Flunssan poteminen sarjakuvien äärellä jatkuu. Postista tuli iloinen yllätys -
The Unwritten -sarjan nelososa
Leviathan. Joskus Amazon ilahduttaa, sillä sieltä oli ilmoitettu arvioiduksi saapumisajaksi marraskuun loppu. Ehdin nimittäin kokea repiviä hetkiä Akateemisessa kirjakaupassa pari viikkoa sitten - siellä
Leviathan oli jo hyllyssä! Yritin kuitenkin aktiivisesti unohtaa näkemäni ja sattumoisin viikonloppuna luin juuri kolme aiempaa osaa taas kerran, joten olin suorastaan valmiustilassa
Leviathanin kimppuun käydäkseni!
En viitsi kertoa kauheasti
Leviathanin juonenkäänteistä, sillä minä suosittelen tämän sarjan lukemista ykkösosasta alkaen. Pääosassa on Tom Taylor, menestyskirjailija Wilson Taylorin poika. Ihmiset tuppaavat sotkemaan Tomin Tommy Tayloriin - Wilsonin kirjoittaman huippusuositun kirjasarjan päähenkilöön. Velhopoika Tommy kamppailee ystäviensä Suen ja Peterin kanssa ilkeää kreivi Ambrosiota vastaan - ja kas kummaa, jotenkin myös Tom on joutunut matkakumppaniensa Lizzien ja Richien kanssa hengenvaaralliseen seikkailuun, mutta viholliset tuntuvat olevan salaperäisempiä ja pahantahtoisempia kuin vampyyrikreivi...
Kuitenkin, kuten kaikki jatkosarjat, myös
The Unwritten on toteutettu niin, että kyytiin voi hypätä kesken matkankin. Silloinhan saa toisenlaisen tarinan, kuin se, joka lukee järjestyksessä.
The Unwrittenin tarinat tarinoista ja niiden mahdista alkavat selvästi upota minuun...
Eipä silti, jo viikonlopun kertauslukeminen muistutti minulle taas kerran siitä, että tarina syntyy ennen kaikkea kokijansa mielessä. Kahdesti ei mies voi astua samaan virtaan, eikä hyvää tarinaa voi lukea tismalleen samanlaisena kahta kertaa. Esimerkiksi kakkososan ensimmäinen lukukerta oli aivan omanlaisensa elämys, ja kakkososan myöhemmät lukukerrat ovat näyttäneet tarinan eri näkökulmista. En kuitenkaan pysty enää kakkososan äärellä palauttamaan itseäni täysin samaan mielentilaan kuin eka lukukerralla, se kokemus oli selvästi ainutlaatuinen...
Spoilaamatta voin kertoa, että
Leviathanissa liikutaan valaanpyynnin maisemissa!
Moby Dick on tähtäimessä... mutta melkoisesti kerroksia Carey tähänkin tarinaan kirjoittaa. Tästä saisi varmasti vielä paljon enemmän irti, jos olisi lukenut
Moby Dickin, tuntisi filosofi Thomas Hobbesin teoksia, osaisi arabiaa ja hepreaa, olisi kenties perehtynyt Paul Austeriin. Onneksi tunnistin sentään Raamatun tarinat kun niihin viitattiin.
Ja kuten edellisetkin osat, näistä korkeakirjallisista aineksista huolimatta
The Unwrittenia voi lukea myös seikkailuna, tai taikasauvaa heiluttavien poikasankarien synkkänä parodiana. Tai voi keskittyä vampyyreihin. Tai mielenterveysongelmiin.
Aiempiin osiin verrattuna tämä oli episodimaisempi. Väliotsikoita oli paljon, tarinaa kuljetettiin aika ripotellen. Näkökulman ja aikatasojen vaihdoksia oli runsaasti. Ehkä ihan yhtä kovia kierroksia en tästä osasta saanut kuin aiemmista, mutta sanotaanko näin, että 90 % aivan mahtavasta on edelleen aivan mahtava. :) Ehkä tämä tunne tuli siitäkin, että tässä vaiheessa sarjaa ei voi ihan älyttömästi vyöryttää uusia yllätyksiä, vaan aiemmin avattuja juonenkäänteitä pitää vähitellen ryhtyä hieman valottamaankin.
Kolmososaa lukiessani haaveilin, että
The Unwritten kävisi myös suomalaisten tarinoiden kimppuun. No tässä nelososassa jopa saadaan maustetta eräästä suomalaisen kulttuurin luomuksessa: viimeisessä jaksossa kohdataan Quark Maiden, joka muistuttaa epäilyttävästi Niiskuneitiä (englanniksi Snork Maiden). Tosin tyylilajina on "Niiskuneiti joutuu Peter Jacksonin
Meet the Feebles -elokuvaan". Niin, ja Pauly Bruckner nähdään jälleen!
Eräs minua kiinnostavista teemoista
The Unwrittenissa on ystävyyden kuvaus. Sarjan Tommy Taylor -jaksoissa kuvataan Tommyn, Suen ja Peterin ystävyyttä, joka on juuri sellaista kuin lastenkirjoissa aina: henkeen ja vereen asti uskollista, kyseenalaistamatonta ja pyyteetöntä. Eräässä Careyn ja Grossin maalitaulussa,
Harry Potterissa, minua on välillä hiuksenhienosti ärsyttänyt ystävyyden "harrysentrinen" kuvaus. Jos kirjat olisi kerrottu Ronin tai Hermionen näkökulmasta, olisiko ystävyyden kuvaus ollut toisenlaista?
Tomin, Lizzien ja Richien välinen suhde ei ole ollenkaan yhtä yksiselitteinen. Se on sellaista kuin ystävyydeksi kutsutut suhteet joskus tosielämässäkin ovat: toveruuden lisäksi mukana voi olla myös laskelmointia, taka-ajatuksia, itsekkyyttä. Mihin rajaan asti kukakin on valmis uhrautumaan ystäviensä puolesta, entä ovatko ystävällisen käytöksen motiivit aina pelkkää lähimmäisenrakkautta?
Jotain pelottavaakin tässä tarinassa on, tässä on niin paljon alitajuntaa hämmentäviä aineksia. Olo on kuin illalla sänkyyn peitellyllä lapsella, kun valot sammutetaan ja pimeyden varjot tuntuvat heräävän eloon... Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoja lukeneet tunnistanevat tunteen.
Tarvitseeko enää sanoakaan, että suosittelen lämpimästi
The Unwrittenia. Kohderyhmänä voi olla vaikka tarinoiden ja kirjallisuuden ystävät. Tai Finlandia-palkintoraati, joka ei ottanutkaan
Näkymättömiä käsiä Finlandia-kisaan mukaan. Taidan henkilökohtaisena kannanottona lukea tällä viikolla vielä lisääkin sarjakuvaa. :) Pinossa odottaa nimittäin monia houkuttelevia sarjakuvia, sen sijaan kirjoja on nyt kesken vain yksi, ja epäilen että se saattaa jäädäkin kesken.
Tekstit
