Kirjabloggaajien joulukalenteri, 14. luukku. Pala kirjallista joulua vuodelta 1945

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku aukesi Kirsin Book Clubissa ja huominen Taikakirjaimissa. Minun luukussani tutkaillaan kirjajoulua vuonna 1945 Panu Rajalan kirjoittaman Mika Waltari -elämäkerran Unio Mystican kautta.

Nefertitin rintakuva. Kuva: Nina Aldin Thune / Wikimedia Commons.

Mika Waltarilla oli jo pitkä kirjailijanura takanaan, kun hän kesällä 1945 kirjoitti hurjassa flow-tilassa massiivisen romaanin, joka sijoittui muinaiseen Egyptiin. Sinuhe egyptiläisen käsikirjoitus pääsi elokuussa WSOY-kustantamon Yrjö A. Jäntin luettavaksi ja pienistä epäilyksen tunteista huolimatta teos pääsi syksyn kustannusohjelmaan.

Siveellistä puolta enemmän kustantajaa huoletti romaanin laajuus. Sotien jälkeen paperipula oli todellinen. Metsien miehet olivat vasta palanneet töihin. Vaikka Waltarin pitkävirkkeinen kertomatyyli näytti uhkaavasti paisuttavan kirjaa, lyhennyksiä ei ehdotettu. Se olisi ollut suuri urakka, aikaa oli vähän eikä kirjailija itse ollut ajatuksesta innostunut. Käsikirjoitus meni semmoisenaan ladottavaksi heti elokuussa.

Kirja ilmestyi marraskuun lopussa. Painoksessa käytetty huokoinen varastopaperi ja tilan säästämiseksi valittu tiheä ladonta harmittivat kirjailijaa.

Kuinka Sinuhe egyptiläisestä kehittyi aikansa suuri menestysromaani ja myöhemmin myös ensimmäinen suomalainen bestseller kansainvälisillä kirjamarkkinoilla?

Ainakaan se ei tapahtunut nykyaikaisen markkinoinnin keinoin. Waltarin egyptiläisromaanista ei aluksi ilmoitettu lehdissä ollenkaan. Kustantaja arkaili sen siveellisesti arveluttavia kohtia. Söderströmiä oli vähän säikytelty sen johdosta.

Säikyttelijä oli kirjailija Maila Talvio, jota Rajala kutsuu historiallisen romaanin valtiattareksi. Waltari oli lukenut kirjasta katkelman Talvion vetämässä lukupiirissä, ja pöyristynyt Talvio vaati WSOY:tä keskeyttämään romaanin painamisen. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Vaikka viidakkorumpu kumisee tehokkaasti, tärkeitä olivat myös arvostelut. Sinuhella oli siinäkin suhteessa hidas joskin suotuisa startti. Vain pari kolme arvostelua ehti ennen joulua. Romaani ilmestyi marraskuun lopulla, Helsingin päälehdet Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat arvioivat kaksiosaisen uutuuden marras-joulukuun taitteessa. Parasta myyntiaikaa oli silloin jäljellä muutama viikko. Tänään kirjailija ja kustantaja näkisivät yhteisiä painajaisia tällaisesta tilanteesta.

Kirjailijan tytär Satu Waltari oli ehtinyt rauhassa kiikuttaa paketoituja tekijänkappaleita Töölössä tuttuihin osoitteisiin. Mika Waltarin uutuus kiinnosti luonnostaan kirjakauppojen ikkunoissa. Paksun romaanin herättämä yllätys valtasi pian lukuisat lukijat. Yhä useammat joutuivat hänen verkkaan aaltoilevan lauserytminsä vietäviksi. 

Joulun jälkeen arvosteluja ja sitä kautta mielipiteitäkin alkoi tulla lisää.

Kirkollinen arvostelija Eino Sormunen, sittemmin Kuopion piispa, varoitti hänkin Savon Sanomissa: "Teos sisältää runsain määrin hirvittäviä ja järkyttäviä kuvauksia tuon ajan turmeltuneista tavoista ja siveellisistä oloista, joten kirjaa ei voi antaa kenen käteen tahansa." Paikoitellen sentään todellinen runous puhkeaa Minea-neitsyen puhtautta hohtavassa kuvassa. Sormusen lukuohje kuuluikin: on poimittava jalokuvet roskakasoista.

Kansi: WSOY.

Kursivoidut sitaatit ovat Panu Rajalan Unio Mysticasta. Sinuhen tarina oli jouluna 1945 vasta alussa - kirja aloitti maailmanvalloituksensa, siitä tehtiin Hollywood-elokuvakin ja siitä tuli klassikko, jota luetaan ja ihaillaan ja josta keskustellaan jatkuvasti. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti useita muitakin historiallisia romaaneja, joista monesta olen blogannutkin. Jos Sinuhe on vielä lukematta, voin suositella kirjaa joululomakirjaksi lämpimästi. Ja vaikka Sinuhen olisikin lukenut, voi kirjan lukea useita kertoja uudestaan - siitä saa aina jotain uutta irti.

Lukumaraton 20.7.-21.7.

Jee! Tänään minäkin pääsen lukumaratoonaamaan. Kirjabloggaajien ensi viikon yhteismaratonille ehtii vielä, ilmoittautua voi vaikka Kirsin kirjanurkkaan. Minulle tuo päivä ei kuitenkaan käy, joten omistan lukemiselle tämän viikonlopun. Ideana on siis lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii. Enkä edes ole yksin - myös Norkku painelee tänään lukumaratonin.

Päätin kokeilla tiiliskiviversiota eli vain yhden kirjan lukemista. Minulla on vielä pari Mika Waltarin historiallista romaania lukematta, joten aloitan Mikael Karvajalkaa kello 14 aikoihin. Mahdollisen välipalalukemisen tarpeisiin varasin runoja, Arto Mellerin kokoelman Runot. 

Viime kesän maratonilla luin 845 sivua vuorokaudessa. Mikael Karvajalassa on 780 sivua, mutta teksti lienee waltarimaiseen tapaan runsasta ja näyttää olevan aika tiheää pränttiä. Runoissa on 651 sivua. Runot ovat tietenkin taitettu väljemmin kuin proosa, mutta runojen lukeminen on yleensä intensiivisempää ja vaatii keskittymistä.

Päivitän maratonin etenemistä vuorokauden mittaan tänne, mahdollisesti myös Facebookiin ja Twitteriin.

12.25
Hoitelen vielä arkiaskareita ennen luku-urakkaa. Kaupassakin pitää käydä ja valmistella hieman eväitä.

14.05
Eväiden valmistelu venähti hieman yli kahden. Nyt kirja kouraan ja lukemaan!

16.03
Ruoka-aika. Olen päässyt Mikael Karvajalassa sivulle 52, melko rauhallinen aloitus siis. Historiallisten romaanien arvioidaan usein olevan myös allegorioita kirjoitusajastaan, mutta alkusivuilla alkoi ihan naurattaa, kun kirjan alku sopii niin mainiosti myös heinäkuuhun 2013. Kirja siis on ilmestynyt alun perin vuonna 1948 ja se kuvaa 1500-luvun alkupuoliskoa. Alussa Mikael esittelee lukijakunnalla kotimaataan Suomea ja kuvaa Suomen roolia ruotsalaisten ja tanskalaisten valtakahinoissa:

Suomi ei kuitenkaan näihin valtariitoihin sekaantunut, vaan se on ollut paremminkin kuin nöyrä juhta, jota talutetaan tallista toiseen, koska kansa haluaa vain elää ja tehdä työtä rauhassa ja sen aateli on liian harvalukuista ja varatonta pystyäkseen kustantamaan kalliita juonitteluja ja matkoja Ruotsiin. Siksi maa on sen käsissä, joka kulloinkin määrää linnojen voudit, ja Ruotsiin verraten vain harva mies on tullut päätään lyhyemmäksi valtariitojen takia.

Lisäksi alussa kuvataan muun muassa kirkon ja uskonnon roolia poliittisen vallan käyttäjänä (ping Päivi Räsänen) ja maan taloudellisia ja tuotannollisia resursseja.

Tein ruoaksi lämmintä tomaatti-perunasalaattia Viiden tähden vegaanista ja heitin päälle vielä hieman pinjansiemeniä.

17.27.
Olen päässyt sivulle 101. Mikael Karvajalka on jaettu kymmeneen osaan, joita Waltari ja kertoja-Mikael kutsuvat kymmeneksi kirjaksi. Olen toisen kirjan puolivälissä. Ensimmäinen kirja on nimeltään Mikael Bast. Karvajalka ja toinen kirja on Viettelys.

Tarina alkaa Turusta. Köyhistä oloista oleva äpäräpoika Mikael pääsee noidan maineessa olevan Pirjo Karvajalan kasvattipojaksi ja maisteri Martinuksen kouluun. Hän on teräväpäinen ja opinjanoinen, mutta syntyperä asettaa rajoituksia etenemiselle. Turkuun saapuu myös yliluonnollisen vahvalta tuntuva maalaispoika Antti, jonka kanssa Mikael ystävystyy.

Waltarin hienovireinen huumori, historiallinen tarkkuus ja ihmisluonnon tuntemus ovat tässäkin kirjassa herkullisia. Mainio sivuhahmo on Mikaelin isähahmona toimiva isä Pietari, syntiinlankeemukseen taipuvainen munkki. Hän osaa puhua mustan valkoiseksi.

Mikaelin ensirakkauden kohde ei olekaan paha viettelijätär, vaan viaton neito. Mutta waltarimaiseen tapaan ensilemmen leimahdus päättyy kovin traagisesti.

Mikael vaikuttaa melko idealistiselta ja teoreettiselta pojalta, ja tästähän syntyykin rivien välistä huumoria, kun muut henkilöhahmot tuntuvat näkevän monet asiat aivan toisin kuin Mikael itse.

Ajankohtaissitaatiksi otan Lauri kultasepän näkemyksen rikastumisesta:

Ei, omalla työllään ei kukaan rikastu, vaan itsekin ansaitsen enemmän kuin työlläni omistamalla osuuksia Lyypekkiin purjehtivissa laivoissa ja antamalla muiden antautua vaaroihin puolestani. Tämä on merkillisin oppi, mitä meidän aikamme on synnyttänyt, eikä se täysin selvinnyt minulle ennen kuin myöhäisessä iässä jo viisikymmentä täytettyäni.

18.24
Pääsin toisen kirjan loppuun eli sivulle 132. Tanskan ja Ruotsin valtakalistelut tuntuvat Turussakin ja Mikael sekaantuu nuoruuden viattomuudessaan poliittisiin juonitteluihin ja lähtee kirjan päätteeksi pois Turusta. Kolmas kirja on lupaavasti nimeltään Korkea yliopisto. Taidan kuitenkin ottaa hieman Arto Melleriä tähän väliin ja väsätä hieman välipalaa.

19.20
Vetäisin Mellerin Runoissa kertaheitolla sivulle 102. Kokoelman alussa oli valikoituja nuoruuden runoja ja sitten ensimmäinen julkaistu kokoelma Schlaageriseppele vuodelta 1978. Melleriä pidetään romanttisena runoilijana. Näissä varhaisissa runoissa on luontotunnelmaa, maaltapaon tunnelmaa, Pohjanmaan ja Helsingin maisemia ja kulkurikuvauksia. Elävää ja viehättävää runoutta.

Kesäyö.
Heinä niitetty: pellot
kasvavat usvaa. Kuutamo läpivalaistua
luuta, luusta veistetty,
ja yö viileä usvainen
aaveitten neuvonpito.

Välipalana gratinoituja yrttivoileipiä, joiden ohje on Outi Pakkasen Porosta parmesaaniin -keittokirjasta.

Tuntuu siltä, että olen päässyt lukemisessa hyvään vauhtiin. Houkuttaa jo palata Mikaelin matkassa 1500-luvulle.

20:42
Kolmas kirja luettu, olen sivulla 198. Mikael ja Antti pääsevät siinä Pariisiin, missä Mikael opiskelee yliopistossa ja Antti pääsee töihin tykinvalajaksi. Opiskelijaelämä tarjoaa sekä juhlia että vilua ja nälkää, lisäksi parivaljakko kokee kaikenlaisia käänteitä ympäri Ranskaa. Jo kolmas kaunotar osuu Mikaelin tielle. Harmittaa, kun Mikael väittää Anttia joka käänteessä tyhmäksi, vaikka selvästi voi päätellä, ettei Antti mikään tyhmyri ole.

Lutherin kiistanalaiset opetuksen puhuttavat katolisen kirkon alamaisia ja turkkilaisten kasvava valta pelottaa. Pohjolassa Tanskan kuningas Kristian II pääsee niskan päälle ja kirjan päätteeksi Mikaelin ja Antin matka suuntaa taas pohjoista kohti.

Ajankohtaissitaatti katolisen kirkon turmeluksen aiheuttamasta huolesta:

"Olkoonkin, että jokainen totinen kristitty kärsii sydämessään pyhän kirkkomme alennustilasta, mutta meidän asiamme ei ole pahentaa sitä entisestään puhumalla julkisesti  siitä, vaan meidän on nöyrästi luotettava, että puhdistus jonka täytyy tulla tulee ylhäältäpäin, kun aika on kypsä."

23.06
Neljäs kirja luettu, olen sivulla 280. Neljännen kirjan nimi oli Veronika mutta piti odottaa viime metreille asti, että Veronika itse tulee kuvaan mukaan. Suurin osa jaksosta kuvaa Tanskan ja Ruotsin veristä valtataistelua. Mikael on todistamassa kuningas Kristianin järjestämää Tukholman verilöylyä. Matka johtaa Turkuun, jossa on vanhoja tuttuja ja uusia käänteitä.

Historiallisten ja poliittisten yksityiskohtien täyttämä kerronta on sen verran polveilevaa, että yhtäjaksoisesta lukemisesta on nyt hyötyä. Jos tällaista lukee pätkittäin, putoaa helposti kärryiltä. Taidan silti ottaa tähän väliin hieman runoja ennen viidennen kirjan aloittamista. Sen nimi onkin Barbara, saa nähdä millainen kohtalokas kaunotar Mikaelin ja Antin tielle tällä kertaa tupsahtaa.

Myöhäisenä iltapalana nautin hieman teetä ja kirsikkapannukakkua.

23.55.
Etenin Runoissa sivulle 215. Luin Pete Q -näytelmän laululyriikkaa ja kokoelmat Zoo ja Ilmalaiva Italia.

Pitkä lukusuoritus on selvästi jo nyrjäyttänyt aivoja johonkin tavallisuudesta poikkeavaan asentoon. Runojen lukeminen oli hämmästyttävän sutjakkaa ja runokuvat virtasivat silmieni edessä jotenkin tavallista elävämpinä.

Juhla ei lopu vaikka viini 
loppuu, lautaset
syödään tyhjiksi, pullot
haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen,
minä valvon kelmeänä ja onnellisena,
yksin kuuntelen veteen karannutta 
melodiaa, ja pohjahiekka
piirtyy nuottiviivastoksi - 
koraalinkirkas päivä kroolaa
selkää silmänkantamattomiin.

02.31
Luin Mikael Karvajalan viidennen ja kuudennen kirjan, Barbaran ja Rovion. Olen sivulla 433. Hurjaa kuvausta katolisen kirkon noitajahdista ja tarkkaa kuvailua sadistisesta kidutuksesta noitakuulustelussa.

Saapa siis nähdä tuleeko unta. Tarkoitus olisi palata suht aikaisin kirjojen pariin.

07.11.
Yleensä nukun sunnuntaisin mieluusti vähän pitempään, mutta nyt jää sentään vielä seitsemisen tuntia aikaa lukea. Nautinpa aamuteen kanssa hieman runoja!

07.48
Luin Runoja sivulle 303. Jaksoon kuului kokoelma Mau-Mau vuodelta 1982 ja näytelmälyriikkaa. Näytelmät olivat Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, Grand Hotel ja Siriuksen vieraat.

Runojen maailma tuntuu laajenneen. Pohjanmaan maisemiin sekoittuu romantisoitua mutta edelleen aika toimivaa ainesta ympäri maailman. Tykkäsin erityisesti Syvän Etelän sekoittumisesta pohjalaismaisemiin:

liftasimme valtatietä 742 tummaa kultaa
hehkuvien viljapeltojen halki... jätimme äitimme
nyyhkyttämään, hyräilemään körttiläistä gospelia
raanujen ja matonkuteiksi leikatun elämän keskelle...

Nyt takaisin 1500-luvun uskonnollisiin ja poliittisiin kuohuihin. Mitähän Mikaelille seuraavaksi tapahtuu?

09:36
Seitsemäs kirja Kaksitoista artiklaa luettu, olen sivulla 524. Uskonpuhdistuksen kuohut riepottelevat Keski-Eurooppaa ja Mikael on lopullisesti päätynyt katolisen kirkon vastustajien puolelle. Hän osallistuu talonpoikaiskapinoihin ja pääsee jakson lopussa taas yhteen Antin kanssa. Tämä puolestaan on palkkasoturina kokenut monenlaista, tärkeimpänä Pavian taistelun. Kirjan lopussa miehet päätyvät yhdessä erään jo aiemmin kirjassa esiintyneen naisen kanssa saksalaiseen Mühlhausenin kaupunkiin.

Lukeminen tuntuu joutuisalta, mutta kieltämättä päässä jo hieman surraa tässä vaiheessa. No, muutama tunti enää jäljellä.

11:53
Kahdeksas kirja oli nimeltään Sateenkaarilippu ja sen luettuani olen sivulla 618. Uskonriitojen, poliittisten riitojen ja taloudellisten mahtien iskiessä yhteen verilöylyt jatkuvat. Mühlhausenissa hurmahenkinen saarnaaja Thomas Müntzer julistaa omaa uskontulkintaansa ja Mikael ja Antti joutuvat mukaan Frankenhousenin taisteluun. Lutherista on puhuttu pitkin kirjaa ja lyhyessä kohtauksessa hän näyttäytyykin.

Waltari on kuvannut kirjan aikana raakuuksia ja kuolemaa intensiivisesti. Pitänee kurkata kirjan jälkeen Unio Mysticasta kirjan taustoja. Olisiko niin, että toisen maailmansodan kaiut heijastuivat tähänkin kirjaan, kuten Sinuheenkin. Oikeauskoisuudesta taistelemisen Waltari kuvaa järjettömänä. Mikaelista idealismi ei vieläkään ole karissut kaikista kokemuksista huolimatta, ja aina uudestaan Mikael joutuu pettymään kun yrittää toimia uskossaan oikein.

13:46
Yhdeksäs kirja lopussa, sen nimi oli Kiittämätön keisari. Pääsin sivulle 709.  Kiittämättömässä keisarissa Mikael ja Antti ehtivät tehdä melkoisen matkan. Saksasta he kiertävät Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan ja aivan kirjan lopussa he päätyvät Baseliin. Tärkein juonenkäänne on miesten sekaantuminen keisari Kaarle V:n ja kuningas Frans I:n valtataisteluihin ja niiden sivujuonteisiin.

En enää ehdi lukea kirjaa loppuun, joten taidanpa keskittyä Mellerin runoihin vielä vartiksi. Voisin kuitenkin lukea Mikael Karvajalan illemmalla loppuun ja palata sitten kirjoittamaan yhteenvetoa.

14:03
Vielä ehdin lukea Runoja sivulle 345 asti. Tähän kuului vuonna 1988 julkaistu kokoelma Johnny B. Goethe ja laululyriikkaa. Johnny B. Goethe on tainnut olla ensimmäisiä lukemiani Mellerin runoja. Tässä onkin monta tuttua ja kaunista runoa, mutta myös yhä näkyvämmin huumeaiheisia runoja, vaikka jo varhaisemmissakin kokoelmissa huumeisiin viitataan.

Mutta huh! Lukemiselle pyhitetty vuorokauden mittainen aika on nyt paketissa ja on aika lähteä ulos pyöräilemään! Vaikken päässyt tiiliskivimaratonillani tiiliskiven loppuun, pääsin kuitenkin aika lähelle. Runojen lukeminen väliin piristi ja runoihin jotenkin pääsi uppoutumaan tavallista syvemmälle, kun aivotoiminta oli viritetty lukemiseen.

Luin yhteensä 1054 sivua eli enemmän kuin viime kesänä. Tosin sivu on vain viitteellinen mittari lukemiseen, koska olivathan nämäkin kaksi kirjaa melkoisen kaukana toisistaan sivun "tiheyden" suhteen. Runot on taitettu väljästi, Mikael Karvajalka taas varsin tiheästi.

Kiitos kannustustajille tsemppauksesta! Palaan vielä illemmalla yhteenvetoa tekemään.

20:41
Nyt on ulkoiltu, saunottu ja pyyhkäisty vielä Mikael Karvajalka loppuun asti. Kymmenes ja viimeinen kirja Rooman hävitys keskittyy ennen kaikkea Rooman ryöstöön, jossa Mikael ja Anttikin riehuvat ja ryöstävät muiden mukana. Osan lopussa kaverusten suunta johtaa taas muille maille ja aivan viimeiseen virkkeeseen Waltari onkin saanut hyvän koukun, joka houkuttaisi lukemaan jatko-osan Mikael Hakimin. En kuitenkaan aio aloittaa sitä tänään!

Mitäs tästä lukumaratonista jäi käteen? Ulos lähtiessäni oli tälläkin kertaa sellainen todellisuusta hieman irrallaan oleva olo - tuttu piha aiheutti sellaisen "missäs minä olenkaan" -tunteen. Tehokasta arjesta irrottautumista siis!

Mellerin Runot jäivät sopivasti puoleen väliin, katsotaan jos saisin lueskeltua kokoelman loppuun niin kirjoittaisin siitä oman bloggauksen. Tiiliskiven välisoittoina runot toimivat kerrassaan hyvin ja jotenkin runoihin tuli sukellettua vähän tavallista syvemmälle - tai siltä ainakin lukiessa tuntui. Aivot olivat virittyneet niin hyvin lukutaajuudelle että runojen vastaanottaminen oli sujuvaa.

Mikael Karvajalka näin tiiviiseen tahtiin luettuna oli ainakin erilainen kokemus verrattuna muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin. Koska olen tavallisesti käyttänyt yhteen kirjaan aikaa jopa viikkoja, on lukemisen välillä ollut aikaa sulatella. Vaikka tässäkin kirjassa aikaa kului vuosikymmeniä ja liikuttiin ympäri Eurooppaa maasta toiseen, tuntui "aikamatkani" Mikaelin ja Antin kanssa vauhdikkaalta. Melkoista ryntäämistä paikasta toiseen. :)

Mainitsin jossakin välissä että tiivis lukutahti auttaa lukuisten sivuhenkilöjen muistamisessa, mutta välillä jouduin silti koville Waltarin vyöryttäessä taistelujen tiimellyksessä aina vain uusia ja uusia hahmoja, joista osa oli historiallisia, osa fiktiivisiä henkilöhahmoja. Sotimiskuvauksissa on niin paljon tapahtumia ja käänteitä, että välillä olin ymmälläni eri langanpäiden kanssa. Olisiko minun pitänyt muistaa onko herra X jo mainittu aiemmin vai miksi hänestä selostetaan kuin vanhasta tutusta?

Waltarin kieli on nautittavaa - siinä on ihastuttavasti ajan patinaa, mutta vanhentuneeksi sitä ei voi sanoa kuin korkeintaan yksittäisten sanavalintojen tai taivutusmuotojen osalta (esimerkiksi "kaunihin vaatteihin"). Myös Waltarin maailmanselityksessä tai oikeastaan tulkintojen vaihtoehtoisuudessa olisi pureksittavaa pitkäksi aikaa. Mikä Waltaria on ajanut tätä kirjottaessaan? Halusiko hän nostaa esille institutionaalisen uskonnon kierot piirteet? Riitaisan Euroopan risaisen historian? Talouselämän murroksen? Idealistin ja käytännön miehen maailmankatsomusten vertailun?

Täytyypä pohdiskella. Kivaa oli! Ehkä ensi kesänä uudestaan, tai jos oikein hurjistun, niin joskus aiemminkin. Ainakin lukumaraton vesittää tehokkaasti kaikki "minulla ei ole aikaa lukea" -ajatukset, koska näköjään yhdessä vuorokaudessa ehtii lukea vaikka kuinka paljon, jos vain haluaa.

Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus

Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden olen meinannut lukea jo parinakin jouluna, mutta kun en viimekään jouluna saanut aikaiseksi, päätin tähdätä lukemisen pääsiäiseksi. Sinänsä pääsiäinen sopikin joulua paremmin, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat pääsiäisen ja helluntain väliin. Eikä minkä tahansa pääsiäisen, vaan sen, jolloin Jeesus ristiinnaulittiin.

 

Muutama vuosi sitten lukemani Ihmiskunnan viholliset on Valtakunnan salaisuuden itsenäinen jatko-osa.  Valtakunnan salaisuuden päähenkilö Markus Mezentius Manilianus oli lyhyesti mukana Ihmiskunnan vihollisissa, siinä päähenkilönä oli Minutus Lausus Manilianus. Huomasin tosin, että minun pitäisi kerrata Ihmiskunnan viholliset Markuksen mukanaolon osalta, onneksi blogimerkintöjen kautta pystyi hieman palauttamaan mieleen kirjojen yhtymäkohtia. Hieman yllätyin, kun Minutus-poikaan ei päästy Valtakunnan salaisuudessa lainkaan. Mutta toisaalta, tiivis aikajänne on usein kirjan etu. Tässä tiiliskivessä Waltari ei polveile, tosin Markus kirjeissään välillä käsittelee menneitä tapahtumia.

Valtakunnan salaisuuden rinnalla suosittelen lämpimästi lukemaan neljä evankeliumia Uudesta testamentista, ainakin jos evankeliumien tapahtumat eivät kovin hyvin muistissa ole. Eipä minullakaan ihan tuoreita muistijälkiä evankeliumeista ole, mutta entisenä seurakuntanuorena ja Raamattuvisa-voittajana olen kyllä lukenut Uuden testamentin niin monta kertaa, että hyvin selvisin Valtakunnan salaisuuden tiheästä viittaustahdista. Sen sijaan heräsi mielenkiinto lukea apokryfiset evankeliumit - ja yllätyin, kun Wikipedia listasi niitä läjäpäin, olisin ulkomuistista osannut nimetä vain Marian evankeliumin ja Tuomaan evankeliumin.

Monissa muissa Waltarin historiallisissa romaaneissa on paljon toimintaa, mutta Valtakunnan salaisuus on ulkoisten tapahtumien tasolla melko vähäeleinen. Markus matkustaa Jerusalemiin, osuu näkemään ristiinnaulitsemisen, vakuuttuu Jeesuksesta niin paljon että lähtee etsimään hänet tunteneita ihmisiä. Hän puhuu Pontius Pilatuksen, Simon Kyreneläisen, Pietarin, Johanneksen, Lasaruksen, Maria Magdaleenan ja monen muun kanssa... Kirjan loppupuolella oleva kilpa-ajokohtaus oikein herätti huomion kiihkeällä toiminnallaan, niin paljon muu kirja tapahtuu puheen ja ajatusten tasolla.

Mutta ei kirja missään tapauksessa ollut tylsä. Waltarin upea teksti kantaa: elävä historiallisen miljöön kuvaus, lyyrinen kielenkäyttö, kaunista kieltä jossa on jo viehättävää ajan patinaa... Ja raamatullisten kielikuvien käyttö osuu todella kohdalleen, kun Raamatun maisemissa liikutaan.

 

Veikkaan kuitenkin, että lukemiseen tarvitaan jonkinlainen kiinnostus kristinuskoa kohtaan - siis myös ateistin kiinnostus käy mainiosti, varmasti moni ateisti voi saada tästä monenlaista pureskeltavaa. Waltari kertoo samoista tapahtumista kuin evankeliumeissa, mutta hän löytää moneen henkilöhahmoon ja tapahtumaan omanlaisensa näkökulman. Vai onkohan omanlainen kuitenkaan sopiva sana - ovathan kirjailijat eri aikoina ja eri kielillä kirjoittaneet hirmuisen määrän fiktiota, jossa tarkastellaan Jeesuksen elämää. Englanninkielisen Wikipedian listalla pääsee alkuun. Suomalaisesta fiktiosta tulee mieleen ainakin Harri Sirolan Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen ja Veikko Huovisen novelli Silakkalaatikkoa Jeesukselle. Tuorein tapaus taitaa olla Mike Pohjolan Ihmisen poika, jota on blogeissakin luettu paljon.

Pontius Pilatus käsienpesuineen tuntuu kiehtovan modernia mieltä, olihan hän näkyvässä roolissa myös Saatana saapuu Moskovaan -klassikossa. Pilatuksen lisäksi muutama muukin Jerusalemin reaalipoliitikko saa äänensä kuuluviin Valtakunnan salaisuudessa. He perustelevat, miksi Jeesuksen opit ovat yhteiskunnalle vaarallisia, horjuttavat vakiintuneita perusteita. Myös Markus joutuu itsekin miettimään, mitä kaikkea Jeesus seuraajiltaan vaatii. Hän pohtii ristiriitaisia, kohtuuttomiakin odotuksia. Jeesusta seuranneilla ihmisillä on erilaisia muistikuvia ja erilaisia näkemyksiä hänen opetuksistaan, eivätkä kaikki halua edes kertoa kokemuksistaan roomalaiselle Markukselle, koska hän ei ole juutalainen.

 

Pääsiäislukemiseksi tämä sopi siis varsin hyvin. Nyt minulla on Waltarin historiallisista romaaneista lukematta enää Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim. Onneksi Waltarin historialliset teokset sopivat erinomaisesti moneen kertaan luettaviksi.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Turms, kuolematon
Panu Rajala: Unio mystica

Mika Waltari: Turms, kuolematon

Turms, kuolemattoman uusintalukeminen on ollut mielessä jo pitkään, blogissakin mainintoja Turmsista on tainnut vilahdella parin vuoden ajan. Sysäys Turmsin suuntaan taisi olla Heikki Sauren kirja Matka yli ymmärryksen. Turms, kuolematonta sanotaan Waltarin kirjasta mystisimmäksi, ja kylläpä tässä mystiikkaa riittikin.

Ensimmäisestä lukukerrasta on muutama vuosi aikaa. Olen saanut hienon, etruskitaiteella kuvitetun painoksen lahjaksi äidiltäni. Muistikuvieni mukaan tämä oli Sinuhea kevyempi kirja, "seksiseikkailuja Välimerellä" -tyyliin. Tämä lukukerta oli toisenlainen kokemus. Turms on Sinuhea episodimaisempi ja henkilöhahmot ovat kärjistetympiä, mutta tarinankulku nojaa vahvasti Turmsin mystisiin kokemuksiin. Vaikka seikkailut tapahtuvat maan päällä, niillä on korkeampi tarkoitus. Maalliseen mammonaan tai valtaan Turms ei sitoudu.

Matka yli ymmärryksen -kirjassa kuvattiin ruumiista irtautumista, transsia, henkiparannusta, henkien kohtaamista ja enteitä, ja juuri näitä asioita Turms, kuolematon vilisee. Rinnakkaislukemisena minulla oli Waltari-elämäkerta Unio Mystica, jonka Turmsia koskevat jaksot luin suurella mielenkiinnolla. Aikalaiskriitikoilla oli vähän vaikeuksia suhtautua Turmsin pursuavaan mystiikkaan. Sen sijaan kirja poiki Italian parapsykologiselta seuralta kutsun: seura olisi halunnut Waltarin koehenkilöksi jälleensyntymistä käsittelevään tutkimukseen, koska seuran mielestä Waltarilla oli ilmeisiä taipumuksia jälleensyntymiseen. Waltari kuitenkin kieltäytyi kunniasta.

Mika Waltarin muistolaatta. Tunturikatu 13, Helsinki.

Päähenkilö Turmsia kuvataan kirjan aloitusluvussa etruskien pyhänä miehenä, lukumona. Välittömästi alun jälkeen siirrytään kuitenkin Turmsin nuoruuteen, ja kestää hyvin pitkään ennen kuin tarinan ympyrä kiertyy kiinni.

Tunturikatu 13:n pääovi.

Nuori Turms on joutunut salaman iskemäksi ja menettänyt muistinsa. Kreikassa hän tutustuu sotataitoiseen Dorieukseen ja nuoret miehet päätyvät meriseikkailuihin. Kapteeni, Fokaian Dionysios on ovela ja onnekas mies, ja monien vaiheiden myötä laiva päätyy Sisilian saarelle, jonne jäädäänkin pitkäksi aikaa. Täällä Turms rakastuu papitar Arsinoeen, Dorieus alkaa havitella omaa kuningaskuntaa ja kolmikkoa täydentävä lääkäri Mikon nautiskelee leppoisasti viinistä ja hyvästä ruoasta.

Arsinoe on varsin tyypillinen Waltarin naishahmo: kaunis viettelijätär, jonka rakkaus tuottaa enemmän onnettomuutta kuin mielenrauhaa. Verrattuna Sinuhen Neferneferneferiin on Arsinoe vieläkin yliampuvampi hahmo: kavala ja julkea juonittelija joka valehtelee Turmsille omaa etua tavoitellessaan ja vieläpä pettää Turmsia surutta tämän parhaiden ystävien kanssa. Parisuhdeoppaina Waltarin kirjoja on turha lukea. Onnetonta rakkautta, jaloa kärsimystä tai lihallisia viettelyitä näistä kyllä löytyy.

Muistan ihmetelleeni Arsinoen persoonallista nimeä, mutta Wikipediasta selviää, että aika yleinen mytologinen ja historiallinen nimi tämä on. Ja jos Arsinoe on kärjistetty, aika pitkälle vietyjä muidenkin keskeisten hahmojen ominaisuudet ovat. Dorieus on sotilaana lähes supersankari ja Dionysios ylittää Odysseuksenkin onnekkaana merenkävijänä. Turms taas kokee itsensä muukalaiseksi tässä maailmassa, mutta yliluonnolliset enteet ja ilmestykset johdattavat häntä vähä vähältä eteenpäin.

Mika ja Marjatta Waltarin hauta Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Kirjan loppupuolella päästään taas etruskien pariin. Kiehtovat, salaperäiset etruskit kuvataan sivistyneenä, mystiikkaan uskovana rauhantahtoisena kansana. Enteet etruskien tulevaisuudesta ovat Turmsin aikana jo huonot. Pohjoisessa keltit puskevat etruskeja etelään, etelässä taas pieni mutta väkivaltaa kuhiseva Rooman kaupunki uhittelee naapureilleen. Maailmanpolitiikassa valta-asemiaan mittelevät riitaisat kreikkalaiset, Persian suurkuningas ja foinikialaiset, joiden valta ulottuu kauas läntiselle Välimerelle Kartagon kaupunkivaltion ansiosta. Aikakausien välisen rajan tunne muistutti Johannes Angeloksesta.

Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulan polku, joka vie Waltarin haudalle.

Tällaiselle historiallisia romaaneita rakastavalle lukijalle Waltarin kirja oli jälleen kerran oikea aikamatka. Aivan uskomattoman taustatyön Waltari on tätäkin kirjaa varten tehnyt. Kuohuva maailmanpolitiikka ja Välimeren keinuvat aallot auringonlaskun viininpunassa tuntuvat yhtä eläviltä. Waltarille leimallinen elämän kauneus huokuu kirjasta. Tuttuun tapaan myös viitteitä Raamatun teksteihin ja tapahtumiin löytyy.

Tosin tässä painoksessa oli oudon monta painovirhettä ja lisäksi tekstistä tuli tunne, että kaikilta osin teksti ei ollut yhtä viimeisteltyä kuin vaikka Sinuhessa. Waltarin polveileva ja runsas tyyli johtaa helposti pieneen sekavuuteen, mikäli lauserakenne tai sanajärjestys yhtään lipsuu. Kirjan upea kuvitus kuitenkin täydensi lukukokemusta hienosti. Valokuvissa on etruskien hautamaalauksia ja patsaita. Kiehtovaa. Kuvatoimituksessa mukana ollut Jorma Kaimio on ollut mukana myös kirjoittamassa Etruskit-tietokirjaa, josta tosin taitaa olla painos loppu, kirjastoista löytynee. Amazonista etruskiaiheista kirjallisuutta löytyy runsaasti, vaikkapa Etruscan Life and Afterlife -niminen teos.

Waltarin suurista historiallisista romaaneista minulla on lukematta vielä kolme: Mikael Karvajalka, Mikael Hakim ja Valtakunnan salaisuus. Kunhan sopiva hetki tulee, uppoudun niihin.

Verrattuna edelliseen lukemaani kirjaan eli Kissatyttöön, voi taas vain todeta että sivumäärällä ja kirjan nopealukuisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään. Näennäisestä paksuudestaan huolimatta Kissatytön ahmaisi yhdessä illassa. Turms, kuolematon taas pakotti minut lukemaan hitaasti ja keskittyen. Eiköhän tänä vuonna tulee lisääkin tiiliskiviä luettua, vaikka se sitten välillä tarkoittaisi vähän hitaampaa bloggaustahtia. Pitkien kirjojen hyvä puoli on, että yhden kirjan maailmaan pääsee upottautumaan intensiivisemmin, kun lukeminen kestää kauan ja ehtii lukemisen välillä pohtia ja kypsytellä lukemaansa.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Johannes Angelos

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Joillakin kirjoilla on vaikutusta. Minun kohdallani näköjään tuo Waltari-elämäkerta Unio Mystica oli sellainen, kun se tuuppasi minut näin vauhdilla taas Waltaria lukemaan. Toisaalta, nyt Sinuhea lukiessa oli varsin mukavaa käydä välillä lukemassa Unio mysticasta tapahtumia Sinuhen kirjoittamisen ajalta.

Lukukokemus oli siinä mielessä hämmentävä, että olen lukenut Sinuhen useita kertoja aiemminkin, ja silti sain valtavan paljon uusia asioita kirjasta irti. Tämä selittynee iällä - olen lukenut ensimmäisen kerran Sinuhea n. 12-vuotiaana. Meillä kotona oli kaksiosainen pokkaripainos, muistan vielä että kansikuvassa oli Hollywood-elokuvaversion kuvia. Luin tuolloin ensimmäisen osan, mutta toinen osa jäi alkumetreillä kesken. Rippilahjaksi sain mummilta komean, ison, egyptiläisaiheisilla valokuvilla kuvitetun painoksen, ja silloin luin kirjan kokonaan. Kerran pari olen lukenut kirjan tuon jälkeenkin, mutta viimeisen lukukerta ennen tätä lienee ollut joskus hieman päälle parikymppisenä, maksimissaan.

Ehkä juuri siksi nyt tuntui siltä, kuin ensi kerran olisi kunnolla tajunnut, mistä koko kirjassa on kyse. Ehkei nyt aivan kokonaisvaltaisesti sentään, onhan romaani todella rikas ja monipuolinen, ja eri lähestymistapoja löytyy vaikka kuinka. Mutta nuori lukija lukee tätä eniten tarinana ja seikkailuna, aikuinen tunnistaa myös kokonaisvaltaisia teemoja.

Lyhyt juoniselostus: eletään 1300-lukua ennen ajanlaskumme alkua. Theba on mahtavan Egyptin valtakunnan pääkaupunki, ja siellä kasvaa löytölapsi Sinuhe köyhien lääkärin talossa. Myös Sinuhesta tulee lääkäri, ja aikuisena hän ajautuu lähelle vallan keskusta, kun uusi farao Ekhnaton osoittautuu kiihkeän uskonnolliseksi ja haluaa muuttaa maailmaa. Horjuvaa valtakuntaa pitää pystyssä sotapäällikkö Horemheb, mutta kulisseissa käydään valtataisteluja. Sinuhe ehtii myös kiertää maailmaa uskollisen orjansa Kaptahin kanssa, rakastua eri naisiin sekä pohtia jumalten tarkoitusta.

Minuun iski nyt voimakkaimmin kirjan uskontokritiikki. Institutionaalista, jähmeää uskontoa kritisoidaan erityisesti kirjan alkuosassa, kun kuvataan Ammonin papistoa ja heidän vallanhimoista, tukahduttavaa otettaan Egyptistä. Mutta idealistinen uskonto vasta kyytiä saakin, farao Ekhnatonin Aton-uskon kautta. Hyvin ei käy kummankaan suuntauksen kannattajille. Lääkäri Sinuhe näkee ihmisen alastomana syntymän ja kuoleman hetkellä. Hän menettää uskonsa jumaliin - tai siltä näyttää aina kirjan loppumetreille asti. Kauheimmillaan uskonnon varjo näyttäytyy Sinuhen rakastetun, kreetalaisen härkätanssija Minean kohtalossa.

Minea on yksi Sinuhen kolmesta tärkeästä naissuhteesta. Oikeastaan alkoi melkein naurattaa, kun tajusin miten perinpohjaisesti Waltari on kirjaansa ladannut madonna-huora-asetelmaa. Nuoren Sinuhen tielle osunut kaunis Nefernefernefer, "jonka silmät ovat vihreät kuin Niili kesän paahteessa", on kaikkien pahojen viettelijättärien isä ja äiti. Pitäisi järjestää Celebrity Death Match, Nefernefernefer vastaan Kolmen muskettisoturin Mylady, jotta saisi tietää kumpi on pahempi. Tosin tajusin nyt, että pitihän Waltarin järjestää Sinuhelle myös sopiva syy lähteä kiertämään mualimaa, toisin sanoen Syyriaa, Babyloniaa, Khattien maata ja Kreetaa. Varsinkin Babylon-jakso on todella kiehtova. Romaanin sisäisiä paralleeleja rakennetaan siinäkin, että Babyloniassa vietetty väärän kuninkaan päivä saa myöhemmin todellisen vastineensa Ekhnatonin, "väärän faraon", tapoja mullistavalla hallituskaudella.

Neitseellinen Minea on kavalan Neferneferneferin vastapainoksi Sinuhen puhdas ja oikea rakkaus. Viimeisin rakkaus, Merit, oli tietysti nuorelle lukijalle kaikkein tylsin naishahmo, mutta näin aikuiselle taas se kaikkein realistisin. Tasapainoinen, itsenäinen, pitkä suhde vallitsee Sinuhen ja Meritin välillä - niin kauan kuin onnea kestää.

Ei ole ihme, että nuorena tuo ensimmäinen osa miellytti enemmän: siinä keskitytään Sinuhen seikkailuihin ympäri maailmaa, kun taas toisessa osassa keskitytään farao Ekhnatoniin ja hänen Aton-uskoonsa sekä siihen, mitä Atonin valtakunnan rakentaminen maan päälle tekee Egyptin kansalle. Verisiin hirmutekoihinhan se johtaa. Ekhnatonin ympärille kasattu jännite on valtava, ja sen purkautumisen jälkeen kirjan pari viimeistä lukua tasapainottavat hieman aiempia kuohuja.

Uskonnon lisäksi kirjan suuria teemoja on valta. Lääkäri Sinuhe, uskossaan kiihkeä farao Ekhnaton ja realistinen sotilas Horemheb ovat kolme eri puolta faraon valtaistuimen ympärillä - jossa riittää kuhinaa muutenkin, kun kuningasperheen jäsenet ja hovin jäsenet pelaavat omia pelejään.

Sinuhe egyptiläinen on hämmästyttävän sujuva lukukokemus. Kirjassa on todella tasapainoinen rakenne, junnaavia kohtia ei ole, eteenpäin mennään koko ajan. Samalla lukijalle loihditaan elävä, rikas, monipuolinen, säkenöivä kuvaus muinaisesta Egyptistä. Valtaisan luomisvoiman tulos tämä kirja on. Kirjan kieli on kaunista, ylevää, runollista, monipuolista. Waltari ammentaa paljon aineksia Raamatun tapahtumista ja kielestä (kaislavene, palava pensas, Aton-uskon rinnastuminen kristinuskoon), kuitenkin välttäen huolellisesti liian suoria rinnastuksia.

Kertoja Sinuhen persoona muuttuu loppua kohti aina vain pessimistisemmäksi ja katkerammaksi. Sinuhen entinen orja Kaptah onkin hieno vastinpari isännälleen: käytännöllinen ja opportunistinen peluri. Kaptah kartuttaa maallista hyväänsä eikä turhia murehdi liian syvällisiä asioita. Sinuhe taas elää tapahtumia mielessään ja pohtii elämänsä loppuun asti eri vaihtoehtojen ja tapahtumien merkitystä.

Mikäli Sinuhen tarina on jostain syystä jäänyt lukematta, kannattaa ehdottomasti vaikka kesäloma-aikaan tarttua kirjaan. Paksu tiiliskivi se on, mutta huikean mukaansatempaava.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Johannes Angelos
Panu Rajala: Unio mystica
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Mika Waltari: Nuori Johannes

Blogi on sitten viime kirjoituksen täyttänyt kolme vuotta ja tämä on näköjään 158. blogikirjoitukseni. Hyvä minä! Bloggaus on ollut varsin mukava harrastus ja kaikenlaisia kivoja lieveilmiöitäkin siitä on seurannut. Viimeisimpänä pääsin Veikko Huovis -seuran kokoukseen pitämään lukijapuheenvuoron ja tapasin kirjailijan itsensäkin.

Päivän aihe on Mika Waltarin Nuori Johannes. Kuten kerroin, Johannes Angeloksen maailma lumosi ja sen innoittamana piti tutustua myös Johanneksen varhaisvaiheisiin. Nuori Johannes on postuumisti julkaistu, Waltarin itsensä hylkäämä käsikirjoitus. Täytyy olla samaa mieltä Panu Rajalan kanssa, joka Unio Mysticassa totesi jotain sen suuntaista, että kova työmoraali Waltarilla on ollut, kun on tämän käsikirjoituksen sivuun pistänyt. Moni heikompi kirjailija olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos olisi mitään tällaista ikinä paperille saanut.

Kirja on ehdottomasti "prequel" - mikähän olisi sopiva suomennos tälle jatko-osan vastakohdalle, "esiosa"? Olen kirjan luettuani tyytyväinen, että luin Johanneksen tarinan juuri näin päin: ensin mestarillinen Johannes Angelos, sitten täydennyksenä ja fiilistelynä Nuori Johannes. Toisin päin luettuani pääteos itse olisi saattanut tuntua hieman toistolta, sillä Nuoren Johanneksen tapahtumat on taitavasti pureskeltu ja sulautettu osaksi Johannes Angeloksen kokonaisuutta. Näin päin luettuna sain paljon kiinnostavaa lisätietoa, kertausta ja täydennystä tarinaan.

Kirjan alkupuolella tuntuu olevan hieman tyhjäkäyntiä, mutta mitä pitemmälle kirja etenee, sitä kiinnostavimpia jaksoja mukaan mahtuu. Kirkolliskokouksen kuvaus oli minusta todella mielenkiintoista luettavaa. Johannes on kirjurina todistamassa mahdottomalta tuntuvaa urakkaa: paavin ja Konstantinopolin keisarin vääntöä kirkkojen yhdistymisen merkeissä. Samoin sulttaani Muhammedin kuvaus on ehdottomasti parasta antia kirjassa. Lopussa kirjan tapahtumat menevät osittain päällekkäin Johannes Angeloksen alun kanssa. Joitakin asioita Waltari kirjoitti Angeloksessa uusiksi - esimerkiksi Lukas Notaraksen "mieluummin turkkilaisten turbaani kuin paavin mitra" -huutoa Johannes oli Angeloksessa todistamassa jo Konstantinopolin asukkaana, Nuoressa Johanneksessa vielä sulttaanin orjana.

Nuoren Johanneksen hylkääminen teki loppujen lopuksi terää Johannes Angeloksen rakenteelle, sillä nuoruuden seikkailujen vaiheet nivoutuivat luontevasti osaksi tarinan kulkua ja ajallinen tiivistäminen oli eduksi. Suosittelen siis Nuoren Johanneksen lukemista ensisijaisesti Johannes Angeloksen lukemisen jälkeen.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Johannes Angelos
Panu Rajala: Unio mystica
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Johannes Angelos

Unio Mystican ja lukijakommenttien myötävaikutuksesta kirjastoreissulla "suositushyllystä" tarttui mukaan Mika Waltarin Johannes Angelos. Ja olipa muuten mahtava kirja! Historiallisten romaanien ystäville tämä on ykkösluettavaa. Tämä olisi mainio joululomakirja: paksu, mukaansatempaava, loistavasti kirjoitettu, huimia historiallisia tapahtumia kuvaava seikkailu.

Aihe on huikea: Konstantinopolin valloitus vuonna 1452. Bysantin tuhatvuotinen valta päättyi, kun Turkin sulttaanin joukot valloittivat kaupungin.

Päähenkilö, niin Euroopassa kuin sulttaanin joukoissakin seikkaillut Johannes Angelos on päätynyt Konstantinopoliin tarkoituksenaan puolustaa kaupunkia kuolemaansa saakka. Keisari Konstantinos on sotilaallisen avunannon turvatakseen hyväksynyt ortodoksisen ja katolisen kirkon unionin, vaikka kansa vastustaa "latinalaisten" myötäilyä. Oppositiota edustaa mahtimies Lukas Notaras, joka on valmis pelaamaan peliä sulttaanin pussiin mieluummin kuin käymään tuhoon tuomittua, alivoimaista puolustustaistelua.

Mutta ylpeys purppurassa syntyneistä keisareista ja kreikkalaisuudesta sekä Konstantinopolin huikeasta historiasta pitävät kaupunkilaisten uskoa yllä. Piirityksiä on koettu ennenkin, varmasti mahtavat kaupunginmuurit kestävät sulttaanin hyökkäilyt tälläkin kertaa?

Kirjassa on paljon kiehtovia asioita. Ensinnäkin Konstantinopoli itse. "Itä-Rooma", Bysantti, viikinkien myyttinen Miklagaard. Rooman keisarien perinne jatkui täällä, mutta 1400-luvun lähestyessä loppua purppurasyntyinen keisarius näyttäytyy jo merkillisena reliikkinä, kun Euroopassa tehdään teknologisia keksintöjä ja tiede ja ihmisjärki valtaavat ajattelussa kristinuskolta tilaa. Toiseksi piiritys. Historian opinnoista on jäänyt jonkinmoinen kuva piirityksistä: näin kärjistetysti, yksinkertaisimmillaan valloitussota oli sitä, että joku oli rakentanut linnan tai kaupungin ympärille muurit ja toinen piiritti muurit ja odotti että sisäpuolella istujat nääntyisivät nälkään. Vaatimattomilla käsiaseilla vahvojen muurien murtaminen oli mahdotonta, toisaalta piiritetyt eivät saaneet huoltoapua tai elintarvikkeita. Hirmuinen suurpiiritys on ollut esimerkiksi Leningradin piiritys toisen maailmansodan aikana, jolloin vuosia loukussa olleet kaupunkilaiset söivät tarinoiden mukaan kengätpohjatkin ja tapettiliisterit seinistä.

Konstantinopolin piirityksessä kohtaloksi koituu uusi tekniikka: unkarilaisen Orbanin valamat hirmuiset tykit. Tykkitulitusta Konstantinopolin mahtavat muurit eivät pysty loputtomiin kestämään, ja lopuksi turkkilaiset vyöryvät kaupunkiin.

Kirja on myös tutkielma vallasta. Voimakas sulttaani Muhammed, joka haluaa nimensä historiaan Konstantinopolin valloittajan, jyrää hirmuhanketta eteenpäin, vaikka moni heikompi on siinä aiemmin epäonnistunut. Missä määrin historian käänteet ovat loppupeleissä aina kuitenkin yksittäisestä yksilöstä kiinni, tuntuu Waltari pohtivan. Opportunistista "reaalipolitiikkaa" pelaava Lukas Notaras tasapainoilee isänmaanuskollisuuden ja kavalluksen välimaastossa. Johannesta itseään kaikki epäilevät sulttaanin vakoojaksi, vaikka hän kuinka vakuuttaa uskollisuuttaan Konstantinopolille. Edes Lukas Notaraksen kaunis tytär Anna, jossa Johannes (tietenkin) kohtaa sielunkumppaninsa ei miehen vakaumuksellisuutta aina ymmärrä. Ja kuten messiaanisilla sankarihahmoilla usein, myös Johanneksella olisi hyvät perusteet ryhtyä vehkeilemään salaliittoja tai vallankaappauksia, mutta hän ei sitä tee.

Waltari kirjoittaa Konstantinopolin kohtalosta aikakausien välisen rajapyykin. Taakse jää Kristuksen ja hengen maailmanaika. Johannesta kauhistuttaa, että sulttaani Muhammed ei tunnu uskovan edes omaan jumalaansa ja muslimien pyhiin asioihin. Johannes ei halua elää maailmassa, jossa ihmisen vallanhimo, oman edun tavoittelu ja maallisuus nousevat uskonnon, henkisyyden ja taivasten valtakunnan tavoittelun tilalle.

Lisäksi tämä kirja herätti taas sen tunteen, jonka usein historiallisia romaaneja lukiessani koen. Kun seuraa päivälehtia ja päivittäisiä internet-uutisia, pyritään niissä, tietenkin, raportoimaan asioista mahdollisimman nopeasti ja tarkkailemaan tämän päivän maailmaa. Mutta ilman historian tuntemusta saa sen kuvan, että nykypäivän tilanne on jokin merkillinen, ylivertainen kohtalonhetki. Historian parissa viivähtäessään saa etäisyyttä asioihin. "Ei ole mitään uutta auringon alla", oli Waltarinkin toistuva teema, ja niinhän se on. Nyt kirjoitellaan talouskriiseistä ja luonnonmullistuksista maailmanlopun enteitä nähden. Konstantinopolin kreikkalaisille maailmanloppu koitti vuonna 1452. Kuinka moni nykypäivän ihminen silti tietää tai tajuaa, mitä silloin tapahtui?

Kirja herätti minussa myös matkakuumeen: sopivan tilaisuuden tullen olisi hienoa matkustaa Istanbuliin tutkimaan vanhan Bysantin jälkiä ja näkemään Johannes Angeloksen seikkailun maisemat. Kirja oli myös poikkeus muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin verrattuna: siinä ei seurata päähenkilön vaiheita kehdosta hautaan, vaan tapahtumat sijoittuvat muutaman kuukauden jaksolle. Tällainen lyhyt aikajänne mahdollistaa ihan eri lailla draamallisen tiiviyden, ja itse pidän melkein enemmän tällaisesta vaihtoehdosta kuin vuosikymmenien ajanjaksoa haarukoivista kirjoista. Johanneksen nuoruudenvaiheisiin viitataan jonkin verran, ja niistähän saisikin selkoa, jos lukisi kirjan Nuori Johannes, joka julkaistiin postuumisti Waltarin kuoleman jälkeen. Kyseessä on kesken jäänyt romaaninaloitus, ja pitää varmaan tutustua siihen sopivan hetken tullen. Harmi, että kirjastoon ei näin sunnuntai-iltana pääse, muuten menisin varmasti heti tutkimaan nuoren Johanneksen vaiheita.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Art Spiegelman: Maus

Panu Rajala: Unio mystica

Panu Rajalan Unio mystica, Mika Waltarin elämäkerta, oli melkoinen luku-urakka pituutensa puolesta. Raskas se ei kuitenkaan ollut, sillä teksti oli varsin sujuvaa ja luettavaa ja Waltarin elämä oli kiinnostavaa. Vaikka olen lukenut jonkun verran Waltaria, oli minulla hänen elämänvaiheistaan melko hajanainen kuva, joten Rajalan teoksesta sai kattavan kokonaiskäsityksen.

Kuten olen kai maininnutkin, elämäkerrat ovat siitä mukavaa luettavaa, että niissä voi tapahtua mitä vaan, sellaistakin mikä fiktiossa tuntuisi epäuskottavalta. Waltarin polveileva elämä ei tee poikkeusta. Minulle tuli lukiessa mielikuva, että kuinka ihmeessä tämä 1920-luvulla Pariisia ihaileva nuorukainen ja 1940-luvulla sotapropagandaa ja elokuvakäsikirjoituksia hurjaa vauhtia takova mies yhtäkkiä tempautui muinaisten egyptiläisten maailmaan ja kirjoitti yhden kesän aikana Sinuhe egyptiläisen? Jos Waltari olisi esimerkiksi amerikkalaisen viihteen hahmo, hänet olisi pantu opiskelemaan Egyptiä hullun lailla pienestä pitäen, ja hän olisi suunnattomin ponnistuksin, kaikki voimansa uhraten pusertanut lopulta egyptiläisromaanin aikaiseksi. Nyt hän kirjoitti muutamassa kuukaudessa huikean teoksen, josta ei ole juuri historiallisia virheitä löytynyt monta vuosikymmentä myöhemminkään.

Eipä sillä, toki Waltari oli ollut kiinnostunut Egyptin historiasta jo pitkään ja kerännyt paljon lähdeaineistoa romaania varten, mutta se ei suinkaan ollut hänen ainoa kiinnostuksen kohteensa. Tuotteliaimpina vuosinaan hänen kirjoitustahtinsa oli ällistyttävä. Romaaneja, lehtijuttuja, näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia, toimitettuja tietoteoksia, runoja, mitä vain. Osa työajalla ja osa työajan ulkopuolella. Vasta viimeisinä vuosinaan "tyhjän paperin kammo" alkoi Waltariakin koetella, luontainen kirjoitusnopeus hidastui eikä viimeisinä elinvuosina oikein kunnon vauhtiin enää päässytkään. Mutta siihen asti tekstiä syntyi uskomattomia määriä.

Rajala käsittelee useaan otteeseen Waltariin kohdistuvaa vastustusta. Eräs perusasetelma pysyi samana, vaikka vuosikymmenet vaihtuivat: vasemmalle päin kallellaan olevat kulttuurin edustajat eivät oikein koskaan hyväksyneet porvarillisena pitämäänsä Waltaria. Muitakin vastustajia löytyi. Waltari joutui osallistumaan erilaisiin kirjoituskilpailuihin huolellisesti jälkensä peittäen, sillä hän perustellusti arveli, että valitsijaraadit yrittivät estää hänen voittonsa. Räikein tilanne koettiin Sinuhe egyptiläisen jälkeen, kun Waltari kampattiin viime metreillä Valtion kirjallisuuspalkinnon voittopallilta. Apurahaa Waltari haki vain pari kertaa, viimeiseksi silloin kun hän oli jo varsin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Ei tippunut. Hullua kyllä, "liika ahkeruus" oli paha synti kirjailijalle aina vaan.

Historiallisten romaanien sarjaan liittyvät tutkimustyöt ja matkat 1940-luvulta 1960-luvulle ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa. Viimeistään tässä yhteydessä käy selväksi, että on olemassa historiallisia romaaneja ja "historiallisia" romaaneja. Jälkimmäiset ovat sellaisia, joissa kirjailija on ottanut historiallisen ajanjakson lähinnä kulissiksi, vaivautumatta sen enempää panostaa historialliseen uskottavuuteen. Waltari taas toimi Rajalan mukaan kuin tutkija. Hänen omaksumiskykynsä, lukeneisuutensa ja päättelykykynsä tuntuvat huikeilta, varsinkin kun miettii, kuinka sujuvasti hän sitten purki hankkimansa tiedot historiasta osaksi romaanejaan. Kirja herätti mielenkiinnon jatkaa Waltarin historiallisten romaanien lukemista. Sinuhe egyptiläisen, Turms kuolemattoman ja Ihmiskunnan viholliset olen jo lukenut. Rajalan kuvauksen perusteella esimerkiksi Johannes Angelos voisi olla varsin kiinnostava. Turmsin voisi lukea uudestaankin ja itse asiassa Sinuhenkin pitkästä aikaa, huomasin etteivät sen juonikuviotkaan mitenkään kristallinkirkkaasti mielessä ole.

Erityisen mukavaa oli, että Rajala aivan avoimesti tulkitsee useita Waltarin romaaneja siten, että hän tekee romaanien perusteella johtopäätöksiä Waltarin omasta elämästä. Tätähän itsekin harrastan ja olen täällä blogissa esimerkiksi saanut siitä aika ajoin sapiskaa niiltä, joiden mielestä kirjailijan kirjat ja kirjailijan elämä eivät ole missään tekemisissä keskenään. Ylipäätään kirjan perusteella Waltarista tuli sellainen mielikuva, että siinä lienee ollut sympaattinen, herkkä, huumorintajuinen ja monelta osin syvällinenkin ihminen. Erityisesti elämänsä loppuvaiheessa Waltarin pohdinnat ja kokemukset uskonasioiden tiimoilta tuntuivat jopa riipaisevilta. Ja Waltarin henkeä kunnioittavalta tuntuu sekin, että vaikka elämäkerta on yhtä paksu tiiliskivi kuin kirjailijan itsensä paksuimmat romaanit, ei lopputulos ole raskas ja sekava. Juttu luistaa miellyttävästi, notkeasti ja sujuvasti kuten Waltarin omissakin kirjoissa yleensä on tapana.

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Johannes Angelos

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Lähes 800-sivuinen Ihmiskunnan viholliset sai minut muistamaan, mikä nautinto hyvä historiallinen romaani onkaan. Keisari Neron aikakauden ympärille sijoittuva tarina vei minut antiikin Välimeren maisemiin: Antiokiaan, Roomaan, Kreikkaan, Jerusalemiin. Lisäksi kirjan alkupuolella on kiehtova jakso kelttiläisestä Britanniasta. Enpä muista monenkaan suomalaisen kirjailijan kuvanneen tätä miljöötä ja vielä uskottavasti.

Menen mielelläni siihen lankaan, että uskon todeksi kaiken, mitä kirjailija historiallisessa romaanissa minulle kertoo. Koska olen laiska, en jaksa ruveta etsimään mitään historiallisia tietoteoksia ja pähkäilemään, olikohan se nyt oikeasti näin vai noin. Waltari osaa kuvata historiaa uskottavasti ja samaistuttavasti, joten poimin mielelläni tiedonmurusia tästäkin romaanista. Jos päähäni jää jotain tietoja, jotka ovat vääriä, niin sittenpähän opin oikean tiedon kun jostakin toisesta asiayhteydestä semmoinen vastaan osuu. Fiktiosta opittu historia avitti minulle hyvät koenumerot jo peruskoulussa ja lukiossa, ja myös yliopiston historiantenttien sujumisesta kuuluu iso kiitos kirjoille. Vaikka siellä historian luennoilla opetettiinkiin, ettei ikinä, missään ja milloinkaan voi oppia historiallisia totuuksia kaunokirjallisuudesta, kun ei niitä oikeastaan voi oppia edes historiallisesta tietokirjallisuudesta. Historiaa voi oppia vain alkuperäislähteistä, niin!

Mutta koska minulla ei ole mahdollisuutta mennä kaivelemaan raunioita Välimerelle enkä osaisi löydöksiäni tulkita, vaikka kaivelisinkin, nautin Waltarin kuvaamista tapauksista. Jotenkin on mennyt minulta ohi, että Rooman valtakunnalla oli aktiivisia kauppasuhteita Intiaan asti. Ja vaikka Raamatun tapahtumat ovat tuttuja, en ollut tajunnutkaan etteivät juutalaiset ajanlaskun alussa enää olleet mikään pieni mitätön paimentolaiskansa, vaan näkyvä vähemmistö Rooman valtakunnassa. Juutalaiskortteleita oli kaikissa menestyvissä kaupungeissa ja juutalaiset tunnettiin ahkerina ja menestyvinä kauppiaina ja käsityöläisinä. Mielenkiintoista oli myös, että jo antiikin aikaan harrastettiin antiikin keräilyä. Kirjan päähenkilö Minutus Lausus Manilianus kerää kreikkalaisia patsaita ja etruskien muinaismuistoja, vaikka nämä ovat vaikeasti hankittavissa roomalaisten ryöstelyn ja keräilyinnon vuoksi.

Kirjan raskaahko nimi viittaa suoraan kristittyihin, jotka Nero kerran puheessaan mainitsee ihmiskunnan vihollisiksi. Kirjalle leimallista on tietynlainen kaksoiskirjanpito: Minutus kertoo asiat siten, että pinnalta välittyy yksi totuus, rivien välistä toinen, jota lukija saa arvailla vihjeiden perusteella. Ihmiskunnan vihollisina näyttäytyy enemminkin Rooman ylhäisö. Kirja on tutkielma vallasta. Nero, lapsena tunnettu vielä nimellä Lucius Domitius, on miellyttävä ja reipas nuorukainen, mutta saatuaan keisarin aseman liian nuorena hän turmeltuu arvaamattomaksi diktaattoriksi. Senaatin jäsenet ja ylhäiset suvut kamppailevat vallasta ja juonittelevat armotta. Myrkkyjä keitellään ja veri virtaa, kun armeliain kohtalo tappion edessä on se, että saa aukaista valtimonsa omakätisesti vuotamaan kuiviin.

Minutus on kokonaan toisenluonteinen päähenkilö kuin Sinuhe. Sinuhehan on melko tyypillinen Waltarin hahmo: traaginen ja angstinen murehtija, jolle elämä on turhuutta ja kärsimystä. Näin kevyesti kärjistäen... Minutus muistelee elämänsä vaiheet nuoruudesta vanhuuteen, ja varsinkin nuorena hän näyttäytyy varsin epärunollisena hahmona: käytännönläheisenä, sotilaallisesti suuntautuneena toimijana. Minutuksen eteen Waltari ei myöskään johdata tuhoa ja turmelusta manaavaa viettelijätärtä, jonkalaiseen hänen kirjalliset hahmonsa hyvin usein lankeavat. Runsaasti naisia Minutus kyllä pitkän elämänsä aikana kohtaa, mutta näitä yhdistää se, että he kaikki vievät Minutusta kuin pässiä narussa, tämän itsensä sitä tajuamatta. Tässäkin kerronnan kaksitasoisuus näyttäytyy. Muualla se näkyy esimerkiksi kohdissa, joissa Minutus kuvaa keisari Neron viehätystä julkisiin soitto- ja lauluesityksiin, Neron pitäessä itseään maanpiirin parhaana laulajana. Minutus toteaa, ettei voi aiheeseen ottaa kantaa epämusikaalisuutensa vuoksi.

Naishahmot ovat varsin kiinnostavia: brittiläinen jäniksen papitar Lugunda, keisari Claudiuksen tulisieluinen äpärätytär Claudia, kristityksi kääntynyt vanha ateenalainen hetaira Damaris, roomalainen ylhäisönainen Antonia... Suhteet loppuvat tavalla tai toisella, jäljelle jää Julius-poika, jolle Minutus muistelmansa osoittaa. Suhteessa toistuu osittain myös Minutuksen ja hänen oman isänsä suhde: Markus Mezentius Manilianus on varsinkin kirjan alkuvaiheessa näkyvä hahmo. Hänen nuoruuteensa pääsisi tutustumaan romaanissa Valtakunnan salaisuus.

Vallan turmelevuuden lisäksi kirjan toinen, kevyempi pohjavire on usko. Aiheen kuvaus tiivistyy Markus Manilianuksen toteamukseen, jossa olen kuulevinani Waltarin oman vakaumuksen: "Uskon lahja on käsittämätön. Minulle on sitä annettu vain puoliksi, niin että aina olen epävarma ja onneton ihminen."

Waltari kuvaa monia Uuden testamentin tapahtumia omasta näkökulmastaan. Kirjan sivuilta löytyy Paulus, joka perustaa monia seurakuntia Välimeren rannoille. Hänen kannattajansa pitävät häntä vakuuttavampana kuin vanhaa kalastaja Keefasta, joka kielitaidottomana päätyy Roomaan kertoakseen omin silmin seuraamansa Jeesus nasaretilaisen elämästä. Kintereillä hääräävät muun muassa lääkäri Luukas ja tullimies Markus kokoillen muistiinpanoja Jeesuksen elämästä. Kuhisevasta, kosmopoliittisesta Roomasta löytyy tällekin uskolle uusia kannattajia, tosin Minutus elämänsä ehtoopuolelle ennustelee kristittyjen liikehdinnän hajoavan sisäisiin eripuraisuuksiin ja jäävän uusien, kiinnostavampien uskontojen jalkoihin. Hyvin kirjassa kuvataankin hurskaiden keskinäisiä riitoja: juutalaiset inhoavat kristittyjä ja vielä enemmän kristityiksi kääntyneitä juutalaisia. Nämä puolestaan eivät ole aina varmoja, voivatko muutkin kuin juutalaiset edes ryhtyä kristityiksi. Karismaattiset johtajat vetävät puoleensa omia kannattajiaan, jotka ryhtyvät kamppailemaan muiden suuntausten edustajia vastaan. Minutus seuraa tätä kaikkea tarkkaillen ja kiinnostuneena, kokematta itse kuitenkaan ylimaallisia uskon kokemuksia. Taustalla Rooman oma, vanha monijumalainen uskonto näyttää taantuneen rituaaleiksi samalla lailla kuin tapakristittyjen Suomessa nykyään: kalenterin määräämät juhlat suoritetaan, mutta aitoa uskoa vanhoihin jumaliin tuntuu löytyvän vain kovin harvalta.

Olisipa mukava lukea jostain, miten Waltarin kuvaamat seksuaalisuuden ilmiöt menivät Suomessa läpi kirjan julkaisuajankohtana. Onko selitys siinä, että näin paksuja tiiliskiviä ei tiukoinkaan sensori jaksa kahlata läpi ilman aitoa kirjallista kipinää? Rooman valtakunnan tapojen puitteissa kun kirjan sivuilla esiintyy homoseksuaalisuutta, pedofiliaa, eläimiin sekaantumista ja jopa transseksuaali. Kirja on alunperin ilmestynyt vuonna 1964, ja voisin kuvitella että muussa kuin historiallisen romaanin kontekstissa tämmöiset asiat eivät niin vain olisi romaanin sivuille päässeet. Ehkä Panu Rajala valaisee tätä asiaa syksyllä ilmestyvässä Waltari-elämäkerrassa, ellen sitä ennen satu bongaamaan jostakin lisätietoa.

Historiallisista romaaneista nautin erityisen paljon, koska olen kiinnostunut historiasta. Kiinnostus historiaan taas on syntynyt ja kehittynyt paljolti juuri historiallisten romaanien kautta. Oli ihanaa upottautua antiikin maailmaan. Antiikki on kiehtova, laaja ja monimuotoinen ajanjakso. Minulla on ollut jo jonkin aikaa mielessä kiinnostus opetella edes vähän latinaa. Joulun aikana jemmasinkin lainaksi äidin vanhan oppikirjan, Edvin Linkomiehen Latinan kieliopin. Koska Edvin ei jostain syystä ole aikanaan ymmärtänyt lukea esimerkkilauseitaan mp3-muotoon ja laittaa nettiin jakoon, jouduin etsimään ääntämisopastusta latinaan muualta. Jos joku muu haluaa käyttää aikaansa näin äärimmäisen käytännönläheiseen harrastukseen, tässä minun vinkkini. Greeklatinaudio-sivustolle on koottu mp3-nauhoituksia Uuden testamentin luvuista kreikaksi ja latinaksi. Itse aloitin Matteuksen evankeliumin luvusta 4, koska se on lyhyt ja juonenkäänteitä on helppo seurata: Jeesus keskustelee paholaisen kanssa erämaassa ja tämän jälkeen kutsuu ensimmäiset opetuslapsensa. Tekstiä kannattaa seurata esimerkiksi tältä sivulta, jossa on vierekkäin sama teksti latinaksi ja englanniksi. En ole kauhean tunnollisesti ruvennut latinaa vielä pänttäämään, mutta osaan jo sanoa uskottavan kuuloisella aksentilla esimerkiksi "Non in pane solo vivet homo" (ei ihminen elä ainoastaan leivästä) ja "Quadraginta diebus et quadraginta noctibus"(neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä). Edvin Linkomiehen osaaminen tulee tarpeeseen siinä vaiheessa, kun pitää saada pikaopastus vaikka persoonapronomeihin tai verbien taivutuksiin.

Lopuksi vielä aivan aiheeseen liittymättä tämmöinen mielestäni virkistävä ja hauska videolinkki. Onhan tässä tietysti sellainen aihekytkös, että paini urheilumuotona periytyy antiikin ajoilta. Minusta tämä kyseinen esitys on varsin kannustava!

Lue myös nämä:
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria

Mika Waltari: Pienoisromaanit

Mika Waltarin Pienoisromaaneja metsästelin puolilaiskasti divareista jo jonkun aikaa. Olen lukenut nämä aikaisemmin semmoisena 1990-luvun puolivälin keltakantisena painoksena. Sitä en löytänyt, mutta tilasin sitten Antikka.netistä vuoden 1966 painoksen, joten eipä ole valittamista.

Tuo ensimmäinen lukukerta tapahtui Pietarissa kesällä 2003. Se on helppo muistaa, koska asuin tuon kesän kaupungissa ja kävin lainaamassa suomenkielistä luettavaa Pietarin Suomi-instituutin mukavasta pikku kirjastosta. Pienissä kirjastoissa on aina se hyvä puoli, että niissä on tiivis valikoima ja lukijana on helppo eksyä kiinnostavien kirjatuttavuuksien pariin. Luin tuolloin myös Jorma Ojaharjun mainion omaelämäkerran Tämä elomme riemu ja rikkaus ja Eeva Kilven novelleja. Muuten olen Waltarilta lukenut Sinuhe egyptiläisen, useampaankin kertaan ja ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana, Turms kuolemattoman, lasten satukirja Kiinalaisen kissan ja jotain muutakin. Sinuhen sain hienona kuvapainoksena mummilta rippilahjaksi, ja pari vuotta takaperin samaa sarjaa olevan Turms kuolemattoman äidiltä. Juuri tässä Pienoisromaanit-kokoelmassa on mukana tuo mainostamani heroiinitarina. Jos olisin iltapäivälehden toimittaja ja uutisrintamalla olisi hiljaista, laittaisin jonakin päivänä lehteen lööpin "MIKA WALTARI YLLYTTI HEROIININ KÄYTTÖÖN". Ennen maailmanloppua -niminen tarina on nimittäin hurmaava ylityslaulu dekadenttiselle tuholle ja rappiolle. Se sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, ja siinä puolueeton pohjoismainen lehtimies tempautuu Saksasta mukaan loisteliaisiin suurjuhliin jonnekin Etelä-Eurooppaan. Hän tutustuu matkallaan viehättävään, tunnettuun elokuvanäyttelijättäreen.

"Sitoessani solmiota palasi elokuvanäyttelijätär luokseni. Hänellä oli yllään aamutakki, jonka punaista silkkiä pitkin juoksi hopeisia susia. Vesipisaroita vuoti hänen paljaita sääriään pitkin.

- Tahdotteko heroiinitabletin, hän kysyi avuliaasti ja ojensi kultaista rasiaansa. - Se tekee kaiken helpommaksi."

Muiksi suosikkitarinoikseni tämän kolmentoista pienoisromaanin kokoelman joukosta nousivat tällä lukukerralla Fine van Brooklyn, Kultakutri, Kuun maisema ja Pariisilaissolmio. Eipä moitteen sanaa ole muissakaan, tosin ehkä ensimmäinen, 1920-luvun lopulla alun perin julkaistu Multa kukkii on hieman kuivakkaampi ja ontompi kuin myöhäisemmät tuotokset. Suurin osa muista on kirjoitettu 1940-luvulla, ja toistuva teema onkin sodan aiheuttama maailmanpalo: miten vanha maailma romahti ihmisten ympärille, tavat ja tottumukset ja ihmisyksilön sielunrakennekin meni sodan pyörteessä uusiksi. Tämä kokemus välittyy Waltarin tekstistä hyvin voimakkaasti. On aika ennen sotaa ja aika sodan jälkeen. Sodan aika on huumaavaa, villiä, epätoivoista, kaiken irti ottavaa, elämässä kaikin voimin kiinni roikkumista. Parhaimmillaan Waltarilla on taito olla ylevä ilman, että se kääntyy koomiseksi tai tyhjäksi. Hänen kertojanäänensä on tunnistettava ja viehättävä. Voisiko häntä sanoa tarkkasilmäiseksi romantikoksi. Hän havainnoi kyllä ympäröivää maailmaa terävästi ja tarkasti, mutta osaa myös heittäytyä palvomaan kauneutta.

Lukijana arvostan muutenkin sitä, että kirjailija ammentaa kertojana runsaudensarvesta. Olen vähän huono ihailemaan minimalistista romaanitaidetta. Waltari oli valtavan tuottelias, ja osasi ottaa aiheensa melkein mistä tahansa. Ei puhettakaan, että hän olisi jänkännyt yhtä ja samaa aihetta niukoin, kymmenen vuoden välein ilmestyvin kirjoihin. Lisäksi tämänkertainen lukukokemukseni oli jotenkin erityisen elokuvallinen. Ikään kuin olisin katsellut tarinoita pääni sisäisinä elokuvina. Vaikkapa Pariisilaissolmio oli aivan ihana. Siinä ikääntynyt pankinjohtaja, käy grogilla Kämpissä vanhan ystävänsä kanssa, viehättyy sihteeriinsä, muistelee nuoruuttaan Pariisissa.

"Koetin sormissani solmiota ja oli kuin siitä olisi virrannut voimaa minuun. Sisuni kuohahti. Olin vanheneva, rauhallinen mies, joka en koskaan sanonut pahaa sanaa kenellekään. Mitä oikeutta kenelläkään oli polkea tunteitani ja harrastuksiani. Täsmällisyydellä ja uutteralla työllä, puutavara-alan tuntemukseni ja kielitaitoni ansiosta, olin saavuttanut nykyisen asemani pankissa ja minulla oli oikeus pukeutua niinkuin itse halusin, kenenkään irvistelemättä. Pääjohtaja sai sitoa vaikka kengännauhan kaulaansa eikä kenenkään mieleen olisi tullut nähdä siinä mitään omituista. Ei niin että moinen päähänpisto olisi koskaan juolahtanut hänen mieleensä, mutta toiselta puolen hänen solmionsa eivät paljon eronneet kengännauhoista. Nyt minulla oli kaulassani mitä hienoin pariisilaissolmio, oikea kilpa-ajosolmio, enkä aikonut erota siitä taistelutta.

- Enkä riisu, sanoin uhkaavasti.

Mitä suurimmaksi hämmästyksekseni vaimoni ei jatkanut keskustelua, kohautti vain kevyesti olkapäitään ja ravisti päätään."

Monissa muissa tarinoissa liikutaan niin ikään vanhassa Helsingissä, mutta kadun varjoisalla puolella. Esimerkiksi Jokin ihmisessä sekä Kultakutri sijoittuvat suorastaan alamaailman pariin, kuvaavat häikäilemättömiä, rikollisia ihmisiä, jotka tekevät pahaa lapsesta asti ja joilla on villi veri ja kulkijan luonto. Mutta Waltarin kertomina tällaisetkin päähenkilöt kuulostavat romanttisilta onnensotureilta, vaikka maailman pimeää puolta ei suinkaan peitellä. Usein teemana toistuu myös nuoren ihmisen kasvu viattomasta ja kirkkaasti tuntevasta lapsesta kyyniseksi, väsähtäneeksi aikuiseksi, jonka nautinnot ovat jo sameat ja ajatukset kovat. Erityisesti tähän paneudutaan Kuun maisemassa. Siinä on monta kiehtovaa luonnekuvaa, varsinkin kerrottaessa Miriamista, uskonnollisten kasvatusvanhempin luota näyttelijän oppiin pakenevasta tytöstä. Hän tuo mieleen jonkun vanhan maailman viettelijättären, Liana Kaarinan tai Anneli Saulin:

"- Sinusta on tullut kuuluisa. Onneksi olkoon, sanoin tuntien ettei kulunut ulsterini sopinut hänen turkkinsa rinnalle.

Hän kurotti suunsa korvani puoleen, ihmisten tähden veitikkamaisesti hymyillen, kuin sanoakseen minulle jotakin viehättävää ja kuiskasi: "Haista itse." Niin hän kuiskasi minulle kuin pahasisuinen pikkutyttö laitakaupungilta. Säpsähdin ihmisten tähden, mutta minun oli pakko naurahtaa.

- Epäonnistuin teatterissa, hän sanoi. - Elokuva jauhetaan kokoon kuva kuvalta. Minulla on filmaattiset kasvot. Kuva kuvalta osaan sanoa repliikitkin, vaikka näyttämöllä unohdan ne. Minussa on hermovika. Siksi kuolen näyttämöllä. Mutta en ole kylliksi postikortti päästäkseni elokuvien pääosiin. Minulla on erikoisalani. Heinäkasa. Siinä olen hyvä. Kai sen olet huomannut."

Onnistuin näköjään olemaan lukuajoituksessani suorastaan trendikäs, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Waltarin syntymästä. Toivottavasti saamme paljon kiintoisia Waltari-juttuja eri medioista. Onkin erikoista, ettei Waltarista ole kirjoitettu kovinkaan paljon elämäkertateoksia tai tutkimuksia. Hänhän kuolikin jo 1970-luvun lopulla, joten luulisi pahimpien elinaikana hänen päälleen langetettujen rasitteiden, kuten viihdekirjailijan leiman, jo hälvenneen. Kirjakaupassa törmäsin uudehkoon Waltari-kirjaan, joka näköjään on mennyt vieläpä oppikirjojen luokituksen alle. Ehkä tuo täytyy lukea kumminkin, ja odotella josko Panu Rajala saisi joskus sen Waltari-kirjan valmiiksi, jota hän on jo lehdissä mainostanut etukäteen.

Näitä pienoisromaaneja suosittelen lämpimästi ja tasapuolisesti kaikille. Jos runsas, kaunopuheinen kieli ja kuvaus kiinnostaa, samoin kuin dekadenttisen romanttiset henkilöhahmot potemassa maailmantuskaa, sekä viehättävästi säilynyt ajankuva ja hurmaava suomen kielen käyttö, on Waltari varma nakki. Jotain merkillistä hänen kerronnassaan on, jotain joka jää mieleen kytemään ja jättää lukijaan jälkensä.

EDIT: 13.1.08 Hesarissa oli kiintoisa juttu taiteilija Yrjö Saarisesta, jonka kirjallinen vastine löytyy kokoelman pienoisromaanista Jäinen saari.

...Lisäksi Antikka.netistä tärppäsi ja tilasin myös sen keltakantisen uusintapainoksen. :P Tämmöistä se on kirjojen keräilijän elämä näköjään. No, toinen kappale pitänee toimittaa divariin joskus hyllyntyhjennyspäivänä.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Juhani Aho: Yksin
Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack