Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kansi: Pekka Loiri / Siltala.

Antti Heikkisen Pihkatappi jäi mieleen jo kesällä Amman hurmaavan murteella kirjoitetun arvion ansiosta. Sopivasti kirja tupsahtikin postiluukusta Pienen esikoiskirjakerhon jäsenkirjana loppukesästä. Sittemmin Pihkatapin on lukenut moni muukin, Arja, Katja ja Kirsi ainakin. Kirja myös voitti vähän aikaa sitten Savonia-palkinnon. Kannattaa lukea myös Amman tekemä Heikkisen haastattelu.

Pihkatappi toi nopeasti mieleen Heikki Turusen kirjat. Tämä on kuin muutamalla vuosikymmenellä nuorennettu ja tuoreutettu Turusen romaani. Turusen Raivaaja-sarjan päähenkilönä on kirjailijan alter ego Heino Oinonen ja Turusen vakioteemana on maaseudun tyhjeneminen ja autioituminen. Heikkisen kirjassa päähenkilönä on esikoiskirjaansa työstävä Taskisen Jussi ja Itä-Suomen hiipuminen on vahvasti esillä. Siinä missä Turunen kuvaa sodanjälkeisten asutustilojen kylmenemistä, jäävät Heikkisen EU-ajan kirjassa jo vuosisataiset sukutilatkin isännättömiksi.

Vaikka en maatilan tyttö itse olekaan, oli kirjassa todella paljon tuttua ja kipeääkin. Kainuulaisesta pikkukunnasta etelään valuneena tunnistan hyvin Jussin jaakobinpainin, ne tunnot joita oman kotikylän vanheneminen ja hiljeneminen herättää. Pitäisikö nuorten ihan velvollisuudentunnosta jäädä kotikulmille jatkamaan elämää? Toisaalta Heikkinen onnistuu välittämään hyvin ajan historiallis-yhteiskunnallisen murroksen. Yksilö pääsi tekemään omia valintojaan aiempaa vapaammin, kääntöpuolena tosin kylä- ja sukuyhteisöt hajosivat tai ainakin haurastuivat.

Kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta on usein vähän tylsää ja hieman epäluuloisesti aluksi suhtauduinkin Jussiin, joka kuvailee kirjoittamisen täyteisiä öitä ja käsikirjoituksen työstöä. Pihkatapin edetessä epäluuloni kuitenkin hälvenivät. Kirjaan syntyy kaksi tarinalinjaa, jotka lähenevät tarinan kliimaksia eri suunnista. Käsikirjoituksessa Jussi kuvaa sukunsa vaiheita ja omaa lapsuuttaan. Reaaliajan tarinalinjassa Jussi lähtee Pohjois-Savoon isäänsä tervehtimään ja joutuu nenätysten monien asioiden kanssa, jotka luuli jo jättäneensä taakseen.

Minäkertoja Jussi muistelee elämäänsä parhaimmillaan ihanan sydämeenkäyvästi ja pistävän kipeästi. Värikkäät sukulaiset ja naapurit kuvataan elävästi, kirjailijan ja näyttelijän urasta haaveilevaa poikaa ei isä aina ymmärrä, toivoohan hän pojasta nuorta isäntää ja tilan jatkajaa. Mutta siinä missä Jussin isälle, ukille ja isoukille isännyys lankesi itsestäänselvänä kohtalona, ei 1980-luvun puolella syntyneelle pojalle maanviljelijän elämä tunnukaan houkuttelevalta. Ei vaikka metsää olisi satoja hehtaareja, navetassa kymmeniä lypsäviä ja elämisen eväät muutenkin kohdallaan.

Pohjoissavolainen murredialogi on hersyvän helmeilevää luettavaa. Savolaisgeenini hyrisivät tyytyväisyyttään dialogin äärellä. Lisäksi 80- ja 90-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneille kirja tarjoaa monin paikoin melkoista nostalgiaa:

"Joskun olin kipeä, silloin tarvittiin taas mummojen apua. Toivo-ukki ei tullut vahdikseni koskaan yksin, Hannes-ukki oli jo haudassa. Lypsyaikana katsoimme Ruutuysiä. Rauha-mummo oli siinä pelissä haka.

- Se on se Elvis Resli! Se laalaja, joka joi ihtesä hengiltä. Amerikasta. Ee tuo soettaja vuan älyä, minä jo huulista tunsin. Eekä tuo Viljamua minusta niin kaksisen näkönen akka oo, vaikka on entinen missi. Minuahan ne nuorempana sanovat ihan sen Esteri Toivasen näköseks. Tiijjä sitten. Liekkö ollu jottain sammoo..."

Välillä lukemiseni tosin töksähti pieniin huolimattomuusvirheisiin. Siltalan kirjat ovat yleensä viimeisen päälle kustannustoimitettuja, mutta tähän on joitakin kömmähdyksiä jäänyt. Eräässä kohtauksessa keittiössä oleva henkilö lähtee kohti keittiötä, kerran Katariina muuttui Mintuksi kesken kaiken, välillä aikajänteiden sekoittuminen pisti hieman päätä pyörälle. Pienistä yksityiskohdista takerruin erityisesti sotamuistoon, jossa mainittiin rintamalla kiertänyt Viherlaakson Anna -kirja. Mahtoiko kyseessä olla kuitenkin Annan nuoruusvuodet, Annan kotitalohan on Vihervaara? Fennica-tietokannasta ei löytynyt Viherlaakson Annaa. Perustan olettamukseni mieleenjääneelle muistolle Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt -haastatteluteoksesta. Siinä rintamalla ollut sotilas kertoi kuinka Annan nuoruusvuodet kiersi luettavana kädestä käteen.

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin onnistunut esikoisromaani, elävä, hengittävä, hauska ja surumielinenkin. Eräässä kohtauksessa itkukin tirahti. Heikkisen seuraavan kirjan aion lukea aivan varmasti - hänellä on nimittäin työn alla Juice Leskisen elämäkerta. Olen pitkäaikainen Juice-fani, joten kirja kuulostaa jo nyt yhdeltä vuoden 2014 houkuttelevimmista teoksista.

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Simpauttaja
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Kansi: Sami Saramäki / WSOY.

Virpi Pöyhösen esikoisromaaniin Hän rakastaa minua pääsin tutustumaan jo helmikuussa WSOY:n kirjaillassa. Kirja tupsahti postiluukusta Pienen esikoiskirjakerhon jäsenkirjana. Kirjan on lukenut myös ainakin Sanna.

Pöyhönen näkyy olevan saman ikäinen kuin minä, ja vaikkei pelkkä ikä automaattisesti tarkoita samankaltaisuutta, kolahti kirja minuun heti alkuun jotenkin henkilökohtaisella ja samastuttavalla tavalla. Näin kävi siitä huolimatta, ettei elämäntilanteessani ole erityisiä yhtäläisyyksiä kirjan kahden päähenkilön kanssa. Jotain tunnistettavaa ja koskettavaakin Pöyhönen on selvästi kirjansa maailmaan saanut.

Kirjassa vuorottelee kaksi kertojanääntä. Toimittajana työskentelevä Krista virittelee salasuhteen työkaverinsa, perheellisen Harrin kanssa. Lukiolainen Kiira on palannut juuri Turkuun vietettyään vuoden vaihto-oppilaana Wyomingissa. Hän ikävöi ystäviään Wyomingissa ja häpeää vaihtovuoden aikana kertyneitä liikakilojaan. Naisten elämänkulku yhdistetään klassisella tavalla, yhteisen esineen kautta. Kiira löytää Kristan hukkaaman käsilaukun, ja vaikka hän tietää että se pitäisi viedä poliisille, hän mieluummin jäljittää laukun omistajan ja ryhtyy salaa vakoilemaan tämän elämää.

Minusta kirja kertoi ennen kaikkea siitä, millaisia tarinoita ihminen kertoo itselleen omasta elämästään. Onko "oikeanlaisen" tarinan ja todellisuuden välillä ristiriita? Ovatko ystävyyssuhteet yhtä auvoisia, rakkaus yhtä intohimoista, muistot yhtä tosia kuin haluaisi uskoa?

Sekä Kristan että Kiiran kulissit alkavat rakoilla sitä enemmän, mitä pitemmälle kirja etenee. Erityisesti Krista joutuu pudotetuksi polvilleen - lukija saa itse tulkita, kuinka paljon hän kokemastaan oppii vai oppiiko mitään. Kristalla on selvästi mielessään kaava, jonka avulla salasuhteesta saa muokattua onnellisen rakkaustarinan. Kun ei vaadi liikoja eikä painosta miestä, vaan esiintyy itsenäisenä, viettelevänä rakastajattarena, saapuu mies omasta halustaan lemmenpesään. Vai saapuuko?

Kirjassa liikutaan maantieteellisesti laajalla alueella, sillä Kiiran muistot Wyomingista kuvataan elävästi ja kiinnostavasti ja Kristan ja Harrin työmatka Japaniin on tärkeässä roolissa. Minulle Turku ei ole erityisen tuttu kaupunki, mutta sen verran olen siellä liikkunut, että kaupungin tunnelma heräsi kirjassa eloon.

Hän rakastaa minua on alle 200-sivuinen, mutta intensiivinen ja täysi kirja. Pöyhönen kirjoittaa hyvää ja elävää kieltä. Pari pientä kirjoitusvirhettä oli jäänyt siivoamatta, ja ainakin yksi "klaffivirhe" löytyi: sivulla 49 Krista ja Harri menevät mökkeilemään merenrantaan, mutta aikovat uida järvenselällä. Nämä olivat kuitenkin pikkujuttuja, sillä kokonaisuus toimi.

Lue myös nämä:
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Venla Hiidensalo: Mediahuora
Turkka Hautala: Salo

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Kuva: Markus Pyörälä / WSOY.

Tässäpä kirja, jota kukaan ei taatusti luonnehdi ihanaksi. Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu saapui PEKKin jäsenkirjana joskus loppukesästä. Kirja on liki 500-sivuinen ja kooltaan melko muhkea. Kansi on täräyttävän turkoosi, mutta siinä mielessä onnistunut, että kanteen löytyy uusia merkityksiä sitä mukaa kun kirjaa lukee. Liekö tämä osasyynä siihen, että Hitlerin kylkiluu on mukana Helsingin Sanomien parhaan esikoiskirjakannen äänestyksessä. Blogeissa kirjasta on osunut silmiin toistaiseksi vasta yksi arvio, se löytyy Booksyn blogista.

Luettuani vajaat 80 sivua harkitsin kirjan jättämistä kesken. Kirjan mauttomuudet ärsyttivät minua suunnattomasti. Tuohon mennessä kirjassa oli ehditty muun muassa käydä huorissa, runkata ja ampua variksia haulikolla. Vaikka luen mielelläni melko naturalistisiakin kirjoja, haluan että ronskiudella on jonkinlainen syvyysulottuvuus. Kun Arto Salminen kuvaa elämän rumia puolia, on tekstissä aina mukana kuulas, yhteiskunnallinen sanoma. Suhosen kuvaamana rumuus vaikutti vain mässäilyltä.

Miksi jatkoin? Ensinnäkin 80 sivua on jo aika paljon, tuntuu että sinne asti luettua kannattaisi jatkaa loppuun asti. Jos lopettaa ennen sivua 50, tuntuu kirja olevan vielä riittävän alussa, jotta sen voi hylätä. Toiseksi mietin, että jos kirja herättää minussa voimakkaita tunteita, ei se voi olla ihan huono, vaikka tunteet sitten olisivatkin inhotus ja ärsyyntyminen. Kolmanneksi en voinut olla myöntämättä, että Suhonen kirjoittaa aika hyvin. Hitlerin kylkiluussa on paljon samaa kuin Juha Vuorisen tyylissä, tosin omakohtaista lukukokemusta Vuorisen kirjoista minulla on vain No, vellin verran. Vertailun perusteella pidän Suhosta teknisesti paljon parempana kirjoittajana kuin Vuorista. Mutta onhan Suhonen ammattitoimittaja, hän toimi pitkään City-lehden päätoimittajana, joten sietääkin osata kirjoittaa. Lisäksi sijoitan Hitlerin kylkiluun veijariromaanien perinteen jatkajaksi. Kirjallisina esikuvina voi pitää myös Arto Paasilinnaa ja Veikko Huovista.

Hitlerin kylkiluu on tiukasti ajankohtainen, tapahtumat alkavat kesällä 2012 ja syksyn kunnallisvaaleihin valmistautuminen on osa juonta. Juoneen kasataan kaikenlaista poliittisesti epäkorrektia ainesta. Päähenkilöt Muttilainen, Parviainen ja Hildén muodostavat Sinivalkoisen Veljeskunnan, joka haluaa lyödä vaaleissa läpi kansallissosialistisella puolueella - siis natsipuolueella. Miehet ihailevat Hitleriä ja omaksuvat puolueen ohjelmaan kaikenlaista natsi-Saksan perinnettä. Veljeskuntaa johtaa ruoppaaja Jaakko Muttilainen. Suhonen onnistuu kuvaamaan hänet turhan elävällä tavalla - Muttilainen kun edustaa ihmistyyppiä, jota minun on reaalielämässä vaikea arvostaa. Hän on rasistinen, sovinistinen ja väkivaltainen, muista ihmisistä ja ympäristöstä piittaamaton. Varsinainen sikaniska siis.

Entäs sitten natsiaatteella leikittely... Suhosen ajankohtaissatiiri osuu siinä mielessä maaliin, että onhan poliittinen keskustelu Suomessa ollut aika kiehuvaa viime aikoina. Kaikenlaisia äärioikeistosyytöksiä on nähty, mutta porvoolainen Veljeskunta menee näiden kaikkien näiden yli.

Palataan sivuun 80 ja keskeyttämispohdintojeni taitekohtaan. Kun päätin jatkaa kirjaa eteenpäin, parani lukukokemukseni huomattavasti. Joko tarina alkoi vetää paremmin tai sitten vain pääsin allergisen reaktioni yli. Suhonen rytmittää kirjan aika hyvin, sillä alussa tapahtumia pohjustetaan ja perustellaan, sitten alkaa vauhdikas venematka takaa-ajoineen halki Itämeren, kun Veljeskunta selvittää Hitlerin todellista kohtaloa. Mitä pitemmälle mennään, sitä mielikuvituksellisemmiksi käänteet käyvät. Sen verran taitavasti Suhonen viljelee vakuuttavan oloista nippelitietoa, että heräsi halu lukea jotain hieman faktapohjaisempaa Hitler-tutkimusta, että voisin arvioida kirjan väitteiden uskottavuutta paremmin...

Loppu oli suorastaan katharttinen - paha saa palkkansa. Mutta aivan viimeiset käänteet saivat minut ymmälleni. Kirjan lukeneet voivat arvuutella tapahtumien todellista laitaa Juonittelua-blogissa. Huom! Ei kannata klikata, jos ei halua spoilata kirjaa itseltään, sillä Juonittelua-blogissa kirjan lukeneet ihmiset keskustelevat kirjan juonenkäänteistä tavalla, joka varmasti spoilaa. 

Tässäpä näyte kirjan tyylistä:

"Silloin Elisa oli muistanut, että Muttilaisella ja Jörgillä oli jotain yhteistä. Aate. Jos nyt Jörgin neekerivihaa voi aatteeksi kutsua, mutta sama päähänpinttymä kuitenkin. Oli Jörg Hitleristäkin puhunut ylistävään sävyyn, kun varustamo ei ollut vakinaistanut sitä. Mutta oli jotain muutakin, annas olla, ja kun hän pinnisti, hän muisti. Jörg oli tatuoinut hauikseensa hakaristin. Puhetta oli ollut vain siitä, kulkivatko ristin sakarat oikeaan suuntaan, mutta tätä Elisa ei Muttilaiselle kehdannut mainita. Eikä sitäkään, että aivan viimeisimmän tiedon mukaan - jos Elisa oli Facebook-statuksen osannut oikein tulkita - Jörg oli saanut laivalta potkut ja toimi nyt vessavahtina Hampurin ohittavalla moottoritiellä."

Esikoiskirjaksi Hitlerin kylkiluu on mielestäni kypsä ja tasapainoinen. Se on myös uudeksi kirjaksi melkoisen hyvin kustannustoimitettu - lukijana ei tietenkään voi kuin arvailla onko Suhonen kenties tuottanut poikkeuksellisen valmista tekstiä vai onko kirjan kustannustoimittajalla ollut oikeasti aikaa paneutua kirjaan. Tosin pientä hiomista vielä olisi tarvittu: välillä on hassuja virheitä, kuten Häyrisen muuttuminen Ryhäseksi ja takaisin kesken kappaleen.

Tykkäsin tekstin poljennosta ja laajanpuoleisesta kielellisestä rekisteristä. Kerronta etenee kolmannessa persoonassa, mutta eri henkilöiden näkökulmista kerrotut luvut erottuvat toisistaan mukavasti. Erityisesti Mirja Muttilaisen naisellinen naiivius huvitti. Jos Suhonen jatkaa kaunokirjallista uraansa, saattaa tyylilajikin vaihtua: PEKKin jäsenkirjeessä Suhonen kertoo kuvitelleensa, että hänen esikoisromaaninsa olisi kirjallisesti niukka ja vakava, mutta Veljeskunnan tarina vei mennessään.

Hitlerin kylkiluun luulisi tekevän kauppansa isänpäivän ja joulun kirjamyynnissä, sillä arvioin kirjan kolahtavan niihin, jotka pitävät yllämainituista Juha Vuorisen ja Arto Paasilinnan kirjoista sekä Veikko Huovisen ronskimmasta puolesta. Kaltaiseni feministisesti ajattelevat kulttuuritantat eivät välttämättä ole kirjan tyypillisintä kohderyhmää, mutta kyllä minäkin alkuärsytyksen jälkeen pääsin viihtymisen makuun.

Lue myös nämä:
Juha Vuorinen: No, velli
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Arto Salminen: Ei-kuori

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Kuva: Otava.

Venla Hiidensalon Mediahuora tupsahti postiluukusta PEKKin jäsenkirjana samoihin aikoihin kun olin ehtinyt lukea Hesarista kirjan arvion. Kirja kuulosti kiinnostavalta, vaikkei Hesari kirjaa erityisemmin ylistänytkään. Mediahuoran on ehtinyt lukea myös Jenni, joka ei myöskään varauksettomasti ihastunut. Muuallakin silmiin on osunut negatiivista palautetta kirjasta, lukekaa vaikka tämä Sami Lotilan blogikirjoitus Markkinointi & Mainonnan sivuilla. Aiheeseen laajemmin liittyy myös Aamuvirkku yksisarvisen kirjoitus "Suomesta puuttuu nuorten aikuisten journalismi".

Sinänsä en ihmettele nihkeitä kommentteja, sillä kirjassa on paljon sellaista, joka varmasti ärsyttää monia ihmisiä. Samaan hengenvetoon voin kumminkin sanoa, että minuun kirja osui. Takakannessa luonnehditaan Hiidensalon tyyliä mustaksi huumoriksi, ja tämän allekirjoitan. Kirja oli myös melkoisen vetävä, tämän parissa kävi niin, että lukemista ei olisi malttanut jättää kesken, vaan huomasin lukevani "vielä pari sivua" vaikka olisi pitänyt vaikkapa ruveta nukkumaan. Monin paikoin nauraa röhötin ääneen.

Arvelen kirjan toimineen minulle eräänlaisena "naistenlehtiterapiana". Kuten olen eri yhteyksissä kertonut, olen ahkera naistenlehtien lukija. Tilaan tai olen tilannut eri lehtiä, ja kampaajalla tai odotushuoneissa luen tai silmäilen kaikki käsiin osuvat naistenlehdet. Minulle kelpaa kaikki, vaikka kanneton ET-lehti kolmen vuoden takaa.

Kuitenkin aika ajoin ärryn naistenlehtien parissa, jos olen nauttinut niitä liikaa putkeen. Tuntuu siltä, että eri ihmisistä väännetään haastattelut melkein puolipakolla samaan kaavaan. Juuri tähän Hiidensalo tarttuu päähenkilönsä, toimittaja Maria Vartiaisen kautta. Maria on freelancer, joka avustaa Lehti-nimistä sanomalehteä ja Olen Nainen -naistenlehteä. Hän käy haastattelemassa iskelmätähden leskeä, narkkarin morsianta, julkisuuskuvansa kaunistamista haluavaa miespoliitikkoa ja vaikka keitä. Maria näkee todellisuuden, mutta lopputuloksena olevissa artikkeleissa ei tunnu kovin usein olevan yhteistä tositapahtumien kanssa. Ja jos Maria ei itse kirjoita juttujaan ennalta-arvattavaan kaavaan, viimeistään toimituspäällikkö Jorma Tikka editoi jutut uuteen uskoon.

No entä sitten? Akkojen hömpötystähän nämä ihmissuhdehaastattelut ovat, harmitonta kevyttä viihdettä, vai mitä? Mielestäni eivät. Uskon, että poliittisen propagandan lailla media muokkaa yleisönsä mieltä, minunkin. Nykyään osaan kiinnittää huomiota juttujen rakenteisiin ja kaavoihin, mutta muistan, että nuorempana tiettyjen juttujen lukeminen herätti usein epämääräistä syyllisyyttä ja muutoksen kaipuuta. Joskus kyse oli pienistä asioista, joskus isommista.   

Pinkin pinnallisuuden alla Hiidensalo käy käsiksi isoihin asioihin. Kirjassa viitataan muun muassa freelancerien avustajasopimuksiin. Tosielämän tilanteesta suosittelen luettavaksi valokuvaaja Kari Kuukan blogikirjoitusta kommentteineen. Lisäksi Hiidensalo peilaa journalismin suurten linjojen muuttumista. Jos uutisoinnissa kaivellaan yhä enemmän yksilön sielunelämää, jääkö tilaa yhteiskunnallisten, isojen linjojen kuvaamiselle? Miten ihmiset enää edes mieltävät "yhteiskunnan", jos kaikki kuvataan tapahtuvaksi yksilön henkilökohtaisina valintoina, ja vieläpä sellaisina valintoina, jotka perustuvat tunteisiin?

Ja nimenomaan tunteita Maria toimituspäällikön piiskaamana jahtaa. Poliitikoissa ei kiinnosta heidän harjoittamansa politiikka, vaan heidän perhesuhteensa, seksiskandaalinsa ja rakastumisensa. Vanhustenhoidossa ei kiinnosta vanhusten hoidon taso, vaan hoitokodin teknologia, jotta teknologiayritykset ostaisivat mainostilaa. Eikä toimittajankaan aina tarvitse edes "toimittaa" mitään, riittää kunhan vuodattaa omia henkilökohtaisia tunteitaan tietokoneen näytölle.

Marian omaan perheeseen kuuluu 12-vuotias Perttu-poika. Joidenkin mielestä Perttu-kuvaukset olivat turhaa rönsyilyä lehtityöhön verrattuna, mutta minusta Marian suhde Perttuun oli kiinnostava, koska se oli niin pimeä. Maria on ikään kuin ulkoistanut äitiyden itsensä ulkopuolelle. Kun hän puhuu Pertulle, hän puhuu Äidistä kursiivilla. "- Äiti yrittää olla hyvä ihminen, ja siksi Äiti on väsynyt", Maria vastasi tietäen itsekin kuulostavansa epäuskottavalta."

Mielestäni Mariaa voi pitää epäluotettavana kertojana. Samalla kun hän kaivelee haastateltaviensa tunne-elämää, ei hän kerro oman arkielämänsä tunteista juuri mitään. Välillä lukijalle heitellään yksityiskohtia, joiden perusteella voi arvella, että kaikki ei Marian elämässä ole ihan siten, kuin hän itse kuvailee. Mariaa itseään huolestuttavat oudot naurukohtaukset. Välillä hänelle käy niin, että ihan tavallisissa, vakavaa otetta vaativissa tilanteissa hän puhkeaa hallitsemattomaan röhönauruun, joka hämmentää läsnäolijoita ja häntä itseään.

Hiidensalo sivaltaa aika monia ajankohtaisia ilmiöitä, vaikea sanoa, kuinka moni niistä avautuisi lukijalle esimerkiksi kymmenen vuoden päästä. Sitä suuremmalla syyllä suosittelen kirjan lukemista nyt tuoreeltaan, siitä tunnistaa taatusti monia juttuja, vaikka vilkaisisi lehdistä vain otsikot kaupan kassajonossa. Mediahuorasta löytyy muutamia todella hervottomia näennäislehtijuttuja. Hirnuin muun muassa vankilaretriittikuvaukselle ja uutiselle aivoleikkauksesta, jolla voi hoitaa tehokkaasti kuntoon masennuksen tai liiallisen sisäänpäinkääntyneisyyden. Marian juttu uusperheen arjesta oli itkettävän naurattava, sillä haastattelutilanteessa Maria saa kaikkea muuta kuin idealistisen käsityksen haastateltavansa arjesta, mutta siitä huolimatta uusperhejuttu painetaan sokeroidun herttaiseen muotoon. Ja juuri samankaltaisia juttuja olen lukenut lukemattomat määrät eri lehdistä.

Aika osuva oli myös kuvaus Mariasta haastattelemassa Ulpukkaa, narsistin uhria:

"Ulpukka odotti Mariaa jo tavaratalon ravintolassa valkoviinilasi edessään. Ulpukka oli narsistin uhri. Hän oli perustanut vertaistukiyhdistyksen ja kirjoittanut oppaan kohtalotovereilleen. Jorma Tikka oli pitänyt ideaa hyvänä. Siitä saisi aukeaman jutun naistenliitteeseen, joka oli jokavuotinen riesa. Naiset rakastivat juttuja narsistien uhreista, sillä jokainen nainen koki itsensä sellaiseksi. Tässä oli kerrankin teema, johon kaikki naiset jumppaohjaajista maastohousufeministeihin voisivat samastua.

- Et sitten tee siitä mitään masentuneen naisen muotokuvaa. Ei ole mitään rumempaa kuin masentunut nainen. Paitsi ehkä vallanhimoinen nainen."

Muutenkin Hiidensalo käyttää aika paljon tilaa kuvatessaan esimerkiksi sitä, miten miespuolisille mediajulkkiksille sataa naisilta huomiota, vaikka julkkis olisi esimerkiksi rikollinen. Ja jatkuva tunteiden repostelu saa todellakin kyytiä. Usein minua ärsyttää, jos kirjailija tunkee romaaniin liikaa omien mielipiteittensä tykitystä, mutta Mediahuoraan tämä jotenkin sopi. Todellisuutta on mukana runsaasti, mutta ylilyövä huumori pitää kokonaisuuden kuitenkin kaunokirjallisuuden puolella. Esimerkiksi nimien suhteen Hiidensalo lyö reippaasti läskiksi. Kansanedustajana toimii Aino Julma ja miesten seksuaalisesta haluttomuudesta kirjoittaa runoja Markku Kanki.

Vähän tiivistämisen varaa Mediahuorassa olisi kuitenkin ollut. Jossain vaiheessa tuli mieleen Kritiikin päivässä kuultu arvelu, että kirjat ovat muuttuneet paksummiksi samaan aikaan kun tekstinkäsittely on muuttunut helpommaksi. Kielellisesti Mediahuora ei ollut mitenkään erityisen "kaunokirjallinen", mutta eipä se tässä tyylilajissa ole mikään välttämättömyys. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin minulle hyvä, hauska, pureva ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Suosittelen.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Paskateoria
Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 5 - On to Genesis

Janica Brander: Lihakuu

Kuva: Päivi Puustinen / Otava.

Lukemattomien PEKK-kirjojen lukeminen jatkuu. Janica Branderin novellikokoelma Lihakuu oli 142-sivuisena pienikokoisena kirjana nopealukuinen. Jostain syystä Otavan kirjasivulla ilmoitetaan tämän pituudeksi "noin 220 sivua", ei kannata uskoa. Kirjan ovat lukeneet myös Booksy, Minna ja Anu.

Kansi on värikkään houkutteleva ja onnistunut, nimikin kuulostaa kiehtovan absurdilta. Novellit ovat melko lyhyitä, monissa katsotaan maailmaa lapsen silmin. Suosikikseni nousi kristilliseen kesätapahtumaan sijoittuva Rukouspaperi. Myös pohjoissuomalaisesta karhunkaadosta kertova Karhut ja sudet oli aika vetävä - alkoi tehdä mieli lukea taas pitkästä aikaa Helmi Kellokumpua. Maailman makuu käsitteli maailmanlopun odotusta. Lähiöelämän tragedioita taas kuvasi Kotiinpaluu.

Kielessä ei ole moittimista, hyvää ja monipuolista suomea Brander kirjoittaa. Vaan jokin juju tuntui monista novelleista jäävän puuttumaan. Ehkä viime talvena käymäni Avaimen kirjoituskurssi on saanut minut lukemaan novelleja uusin silmin. Kurssilla kun tuli huomattua, että hyvät harrastajakirjoittajatkin saavat polkaistua tyhjästä kasaan ihan hyvän novellin tai novellin alun vaikka vartissa. Minäkin hakkasin tuossa ajassa lyhyttarinoita, joissa oli henkilöhahmoja, miljöö, tunnelmaa ja tapahtuman tynkää. Mutta milloin novellilla on sanoma, se perimmäinen syy, miksi tarina kerrotaan? Sitä noissa kirjoitusharjoituksissa ei aina päässyt syntymään ja sitä tarinan ydinmehua jäin useimpien Branderinkin novellien parissa kaipaamaan.

Monissa novelleissa murteenmakuinen dialogi antoi jonkinlaista osviittaa tarinan tapahtumapaikasta, mutta mikään tarina ei silti noussut niin leimallisen paikalliseksi, että osaisin tägittää tätä sen enempää Pohjois- kuin Länsi-Suomenkaan kategoriaan. Mehevä murteen käyttö viehättää minua, mutta parhaiden murretta hyödyntävien kirjailijoiden laajaan sanastoon ja värikkäisiin ilmaisuihin Branderilla on vielä matkaa.

Täytyy loppuvuodesta kirjoittaa jonkinlainen PEKK-yhteenveto, sillä vaikka tämäkään kirja ei mikään elämää suurempi lukuelämys ollut, on ollut antoisaa lukea tänä vuonna monta kotimaista esikoiskirjaa suht lyhyen ajan sisällä. "Esikoisfiilistä" on kiva aistia. Novelleja luen muutenkin sen verran vähän, että hyvä että tuli taas silläkin puolella liikuttua. Vielä aion PEKK-kirjoista lukea Anna-Kaari Hakkaraisen Verkon ja ekstrana tulleen Hesarin esikoisvoittajan, Satu Taskisen Täydellisen paistin.

Lue myös nämä:
Mooses Mentula: Musta timantti
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Kuva: Gummerus.

Pekka Hiltusen esikoiskirja Vilpittömästi sinun päätyi minulle PEKKin kautta. Olen jäänyt muutaman PEKK-kirjan verran jälkeen, mutta arvioin ehtiväni kiriä loput joulukuun aikana. Vilpittömästi sinun oli minulla pitkään sänkylukemisena, luin sitä muutaman minuutin kerrallaan ennen nukkumaanmenoa. Tänä viikonloppuna oli enemmän aikaa lukemiselle, joten hurautin kirjan loppuun. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Booksy, Jenni, Miia, Arja ja Magica de Spell. Ja on kiva huomata että Kirjaseuranta.fi alkaa vastata tarkoitustaan, sen kirjasivulta löytyy paljon linkkejä muihin arvioihin. 

Yllämainitusta syystä johtuen lukukokemukseni oli kahtiajakoinen, ellei suorastaan kolmijakoinen. Sänkylukemisena kirja toimi hyvin. Oli mukava rentouttaa itseään kirjalla, joka ei ollut liian vaativa, vaan helppolukuinen ja jännittäväkin. Mutta kun oli enemmän aikaa paneutua kirjaan, tuli ihmetyksen tunne. Kirjanmerkki näytti että olin jo puolivälissä, silti juoni ei tuntunut kunnolla käynnistyneen vielä ollenkaan. No kirjan loppupuoli oli vetävä ja piti lukea se nopeasti, jotta sain tietää miten käy. Silti välillä tuli tunne, että luenkohan minä nyt Viisikkoa vai Mikki Hiirtä - uskottavuusongelmiakin siis löytyi.

Kirjan päähenkilö on Lontoossa asuva suomalainen graafikko Lia. Hän järkyttyy kohtaamastaan raa'asta rikoksesta. Pubissa Lia tutustuu toiseen Lontoossa asuvaan suomalaisnaiseen, Mariin. Marilla on todella kehittynyt psykologinen silmä, hän lukee ihmisten tunteita taitavasti ja johtaa erikoista organisaatiota, jonka toimintaan Liakin pääsee mukaan.

Vilpittömästi sinun olisi luultavasti ollut parempi lukukokemus minulle, jos sen 424:stä sivusta olisi tiivistetty 150-200 sivua pois. Varsinkin keskivaiheilla oli liikaa löysää. Tiivistäminen olisi varmaan parantanut myös vaikutelmaani kirjan kielestä. Pekka Hiltunen on pitkän linjan toimittaja jolla on näyttävät meriitit, nykyään hän työskentelee Imagen toimituspäällikkönä. Tämän perusteella odotin kirjan kieleltä enemmän. Toki olen lukenut huonompaakin, mutta niin olen parempaakin. Löysyys ja tyhjäkäynti veltostuttivat kielen.

Toisaalta, jos kirjaa vertaa suomalaisiin perusdekkareihin, niin ansioita löytyy jo siitä että Vilpittömästi sinun ei sijoitu suomalaiskaupunkiin, eikä päähenkilönä ole suomalainen poliisi. Lontoo on virkistävä miljöö suomalaiskirjalle, ja minun silmiini ihan riittävän asiantuntevasti Hiltunen Lontoota kuvaa. Jos tyyliä pitäisi johonkin verrata, niin mieleeni tulee irlantilainen chick lit -kirjailija Marian Keyes. Hänenkin kirjoissaan liikutaan usein Lontoossa ja niidenkin päähenkilöinä on kolmekymppisiä naisia, joiden elämässä työnteko ja juhliminen ovat tärkeämmässä roolissa kuin parisuhde tai perhe. Myös samankaltaisia rikoksia on joskus tullut Keyesin kirjoissa vastaan.

Mutta se, että kustantajan mielestä Vilpittömästi sinun on psykologinen trilleri, on vähän ongelmallisempi juttu. On tässä joitakin kohtia jotka jännittivät tai jopa vähän pelottivatkin minua, mutta enimmäkseen ei joko tapahtunut mitään erityisen jännittävää tai sitten asiat ratkesivat liian helposti. Pohjustuksen rakenteluun meni liikaa aikaa, ja silloin kirja kuvasi paljon Lian arkisia askareita.

Psykologisuus taas... no, Mari on varsinkin kirjan alussa kiehtova hahmo. Olen tavannut ihmisiä, jotka todella ovat hyviä "lukemaan" ihmisiä, siis näkevät jo naaman ilmeestä mikä toista vaivaa. Pidän itseäni ihan empaattisena ja sosiaalisena ihmisenä, mutten todellakaan ole kummoinen tulkitsemaan ihmisistä sellaisia asioita, joita he eivät suoraan halua sanoa. Mutta olen tavannut ihmisiä, jotka siihen pystyvät aika helposti. Ei Mari ihan telepaatti ole, mutta melkein.

Loppukäänteissä taas alkoi ärsyttää, että Hiltuselle Marin hahmo tuntuu olevan kätevä deux ex machina - tapahtuipa mitä vaan, niin kyllä Mari sormia napsauttamalla sen ratkaisee. Samoin tietyt tapahtumat ja henkilöhahmot oli kuvattu minun makuuni liian mustavalkoisesti, välillä suorastaan ruusuisesti.

Mutta on kirjaa kovasti myös kehuttu, ja jokaisen on helppo tehdä omat päätelmänsä, sillä Gummerus on ystävällisesti julkaissut 23-sivuisen lukunäytteen, jonka voi ladata pdf-muodossa kirjan kotisivulta. Sieltä tutustumaan. Lisäksi kustantaja tiedotti, että kirjan käännösoikeudet on myyty jo Ranskaan, Tsekkiin ja Puolaan ja kirja on Suomessa yltänyt jo toiseen painokseen.

Lue myös nämä:
Marian Keyes: This Charming Man
Helen Moster: Hylky
Outi Pakkanen: Kissa kuussa

Mooses Mentula: Musta timantti

Kuva: WSOY.

Kaipailin Lakanasiipien kommenttiketjussa kainuulaisia nykykirjailijoita, ja ilahduttavasti PEKKin neljäs jäsenkirja oli kuhmolaislähtöisen Mooses Mentulan novellikokoelma Musta timantti. PEKKin edellinen jäsenkirja, Kati Saurulan Koiruohon kaupunki, jäi lukematta vaikka hyllyssä onkin. Ärsytti kun jo kirjailijan saatekirjeessäkin oli kielivirheitä, ja Booksy vahvisti arviossaan, ettei kirja kielellisesti ollut kovin ihmeellinen, vaikka Booksyn mukaan muuten ihan hyvä kirja kyllä. Mustan timantin ovat minua ennen ehtineet lukea ainakin Kirsi ja Jori.

Musta timantti oli kaikkein esikoiskirjamaisin kolmesta lukemastani PEKKin jäsenkirjasta. Lyhyitä novelleja, osa kosketti, osa loppui heti alkumetreillä kuin seinään ilman kunnollista juonen kehittelyä. Uskottavia lapsuuskuvauksia, suomalaista arkielämää, erilaisia parisuhdekriisejä. Ei mitään erityisen poikkeuksellista, mutta hyvää kielenkäyttöä, mukavaa murteiden viljelyä ja muutamia hyviä oivalluksia kyllä.

Novellit Huoltaja, Eksoottinen kosketus, Pätkätyö kairassa, Raakki ja Mänty kolahtivat eniten. Niissä tavataan uraäidin poissaolosta kärsivä 12-vuotias, thaimaalaisia marjanpoimijoita, Kemijärven sellutehtaalta työttömäksi jäänyt mies, ikääntynyt palomies ja Tilastokeskuksen virkailija, joka hermostuu pihamäntyynsä. Kuten PEKKin ensimmäinen kirjailija Antti Leikas, myös Mentula mahduttaa kirjaansa viittauksen Veikko Huovisen suuntaan. Jotain henkistä Huovis-perintöä kummankin teoksissa voi kyllä tulkita olevan. Mentula mainitsee jäsenkirjeessä myös Arto Salmisen erääksi kirjailijaesikuvakseen.

Niin, ja oli niitä Kainuuseen sijoitettuja kohtauksiakin aika mukavasti. Välillä ollaan Kuhmossa, välillä Saukkovaaralla, murre maistuu, henkilöhahmojen sielunmaisema soinnahtaa tutulta.

Jonkinlaista miesagendaa tästä kirjasta voisi lukea. Monessa tarinassa raavaat miehet rämpivät rakennemuutoksen läpi. Millainen mies pärjää vaimon kirjomien sohvatyynyjen ja muuttuvan työelämän puristuksessa, millainen joutuu sivupoluille?

Ei siis mitään maata mullistavaa luettavaa, mutta huonompaakin olen lukenut. PEKKin jäsenyys noin kokonaisuutena on kyllä ollut virkistävää: on tullut luettua sellaisia kirjoja joihin ei välttämättä muuten olisi tullut tartuttua, ja jokaisesta on saanut irti jotain antoisaa. Ja "esikoisuuden" tarkkailu on hauskaa!

Loppuun vielä ulkokirjallista ihmettelyä. Google Analytics kertoo, että viime viikkoina blogiini on tultu melko paljon parin keskustelufoorumin linkin kautta. Toinen linkki on hiustenhoitoaiheinen Juurikasvu.org ja toinen Pelit-lehden palsta. Juurikasvu ihmetytti kovasti: en ole tajunnutkaan että hiuksille on pyhitetty kokonainen keskustelufoorumi, mutta harrastuksensa kullakin... Lukuisista hakuyrityksistä huolimatta en pystynyt löytämään mihin ketjuun blogini oli linkitetty, olisi todella mukava tietää asiayhteys. Pelit-keskusteluja taas ei pääse lukemaan ilman käyttäjätunnusta, joten sieltäkään en tiedä linkitystä. Tulkitsin kävijätilastoista kuitenkin, että Valtaistuinpelin klikkaukset osuvat aika lailla yksiin Pelit-sivulta tulleiden käyntien kanssa. Jos joku surffaa jommallakummalla foorumilla, kertokaa ihmeessä mistä linkitys löytyy! Yleensä viittaavat sivut pystyy tarkastamaan helpohkosti, mutta nämä jäivät arvoitukseksi.

Juhannuksen vietto näyttää käynnistyvän sateisissa merkeissä, mutta eipä anneta sen häiritä. Oikein hyvää juhannusta kaikille!
 

Lue myös nämä:
Antti Leikas: Melominen
Helen Moster: Hylky
Arto Salminen: Varasto

Helen Moster: Hylky

Helen Mosterin Hylky on toinen PEKKin jäsenkirja. Antti Leikaksen Melominen oli ensimmäinen, hauska sattuma että kummankin kirjan nimi on vesiaiheinen. Taisin tilittää kerhoon liittyessäni, että eroan heti, jos sieltä saa luettavakseen vain nuorten miesten itsesääliä tihkuvia kasvukertomuksia. Onneksi kumpikaan kirjoista ei ole tällainen ollut. :) Sekä Hylky että Melominen ovat olleet tasokkaita myös kielellisesti - syksyllähän kiinnitin huomiota blogistaniasta löytyneiden uusien kirjailijoiden suomen kieleen. Mutta Moster onkin toimittaja ja suomentaja, hän on tehnyt pitkän uran kielen ja kirjallisuuden parissa jo ennen esikoisromaania.

Kuva: Avain / Liisa Takala

Minulla oli ilo olla kuuntelemassa sympaattista Mosteria Avaimen kevätkauden avajaisissa, joista kannattaa lukea Hannan raportti. Tilaisuudessa esiintyivät myös Petteri Paksuniemi ja Harri István Mäki. Erityisesti Mäen kirja Kraatterin lapset herätti myös kiinnostuksen, siitä kannattaa lukea marjiksen ja Seija Vilénin bloggaukset.

Hylystä ovat ehtineet kirjoittaa jo ainakin Sara, Kirsi, Lumiomena ja Booksy. Minulla kirjan lukeminen kesti yllättävän kauan, vaikka kirja ei ole kovin paksu, vain 250-sivuinen. Kirjassa on kolme tasoa. Nykyaikaa elää helsinkiläinen Anton Saksa, joka sukellusharrastuksensa parissa löytää Suomenlahdelta hylyn. 1700-luvulla seurataan Venäjän keisarinna Katariina Suurta, joka tilaa posliiniastiaston Saksasta. Sitä kuljettamaan määrätään merikapteeni Willem Arnesen, joka ottaa poikansa Arnen mukaan merenkävijän ammattia oppimaan.

Olen historiallisten romaanien ystävä, ja Moster selviytyy uskottavan historiallisen romaanin kirjoittamisesta kunnialla. Hän ei kirjoita laajaa epiikkaa, pikemminkin pientä salonkihistoriaa. Hienoa, että on uskallettu ottaa merkittävä hahmo yhdeksi päähenkilöksi, keisarinna Katariina Suuri.

Mutta kun luin kirjaa, minulla oli melkein viimeisille sivuille asti sellainen olo, että missäs tässä on se pihvi. Ei nyt olisi tarvinnut mitään davincikoodi-tyylistä salaista symboliikkaa kehitellä, mutta odotin koko ajan että yhdistääkö päähenkilöitä jokin muukin asia kuin uponnut laiva. Tuntui siltä, että kirjassa kyllä kuvaillaan paljon asioita, mutta missäs juoni on? Muistelen että muutamakin bloggaaja on kuvannut nykykirjallisuuden ongelmaksi sitä, että draaman kaarta ja tarinan loppuhuipennusta ei aina ole, vaan kirjailija jättää lopun avoimeksi. Hylyn kohdalla tämä tunne oli melkein koko ajan, siis ikään kuin koko juoni olisi ollut avoin. No loppua kohti jännite kyllä nousi, niin että viimeisten kymmenien sivujen aikana imua oli.

Lisäksi odotin kuvauksia historiallisesta merenkulusta, ja niitä oli yllättävän vähän, sillä suurin osa Willemin ja Arnen osuudesta keskittyy matkailuun Saksassa, ei nyt ihan turistiopastyyliin mutta melkein. Anton Saksassa taas minua ärsytti nahjusmaisuus, vaikka  sinänsä hahmon ajelehtiva elämäntyyli sopi osaksi kokonaisuutta. Lisäksi kirjassa heitellään vähän liikaa vihjeitä hahmoista, ja sitten jätetään nämä langanpäät solmimatta. Ehkä näitä sivuteemoja olisi voinut kasvattaa, jos kirjassa olisi ollut reippaasti lisää pituutta.

Historiallisten kuvausten kohdalla olin aistivinani aavistuksen Kaari Utrion kerronnan henkeä. Muuten ei tullut mieleen mitään selviä yhtymäkohtia muihin kotimaisiin kirjoihin, joten kyllä Mosterilla on saksalaisen kulttuurin tuntijana hyvät eväät löytää persoonallisia aineksia seuraaviin kirjoihinsa, jos sellaisia on tulossa.

Henkilöhahmoista paras oli nuori Arne Arnesen. Taiteellinen ja herkkä poika kokee nahoissaan isän vaatimukset ja ympäristön paineet. Hienosti ja samaistuttavasti Moster tavoittaa nuoruuden tuskalliset tunnot. Arne oli kirjan parasta antia.

Voisin siteerata blogeista joskus lukemaani lausetta: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Takakannessa tätä kuvataan "vetäväksi esikoisromaaniksi", mutta minusta kun tämä nimenomaan ei ollut kovin vetävä. Joku sellainen juonellinen koukku jäi puuttumaan, joka olisi saanut ahmimaan kirjaa eteenpäin. Nyt luin tätä sellaisella odottavalla mielellä, etsien sitä koukkua.

Mutta ei tämä missään nimessä huonokaan ollut. Hesarin arviossa Suvi Ahola vertaa Mosteria Virpi Hämeen-Anttilaan, mutta aivan ehdottomasti Moster on Hämeen-Anttilaa paljon parempi. Hylky sopinee sellaiselle lukijalle, jolle tunnelmallinen kuvailu riittää paikkaamaan juonenkäänteiden vähäisyyden. Tai sitten minulta jäi jotain olennaista tästä kirjasta huomaamatta.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Antti Leikas: Melominen

Antti Leikas: Melominen

Pieni esikoiskirjakerho aloitti toimintansa loistavasti. Perjantaina tuli viesti, jossa kerrottiin ensimmäisen kerhokirjan, Antti Leikaksen Melomisen, olevan postissa. Lauantaina olikin ilo lukea Hesarista kirjailijan haastattelu ja ylistävä kirja-arvio. Kriitikko Antti Majander arvelee, että "Melominen voisi olla vihdoin Se Suuri Toimistoromaani". Pirullisen osuvalta Leikaksen teksti tuntuukin. Kaikki konttorirotat, jotka ovat istuneet terveyskeskuksenvalkoisessa neuvotteluhuoneessa harmaiden sälekaihtimien saartamana, tuijottaen valkokankaalta särisevää budjetti- ja tavoitetykitystä, tunnistavat päähenkilö Jaakkolan sinne tänne seilaavan tajunnanvirran. Univajeesta kärsivä yhteyspäällikkö Jaakkola haahuilee työpäivän läpi, mutta mieli vaeltelee levottomasti kaikenlaisissa sfääreissä.

Kirjan avaaminen PEKKin paketista oli siinäkin mielessä miellyttävää, että mukana oli kirjailijan tervehdys jäsenille ja lisäksi kirja on ulkoisesti todella miellyttävä. Enpä yhtään ihmettele, että oman kustantamon perustaneet Siltalan veljekset ovat niin kovassa maineessa. Laadusta todistaa osuva ulkoasu ja Leikaksen kirjeen kuvaus kirjan toimitustyöstä.

Toimiston arkea kuvatessaan Leikas puristaa kahvitahrat, prosessit, projektit, tuotekehitykset, strategiat ja muut tietotyöläisen arkea raskauttavat käsitteet tehoprässiin. Tunnistin itseni esimerkiksi tästä kuvauksesta, kas tässä kappale minunkin työhistoriaani:

"Yhteyspäällikkö Marjo Kukkoaho kiristää otetta puhelimestaan ja kumartuu syvemmälle pöytänsä ylle. Hänen vastauksistaan päätellen toinen osapuoli on halunnut lopettaa puhelun jo usean minuutin ajan, mutta Kukkoaho on saanut pidettyä linjan auki. Hän toistaa samat sanat hieman eri järjestyksessä kolmatta tai neljättä kertaa. Lauseen painopiste vaihtelee sanajärjestyksen mukaan. Keskeistä on, että tuote tarjoaa strategisen kilpailuedun, kustannustehokkuutta ja nykyaikaiset keinot hallita yrityksen prosesseja vertaansa vailla olevalla joustavuudella. Mutta ennen kaikkea, ja tätä Kukkoaho painottaa väri poskilla kohoten, tarjotulla rahoitusmallilla tuote maksaa itsensä takaisin jo ensimmäisen käyttökuukauden aikana."

Kursivoiduissa tajunnanvirtajaksoissa käsitellään myrkkysammakkoja, vääntyneitä tuomiokirkon torneja, korpin älykkyyden tutkimista, hurjan nuoruuden ryyppyreissuja, venäläisten vodkanjuontia ja vaikka mitä. Kirja on jaettu kahteen osaan. Toinen osa on lyhyempi, ja ihmettelin osien vaihtuessa miksi osajako on tehty ja tyyliä hivenen muutettu. Toisaalta, uusperheen isän tuskainen valvominen huutavan vauvan kanssa selittää hyvin työpäivän ajatuskatkot.

Antti Majander viittaa Hotakaiseen ja Tammiseen, Melomisessa viitataan suoraan Veikko Huoviseen. Myös kaikuja Jari Tervon poljennosta on Melomisessa kuultavissa. Leikas kirjoittaa hauskaa ja irtonaista tekstiä ja herkuttelee suomen kielen lennokkuudella. Erinomainen avaus Pieneltä esikoiskirjakerholta.

Tätä kirjaa voi suositella kaikille siistin sisätyön tekijöille, jotka ovat joskus työpäivän aikana toivoneet olevansa jossain muualla.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen
Kari Hotakainen: Klassikko
Jari Tervo: Pohjan hovi