen tunnelatauksen, että jo senkin vuoksi lukeminen on välillä hieman hidasta - ei pysty vastaanottamaan kovin paljon kerrallaan. Tämä kirja on ikään kuin Tuulen viemän kääntöpuoli - miltä Etelävaltioiden vauraus näytti orjan silmin katsottuna? Sethen ja Paul D:n elämä hyvän isäntä Garnerin aikaan oli melko ongelmatonta, mutta Garnerin kuoltua asiat muuttuivat karmaisevaan suuntaan.

Samalla kirjan henkilöiden kautta kuvataan sisällissodan jälkeisen Amerikan mustan väestön historiattomuutta ja juurettomuutta. Jos vanhemmat erotettiin lapsistaan, puolisot toisistaan, tuttuja myytiin ympäriltä uusiin paikkoihin, niin pysyvät ihmissuhteet olivat lähes mahdottomuus. Sethen korviin oli vielä kantautunut kuvauksia orjalaivoista, mutta omasta äidistään hänellä ei kunnon muistikuvia ollut. Ja vaikka sodanjälkeisessä Cincinnatissa mustat saattoivat jo käydä palkkatyössä ja rakentaa omaa elämäänsä, rotujen väliset rajat olivat vahvat.

Sethen, Denverin, Paul D:n ja heidän takautumiensa kautta tutuiksi tulevien muiden hahmojen elämää seuraa intensiivisesti. Kuten mainitsin, tarina kuvaa pieniä ympyröitä, mutta avasi minulle taas näkymän maailmanhistoriaan joltakin uudelta kannalta. Kun palaan tähän kirjaan (olen jokseenkin varma että tulen lukemaan tämän joskus myöhemmin uusiksi), voisin etsiä tämän käsiini suoraan alkuperäiskielellä. Myös muu Morrisonin tuotanto on tämän perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista.

21.1.10. PS. Katso myös Kirjapedon erinomainen bloggaus tästä kirjasta.

Lue myös nämä:
Harper Lee: To Kill A Mockingbird (Kuin surmaisi satakielen)
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)
Sofi Oksanen: Puhdistus

V.C. Andrews (tm): Pimeyden vangit

Kiinnostus V.C. Andrewsin lukemiseen heräsi Hömpän helmistä, jossa Andrewsia sivuttiin tämän keskustelun kommenttiosiossa. Perustietoa Andrewsista saa Guardianin jutusta, johon linkkaan myös tuolla kommenteissa. Muistini tuntuu pettävän, sillä olin aivan varma että Hömpän helmissä on julkaistu myös oma juttunsa V.C. Andrewsista, mutta ilmeisesti näin ei ollut, kun google-haullakaan sellaista ei löytynyt. Päällisin puolin tuttuja nämä kirjat silti ovat, sillä vaikka en itse näitä ole lukenutkaan ennen, muistan että nämä olivat minun kouluvuosinani erittäin suosittua luettavaa tyttöjen keskuudessa. Näköjään ensimmäinen suomennos Pimeyden kukat on julkaistu vuonna 1986, ja sen jälkeen uusi Andrews-suomennos ilmestyi joka vuosi, joten ei ihme että tuolloin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa meidän luokkalaiset lukivat näitä paljon.

Vaikka itse asiassa tämä Pimeyden vangit ei suinkaan ole V.C. Andrewsin kirjoittama, vaan V.C. Andrews Trademarkin kirjoittama. Jossakin vaiheessa kirjailija kuolla kupsahti, ja hänen perikuntansa päätti ettei hyvää ja tuottavaa kirjailijanuraa pidä moisen pikkuseikan takia keskeyttää. Perikunta valitsi haamukirjoittajan (tai kirjoittajia?) ja niinpä tällä V.C. Andrews (tm) merkillä on julkaistu kirjoja vaikka kuinka paljon. Minun täytyy etsiä kirjastosta tuo Andrewsin esikoisteos Pimeyden kukat, sillä näköjään tämä Pimeyden vangit oli vain tämän haamukirjailijan tehtailema halpakopio. Niinpä en voi sen perusteella vielä sanoa oikean Andrewsin tyylistä juuta enkä jaata.

Kirjana tämä oli hirveintä roskaa, mitä olen aikoihin lukenut. :) Tosin kirja tuli luettua loppuun varsin sutjakasti, joten kyllä siinä vetovoimaa silti oli, kun ei kesken jäänyt. Kirjassa yhdistyy melodraama, romanttinen viihde, "historiallisuus", ja perverssi kauhistelu. Kirja olevinaan sijoittuu Yhdysvaltain vanhan ajan Etelävaltoihin. Sieltä tuo "historiallisuus" tuleekin, sillä minkäänlaista realismia tai aidon ajankuvan luomista tässä ei tavoitella, vaan miljöö on pelkkä kulissi. Etelän tunnelmaa tavoitellaan lähinnä niin, että sinne tänne on ripoteltu sivuhenkilöiden nimiksi Tuulen viemän hahmojen nimiä, kuten Calvert, Wilkes ja jopa O'Harakin. Päähenkilönä on Lillian, suloinen kultakutrinen pikkutyttö, jonka kasvua kirjassa seurataan. Lapsuuskuvauksiin on haettu jotain etäisesti samaa kuin L.M. Montgomeryn kirjoissa, vaikka onkin lähes pyhäinhäväistys mainita Montgomery samassa yhteydessä kuin tämä kirja.

Lillianin elämä tuntuu olevan pelkkiä vastoinkäymisiä, ja loppujen lopuksi lukijaa alkaa jo melkein huvittaa se, kuinka paljon toinen toistaan hirveämpiä kamaluuksia hänen kohtalokseen keksitään. Ensinnäkin isosisko Emily on ilkeä kiusaaja. Emily on ruma, luiseva ja kiihkouskovainen, siis täysin mustavalkoisen paha hahmo. Isä on välinpitämätön, äiti rakastava, pikkusisko Eugenia sairaalloinen mutta suloinen. Emily paljastaa Lillianille, ettei tämä olekaan perheen oikea tytär, vaan hänen äitinsä kuoli synnytyksessä ja Lillianin äidikseen luulema nainen onkin vain hänen oikean äitinsä sisko. Eugenia kuolee, äiti sekoaa, naapurin poika Niles rakastuu Lillianiin ja kuolee. Alkuperäisen Andrewsin tavaramerkkinä tuntuu olleen jonkinlaisten insestisuhteiden sekoittaminen tähän kauhuromantiikkaan, ja sellaista tässäkin tapahtuu: kasvatusisä raiskaa Lillianin ja hän synnyttää lapsen.

Lopulta ilkeä uhkapeluri menee naimisiin Lillianin kanssa ja hän muuttaa pois. Kirja loppuu jokseenkin lässähtäen ja päämäärättömästi, ainut ihmetyksen aihe on, että miksi ihmeessä Lillian ei häipynyt sukutilaltaan jo silloin, kun kaikki vastoinkäymiset alkoivat.

Henkilöt ovat hyvin mustavalkoisia, Lillianin itsensä tunne-elämää kuvataan hyvin ulkokohtaisesti, ja kirjan tärkeimmät päämäärät tuntuvat olevan lähinnä Lillianin uhkeiden, varhain kehittyvien muotojen kuvailu sekä hänen "pahojen aavistustensa" ja kovan onnensa lietsominen. Kuten alussa sanoinkin, melkoista roskaa. Mutta sen verran kiehtovaa roskaa kuitenkin, että jokin ihan oikean V.C. Andrewsin kirjoittamista kirjoista pitää kyllä joskus vielä lukea.

Lue myös tämä:
Virginia Andrews: Pimeyden kukat
Pauliina Susi: Pyramidi
Juha Vuorinen: No, velli

Margaret Mitchell: Gone With The Wind

Tämän kirjan lukemiseen oli parikin syytä: kun luin To Kill A Mockingbird -kirjaa, muistelin muita Syvä Etelä -lukukokemuksiani. Ja kun sitten luin taas Tuiman mietteitä kirjasta, sysäsi se minutkin taas Tuulen viemän tielle. Tämä on nimittäin semmoinen kirja, josta en edes muista, montako kertaa olen sen lukenut ja koska oli ensimmäinen kerta. Kirja löytyy kotikotoa suomennoksena, sain sen joskus joululahjaksi ja luin N kertaa. Jo sitä ennen (heitetään nyt taas arvio, että ehkä 12-13-vuotiaana tai hieman sitä vanhempana olen ensi kerran lukenut) kirja oli tuttu. Kun historialliset romaanit veivät tuon ikäisenä mukanaan, niitä tuli luettua edestä ja takaa.

Tuima arvelee lukeneensa kirjaa ensisijaisesti rakkausromaanina, ja itse olen melko varma että niin luin minäkin. Miksi näin, ehkä siksi että kirjaa mainostetaan rakkausromaanina ja nuorelta lukijalta epäilemättä puuttuu tietynlainen kritiikki, hän ottaa annettuna sen mitä hänelle sanotaan. "The greatest love story of our time", lukee tämänkin pokkaripainoksen takakannessa. Sinänsä hieman harhaanjohtava väite, mihin siinä muka viitataan? Koko kirjan ajan Scarlett haikailee Ashleyn perään, ja loppujen lopuksi Äsli ei edes näyttäydy kovinkaan monessa kohtauksessa. Rhett Butlerin kanssa Scarlett pelaa sellaista kissa-ja-hiiri-peliä, ettei sitäkään oikein voi suureksi rakkaustarinaksi väittää.

Eräs kimmoke kirjan lukemiseen tuli vielä siitä, että niinkin vähän aikaa kuin parisen vuotta sitten olen plaraillut kirjan pikalukutyyliin läpi ja kertaillut Tuulen viemää -muisteloitani siten. Emmin hieman kirjaan tarttumista. Olenhan lukenut sen niin monesti, että epäilin, osaisinko enää keskittyä siihen kaikessa rauhassa. To Kill A Mockingbird antoi rohkeutta ja idean lukea kirja englanniksi, ja sehän sujuikin varsin hyvin. Bongasinkin pari yhtymäkohtaa, eli Tuulen viemässäkin mainittiin paikkakunnat Montgomery ja Mobile, jotka To Kill A Mockingbirdissä usein mainittiin. Tutun kirjan lukeminen englanniksi tuotti iloa monella tavalla. Ensinnäkin kirjaan piti keskittyä ihan eri lailla ja lukea pikku hiljaa. Toisaalta, on hienoa lukea asiat sillä lailla kuin ne "oikeasti ovat", eli miten kirjailija on ne alunperin kirjoittanut. En millään muista, miten suomennoksessa oli käännetty esimerkiksi kaksi merkittävää ihmisryhmää, "Carpetbaggers" ja "Scallawags", jotka siis olivat haukkumanimiä tietyille ihmisryhmille sodan jälkeen. Lisäksi erilaisten maantieteellisten tai sosiaalisten murteiden kääntäminen mille tahansa kielellä on väistämättä aina vain toisen asteen tulkintaa. Kun Mitchell mallintaa mustien puhetapaa kirjassaan, sen kääntäminen mille tahansa mä-sä-kielelle ei vaan kertakaikkiaan kerro koko totuutta, ihan niinkuin vaikkapa savon murteen kääntäminen jollekin englannin kielen murteelle olisi vain kuvajainen. Tosin täytyy sanoa, että hämmästyin kuinka rasistiselta kirjan sävy nyt tuntui, ei vähiten tuosta mustien puhetavasta johtuen. Otetaanpa esimerkki kirjan alusta, jossa Brent ja Stuart Tarleton keskustelevat Scarlettista mustan orjansa Jeemsin kanssa:

"Brent turned in the saddle and called to the negro groom.

- Jeems!

- Suh?

- You heard what we were talking to Miss Scarlett about?

- Nawsuh, Mist' Brent! Huccome you think Ah be spyin' on w'ite folks?

- Spying, my God! You darkies know everything that goes on. Why, you liar, I saw you with my own eyes sidle round the corner of the porch and squat in the cape jessamine bush by the wall. Now, did you hear us say anything that might have made Miss Scarlett mad - or hurt her feelings?

Thus appealed to, Jeems gave up further pretense of not having overheard the conversations and furrowed his black brow.

- Nawsuh, Ah din' notice y'all say anything ter mek her mad. Look ter me lak se sho glad ter see you an' sho had missed you, an' she cheep along happy as a bird, tell 'bout de time y'all got ter talkin' 'bout Mist' Ashley an' Miss Melly Hamilton gittin' mah'ied. Den she quiet down lak a bird w'en de hawk fly ober."

Näinpä sitä romaanien kautta taas saa jotakin perspektiiviä asioihin, toivottavasti. Aikana, jota Tuulen viemässä kuvataan, 1860-luvulla, orjuus lakkautettiin. 1930-luvulla, aikana jota Kuin surmaisi satakielen kuvaa, valkoinen asianajaja puolusti jo oikeudessa mustaa miestä, vaikka keissi olikin tuhoon tuomittu. Ja jo niinkin varhain kuin 1950-luvulla, melkein sata vuotta orjuuden lakkauttamisen jälkeen, musta nainen kieltäytyi bussissa antamasta paikkaansa valkoiselle, ks. Rosa Parks. Tästähän seurasikin kovat rähinät. Asiat muuttuvat hitaasti.

Jos tätä nyt sattuu lukemaan joku, jolla ei ole mitään hajua Tuulen viemän juonesta, tässä lyhyt tiivistelmä. Scarlett O'Hara on plantaasin kaunotar etelävaltioiden Georgiassa ennen kuin Yhdysvaltain sisällissota syttyy. Kirjan aikana seurataan sodan kulkua ja sen vaikutusta Etelään, sekä jälleenrakennusta sodan jälkeen. Scarlett rakastaa koko kirjan ajan Ashley Wilkesiä, joka kuitenkin menee heti kirjan alussa naimisiin Melanie Hamiltonin kanssa. Kuvioissa on myös loistelias mutta pahamaineinen Rhett Butler, jonka kanssa Scarlettin tiet risteävät vähän väliä. Mutta onko Ashley vai Rhett Scarlettille se oikea? Tästä onkin riittänyt naissukukunnalle puimista kirjan (ja elokuvan) ilmestymisestä lähtien. Yleinen mielipide taitaa kallistua sille kannalle, että Äsli on pöljä nyhverö, jonka perään haikailu on Scarlettilta aivan järjetöntä. Tosin onpa niitäkin, kuten Tuima kirjoituksessaan, jotka myöntävät etteivät pidä edes Scarlettista henkilöhahmona. Kyllähän hän onkin itsekäs, ahne ja häikäilemätön. Minä hänestä kumminkin tykkäsin, säpäkkä nainen on hän.

Itse asiassa Scarlettista saisi irti vaikka mitä, jos hänen eri puoliaan rupeaisi analysoimaan. Kun työskentelin opiskeluaikana Lappeenrannan teknillisen yliopiston tietotekniikan osaston opintoneuvojana, olin usein mukana erilaisissa abi-infoissa ja muissa, joissa koetettiin kannustaa nuoria, ja erityisesti tyttöjä, matemaattisten alojen pariin. Onkohan mikään taho keksinyt valjastaa Scarlettia tähän mainontaan? Kirjassahan mainitaan, että matematiikka oli ainoa aine, josta Scarlett koulussa piti, ja hän vertaa jonkin asian helppoutta siihen, että "matemaattisen kaavan käyttö on aivan yhtä helppoa". Kun Scarlett rupeaa pyörittämään omaa sahaa, kuvataan, kuinka hän osaa laskea päässään vaikeita laskuja paljon paremmin kuin miehet ja lisäksi tekee itse oman kirjanpitonsa ja tarkasti lukujen paikkansapitävyyden. Ja juuri tässä bisnesnaisen roolissaan Scarlett on varsin moderni hahmo. Hänestä kehkeytyy osaava yrittäjä, joka pyörittää sahaa ja kauppaa voitollisesti ja hyvin tuloksin ja saa työstään tyydytystä.

Suhde lapsiin on hieman samanlainen kuin Turhuuden turulla -kirjan Rebekalla. Kumpikin nainen kuvataan huonona äitinä, mikä lienee osin tehokeino "kovan" naisen luonteen korostamiseksi. Toisaalta, varsinkin Scarlettin osa näyttää, että eipä naisilla tuohon aikaan ollut mitään valinnan varaa. Jos oli naimisissa eikä ollut aivan maho, niin lapsia tuli, halusi tai ei. Moderniuttako lienee sekin, että kirjan aikana Scarlett ehtii olla naimisissa kolmen eri miehen kanssa ja saa kolme lasta, joista jokaisella on siis eri isä. Ja kun ensimmäisen lapsen aikaan Scarlett on vasta 17, onko ihme ettei tuonikäinen tyttö, joka ei ole lasta halunnut eikä toivonut, ei osaa kovin omistautunut äiti olla? Kirjassa kuvataan usein, kuinka Scarlett suorastaan unohtaa hänellä lapsia olevankaan.

Lieneekö tarpeen sanoakaan, että nautin suunnattomasti tämän kirjan lukemisesta. Ensinnäkin, 1000 sivua englanniksi on jo sen verran luettavaa, että siitä riitti naatiskeltavaa pariksi viikoksi, näköjään melkein kuukaudeksi. Kun lukee monta lyhyttä kirjaa peräkkäin, siinä ikään kuin joutuu pomppimaan maailmasta toiseen hieman liian usein. Tähän kirjaan pystyi palaamaan ilta toisensa jälkeen ja aina riitti jännittäviä käänteitä ja mielenkiintoisia tapahtumia. Lisäksi kirjassa on juuri niitä asioita, joista minä pidän: mielenkiintoista kuvausta historiallisesta ympäristöstä, hyviä luonnekuvauksia erilaisista ihmisistä, moneen suuntaan venyviä ja vanuvia ihmissuhteita. Kiinnostus pysyi yllä koko ajan. Nuorena taisin pitää sotakuvauksia tai yhteiskunnan muutoksen kuvauksia tylsinä, nyt ne antoivat mielenkiintoista taustatietoa. Lisäksi Scarlettin elämänvaiheet ovat kerrassaan herkullisia. Hän elää ikään kuin monta elämää kirjan noin kymmenen vuotta mahduttavan ajanjakson aikana. Ensin hän on hemmoteltu kaunotar, sitten sosiaalisia koodeja rikkova leski sotavuosien aikana, sitten päästään siihen suomalaista sydäntä aina lämmittävään "kauan on kärsitty vilua ja nälkää" -osastoon, kun Scarlett tahdonvoimallaan pitää yllä Tara-plantaasia sodan jälkeisinä köyhinä vuosina. Sitten heittäydytään bisneksen tekoon vaikka sitten vihattujen jenkkivalloittajien kanssa, sitten hurvitellaan rikkaana rouvana. Vasta ihan kirjan lopussa tulee käänne, joka katkaisee jatkuvan nousuputken: Scarlettin on pakko aikuistua, ottaa asioihin uusia näkökulmia, heittää vanhoja pois. Mahtavaa!

Kirjassa on monia todella hyvin tehtyjä kohtauksia. Heti kirjan alussa Scarlettin sähäkkä rakkaudentunnustus Ashleylle, ennenkuulumaton teko hienolta naiselta. Melanien synnytys ja pako Atlantasta. Gerald O'Haran kuolema Will Benteenin kertomana. Will Benteen olikin yksi niitä hahmoja, joihin kiinnitin huomiota ihan eri lailla kuin aiemmin. Toinen oli Taran naapurustossa elävä Grandma Fontaine. Molemmat ovat pienessä roolissa, mutta Margaret Mitchellillä on varaa käyttää sivuhahmoihinkin ruutia ja kuvata heidät elävinä, mielenkiintoisina ihmisinä. "Cracker"-maanviljelijätyyppiä edustava Will Benteen on eräs Taraan sairastamaan jäänyt sotaveteraani, josta tulee osa plantaasin elämää. Merkillepantavaa on, että hän on yksi harvoista kirjan miehistä, jotka ovat immuuneja Scarlettin viekoittelevalle lumovoimalle. Hän näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, ja Scarlettin ja hänen välille kehittyy sisarellinen, arvostava suhde. Grandma Fontaine taas näkee Scarlettissa samaa sisua kuin itsessään, ja hän antaa tarinoidensa kautta Scarlettille naisena pärjäämisen henkistä perintöä. Mielikuvituksen puutteesta kärsivä Scarlett ei tosin osaa näitä muistoja ja mielipiteitä arvostaa, mutta lukijan annetaan tässä suhteessa olla Scarlettia viisaampi.

Tämä lukukokemus palautti minulle mieleen nuoremman itseni muistot. Ennen minusta melkeinpä karmaisevinta kirjassa oli se tapa, jolla Scarlett sanoo piutpaut sosiaalisille rajoitteille. Kun Scarlett on leskeytynyt ensimmäisestä miehestään, Charles Hamiltonista, kuvataan 17-vuotiaan lesken elämää varsin synkällä tavalla. Pitäisi pukeutua mustiin ja käyttää suruharsoa vuosikausia. Scarlettin mieli palaa tanssimaan, ja kun Rhett Butler vie hänet tanssimaan juhlakansan paheksumisesta piittaamatta, tuntui se minusta jotenkin aivan kauhealta nuorena. Saatoin oikein tuntea nahoissani ihmisten paheksuvan supinan. Ei noin saa tehdä! Tämän ikäisenä Scarlettin piittaamattomuus tapakulttuurista tuntui pikemminkin riemastuttavalta. Toki Scarlett saa maksaakin siitä, että talloo liian monien ihmisten varpaille, hän ehtii kokea muiden ihmisten ylenkatseen monella lailla. Mutta eihän haukku haavaa tee. Suurimmaksi osaksi Scarlett ei välitä muiden mielipiteistä, vaan tekee asiat omalla laillaan. Mitenpä jäykät tavat muuten murtuisivatkaan, ellei olisi edelläkävijöitä?

Tuo englanninkielinen Wikipedia on osoittautunut hiton hyväksi tietolähteeksi monessa asiassa, joten linkkaan tähän lopuksi vielä kirjailija Margaret Mitchelliä käsittelevän sivun, jossa oli ainakin minulle paljon uutta asiaa. Jos ette ole Tuulen viemää lukeneet, lukekaa. Jos kielitaito riittää, lukekaa englanniksi. Minun tekisi mieli päästä kiinni johonkin seuraavaan yhtä pitkään kirjaan. Hyvä lukukohde on aina myös Täällä Pohjantähden alla -trilogia, jossa taatusti sivuja riittää. Pariin kolmeen kertaan olen lukenut sen, edelliskerrasta on muistaakseni neljä vuotta, kaipa senkin jossakin vaiheessa joutaa taas uudestaan lukemaan. Omassa hyllyssä odottaisi kyllä myös Turms kuolematon, jonka olen lukenut vasta yhden kerran. Saa nyt nähdä, mihin innostuu tarttumaan. Luultavasti menen jonakin päivänä taas kirjastoon harhailemaan ja sieltä toivon mukaan tarttuu kivaa lukemista mukaan. Ihan vielä ei kuitenkaan edes tekisi mieli aloittaa mikään, tarvitsen päivän pari toipumisaikaa nautiskellakseni Tuulen viemän viipyilevästä jälkimausta.

Huomaankin näissä mielipiteissä erilaisia lukukoulukuntia. Tuolla kirjastonhoitaja-Tuiman blogissa keskusteltiin taannoin siitä, ovatko lyhyet vai pitkät kirjat parempia. Tältäkin kannalta voi kirjoja analysoida! Lisäksi tiedän, että monet ihmiset ovat sitä mieltä, ettei mitään kirjaa kannata lukea kahta kertaa. Mieluummin lukee aina jonkun uuden, kuin vanhoja monta kertaa. Mulle on kyllä aina ollut itsestäänselvyys, että hyviä kirjoja voi ja nimenomaan kannattaa lukea monta kertaa. Tämä on niin itsestään selvää, etten ole sitä edes miettinyt ennen kuin vasta aikuisena, sillä lapsena saatoin lukea saman kirjan melkein peräkkäinkin monta kertaa uusiksi. Nykyään hyvistä, uusista kirjoista tulee parhaimmillaan sellainen olo, että miettii jo valmiiksi, koska olisi sopiva hetki lukea ne uusiksi. Uusilla lukukerroilla kun saa aina irti uusia asioita.

Lue myös nämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Harper Lee: To Kill A Mockingbird
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Harper Lee: To Kill A Mockingbird

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on semmoinen kirja, jonka olemassaolon olen toki tiennyt "aina". Nimi tulee tutuksi koulun äidinkielen kirjoista, klassikkolistoista, jne... Kuten aiemmin mainitsinkin, tuo nimi on minusta yksi kiehtovimmista ja parhaista kirjannimistä mitä tiedän. Se onnistuu olemaan jopa sointuvampi ja viekoittelevampi kuin alkuperäinen, To Kill A Mockingbird. Mutta kuten aiemminkin kerroinkin, suomennos ei valitettavasti muuten oikein napannut. Lainasin kirjan suomennoksena taannoin kirjastosta ja yritin lukea sitä, ja kieli oli niin kömpelöä etten pystynyt jatkamaan paria sivua pitemmälle. Päätin hommata kirjan alkukielisenä. Kaupassa huomasin männäviikolla että Kuin surmaisi satakielen on taas saatavilla tuoreena pokkaripainoksena, ja plarailin vähän sitä. Vaikutti siltä että jotkut kömpelyydet suomennoksesta oli korjattu, mutten voi mennä varmaksi sanomaan. Minulla on jotenkin semmoinen mielikuva, että kustantamot aika harvoin vaivautuvat korjailemaan vanhojen painosten kieliasua uusia painoksia varten. Mutta kertokoon joku paremmin tietävä tästä enemmän.

To Kill A Mockingbird oli meikäläisen kielitaidolla ihan sujuvasti luettavissa englanniksi. Harry Pottereita monipuolisempaa kieltä tässä toki käytetään, ja välillä oli lauseita tai sanavalintoja, joista en ollut ihan varma, mitä niissä tarkoitetaan. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin mukava lukukokemus englanniksi. Varsinkin lasten puhekieli, etelävaltioiden murteen mallinnus ja mustien puhetavan jäljittely olivat mukavia lukea alkukielellä. Luin tämän kirjan oikeastaan kahdessa vaiheessa. Saatuani kirjan lueskelin sen alkupäästä ehkä kolmasosan, sitten tuli sellainen olo että ei tässä taida mitään tapahtuakaan, ja kirja jäi muiden jalkoihin. Lähtiessäni työmatkalle männäviikolla kirja pääsi käsilaukkuun mukaan junalukemiseksi lähinnä siksi, että pokkarina se oli paljon kevyempi ja vähemmän tilaavievä kuin muut tarjolla olleet vaihtoehdot. Sittenpä lukeminen lähti vetämään ihan eri malliin, ja kirjan loppu tuli luettua jokseenkin intensiivisesti.

Vaikka kirja on ollut nimeltä tuttu, minulla oli hyvin vähän mielikuvia siitä, mistä se oikein kertoo. Hommatessani kirjaa surffasin sen verran netin juoniselostusten parissa, että käsitin sen kertovan Amerikan etelävaltioista ja oikeudenkäynnistä, jossa asianajaja puolustaa mustaa miestä aikana, jolloin moinen on herättänyt suurta paheksuntaa. Lisäksi tajusin että kirjan eräs hahmoista on Boo Radley, nimi joka nykyisellään on tuttu Boo Radleys -bändistä. Mitäs muita bändejä onkaan, jotka ovat ottaneet nimensä kirjallisuuden hahmoista? Vanha hevibändi Uriah Heep nyt ainakin, muistaakseni Dickensin jostakin kirjasta ovat nimen valinneet. Suomalaisia ei oikein tule mieleen. Johtuneeko tämä myös suomalaisten kirjallisuudenhahmojen nimistä: ehkä "Juutas Käkriäinen" ei olisi muusikoiden mielestä riittävän rock-uskottava nimi.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli erilainen kuin mikään, mitä olen pitkään aikaan lukenut. En ihan tarkkaan osaa sanoa miksi. Ehdottomasti hyvä kirja, vaikka tuo keskeyttäminen ei ehkä moista väitettä puollakaan. Tarina on intensiivisesti kerrottu lapsen näkökulmasta, tavalla joka voimakkaasti antaa samaistumispintaa lapsen kokemuksiin ja herättää muistoja omasta lapsena koetusta logiikasta ja tunnemaailmasta. Tämä on mielestäni jo itsessään arvokas asia. Kirjailija Harper Leellä (joka Wikipedian perusteella elää edelleen) on selvästi tarve ja kyky muistaa, millainen lapsen kokemusmaailma on. Samanlainen tarve on kirjojensa perusteella ollut L.M. Montgomeryllä. Tämä asia kiehtoo minuakin, johtuisiko se siitä, että olen aina ollut kiinnostunut historiasta. Yhtä mielenkiintoista kuin maailmanhistoria, on oman henkilöhistoriansa tallettaminen ja muistaminen, niin että pystyisi edes osittain palauttamaan mieleensä, millä perusteilla tietyissä tilanteissa, tietyn ikäisenä on toiminut. Miten muuten pystyisikään samaistumaan muihin ihmisiin? Ja jokainen, ainakin periaatteessa, pystyy samaistumaan itseään nuorempiin kokemusmaailmansa perusteella. Itseään vanhempiin ihmisiin, tai sellaisiin jotka muuten ovat kokeneet itselle vieraita asioita, voi yrittää samaistua kuvittelukykynsä ja empatian avulla. Juuri tämän takia kirjojen lukeminen on niin mukavaa: niistä saa välähdyksiä siitä, mitä eri tilanteissa ihmiset kokevat.

Lisäksi kirjan ajallinen ja paikallinen miljöö on kuvattu erittäin elävästi. Tarina sijoittuu alabamalaiseen Maycombin pikkukaupunkiin 1930-luvulle. Tarkka aikasidonnaisuus määritellään vain parissa kohtaa, nekin kirjan loppupuolella. Sitä ennen kuvauksen olisi voinut arvioida olevan melkein miltä lähivuosikymmeneltä tahansa: koska kirja on ilmestynyt alunperin 1960, veikkasin itse sen sijoittuvan 1950-luvulle, ennen kuin todellinen tapahtuma-aika paljastettiin. Yhdysvaltain Syvä Etelä on kirjallisuudesta ja muualta taiteesta tuttu kiehtova, lähes maaginen ympäristö. Tuulen viemää on tietenkin se kirja, jonka kautta eniten olen etelän maailmaan tutustunut. Vasta aikuisena tosin tajusin, että sehän on yhtä paljon ympäristön- ja historian kuvausta kuin Scarlettin rakkauselämää. Tuulen viemästä lisää täällä. Muitakin etelä-kirjoja on toki tullut vastaan: ainakin Jude Deveraux kuljettaa välillä tarinoitaan siellä. Tuulen viemästäkin tuttu kirja Setä Tuomon tupa on tullut luettua myös, jo joskus lapsena. Asenteellisuudestaan ja tietyistä kirjallisista puutteellisuuksistaan huolimatta sieltä on jäänyt monta asiaa kummittelemaan mieleen. TV-sarjoista vakuuttava Kauas pois jäi hyvänä mieleen. Ja kas kummaa: tuolla Wikipedia-sivulla kerrotaankin, että To Kill A Mockingbird -kirjan Calpurnian hahmo on toiminut tv-sarjan inspiraationa. Lisäksi ihan kirjan alkuvaiheella mieleeni nousi assosiaatio Donna Tarttin kirjasta Pieni ystävä: molemmissa etelävaltiolainen pieni tyttö tarkkailee maailmaa, näkee ja ymmärtää enemmän kuin aikuiset hänen luulevat tajuavan, ja ratkoo arvoituksia omalla tavallaan.

Kun päästään tuohon yllämainittuun oikeusjuttuun, kirjan tunnelma sähköistyy, kun rotukysymyksiin ruvetaan ottamaan kantaa. Tuulen viemän lukeneet muistavat jyrkän eron valkoisen herrasväen ja mustien orjien maailman välillä. Tiedämme, mitä sitten tapahtui: orjat vapautettiin. Mutta muuttuiko mikään? 1930-luvun Maycombissa rajat ovat lähes yhtä jyrkät kuin ennenkin. Mustat työskentelevät kotiapulaisina tai puuvillanpoimijoina, oikeuskäytännöt ovat mustille aina epäedullisia.

To Kill A Mockingbird alkaa niin, että ensin kerrotaan lyhyesti, mitä kirjan jälkeen tapahtui. Sitten lähdetään kaikessa rauhassa alusta asti liikenteeseen etenemään loppua kohti. Kertoja on Scout Finch, oikealta etunimeltään Jean Louise. Hän on lujatahtoinen poikatyttö, joka pitää puissa kiipeilyistä ja seikkailuista enemmän kuin hame päälle istumisesta. Scoutin isoveli on muutamaa vuotta vanhempi Jem, jota Scout ihailee ja seuraa joka paikkaan. Sisaruksia kasvattaa isä Atticus, joka on jäänyt leskeksi, eikä Scout muista äitiään. Apuna on musta kotiapulainen, jämäkkä Calpurnia. Atticus toimii asianajajana, ja hänen rauhallisuutensa, älykkyytensä ja mielipiteensä tekevät lukijaan vaikutuksen. Jäin miettimään erikoista etunimeä: ainoa assosiaatio joka mieleen tuli on Attika. Onko Atticus kuin Odysseus attikalainen, maailman ovelin mies, joka kiersi merta ja päihitti kaikki kohtaamansa viholliset kyklooppeja myöten? (Edit: Eihän tässä assosiaatiossa ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on väärä. Odysseushan oli kotoisin Ithakalta eikä mistään Attikasta. Attika on maakunta, jossa Ateena sijaitsee, lisäksi "attika" tarkoittaa "riemukaarissa ja rakennuksissa vaakasuorasti päättyvää koristeellista rakennusosaa kattolistan yläpuolella." (lähteenä Wikipedia))

Kirjan alussa Scout ja Jem ystävystyvät kesänviettoon naapuriin tulleen Dill-pojan kanssa. Heidän suosikkileikikseen kehittyy samalla kadulla asuvan Radleyn perheen vakoilu: he tietävät, että perheen Arthur-poika ei ole näyttäytynyt vuosikausiin, ja he päättävät houkutella "Boo" Radleyn näyttäytymään heille. Lasten seikkailut aiheuttavat monenlaisia tunnekuohuja ja elämyksiä. Kirjan alkuvaiheessa tutustutaan kaikessa rauhassa Scoutin maailmaan: sukulaisiin, Maycombin ihmisiin, koulukokemuksiin. Tämäkin erottaa kirjan positiivisessa mielessä uudemmista: siinä ei hötkyillä. Kirjailija kertoo itseään kiinnostavista asioista juuri niin kauan kuin häntä huvittaa, ilman että hän nopeuttaisi ja pätkisi tekstiä siinä pelossa, että kärsimätön lukija kyllästyy. Vasta pitkän ajan jälkeen alkaa Atticuksen pulmallinen oikeustaistelu: hän puolustaa mustaa miestä, joka on syytteessä valkoisen naisen raiskauksesta. Boo Radleyn vakoilu jää tällöin lasten silmissä toisarvoiseksi, mielen täyttää oikeusprosessin seuraaminen.

Oikeusprosessin yhteydessä on monia todella mielenkiintoisia kohtauksia. Jem ja Scout käyvät mustien jumalanpalveluksessa yhdessä Calpurnian kanssa. Oikeusistunnon aikana sukelletaan Etelä-tarinoissa aina esiin nousevan "valkoisen roskaväen" maailmaan: raiskausjutun nostanut perhe on juuri tällaista köyhyydessä, tietämättömyydessä ja liassa kitkuttelevaa väkeä, jonka kanssa kylän paremmat perheet eivät missään tapauksessa seurustele. Etelän perheiden hierarkia ja sosiaalinen asema nousee muutenkin kirjassa eteen vähän väliä: vapaana kasvanut reipasotteinen Scout vähät välittää moisesta, ei oikein edes tajuakaan mitä eroa "paremmalla" väellä muihin nähden on, mutta hänen Alexandra-tätinsä tekee kaikkensa saadakseen ajettua tytön sisään sosiaaliseen koodistoon. Lapset näkevät myös rasismin järjettömyyden vielä kirkkaasti, huolimatta omasta ennakkoluulostaan "neekereitä" kohtaan (kirjassa käytetään todella paljon Negro- ja Nigger-sanoja, mikä pistää miettimään, näinköhän kirja tällaisenaan olisi edes mennyt läpi Amerikassa nykyään).

Siihen nähden, että kirja kertoo jostain niin periamerikkalaisesta asiasta kuin Etelävaltioista ja rasismista, on se kerronnaltaan hämmästyttävän, miellyttävän epäamerikkalainen. Henkilöt eivät ole stereotyyppisiä eikä heillä ole 1-2 ominaisuutta ylitse muiden, joiden kautta heidän määritellään. Raha-asiat eivät ole korostuneesti esillä. Henkilöt ovat kiinnostuneita muustakin maailmasta, vaikka Maycomb eräänlainen miniuniversumi onkin, joka riittää luomaan raamit kirjan kaikille tapahtumille. Pisteet tästä.

Suosittelen tätä hyvien kirjojen ystäville. Esivaatimuksena on kärsivällisyys, hidas kerronta vaati aikansa ainakin minulta. Jos osaa englantia riittävästi, kannattaa kirja lukea suoraan alkukielellä.

Loppuratkaisu jäi vaivaamaan minua: mitä siinä tapahtuikaan? Eri vaihtoehdot jättävät kiusallisen monta tulkinnanvaraa, mitä Harper Lee epäilemättä on piruuttaan tarkoittanutkin. Ovatko etelän rotusuhteet ottaneet askeleen eteenpäin vai jäävätkö hyväätarkoittavat valkoisetkin vanhojen asenteidensa vangiksi? Mitä on oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuus? Jouduin kirjan jälkeen lukemaan netistä viisaampien tulkintoja ja näkemyksiä saadakseni näkökulmaa oman mielipiteeni muodostamiseksi loppuratkaisua varten. Sulattelua se epäilemättä tulee vielä vaatimaan, mikä tosin varmaan pätee koko kirjaan. Jos ei ole kirjaa lukenut, ei ehkä kannata hirmu tarkkaan lukea juoniselostuksia. Vaikkei juoni tärkein tekijä kirjassa olekaan, pääsee kirjan käänteet epäilemättä kokemaan "puhtaammin", jos tämän enempää ei juonesta tiedä. Toivon mukaan en itsekään tässä spoilannut kokemusta liikaa, olenhan välillä saanut palautetta että kerron kirjojen juonista liian tarkkaan. :)

Lue myös nämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Margaret Mitchell: Gone With The Wind
L.M. Montgomery: Magic For Marigold