Joyce Carol Oates: Blondi

Kansi: Otava.

Tosielämään ei kuitenkaan voinut soveltaa draaman lakeja. Äärimmilleen kiihtyneessä tilassa ihmiset sanoivat toisilleen kauheita asioita, jotka eivät olleet totta ja joita ei ollut tarkoitettu todeksi - ne olivat vain loukattujen tunteiden, hämmennyksen ja pelon ilmauksia; ohimeneviä tunteita, eivät ehdottomia totuuksia.

Löysin Joyce Carol Oatesin kovakantisen Blondin ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä. Olen niin vanha, että muistan, kun Blondi ilmestyi suomeksi vuonna 2001. Muistan myös oman närkästyneen paheksuntani: mikäs se tämä tämmöinen Marilyn Monroe -romaani on, joka ei ole kuitenkaan oikea elämäkerta! Muisto tuntuu nyt jopa huvittavalta, koska biofiktio on nykyään äärimmäisen suosittu kirjallisuuden laji. 

Olen siis onnistunut tähän asti välttymään niin Blondin kuin Joyce Carol Oatesin muunkin tuotannon lukemiselta. Moni muu on ollut minua fiksumpi ja tarttunut Blondiin tai muihin Oatesin kirjoihin paljon aiemmin. Blondista ovat bloganneet mm. Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi ja Luetut, lukemattomat. Vaan onneksi hyppäsin Blondin kelkkaan nyt, sillä se vei mukanaan kuin hyökyaalto. Kirja on häkellyttävän hieno taiteellinen voimannäyte.

Yli 900-sivuinen Blondi on sellainen runsaudensarvi, että ensimmäisen sadan sivun jälkeen minun piti ryhtyä googlaamaan lisätietoa kirjailija Joyce Carol Oatesista. Ällistyin. Vaikka mieleeni on jäänyt, että Oatesilta on julkaistu useita teoksia, on hänen bibliografiansa käsittämättömän laaja. Kahdeksankymppinen Oates ryhtyi julkaisemaan kirjoja 1960-luvulla ja häneltä on ilmestynyt parisataa teosta. Huhhuh!

 

Biofiktio-sanaa ei vielä tunnettu 2000-luvun alussa, jolloin olen silmäillyt kirjan kantta kirjastossa kulmat kurtussa. Kotimaisten kielten keskus nosti sanan kuukauden sanaksi viime lokakuussa ja määrittelee termin näin: Biofiktiossa päähenkilönä on oikea, historiallinen hahmo, mutta tarkoituksena ei ole kuvata hänen vaiheitaan täysin totuudenmukaisesti niin kuin elämäkerrassa. Keskeisempää on tarjota päähenkilön elämään kiinnostava näkökulma, jolloin rohkeatkin tulkinnat ovat mahdollisia.

 

Kenties laji on nykyään suosittu siksi, että internet pursuaa tietoa historiallisista henkilöistä ja ainakin yksinkertaisten asioiden kohdalla on helppo lähteä tarkistamaan faktoja? Oliko Marilyn Monroen ensimmäinen aviomies Bucky vai Jimmy? Millä kaikilla kirjoitusasuilla Marilyn Monroen alkuperäinen nimi esiintyy eri lähteissä? Kuka oli valokuvaaja, joka kuvasi nuorta Normaa mainoksiin ja kalentereihin? Itse uppouduin Blondin ansiosta plaraamaan internetiä pitkiksi ajoiksi. Opin muun muassa sen, että Marilynillä on elossa oleva sisar, yli 100-vuotias Berniece Baker Miracle. Ja että Marilynin tuntemattomaksi jääneeksi isäksi on jäljitetty ihan varteenotettava vaihtoehto, muuan herra Gifford.

 

Oates luo Blondissa kokonaisen universumin täynnä yksityiskohtia. Hän leikittelee kielellä - vaihtaa kertojanääniä, kuvaa erilaisia lintuja ja kasveja, kertoo osan tarinasta runoina, päiväkirjamerkintöinä tai tajunnanvirtana. Blondi on yhtä ambivalentti kuin Marilyn Monroen myytti. Kirja etenee kronologisesti, mutta näyttää menneisyyden ja tulevaisuuden yhtä aikaa. Se kertoo historiallisista tapahtumista lähes reportaasimaisen tarkasti, mutta on kiistattoman fiktiivinen. Se on paksu kuin mikä, mutta silti nopealukuinen. Se on hyvä mutta ahdistava. Se kertoo kauneudesta, mutta on pelottava kuin kauhutarina. Se kuvaa arkisia asioita, mutta luo pahaenteisen virtauksen pinnan alle.

 

Mitä Joyce Carol Oates sitten haluaa Marilyn Monroesta kertoa? 

 

Itse luin kirjaa näin: Oates haluaa näyttää, että "Marilyn Monroe" oli läpeensä keinotekoinen tuote, joka oli olemassa lähinnä elokuvafilmillä ja valokuvissa. Nimi oli keksitty, vaaleus oli keinotekoista, elokuvaroolit useinkin tiukan tuotteistuksen läpi puserrettuja. Luottomeikkaaja Whitey loihti Norma Jeanelle Marilynille kasvot ja näyttelijä itse puki "Marilynin" roolin päälleen kuin vaatteet. Mutta vaikka "Marilyn Monroe" on keinotekoinen hahmo, hän on silti samaan aikaan totta, koska yleisö rakastaa häntä. Ja on jatkanut rakastamistaan ja ihailuaan kymmeniä vuosia Marilynin kuoleman jälkeenkin.

 

Mutta Oatesin Norma Jeane ihmisenä oli hyvin todellinen. Hän eli elämänsä vahvojen tunteiden vallassa, rakkautta ja hyväksyntää hakien. Hän halusi tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin. Hän kaipasi isäänsä ja rakasti äitiään. Hän haaveili lapsista.

 

Oates kertoo Hollywoodista ruman tarinan, sen saman, joka räjähti yleisön silmillä paljon kirjan ilmestymisen jälkeen, vuonna 2017 #metoo-paljastusten myötä. #Metoo:n myötä elokuvatuottaja Harvey Weinstein päätyi vankilaan seksuaalirikosten myötä. Blondissa Norma Jeane joutuu jatkuvasti miesten seksuaalisen ahdistelun, hyväksikäytön ja raiskauksen uhriksi. Mutta kukaan ei vedä 1940- tai 1950-luvun elokuvatuottajien nimiä lokaan vaan seksuaalinen hyväksikäyttö on läpikotaisin kirjassa kuvatun elokuvateollisuuden rakenteissa. Ei ole mitään huonoa tuuria tai ikävää sattumusta, että Norma Jeanea ahdistellaan. Oatesin kuvaamassa maailmassa koko Hollywood on rakennettu sen varaan, että vaikutusvaltaiset miehet rakentavat nuorista naisista rahaa takovia tähtituotteita ja samaan aikaan käyttävät näitä naisia seksuaalisesti hyväkseen. 

 

Seksuaalinen hyväksikäyttö on sitä kaksinaismoralistisempaa, että elokuvia tehdään tiukan sensuurikoneiston valvonnassa. Saako alushousuja näyttää? Kuultaako vartalo lakanan alta? Onko naiselle paremmin sopiva rooli olla vaimo ja äiti, ei lapseton ja naimaton näyttelijä?

Oatesin Norma Jeane saa menestyselokuvistaan huonojen sopimusehtojen vuoksi surkean vähän rahaa. Hän on kuin alustatalouden ruokalähetti - menestysbisnes on kokonaisuutena miljardien arvoinen, mutta tekijä itse on kuin polkupyöräilevä paperiton turvapaikanhakija, jolle jää käteen joitakin pennosia.

 

Olen viime vuosina tullut kyllästetyksi voimaantuneiden, itsenäisten naisten tarinoilla, sellaisilla joissa nainen itsenäisesti tekee yksilöllisiä valintoja ja pitkään pohjustettuja päätöksiä. Tämä ajatusmaailma loistaa Blondissa poissaolollaan. Marilyn on kirjassa hyväksikäytetty uhri, jota riepotellaan sinne ja tänne. Monessa kohtauksessa hän on kuin tahdoton räsynukke, joka vain ajautuu sinne minne sanotaan. Tämäkin on kyllä loogista Oatesin luomassa kokonaisuniversumissa. Jos lasta laiminlyödään, hyväksikäytetään ja pallotellaan paikasta toiseen, miten ihmeessä hänelle voisi kehittyä vahva omanarvontunto ja kykyä puolustaa itseään?

Niinpä ne hetket loistavat, jolloin Oates antaa Norma Jeanen itse tehdä valinnan. Usein nämä valinnat ovat huonoja, surullisia ja kamalia. Mutta ne ovat omia.

 

Kiinnitin huomiota myös kirjassa kuvattuihin lintuihin. Alkupuolella on merkittävä kohtaus, joka sijoittuu täytettyjen lintujen kokoelmahuoneeseen. Lopun dramaattiseen käänteeseen kytkeytyy petolintujen metsästys. Lintu on hieno symboli Marilyn Monroelle: ihailemme taivaalla vapaasti lentäviä kauniita lintuja ja tiedämme, ettemme koskaan pysty itse lentämään omin siivin. Kuitenkin ihminen tappaa lintuja julmasti, usein täysin vääristä syistä tai tarkoituksettomasti.

Blondista on tekeillä Netflix-elokuva, jonka vaiheista voi lukea Voguen jutusta. Tätä ennen Blondista on tehty tv-minisarja. Blondi-kirjasta on saatavilla uusi painos, jonka kustantaja on HarperCollins, ei enää Otava.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Kristiina Drews ansaitsee työstään samanlaisen hehkutuksen kuin Joyce Carol Oates. Suomennos on todella upea. Kirjan kielellinen rekisteri liikkuu ornitologiasta harrastelijarunouteen ja vaihtuvia kertojaääniä persoonallisine äänenpainoineen vilisee. Mahtavaa työtä - jossa lopputulos näyttää vaivattomalta ja luontevalta, kuten mestariteoksissa aina. 

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Debby Applegate: Madam

Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed

Tähän kirjaan tarttumisesta kiitos kuuluu nimimerkille "Kriittinen fäni", joka kävi joulukuussa kommentoimassa Sarah Churchwell -kirjoitustani. Hän suositteli Marilyn-aiheisista kirjoista Michelle Morganin teosta Marilyn Monroe - Private and Undisclosed, ja niinpä se tuli tilattua Amazonista. Samassa kuormassa tuli iso lasti muitakin kirjoja, mutta tämä kirja vei mukanaan - kun tämän lukemisen oli aloittanut, ei voinut kesken jättää.

Michelle Morgan on britti, joka perusti faniklubin nimeltä Marilyn Lives Society vuonna 1991. Tämä kirja on julkaistu vuonna 2007, ja Amazonin ostajapalautteissa sitä kehutaan kovin. Pari Marilyn-aiheista kirjaa minäkin olen lukenut, mutten lähellekään niin paljon kuin hardcore-fanit. Aiempiin lukemiini Marilyn-kirjoihin verrattuna tämä oli miellyttävää luettavaa siinä mielessä, että tässä ei yritetty paisutella legendoja, vaan Marilynin hahmoa lähestyttiin suoraan ja arkielämästä käsin. Kirjassa käsitellään Marilynin elämä syntymästä kuolemaan, ja varsinkin lapsuutta ja nuoruutta kuvaavat jaksot olivat todella antoisia. Michelle Morgan on hankkinut kirjaa varten kuvia, joita ei yleensä Marilynistä näe - arkisia otoksia tavallisen elämän keskellä.

Samoin oli ihanaa, että tämä kirjailija ei tuhlannut tilaa läähätyskuvauksiin Marilynin ihmeellisestä vaaleasta tukasta tai uskomattoman kimmoisasta povesta. Muistaakseni Donald Spoto harrasti tätä kyllästyttävän paljon elämäkerrassaan. Morgan kirjoittaa kuin vilpitön fani konsanaan - kohdettaan arvostaen, mutta terävänäköisesti. Kirja ei ehkä ihan kympin arvoinen ole, mutta ysi puolen arvoinen kuitenkin - tämä pieni miinus tulee siitä, että joissakin kohdin Morgankin menee vipuun ja alkaa kuvailla Marilynin päänsisäisiä ajatuksia aivan kuin tietäisi ne varmasti. Sitähän kukaan ei voi tietää. Kirjan lähtökohta on hätkähdyttävä - jokainen voi miettiä omalla kohdallaan, miltä oma elämä kuulostaisi, jos joku tuntematon menisi haastattelemaan omia hengissä olevia tuttuja ja sukulaisia 40 vuotta oman kuoleman jälkeen. Mitä he kertoisivat, mitä asioita voisi pitää totena, mitä kukakin korostaisi ja värittäisi omasta näkökulmastaan käsin? Morgan on saanut kirjaan huiman paljon kokemuksia sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat Marilynin tavanneet. Mukana on sukulaisia, Hollywood-teollisuuden työtovereita, satunnaisia faneja jotka ovat jahdanneet nimikirjoitusta...

Kirja vahvisti kuvaa Marilynin persoonasta ja samalla sai minut pohtimaan ihmisen elämänkaarta. Jälleen kerran totesin, että elämäkerrat ovat siinä mielessä kiehtovampia kuin romaanit, että elämäkerrassa kuvatut tapahtumat olisivat fiktiossa epäuskottavia. Marilynillä oli repaleinen lapsuus ja nuorena naisena hän oli todella ujo ja hiljainen. On hätkähdyttävää katsoa valokuvien näyttämää muutosta, kun tummasta pörröpäisestä Norma Jeanesta alkaa sukeutua vaaleakiharainen, valovoimainen Marilyn. Samoin viimeisten vuosien kuvat lääkeriippuvaisesta, uupuneesta naisesta, jonka ihossa näkyvät jo ensimmäiset ikääntymisen merkit, tuntuvat riipaisevilta. Kuitenkin Marilyn oli vasta 36-vuotias kuollessaan, vain kolme vuotta vanhempi kuin minä nyt. Huh huh.

Morgan kohtelee tiettyjä aiheita melko neutraalisti eikä lähde revittelemään, mutta hän silti ottaa vaikeatkin aiheet esille ja kertoo sen, mitä olemassaolevan lähdemateriaalin perusteella on mahdollista päätellä. (Tai tähän lukijana on pakko luottaa hänen kohdallaan.) Näitä ei niin kiiltokuvamaisia aiheita ovat esimerkiksi Joe DiMaggion oletettu perheväkivalta tuoretta vaimoaan kohtaan, Marilynin oletetut abortit tai keskenmenot ja muut gynekologiset ongelmat, sekä paljon spekuloitu suhde Amerikan kuninkaallisiin, Kennedyn veljeksiin Johniin ja Bobbyyn. Hämmennyin myös kun luin Marilynin lapsuudesta Kaliforniassa. Lapsuuskuvaukset kertovat rivien välistä aika paljon köyhästä valkoisesta alaluokasta - rikkinäisistä perheistä, rahavaikeuksista, jatkuvasti muuttuvista elinolosuhteista. Mutta myös lähimmäisestä välittämisestä ja huolenpidosta. Samoin ryhdyin ihmettelemään koko vaikutusvaltaista Hollywood-koneistoa - nuorella Marilynillä ei ollut juuri koulutusta, hän ei ollut harrastanut näyttelemistä missään, hänellä vain oli haaveita näyttelijättären urasta, ulkomuoto kohdallaan, hieman onnea valokuvamallin uran alussa ja pikkuhiljaa esille pääsevä hirmuinen valkokangaskarisma.

Jos pitäisi valita 1900-luvun tunnetuin nainen, niin eiköhän voittajaksi selviytyisi Marilyn Monroe. Hänen käsittämättömästä kulttuurisesta merkityksestään kertoo sekin, että kun tieto hänen kuolemastaan alkoi levitä, monet ihmiset tekivät itsemurhan hänen vuokseen. Fanihuuma ei näytä laantumisen merkkejä. Jo vuonna 1974 hapsottavatukkainen suomirokkari lauloi nuoren pojan kaukorakkaudesta - kyseessä on tietenkin Juice Leskisen laulu Marilyn, Youtubesta löytyi video johon on yhdistetty Juicen laulu ja pätkiä Marilynin esiintymisistä.

Suositeltava kirja kaiken kaikkiaan. Tähän loppuun sopii siteerattavaksi Arto Mellerin runo, joka on julkaistu alun perin kokoelmassa Johnny Be Goethe vuonna 1988:

"Nuku rauhassa Norma Jean

valkoisen lakanan alla.

On kuolema märkää unta.

Nuku rauhassa Norma Jean

valkoisen lakanan alla

kun hiljaa niin hiljaa yössä

soi kylmän sodan

lullabye...

Nuku rauhassa Norma Jean.

Valkoisen lakanan alla.

Your heart belongs to daddy,

ja pitkin reisiä virtaa

Kennedyn veljesten sperma,

sun kuukautisverestä kasvaa

Sikojen Lahden kartta.

Nuku rauhassa Norma Jean

valkoisen lakanan alla.

On kuolema märkää unta.

Nuku rauhassa Norma Jean.

Valkoisen lakanan alla."

Lue myös tämä:
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää

Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää

Marilyn Monroe on kiehtova hahmo. Mistä hänen vetovoimansa ja valokuvauksellisuutensa oikein tulee? Hänestä otettuja kuvia ja hänen elokuviaan katsoo intensiivisesti, keskittyen, koko ajan ymmällään siitä että mistä se viehätys viime kädessä johtuu. En ole keksinyt vastausta, mutta en ole ainoa: kuten Sarah Churchwell kirjassaan osuvasti kuvaa, Marilynin "arvoitusta" on yritetty intensiivisesti ratkaista 50-luvulta asti, ja tuntuu siltä että tahti senkun kiihtyy.

Churchwellin Marilyn-kirja on ollut pitkään mielessä, ja vihdoin oli aikaa siihen tarttua. Kaverini Riitta ehti teosta jo kehua. Kuluneen vuoden aikana olenkin ehtinyt harrastaa yhtä sun toista Marilyniin liittyvää: kävin Tampereella katsomassa erinomaisen Marilyn-musikaalin, Sari Siikander nimiroolissa, ja kesällä näin Lahjomattomien kuvauksista ja Bert Sternin "Viimeisen istunnon" kuvista kootun loistavan valokuvanäyttelyn. Erityisesti Sternin kuvat kiehtoivat. Miten kukaan voi olla niin käsittämättömän fotogeeninen kuin Marilyn Monroe oli? Churchwellin kirjassa annetaan yhden sortin vastaus asialle: erään anekdootin mukaan Marilyn totesi valokuvaajalle, joka ihmetteli hänen syttymistään kameralle, että "se on sama kuin jos tuhat kundia kävisi nussimassa ja eikä voisi tulla raskaaksi."

Muuten Churchwellin mainio kirja muistutti mieleeni ne opit, joita päähäni koetettiin takoa historianopintojen parissa Joensuun yliopistolla. Muista lähdekritiikki, käytä luotettavia lähteitä, kyseenalaista, älä usko silmittömästi mitä muualla kirjallisuudessa sanotaan. Churchwellin kirja on kriittistä lähilukua kaikesta siitä, mitä Marilynistä on viimeisten vuosikymmenien aikana kirjoitettu. Marilynin elämänvaiheet, elokuvaura, kuolemaan liittyvät huhut käydään läpi tarkasti ja eri näkökulmia peilaten. Perinteisessä elämäkerrassa kirjoittaja tyypillisesti epäselvissä kohdissa "valitsee puolensa", ottaa yhden näkökulman, jonka sitten perustelee lukijalle totuutena. Tämä näkyy Marilyn-kirjallisuudessa esimerkiksi siinä, että jotkut puhuvat hänen kuolemastaan murhana, jotkut itsemurhana, jotkut tahattomana yliannostuksena. Churchwell ei tarjoile totuuksia, vaan analysoi eri näkökulmien totuudellisuutta lähdekritiikin avulla. Lukija saa itse tehdä päätelmänsä.

Toinen, myös historiantutkimuksesta tuttu oppi, oli sen asian tajuaminen taas kerran, miten vähän voimme tietää "faktoja" menneistä tapahtumista tai toisten ihmisten elämästä. Marilyn on maailman kuuluisimpia naisia kautta aikojen, ja silti ei ole pystytty selvittämään kuka oli hänen isänsä. Ja hän oli kuitenkin syntynyt 1900-luvulla länsimaisessa valtiossa, jossa oli toimiva väestörekisterikäytäntö. Yksinomaan Marilynin nimestä ennen taiteilijanimen käyttöönottoa on valtavasti epäselvyyksiä.

Aiemmin olen lukenut Donald Spoton 1990-luvulla julkaistun Marilyn-elämäkerran, ja sekin saa runsaasti huomiota Churchwellin käsittelyssä. Muita keskeisiä teoksia, joita kirjassa analysoidaan, ovat Norman Mailerin kiistelty "romaanielämäkerta" 1970-luvulta sekä Anthony Summersin 1980-luvun elämäkerta. Mutta kirjallisuus- ja lähdeluettelo kirjan lopussa on monen sivun mittainen, ja analyysiin pääsevät niin Marilynin aviomiehen Arthur Millerin näytelmä Jälkeen syntiinlankeemuksen, jossa esiintyy kovasti Marilynin oloinen Maggie-hahmo, kuin Marilynistä tehdyt haastattelut 1950- ja 1960-lukujen aikakauslehdissä.

Välillä Churchwell intoutuu hieman ylisyvällisiin tulkintoihin, mutta noin yleisesti ottaen kirja on sujuvaa ja selkokielistä luettavaa. Myyttiä puretaan monelta kantilta: joskus Marilyn nähdään viattomana lapsinaisena, välillä rahvaanomaisena itsensä tyrkyttäjänä. Välillä häntä pidetään niin luonnollisena, ettei hän edes näyttele, esiintyy vain omana itsenään - toisinaan häntä syytetään valheellisesta teeskentelystä ja petollisuudesta. Analyysi laajenee välillä koskemaan koko länsimaista maailmankuvaa, universaaleja symboleja ja tarinoita sekä naistutkimuksen kaikkia osa-alueita: milloin nainen on objekti, milloin subjekti, miksi niin monessa tarinassa kaunotar kuolee rakkauden tähden, miten naisen seksuaalisuus määrittelee naisen ihmisenä ja miten se vaikuttaa ympäröivään maailmaan.

Kokonaisuutena Marilynin elämänkaaresta ja elokuvaurasta saa selkeän kokonaiskuvan. Ristiriitaiset tulkinnat ja teoriat, joita Marilynin elämästä liikkuu, käsitellään perusteellisesti ja lukija voi käyttää omaa harkintakykyään ja tehdä omat johtopäätöksensä siitä, mihin kannattaa uskoa. Erinomainen kirja.

Lue myös nämä:
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Vladimir Nabokov: Lolita