Anita Loos: Gentlemen Prefer Blondes

Kansi: Ralph Barton / Wikipedia.

But some way I never seemed to care so much about practising. I mean I simply could not sit for hours and hours at a time practising just for the sake of a career. So one day I got quite tempermental and threw the old mandolin clear across the room and I have really never touched it since. But writing is different because you do not have to learn or practise and it is more tempermental because practising seems to take all the temperment out of me.

Lomalla katselin Kindle-lukulaitteestani sopivaa lukemista ja siellähän odotteli Anita Loosin Gentlemen Prefer Blondes. Olin ladannut kirjan Project Gutenbergista sen jälkeen, kun luin Debby Applegaten kirjoittaman Madam-elämäkerran, jossa Loos mainitaan. Teoksen nimi on minullekin tuttu vuoden 1953 elokuvaversiosta Herrat pitävät vaaleaveriköistä, jossa tähtenä loistaa Marilyn Monroe. Elokuvatuntemukseni on turhan ohutta, mutta tämä klassikko kuuluu niihin, joita Yle näytti päiväsaikaan silloin kun olin lapsi, ja muistan töllöttäneeni tyytyväisenä elokuvaa televisiosta.

Alkuteoksen ääressä ensimmäinen havaintoni oli, että kirjan juonihan on aivan erilainen kuin elokuvassa. Elokuva perustuu kirjasta tehtyyn musikaaliversioon, jota kirjailija Anita Loos oli itse muokkaamassa. Arvelen, että elokuvaversioon vaikuttivat myös ajan elokuvasensuurin paineet. Kirja on elokuvaan verrattuna paljon räväkämpi ja kaksimielisempi.

Toinen havainto on, että vaikka lähdin lukemaan kirjaa sata vuotta vanhana viihdekirjana, on teos kunnon klassikon lailla täysin ajankohtainen ja puhutteleva edelleen. Tarinan voisi sellaisenaan sijoittaa vaikkapa nykyajan Dubaihin, jonne nuoret naiset lähtevät sankoin joukoin tavoittelemaan menestystä - nimellisesti sosiaalisen median sisällöntuottajina, käytännössä usein prostituoituina. Dubai-ilmiö nousi otsikoihin tänä vuonna Maria Kovalchukin tapauksen vuoksi, josta voi lukea vaikka Ilta-Sanomista.

Gentlemen Prefer Blondes on kielellisesti ja juonellisesti erittäin helppo- ja nopealukuinen. Samaan aikaan se on ladattu täyteen kaksoismerkityksiä. Kirja on todella hauska: päiväkirjamuotoinen teksti vilisee päähenkilön, Lorelei-nimeä käyttävän nuoren naisen, ylimielisiä ennakkoluuloja ja tulkintoja. Opportunistinen ja rahanahne Lorelei on mahtava päähenkilö, koska Loos onnistuu tekemään hänestä täydellisen samastuttavan ja saa lukijan katsomaan maailmaa Lorelein vinkkelistä.

Kirjassa Lorelei ja hänen ystävättärensä Dorothy lähtevät matkalle Eurooppaan, Lorelein ”herrasmiesystävän” rahoilla. Matkan aikana Lorelei käyttää kaikki keinonsa saadakseen kohtaamansa miehet ostelemaan itselleen timantteja. Mitä rikkaammalta mieheltä saa houkuteltua avioliittolupauksen, sitä parempi.

Lorelei on jonkinlainen amerikkalaisen kapitalismin ääriedustaja, sillä hän onnistuu puntaroimaan kaikkea rahassa. Loos puolestaan kirjoittaa aivan mahtavasti, sillä vaatii taitoa tehdä jotain näin helppolukuista, joka samaan aikaan panee pään vilisemään tulkintoja. Kirja kertoo seksityöstä, mutta seksityön suoritusosuutta ei kuvata lainkaan – kirjassa vain ”mennään myöhään nukkumaan” tai ”herrasmies saattoi minut kotiin”. Juuri millään lailla ei viitata siihen, että itsensä myyminen tai seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuminen voisi olla traumaattista tai edes ikävää – Lorelei ja Dorothy vaan porskuttavat eteenpäin ja miehet kompuroivat polvilleen heidän kauneutensa edessä Ritz-illallisia tai timantteja tyrkyttäen. Vain eräs muisto Lorelein menneisyydestä vaikuttaa olleen ikävä, ja senkin Lorelei onnistuu loistavasti selittämään itsensä kannalta edullisesti.

Mahtava kirja, jota kelpaa suositella hauskaa ja ajattelemaan panevaa viihdettä kaipaaville nykylukijoillekin. Huomasin Project Gutenbergista, että kirja suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 1927. Vilkaisin Valfrid Hedmanin suomennosta ja se vaikutti paikoin vanhentuneelta, mistä en kyllä osaa Hedmania syyttää näin lähes sata vuotta myöhemmin. Arvelen, että englantia edes kohtuullisesti osaavat voivat lukea kirjan nautiskellen alkukielellä.

Kuittaan tällä kirjalla HelMet-lukuhaasteen kohdan ”Kirjassa on tunnettu rakennus”, sillä Lorelei ehtii nähdä valtavan määrän tunnettuja rakennuksia sekä Amerikassa että Euroopassa. Toisia hän arvostaa ja toisia dissaa.

Lue myös nämä:
Debby Applegate: Madam
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Donna Tartt: Tikli

Kansi: WSOY.

Olin purkanut jäämistöjen ja muuttojen yhteydessä pakkauksista niin monia posliinikalustoja, että näin jotain melkein sanomattoman surullista näissä koskemattomissa ja kiiltävissä asetelmissa ja niiden epäsuorissa lupauksissa siitä, että uusi astiasto toi mukanaan yhtä kiiltävän ja murheesta vapaan tulevaisuuden.

Donna Tarttin Tikli ilmestyi englanniksi vuonna 2013 ja suomeksi heti perään 2014. Koska Donna Tartt on tähän mennessä julkaissut kolme kirjaa noin kymmenen vuoden välein, uskallan ennustella, että ehkä häneltä tulisi lähivuosina taas uusi kirja.

Valitsin Tiklin luettavaksi, kun kaipasin talvilomaviikolle jotain vetävää romaania, joka olisi riittävän paksu, että siihen voisi uppoutua päiväkausiksi. Tarttin Jumalat juhlivat öisin on mahtava ja Tiklissä on liki 900 sivua. Yleinen mielipide on, ettei se ihan esikoisromaanin veroinen ole, mutta kuitenkin toista romaania Pientä ystävää parempi.
 

Parhaimmillaan Tikli olikin vetävä kirja, jonka maailmaan vajosi intensiivisesti. Huonoimmillaan se oli epäuskottava ja toisteinen. Tartt voitti kirjallaan Pulitzer-palkinnon, mutta arvelen että jos tämä olisi ollut jonkun tuntemattoman esikoiskirjailijan teos, ei palkintoa olisi herunut.
 

Ennen tarkempaa analyysia kertaan juonen peruskuvion ja annan spoilerivaroituksen. En pureskele juonta palasiksi, mutta sen verran haluan kirjan rakennetta ja käänteitä kelailla, ettei kannata jatkaa lukemista jos haluaa olla tietämättä kirjan juonikuvioista mitään.

Kirjan juoni

Newyorkilainen Theo Decker menettää 13-vuotiaana äitinsä, kun museossa räjähtää. Räjähdyksen jälkeen Theo vie mukanaan vanhan arvomaalauksen, Tiklin. Kirjan tapahtumat kestävät noin 14 vuotta ja kirjassa seurataan Theon kivuliasta kasvua aikuiseksi.

Tiklin hyvät puolet

Tartt on hyvä kirjoittamaan kokonaisvaltaisen maailman, jossa on paljon yksityiskohtia ja aika kirpeitä havaintoja ihmisten välisistä suhteista. Erityisesti kirjan alkuvaiheilla ja keskiosassa oli paljon jaksoja, joissa kerronta vei mukanaan. Varsinkin New Yorkin osuudet oli kuvattu niin tarkasti, että luultavasti voisi karttapalvelun avulla etsiä Theon kirjassa kulkemat reitit.

Myös juonenpunojana Tartt on taitava. Tiklissä on eräs iso juonenkäänne, jonka perusteella lukija joutuu tekemään uusia tulkintoja edellisten lukujen tapahtumista.
 

Tartt onnistuu myös viittaamaan kuuluisiin kirjoihin enimmäkseen ilman, että se tuntuu ärsyttävältä ja päälleliimatulta. Tikli on kuin Dickensin jatkokertomus: polveileva tarina orpopojasta maailman melskeissä, miljööt ja seuralaiset vaihtuvat jatkuvasti. Theo saa lempinimekseen Potter – Harry Potterin mukaan – ja jopa hänen vihollishahmonsa etunimi on Lucius. Vain rinnastukset Dostojevskin Idioottiin menevät kirjan loppumetreillä ylikierroksille.
 

Annan plussaa myös siitä, että kirja ei kerro siitä, miten vaatimattomasta taustasta oleva poika pyrkii ja pääsee osaksi newyorkilaista yläluokkaa – tällaisia kirjoja arvelen lukeneeni aivan liian monta. (Jos haluaa lukea hyvän kirjan tästä aiheesta, suosittelen Kultahattua.) Lasken myös Jumalat juhlivat öisin -kirjan osittain tähän kategoriaan. Theon pyrky on kirjan aikana pikemminkin kohti alaluokkaa: hän hakeutuu rikollisten, päihteidenkäyttäjien, valehtelijoiden ja varkaiden seuraan ja muuttuu samanlaiseksi itsekin.

Tiklin huonot puolet
 

Mainitsin jo epäuskottavuuden. En kaipaa kirjalta tiukkaa arkirealismia, mutta sisäistä logiikkaa kyllä kaipaan. Nyt sitä saa välillä hakea.
 

Esimerkiksi kirjan tapahtuma-aika pani miettimään. Oletan, että museon terrori-isku tapahtuu vuoden 2001 jälkeen, sillä kirjassa viitataan Osama bin Ladeniin. Jos ajatellaan, että museokohtaus sijoittuu kevääseen 2002, sijoittuu kirjan Amsterdam-jakso vuoteen 2016. Kirjan ilmestymishetkellä osa romaanin tapahtumista olisi siis lähitulevaisuutta. Mutta kirjoittaisiko kolmekymppinen amerikkalaismies vuonna 2016 kirjeitä paperille, jos hän haluaisi lähettää viestejä rakkailleen valtameren taakse? Vaikea uskoa.
 

Median perusteella Tartt on luddiitti, joka kirjoittaa käsikirjoituksensa kynällä ja paperilla, ei lue mediasta kirjojensa arvosteluja eikä hän myöskään ole rakentanut itselleen sosiaalisen median henkilöbrändiä. Arvoituksellisen kulttikirjailijan imagolle tämä on mainio strategia, mutta näin lukijana tuntuu, että Tartt ei ole kyennyt rakentamaan uskottavaa ajankuvaa teknologian täyttämästä 2000-luvusta.
 

No, ehkä Tartt ei ole halunnutkaan kirjoittaa tiukkaa ajankuvaa, ehkä hän on halunnut tehdä jonkinlaisen ”yleismaailmallisen” nykyajan kuvauksen, joka ei ole liian sidoksissa mihinkään vuoteen. Mutta miksi kirja sitten on täynnä yksityiskohtaisia, suorastaan fotorealistisia kuvauksia kaduista, kaupoista, tuotemerkeistä? Välillä seurataan sivukaupalla Theon arkea erittäin toisteisesti. Paikoin lukeminen tuntuu siltä kuin ajaisi pari tuntea putkeen moottoritiellä ja katselisi hirviaitoja ja liittymiä… hirviaitoja ja liittymiä… lisää hirviaitoja ja liittymiä.
 

Erityinen antikliimaksi oli kirjan loppu. Eri arvioissa mainittiin dramaattinen loppuhuipennus ja iso muutos. Mutta minusta loppu oli pettymys: kaikki tuntui ratkeavan liian helposti. Vähän kuin kouluaineissa, joihin kirjoitettiin loppuun ”ja sitten minä heräsin”. Periamerikkalainen onnellinen loppu tuntui tekevän tyhjäksi koko kirjan mittaisen kärsimyksen, tarkoituksettomuuden ja onnettomuuden tunteet, joissa oli piehtaroitu olan takaa.

Lisäksi minua hieman harmitti eri kansallisuuksien stereotyyppinen kuvailu. Tuntui, kuin Tartt olisi päättänyt kirjoittaa kansainvälisen romaanin, jossa esiintyy runsas kirjo erimaalaisia ihmisiä. Mutta esimerkiksi keskeinen sivuhenkilö Boris, jolla on venäläis-ukrainalais-puolalainen tausta, vaikuttaa siltä kuin hän olisi pompahtanut kirjaan 80-luvun Hollywood-elokuvan neukkuhahmona, niin kärjistettynä ja kliseisenä hänet paikoin kuvataan. Eräs bloggaaja tulkitsee Tarttin olevan kirjassa jopa rasistinen.

Kirjan rakenne
 

Kiinnostavaa kirjassa on sen rakenne. Vaikka kirja vaikuttaa kronologiselta ja fotorealistiselta, se ei sitä ole, koska Theo kertoo tarinaansa muistojen kautta. Kirjan nykyhetki onkin itse asiassa vasta viimeisillä kymmenillä sivuilla. Sekä Amsterdam-jakso että lapsuus ja nuoruus ovat Theon kertomia muistoja.
 

Viimeistään rakenne tekee Theosta epäluotettavan kertojan, vaikka toki hänet voi sellaiseksi luokitella jo siksi, että hän kirjassa kuvaa tapojaan käyttää päihteitä ja valehdella. Lapsi-Theon kieli on paikoin niin koukeroista ja täynnä vertauskuvia, ettei se muistuta teinipojan kieltä. Ajatuksia herättävä ristiriita syntyy siitä, että Theo kuvailee lapsuuttaan erittäin, erittäin yksityiskohtaisesti. Tarttin kertojahahmo on siis aikuinen mies, joka kertoo lapsuudestaan tavalla, joka luo vaikutelman valokuvantarkasta muistista. Aivan kuin voisi kelata vanhoja lapsuusmuistojaan videotallenteena, sekunti sekunnilta, siten että joka ikinen detalji paljastuu. Tätä korostaa se, että muutamassa kohdassa minäkertoja erikseen mainitsee esimerkiksi sen, että ”en muista tämän henkilön nimeä” lueteltuaan sitä ennen hiusten väriä myöten kaiken mahdollisen.

 

Pitäisikö lukijana olettaa, että Theo valehtelee kaikesta tai keksii suurimman osan tarinastaan vai onko Tartt antanut kirjassa avaimia siihen, miten Theon yksityiskohtaisia muisteloita pitäisi tulkita? Kirjan loppupuolella alleviivataan, että oikea elämä ja taide sekoittuvat toisiinsa tai ovat jopa sama asia yhtä aikaa. Onko Theon kertomus elämästään "taideteos" vai "totuus"? Aivan kuten Tikli-maalaus on samaan aikaan väriläiskiä että elävän näköinen kuva linnusta.

 

Toisto ja detaljien vyörytys näkyvät siinäkin, että kirja on täynnä eri hahmojen rinnastuksia. Theo menettää äitinsä, mutta rouva Barbourista tulee hänelle uusi äitihahmo. Kirjan alussa kavala luokkakaveri Tom vetää Theon ongelmiin ja aivan samalla tavalla uusi ystävä Boris johdattaa Theon pahoille teille. Lapsi-Theo inhoaa isäänsä, mutta aikuinen Theo huomaa muistuttavansa isäänsä monin tavoin.

Kirjassa on niin paljon aineksia, että sitä voi yrittää lokeroida useammallakin tavalla. Se on yksityiskohtainen mutta epäuskottava trilleri taidevarkauksista ja huumekaupasta. Se on äidittömän pojan kasvukertomus täynnä vaikeuksia, itsesääliä, päihteitä, rahattomuutta ja kurjaa oloa. Se on kirja New Yorkin kaupungista ja sen elämänmenosta, ihmissuhteista ja perhesuhteista. 

Yritin koko kirjan ajan miettiä, mitä kirja haluaa sanoa ja mikä kirjan teema on, mutta mitään syvällistä oivallista en saanut. Taiteen ja elämän rinnastamisen Tartt vääntää lukijalle rautalangasta. Jumalat juhlivat öisin avautui aivan uusilla tasoilla, kun olin lukenut netin juonianalyysejä ja pohdintoja. Voinhan etsiä, onko jollakulla muulla Tikliin hyviä lukemisen avaimia ja löytäisinkö itse kirjasta syvällisen sanoman. Nyt tuntui, että mitään elämää suurempaa Tiklistä ei löytynyt.

 
Tikliä voi suositella samaan tilanteeseen, johon itse sen valitsin: kun kaipaa paksua kirjaa, jonka maailmaan voi uppoutua. Mutta jos on allerginen toistolle ja pitkittämiselle, kannattaa etsiä luettavaksi jotain muuta.

 

Suomennoksesta

 

Kiitän suomentaja Hilkka Pekkasta hyvästä ja tasalaatuisesta käännöksestä. Suomennosta oli miellyttävä lukea.
 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Charles Dickens: Bleak House
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Joyce Carol Oates: Blondi

Kansi: Otava.

Tosielämään ei kuitenkaan voinut soveltaa draaman lakeja. Äärimmilleen kiihtyneessä tilassa ihmiset sanoivat toisilleen kauheita asioita, jotka eivät olleet totta ja joita ei ollut tarkoitettu todeksi - ne olivat vain loukattujen tunteiden, hämmennyksen ja pelon ilmauksia; ohimeneviä tunteita, eivät ehdottomia totuuksia.

Löysin Joyce Carol Oatesin kovakantisen Blondin ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä. Olen niin vanha, että muistan, kun Blondi ilmestyi suomeksi vuonna 2001. Muistan myös oman närkästyneen paheksuntani: mikäs se tämä tämmöinen Marilyn Monroe -romaani on, joka ei ole kuitenkaan oikea elämäkerta! Muisto tuntuu nyt jopa huvittavalta, koska biofiktio on nykyään äärimmäisen suosittu kirjallisuuden laji. 

Olen siis onnistunut tähän asti välttymään niin Blondin kuin Joyce Carol Oatesin muunkin tuotannon lukemiselta. Moni muu on ollut minua fiksumpi ja tarttunut Blondiin tai muihin Oatesin kirjoihin paljon aiemmin. Blondista ovat bloganneet mm. Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi ja Luetut, lukemattomat. Vaan onneksi hyppäsin Blondin kelkkaan nyt, sillä se vei mukanaan kuin hyökyaalto. Kirja on häkellyttävän hieno taiteellinen voimannäyte.

Yli 900-sivuinen Blondi on sellainen runsaudensarvi, että ensimmäisen sadan sivun jälkeen minun piti ryhtyä googlaamaan lisätietoa kirjailija Joyce Carol Oatesista. Ällistyin. Vaikka mieleeni on jäänyt, että Oatesilta on julkaistu useita teoksia, on hänen bibliografiansa käsittämättömän laaja. Kahdeksankymppinen Oates ryhtyi julkaisemaan kirjoja 1960-luvulla ja häneltä on ilmestynyt parisataa teosta. Huhhuh!

 

Biofiktio-sanaa ei vielä tunnettu 2000-luvun alussa, jolloin olen silmäillyt kirjan kantta kirjastossa kulmat kurtussa. Kotimaisten kielten keskus nosti sanan kuukauden sanaksi viime lokakuussa ja määrittelee termin näin: Biofiktiossa päähenkilönä on oikea, historiallinen hahmo, mutta tarkoituksena ei ole kuvata hänen vaiheitaan täysin totuudenmukaisesti niin kuin elämäkerrassa. Keskeisempää on tarjota päähenkilön elämään kiinnostava näkökulma, jolloin rohkeatkin tulkinnat ovat mahdollisia.

 

Kenties laji on nykyään suosittu siksi, että internet pursuaa tietoa historiallisista henkilöistä ja ainakin yksinkertaisten asioiden kohdalla on helppo lähteä tarkistamaan faktoja? Oliko Marilyn Monroen ensimmäinen aviomies Bucky vai Jimmy? Millä kaikilla kirjoitusasuilla Marilyn Monroen alkuperäinen nimi esiintyy eri lähteissä? Kuka oli valokuvaaja, joka kuvasi nuorta Normaa mainoksiin ja kalentereihin? Itse uppouduin Blondin ansiosta plaraamaan internetiä pitkiksi ajoiksi. Opin muun muassa sen, että Marilynillä on elossa oleva sisar, yli 100-vuotias Berniece Baker Miracle. Ja että Marilynin tuntemattomaksi jääneeksi isäksi on jäljitetty ihan varteenotettava vaihtoehto, muuan herra Gifford.

 

Oates luo Blondissa kokonaisen universumin täynnä yksityiskohtia. Hän leikittelee kielellä - vaihtaa kertojanääniä, kuvaa erilaisia lintuja ja kasveja, kertoo osan tarinasta runoina, päiväkirjamerkintöinä tai tajunnanvirtana. Blondi on yhtä ambivalentti kuin Marilyn Monroen myytti. Kirja etenee kronologisesti, mutta näyttää menneisyyden ja tulevaisuuden yhtä aikaa. Se kertoo historiallisista tapahtumista lähes reportaasimaisen tarkasti, mutta on kiistattoman fiktiivinen. Se on paksu kuin mikä, mutta silti nopealukuinen. Se on hyvä mutta ahdistava. Se kertoo kauneudesta, mutta on pelottava kuin kauhutarina. Se kuvaa arkisia asioita, mutta luo pahaenteisen virtauksen pinnan alle.

 

Mitä Joyce Carol Oates sitten haluaa Marilyn Monroesta kertoa? 

 

Itse luin kirjaa näin: Oates haluaa näyttää, että "Marilyn Monroe" oli läpeensä keinotekoinen tuote, joka oli olemassa lähinnä elokuvafilmillä ja valokuvissa. Nimi oli keksitty, vaaleus oli keinotekoista, elokuvaroolit useinkin tiukan tuotteistuksen läpi puserrettuja. Luottomeikkaaja Whitey loihti Norma Jeanelle Marilynille kasvot ja näyttelijä itse puki "Marilynin" roolin päälleen kuin vaatteet. Mutta vaikka "Marilyn Monroe" on keinotekoinen hahmo, hän on silti samaan aikaan totta, koska yleisö rakastaa häntä. Ja on jatkanut rakastamistaan ja ihailuaan kymmeniä vuosia Marilynin kuoleman jälkeenkin.

 

Mutta Oatesin Norma Jeane ihmisenä oli hyvin todellinen. Hän eli elämänsä vahvojen tunteiden vallassa, rakkautta ja hyväksyntää hakien. Hän halusi tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin. Hän kaipasi isäänsä ja rakasti äitiään. Hän haaveili lapsista.

 

Oates kertoo Hollywoodista ruman tarinan, sen saman, joka räjähti yleisön silmillä paljon kirjan ilmestymisen jälkeen, vuonna 2017 #metoo-paljastusten myötä. #Metoo:n myötä elokuvatuottaja Harvey Weinstein päätyi vankilaan seksuaalirikosten myötä. Blondissa Norma Jeane joutuu jatkuvasti miesten seksuaalisen ahdistelun, hyväksikäytön ja raiskauksen uhriksi. Mutta kukaan ei vedä 1940- tai 1950-luvun elokuvatuottajien nimiä lokaan vaan seksuaalinen hyväksikäyttö on läpikotaisin kirjassa kuvatun elokuvateollisuuden rakenteissa. Ei ole mitään huonoa tuuria tai ikävää sattumusta, että Norma Jeanea ahdistellaan. Oatesin kuvaamassa maailmassa koko Hollywood on rakennettu sen varaan, että vaikutusvaltaiset miehet rakentavat nuorista naisista rahaa takovia tähtituotteita ja samaan aikaan käyttävät näitä naisia seksuaalisesti hyväkseen. 

 

Seksuaalinen hyväksikäyttö on sitä kaksinaismoralistisempaa, että elokuvia tehdään tiukan sensuurikoneiston valvonnassa. Saako alushousuja näyttää? Kuultaako vartalo lakanan alta? Onko naiselle paremmin sopiva rooli olla vaimo ja äiti, ei lapseton ja naimaton näyttelijä?

Oatesin Norma Jeane saa menestyselokuvistaan huonojen sopimusehtojen vuoksi surkean vähän rahaa. Hän on kuin alustatalouden ruokalähetti - menestysbisnes on kokonaisuutena miljardien arvoinen, mutta tekijä itse on kuin polkupyöräilevä paperiton turvapaikanhakija, jolle jää käteen joitakin pennosia.

 

Olen viime vuosina tullut kyllästetyksi voimaantuneiden, itsenäisten naisten tarinoilla, sellaisilla joissa nainen itsenäisesti tekee yksilöllisiä valintoja ja pitkään pohjustettuja päätöksiä. Tämä ajatusmaailma loistaa Blondissa poissaolollaan. Marilyn on kirjassa hyväksikäytetty uhri, jota riepotellaan sinne ja tänne. Monessa kohtauksessa hän on kuin tahdoton räsynukke, joka vain ajautuu sinne minne sanotaan. Tämäkin on kyllä loogista Oatesin luomassa kokonaisuniversumissa. Jos lasta laiminlyödään, hyväksikäytetään ja pallotellaan paikasta toiseen, miten ihmeessä hänelle voisi kehittyä vahva omanarvontunto ja kykyä puolustaa itseään?

Niinpä ne hetket loistavat, jolloin Oates antaa Norma Jeanen itse tehdä valinnan. Usein nämä valinnat ovat huonoja, surullisia ja kamalia. Mutta ne ovat omia.

 

Kiinnitin huomiota myös kirjassa kuvattuihin lintuihin. Alkupuolella on merkittävä kohtaus, joka sijoittuu täytettyjen lintujen kokoelmahuoneeseen. Lopun dramaattiseen käänteeseen kytkeytyy petolintujen metsästys. Lintu on hieno symboli Marilyn Monroelle: ihailemme taivaalla vapaasti lentäviä kauniita lintuja ja tiedämme, ettemme koskaan pysty itse lentämään omin siivin. Kuitenkin ihminen tappaa lintuja julmasti, usein täysin vääristä syistä tai tarkoituksettomasti.

Blondista on tekeillä Netflix-elokuva, jonka vaiheista voi lukea Voguen jutusta. Tätä ennen Blondista on tehty tv-minisarja. Blondi-kirjasta on saatavilla uusi painos, jonka kustantaja on HarperCollins, ei enää Otava.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Kristiina Drews ansaitsee työstään samanlaisen hehkutuksen kuin Joyce Carol Oates. Suomennos on todella upea. Kirjan kielellinen rekisteri liikkuu ornitologiasta harrastelijarunouteen ja vaihtuvia kertojaääniä persoonallisine äänenpainoineen vilisee. Mahtavaa työtä - jossa lopputulos näyttää vaivattomalta ja luontevalta, kuten mestariteoksissa aina. 

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Debby Applegate: Madam

Debby Applegate: Madam

Kansi: Penguin Random House.

As for Polly, the fight went just as she'd hoped. There was nothing to make a man open his wallet and drop his pants like a come-from-behind knockout and a surprise winner. 

 

RAKASTAN sitä tunnetta, kun kirja vetää niin hyvin, että sitä tekee mieli ahmia loputtomiin. Ja kun vilkaisee sivumäärää, huokaisee tyytyväisenä että onneksi on niin paksu kirja, ettei se lopu vielä pitkään aikaan. Tähän autuaaseen olotilaan ei näillä kilometreillä enää kovin usein pääse, mutta aina välillä kohtaa sellaisen helmen, joka saa himolukijankin polvilleen. Mikä parasta, tällä kertaa kyse oli kirjasta, jonka aiheesta en tiennyt etukäteen juuri mitään enkä ollut koskaan kuullutkaan kirjan kirjoittajasta.

 

Debby Applegaten Madam kertoo Polly Adlerista, New Yorkin ykkösluokan ilotaloemännästä, jonka parhaat bisnesvuodet sijoittuivat 1920- ja 1930-luvuille. Nappasin kirjan lukulistalle päädyttyäni tutkimaan kirjailija Dorothy Parkerin fanisivustoa luettuani Sarah Churchwellin kirjan Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby.

Kirjassa on niin paljon yksityiskohtaista tietoa Adlerin elämästä, että alkuvaiheessa rupesin epäilemään, onko kyse jonkinlaisesta omiaan sepittävästä huijarista, kun esimerkiksi Adlerin synnyinpaikkaa, toisen maailmansodan melskeissä tuhottua pikkuista valkovenäläistä Ivanavan kylää kuvattiin silminnäkijöiden muisteloiden kautta. Mutta vilkaisu lähdeluetteloon teki vaikutuksen: arkistolähteitä ja kirjallisuutta oli vaikka millä mitalla. Applegate käyttikin 13 vuotta aikaa Madamin tekemiseen. Lopputulos on kaiken vaivan väärti, sillä runsas tutkimusaineisto on sulautettu todella sujuvaksi kokonaisuudeksi ja kirjoitettu hersyvän hienolla tyylillä. Kindlen sisäänrakennettu sanakirja oli ahkerassa käytössä, kun tutkin englanninkielisten sanojen merkityksiä.

Ilotalon pyörittäminen sotien välisessä New Yorkissa tuntui muistuttavan yllättävän paljon 2000-luvun alustataloutta. Adlerin keskeinen työväline oli puhelin - hän päivysti jatkuvasti puhelimen ääressä ja hänellä oli laaja asiakasrekisteri muistikirjoissaan. Hänen työntekijöistään vain osa oli kokopäiväisiä, ilotalossa asuvia prostituoituja. Paljon arvokkaampi tuntui olevan laaja verkosto osa-aikaisia prostituoituja: näyttelijöitä, tanssijoita, malleja, hyvien perheiden köyhiä tyttäriä tai muussa vastaavassa tilanteessa olevia nuoria naisia. Keikkaluonteinen prostituutio oli monelle houkutteleva, suorastaan mielekäs tapa ansaita vähän lisätuloja. Rehellisessä työssä naiset ansaitsivat melko vähän - työpäivät olivat pitkiä ja oli täysin laillista maksaa naisille pienempää palkkaa kuin miehille. 

 

Lisäksi prostituutio oli vain yksi monista tavoista, joilla nainen hankki elatuksen miehen kautta. Perinteisin ja kunniallisin tapa oli tietysti hankkiutua naimisiin rikkaan miehen kanssa. Toinen yleinen tapa oli päästä rikkaan miehen rakastajattareksi. Adlerin aikalainen Anita Loos kirjoitti romaanin Gentlemen Prefer Blondes, jonka 1950-luvun elokuvaversiosta on jäänyt elämään Marilyn Monroen tulkinta Diamonds Are A Girl's Best Friend -laulusta. Nykykatselijalle tällainen voi olla hauskaa läppää, mutta 1920-luvun rakastajattarelle painavaa asiaa: koska rakastajattaren rooli oli väliaikainen, kannatti miehestä pumpata hömppälahjojen sijaan mahdollisimman paljon rahanarvoista tavaraa irti, ja panttilainaamoon kelpaavat korut olivat ehdottomasti kätevimmästä päästä.

Sisukas ja kovapintainen Adler kesti mafiosojen höykytyksen, poliisien härskit temput ja korruption, suuren puhdistusoikeuden laman jälkeen, jolloin kaikkia New Yorkin suurkonnia yritettiin saada tilille. Pantuaan pillit pussiin toisen maailmansodan jälkeen hän muutti Kaliforniaan, kirjoitti omaelämäkerran Ilotalo ei ole koti (alkukielellä A House Is Not A Home) apunaan haamukirjoittajaystävänsä ja lisäksi vielä suoritti korkeakoulututkinnon. Mahtava nainen, olkoonpa rikollinen tai ei!

 

Kirjassa pohditaan, että Adlerin tarina on oikeastaan periamerikkalainen ryysyistä rikkauksiin -menestystarina. Adler saapui teini-ikäisenä yksin Euroopasta Amerikkaan vähät tavarat perunasäkissä ja aloitti elämänsä Amerikassa käytännössä tyhjästä. Omana aikanaan Adlerista ehti tulla näkyvä mediajulkkis, mutta sittemmin hänet on näköjään laajalti unohdettu. Jos 1920-luvun gangstereita ja mafiosoja nostetaan ihaillen esiin elokuvissa ja tv-sarjoissa, mikseipä ilotalon emäntiäkin?

Nostin Churchwellin kirjan luettuani muistilistalle muutaman muun 1920-luvun näkyvän yhdysvaltalaisnimen. Texas Guinan ja Tallulah Bankhead esiintyvät myös Madamissa ja kummastakin todellakin kannattaisi lukea lisää. Nytkin unohduin pitkäksi aikaa Googlen ääreen heihin tutustuessani. Muita kiinnostavia sivuhenkilöitä olivat ainakin Gladys Bentley, musta ristiinpukeutujatrubaduuri ja säveltäjä Dana Suesse.

Jäin myös pohtimaan, kannattaisiko tämä kirja suomentaa. Lukijoiden kannalta vastaus on selvä - kyllä kannattaisi, mahtava kirja. Mutta mahtaisiko kukaan suomalainen kustantaja olla valmis kantamaan riskin, jonka paksu käännöskirja myynnillisesti pitää sisällään? Varsinkin jos aiheena on historiallinen nainen, jonka nimi ei luultavasti useimmille suomalaisille sano mitään.

Sitä pohtiessa katsokaapa Madamin kirjatraileri:

 

 

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Alan Moore - Dave Gibbons: Vartijat

Kansi: Egmont.

Kuvittelin bloganneeni Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Vartijoista jo vuosia sitten, mutta löysin blogistani vain hajanaisia mainintoja. En myöskään lainkaan muista, mistä olen Vartijoiden vuoden 2006 painoksen hankkinut omaan hyllyyni - olisinko ostanut sen joskus sarjakuvafestivaaleilta? Arvelen lukeneeni tämän ensin kirjastolainana ja hankkineeni oman kappaleen vasta sitten.

Vartijat on sarjakuvaromaanien järeimmästä päästä: tunnustettu, palkittu ja kiitetty klassikko. Se on ilmestynyt alun perin kaksitoistaosaisena DC Comicsin sarjakuvalehtenä vuosina 1986-1987. Lehden numeroista pyydetään tällä hetkellä eBayssa useiden tuhansien eurojen summia - siinäpä oiva keräilykohde jollekin riittävän varakkaalle sarjakuvien ystävälle. Vuoden 2006 suomalaispainos perustuu jenkkilässä vuonna 2005 digitaalisesti käsiteltyyn ja uudelleenväritettyyn painokseen.

 

Klassikon tunnistaa siitä, että sen teemat tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka ajat muuttuisivat. Käsikirjoittaja Alan Moore on osunut suorastaan pirullisen oikeaan monessa yksityiskohdassa tässä vaihtoehtohistoriaan kuuluvassa dystopiassaan. Tässä joitakin esimerkkejä:

 

- Sähköautoilla ajaminen

- Jatkuva itsensä kehittäminen erilaisten self help -oppaiden avulla - "ole paras versio itsestäsi" -hengessä

- Suuryritysten kansainvälinen valta: brändit pystyvät ohjailemaan ihmisten käyttäytymistä tavalla, johon kansallisvaltiot eivät enää pysty

- Henkilöbrändin merkitys

 

Vartijoiden juonta on vaikea tyhjentävästi tiivistää, mutta yritän kuitenkin: se sijoittuu vuoden 1985 Amerikkaan, jossa kylmän sodan hengessä ydinsota Neuvostoliiton kanssa on puhkeamaisillaan. Presidentti on Nixon, naamioidut supersankarit olivat jännittävä muoti-ilmiö 1930-luvulta 1970-luvulle. Erotuksena oikeasti supervoimaisesta Tohtori Manhattanista monet "supersankarit" olivat tavallisia ihmisiä, jotka olivat ryhtyneet käyttämään itse valitsemiaan asusteita ja salanimiä. Nyt näitä eläköityneitä supersankareita tuntuu uhkaavan vaara: aggressiivinen lihaskimppu Koomikko löydetään kuolleena ja epäluuloinen Rorschach ryhtyy tutkimaan asiaa omin päin.

 

Dave Gibbonsin piirrostyyli on yhtä aikaa rujohkoa ja tarkkaa. Väritys on tarkoituksellisen synkkää. Kovin hämärässä valossa tätä albumia ei kannata lukea, vaan kunnon valaistus ja sopivat silmälasit ovat tarpeen, että saa pienistä yksityiskohdista selvää. Yksityiskohtiin paneutuminen kuitenkin kannatti, sillä koin saavani tarinasta paljon enemmän irti kuin vuosien takaisella ensilukukerrallani. Tarinankuljetus on viimeisen päälle priimaa: on merkityksettömän oloisia yksityiskohtia, jotka osoittautuvat ratkaisevan tärkeiksi, on kaikissa harmaan sävyissä liikkuvaa moraalipohdintaa, on pieniä silmäniskuja niille, jotka tuntevat supersankarisarjakuvien historiaa ja paljon muuta.

Naishahmojen kuvaamista jäin pohtimaan. Ikääntynyt Silkkiaave ja hänen tyttärensä, joka myös käytti seikkailu-urallaan nimeä Silkkiaave, ovat joiltakin osin harvinaisen rehellisen ja osuvan tuntuisesti kuvattuja realistisia naishahmoja, toisaalta hirvittävän ärsyttäviä miesten jatkeita. Aivan kuin Moore olisi ajatellut, että naisen tärkein ominaisuus tarinassa on olla jonkun tyttöystävä tai vaimo, mutta toisaalta hän on kuitenkin tunnistanut sen, että naiset ovat ihmisiä ja on osannut kirjoittaa naiset moniulotteisen, realistisen ihmisen rooliin.

Vartijoista on tehty albumin tapahtumia myöhemmäksi sijoittuva tv-sarja HBO:lle, joka vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että voisin itsekin harkita katsovani. TV-sarjasta ja sen linkittymisestä alkuperäisteokseen kannattaa lukea Nyt-liitteen arvio.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2 
Frank Miller: Batman - yön ritari
Chris Claremont - John Byrne: Ryhmä-X, vuosikerta 1984-1985

Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby

Kansi: Virago.

It was from Conrad's character Marlow, who narrates Heart of Darkness, Lord Jim and Youth, among others, that Fitzgerald discovered how an unreliable narrator might improve his novel.

Innostuin Kultahatusta eli The Great Gatsbysta niin paljon, että jatkoin aiheen parissa kirjallisuudentutkija Sarah Churchwellin kirjan kautta. Careless People: Murder, Mayhem and The Invention of The Great Gatsby olikin mahtavaa luettavaa. Olen lukenut Churchwellilta aikaisemmin Marilyn Monroen monta elämää ja luottamus hänen tyyliinsä oli korkealla.

Kirjassa Churchwell vyöryttää häkellyttävän kiehtovia yksityiskohtia 1920-luvun amerikkalaisista taiteilijapiireistä ja läpivalaisee Fitzgeraldin tekstiä huiman taitavasti. Erityisen ansiokasta on tapa, jolla hän taustoittaa kirjan kirjoitusajan maailmaa. Vaikka 1920-luvun maailma tuntuu tutulta autoineen, mainoksineen ja pörssikursseineen, on erottavana tekijänä sääntelyn puute. Nykyisten liikennesääntöjen, tekijänoikeussääntöjen ja sijoitussääntelyn rinnalla 1920-luvun meininki on ollut melkoista hurlumheita.

Kirjassa kulkee rinnan romaanin juoni ja vuoden 1922 lööpeissä ollut murhamysteeri: Hall-Millsin kaksoismurha. Kaiken kruunaa Churchwellin pistämätön tyyli: yhdistelmä asiallista, perinpohjaista, analyyttista tutkijaa ja iskevää huumoria.

 

Kun kiittelin The Great Gatsbya ajattomuudesta, oli jännittävää lukea, että aikalaiskriitikkojen mielestä kirjan ongelmana oli liika ajankohtaisuus: se kuvasi vuoden 1922 ajankohtaisia asioita niin tarkasti, että joiden mielestä se oli vanhentunut jo ilmestyttyään. Kirjan aiheet olivat kuulemma sanomalehdistä jo tuttuja eikä mielikuvitusta ollut tarpeeksi. Lisäksi vuonna 1940 kuollutta Fitzgeraldia muisteltiin muistokirjoituksissa "lahjakkuutena, jonka lupaukset jäivät lunastamatta".  

 

Kultahatun matka klassikoksi alkoi siis vasta Fitzgeraldin kuoleman jälkeen. Niille, jotka pohtivat, miksi niin monet taiteen merkkiteoksista ovat valkoisten miesten tekemiä, on hyvä muistutus, että osaselitys on valkoisten miesten rooli myös kriitikoina ja kansakunnan portinvartijoina. Kultahatun maineenpalautusta ja klassikoksi paaluttamista olivat tekemässä monet miehet.

Churchwellin taustoituksen ansiosta ymmärrän myös, että osa "ajattomaksi" kokemastani tekstistä onkin hyvin tulkinnanvaraista. Esimerkkinä kirjan minäkertoja Nickin ammatti: hän myy joukkovelkakirjalainoja (bondeja) Wall Streetilla. Nykylukijan korviin tällainen ammatti kuulostaa vastuulliselta ja vaikuttavalta. Mutta ilmestymisaikanaan tällainen työ lienee muistuttanut enemmänkin verkostomarkkinointia tai pyramidihuijausta: koska sääntelyä oli niin vähän ja alalla oli paljon upouusia toimintatapoja, oli sijoittaminen melkoista villiä länttä. Nickin työ pikemmin heikentää hänen uskottavuuttaan ja luotettavuuttaan kertojana kuin lisää sitä.

Äärimmäisen kiinnostavia olivat Churchwellin koostamat sanalistat ja slangi-ilmaisut. Fitzgerald hyödynsi niin taitavasti tuoreita ilmaisuja, että joihinkin hänen kirjojensa brittipainoksiin lisättiin sanaselitysosio, koska arveltiin että englantilaiset eivät muuten ymmärrä lukemaansa.

Merkitsin muistiin pitkän listan todellisia henkilöitä, joista kirjoitettuja tai joiden kirjoittamia kirjoja voisin lukea:

- Kirjailija ja juhlien kuningatar Zelda Fitzgerald

- Runoilija ja toimittaja Dorothy Parker
- Kolumnisti Lois Long

- Näyttelijä Tallulah Bankhead
- Näyttelijä Texas Guinan
- Kolumnisti Sheilah Graham
 

Ryhdyin myös seuraamaan Facebookin "Dorothy Parker Society" -ryhmää ja nappasin sieltä yhden kirjavinkin lisää. Yhdysvaltalaiskustantamo Doubleday julkaisee syksyllä Debby Applegaten kirjan Madam, joka kertoo bordellinomistaja Polly Adlerista. 

 

Lue myös nämä:
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Kansi: Francis Cugat / Charles Scribner's Sons
Wikimedia Commons

Every one suspects himself of at least one of the cardinal virtues, and this in mine: I am one of the few honest people that I have ever known.

Latasin F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaanin The Great Gatsby (suomennettu nimellä Kultahattu) viime vuoden puolella Project Gutenbergista. Meni kuitenkin tämän vuoden puolelle, ennen kuin sain tartuttua klassikkoon, jonka juonesta minulla oli ennakkoon vain hajanaisia mielikuvia. Osallistun kirjalla kirjabloggaajien kahdenteentoista Klassikkohaasteeseen. 

Näin korona-aikana, arkisten ympyröiden rajauduttua fyysisesti varsin pieniksi, olen huomannut eläytyväni kirjojen maailmaan jotenkin tavallista voimakkaammin. Eskapismi on tarpeen. Vuonna 1925 ilmestynyt dekadenttia newyorkilaiselämää kuvaava The Great Gatsby sai minut oikein kihisemään innosta. Tämä kirja ei ole syyttä klassikko - sen jokainen sana ja lause tuntuu ladatun täyteen merkityksiä ja sen luettuaan tekee mieli ahmia vino pino analyysejä, jotka selittäisivät, miten romaania oikein voi tulkita. Samaan aikaan se on juonellisesti melko yksinkertainen, henkilögallerialtaan suppea ja sen keskiössä ovat yleisinhimilliset tunteet, joihin voi samastua kaikkina aikoina kaikissa paikoissa. Olenko suosittu? Miten saisin vastarakkautta? Sulaudunko joukkoon? Onko minulla todellisia ystäviä? Mikä on identiteettini?

Klassikoiden kohdalla juonipaljastuksiin suhtaudutaan yleensä sallivammin kuin uusien kirjojen kohdalla, mutta varoitan silti, että tämä teksti sisältää juonipaljastuksia - siis SPOILERIVAROITUS!

Tykästyin erityisesti minäkertoja Nick Carrawayn ääneen. Rakastan epäluotettavia kertojia ja Nick vaikutti sellaiselta monin tavoin. Jo kirjan nimi on monitulkintainen: Gatsbyn nimi ei oikeasti ole Gatsby eikä hän myöskään ole erityisen suuri ja ansiokas mies. Nick vaikuttaa olevan kuin häilähtelevä varjo, porukan jatke, joka ei kiinnitä suurta huomiota. Hänellä on oma rakkaustarinansa, mutta kuinka aito se on? Hän pyrkii urallaan eteenpäin, mutta saavuttaako hän mitään? Hän kuvaa, miten ihmiset herkästi uskoutuvat hänelle ja erilaisia uskoutumisia hän todella kerää, mutta onko hän sittenkin jotenkin lypsänyt nämä tunnustukset muista esiin?

 

Toisaalta kirjan miljöö on myös kuin yksi päähenkilöistä. Long Islandin huvilamiljöö Atlantin rannalla on täynnä latausta: siellä viettävät kesää vanhan rahan perheet ja nousukkaat ja osansa kesäisestä merituulesta saavat myös palvelijat, taksikuskit, siipeilevät kesävieraat ja Nickin kaltainen varaton ensimmäisen maailmansodan veteraani etsimässä uutta uraa. Ehkä näkyvin teema kirjassa on se, meneekö Gatsby seurapiireissä läpi aitona herrasmiehenä vai jääkö hän tähdenlennoksi. Kenet hyväksytään joukkoon ja millä perusteella - miten perhetausta ja peritty raha vaikuttavat myös vapaamielisellä 1920-luvulla?

Nykylukijan huomion kiinnittää kirjan näkyvä antisemitistinen ja rasistinen ilmapiiri. Toisaalta Fitzgerald myös ohjaa lukijan huomion tähän kirjan alussa, kun hän antaa aggressiivisen Tom Buchananin paasata rotusodasta.

Jatkolukemiseksi nappasin Sarah Churchwellin Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby, josta kannattaa lukea The Guardianin arvio.

Lue myös nämä:
Charles Dickens: Bleak House
Henry James: Washingtonin aukio
Edith Wharton: The Age of Innocence

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 22. Farewell

Kansi: Vertigo.

Bill Willinghamin luoma Fables-sarja sai päätöksensä. Sarja on ilmestynyt huimat kolmetoista vuotta putkeen. Tässä välissä on ollut joitakin hieman pitkitetyn tuntuisia juonenkäänteitä ja vähän tyhjäkäyntiäkin, mutta loppunousu ja päätös oli Fablesien tarinan arvoinen. Kiitos siitä!

Koska kyseessä on viimeinen jakso, en kerro juonenkäänteistä juuri mitään, etten spoilaa. Sanotaanko näin, että keskeisten henkilöhahmojen kohtalot ratkesivat tyydyttävällä tavalla ja aikaa ja tilaa oli myös monen kiinnostavan sivuhahmon kohtalosta kertomiseen. Erityiskiitos albumin lopusta: siellä on jälkisanoja, kiitoksia ja paljon maukasta lisämateriaalia sarjan faneille.

#WolfAmongUs fans wanting more of Fabletown, check out this guide to what's available on my web site: http://t.co/YqusruM4Of @telltalegames

— Bill Willingham (@BillWillingham) July 12, 2014

Tätä sarjaa voi onneksi lukea moneen kertaan uudestaan. Luulen silti, että minun täytyy etsiä itselleni jokin uusi vakituisesti seurattava pitkäkestoinen sarja, johan tässä on ehtinyt tottua nautiskelemaan uusien Fablesien ilmestymisestä. Vinkkejä saa antaa!

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 2. Animal Farm
Ruutuja ruudulta - sarjakuvaa lukulaitteelta ja tabletilta

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Andrew Pepoy: Fables vol. 21. Happily Ever After

Kansi: Vertigo.

Sitten viime blogipostauksen on tapahtunut huiman paljon: meille syntyi perheenlisäystä. Lukemisen suhteen voin kiitellä lukulaitetta ja tablettia - e-kirjaa ja digilehteä on tullut luettua ahkerasti vauvan ruokintapuuhien yhteydessä, sillä laitteita on kätevä käsitellä yhdellä kädellä...

Fablesin uusimman kokoomaosan Happily Ever After ehdin lukea jo ennen sairaalakeikkaa, joten suoraan sanottuna pitäisi melkein lukea tämä uudestaan että saisin palautettua yksityiskohdat mieleeni. Haluan kuitenkin blogata tämän alta pois. Osallistun samalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kohdalla "Kirja, jonka kansikuva kiehtoo". Fablesin kansitaidetta ovat tehneet useammat osaavat sarjakuvataiteilijat, tämänkertainen huiman hieno kansi on Nimit Malavian kädenjälkeä.

Fables on lähestymässä loppuaan ja käsikirjoittaja Bill Willingham rakentaa huimaa loppunousua. Koska viimeaikaiset Fables-jaksot ovat olleet hieman epätasaisia, on hienoa huomata, että Willingham on saanut ison vaihteen silmään. Olennaisena juonielementtinä on sisarusten välinen kamppailu: Snow White ja Rose Red aloittavat joukkojensa kokoamisen. Mikä tärkeintä, Willingham rakentaa uskottavan motiivin sille, mistä sisarusten välinen vanha kauna oikein pohjimmiltaan kumpuaa.

Happily Ever After piti sisällään useiden tuttujen hahmojen kuolemia ja kaikki merkit viittaavat siihen, että lisää verilöylyjä on luvassa. Päätarinan välipaloiksi on ripoteltu pieniä jäähyväistarinoita, joissa kerrotaan monen henkilöhahmon myöhemmät kuulumiset. Melko onnellisen lopun moni rakas hahmo onneksi saa!

Fablesin 22. kokoomaosa Farewell on ilmestymässä ihan näinä hetkinä, Amazonin ilmoittama ilmestymispäivä on huomenna. Ei siis tarvitse kauaa jännätä taistelun loppuhuipennusta!

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 2. Animal Farm
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 3. Storybook Love   

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Russ Braun - Barry Kitson: Fables vol. 20. Camelot

Kansi: Vertigo.

Bill Willinghamin luoma Fables-sarja lähestyy loppuaan. Vaikka olenkin fani, ei päätös ole minusta huono asia - hyvällä tarinalla on alku, keskikohta ja loppu. Tarpeeton pitkittäminen on harvoin sarjalle hyväksi. Camelot kokoaa yhteen sarjan irtonumerot 130-140 ja ilmeisesti numeron 150 on tarkoitus olla koko sarjan päätösjakso. Joten ainakin yksi kokoomateos on vielä luvassa.

Camelot viittaa ahkerasti Arthur-kuninkaan tarinoihin. Rose Red päättää kutsua koolle omat Pyöreän pöydän ritarinsa. Hankkeeseen liittyy asioita, jotka saavat Rose Redin sisaren Snow Whiten panemaan välit poikki - jälleen kerran, onhan siskosten suhde ollut menneiden vuosisatojen aikana ajoittain varsin myrskyinen. Välillä piipahdetaan myös tuonpuoleisessa katsomassa muutaman edesmenneen hahmon kuulumisia.

Camelot oli parasta Fablesia aikoihin. Lähestyvä loppuhuipennus tuntuu tuoneen juoneen särmää ja imua. Tarina oli vetävä, käänteet kiinnostavia ja loppurytinöiden enteily tuntui kihelmöivältä. Tykkäsin kovasti viittauksista Arthur-kuninkaan tarinoihin - asetelmasta saadaan vielä varmasti paljon irti! Täytyy lukea albumi jossain vaiheessa ajan kanssa uudelleen, nyt se tuli luettua lähes ahmimalla.

IGN Comics -sivustolta löytyy hyvä haastattelu, jossa Willingham tarinoi mietteistään sarjan lähestyessä loppuaan. Juttu ei sisällä spoilereita, mutta toki pientä osviittaa sarjan tapahtumista saattaa saada.

Lue myös nämä:
Arthur-kuninkaan tarinoita 
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
Ruutuja ruudulta - sarjakuvaa lukulaitteelta ja tabletilta

Arthur Miller: Kauppamatkustajan kuolema

Kansi: WSOY.

Lukupiirimme kokoontui tiistaina ravintola Sandrossa, jonka ruokia voinkin tämän käynnin perusteella lämpimästi suositella. Kaikki piiriläisemme ähkivät onnesta herkkujen äärellä. Ähkimistä herätti myös kuukauden kirja, Arthur Millerin näytelmäklassikko Kauppamatkustajan kuolema, joka herätti mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Minuun teos kyllä kolahti. En ole näytelmiä kauhean paljon lukenut, vaikka käynkin mielelläni teatterissa. Joitakin uusia Shakespeare-suomennoksia olen lukenut kirjanakin. Kauppamatkustajan kuolemaan viitataan kuitenkin varsin paljon ja olihan se korkea aika minullekin lukea jotain Arthur Milleriltä. Onhan miehen nimi tullut tutuksi Marilyn Monroe -elämäkerroista, Monroe ja Miller kun olivat jonkin aikaa naimisissa keskenään.

Näytelmä on vuodelta 1949 ja sitä esitetään melko tiheään tahtiin Suomessakin edelleen. Eikä ihme - teksti on kestänyt aikaa mainiosti. Ikääntynyt, epäonninen myyntimies Willy Loman kaipaa kevyempiin hommiin, mutta uuden alun saaminen ei tunnu enää helpolta. Lomanin perheessä kukaan ei ole erityisen menestynyt. Vaimo Linda on uhrautunut aina miehensä hyväksi ja aikuiset pojat Biff ja Happy eivät myöskään ole erityisen onnellisia. Biff on kierrellyt ympäri maata hanttihommissa, Happy ponnistelee kotinurkilla siisteissä sisätöissä. Kun perhe kerääntyy pitkästä aikaa saman katon alle, alkaa tapahtua dramaattisia käänteitä.

Lomanin persoona oli kiehtovan monitulkintainen. Onko hän nössö luuseri vai häikäilemätön valehtelija - vai jotain siltä väliltä? Tulkittavaa riittää. Näin B2B-myyntiammattisen näkökulmasta oli myös tosi kiinnostaa lukea fiktiota, jossa myyminen on keskeisessä roolissa. Aika osuvasti Miller kuvaakin myynnin psykologiaa, hyvissä ja huonoissa tilanteissa.

Käännöksestä 

Rauno Ekholmin suomennos maistui aika vanhentuneelta. En kuitenkaan löytänyt kansiliepeestä tietoa, miltä vuodelta suomennos on. Pokkaripainos oli vuodelta 2001, mutta olisiko suomennos vanhempaa perua? Käännös oli minun makuuni hieman liian kirjaimellista ja sen vuoksi töksähtelevää, Biffin ja Happyn "nuorisokieli" oli paikoin kiusallista. Mielestäni Kauppamatkustajan kuolema ansaitsisi tuoreen suomennoksen.

Lisäksi painoksen esipuhe oli niin spoilaava, että lopetin sen lukemisen kesken! Kannattaa hypätä esipuheen yli ja palata halutessaan siihen vasta lopussa.
 

Lue myös nämä:
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Michael Cunningham: Tunnit 

Ruth L. Ozeki: Lihan oppivuosi

Kansi: Paul Buckley / Otava.

Ruth L. Ozekin Lihan oppivuosi on ilmestynyt alun perin vuonna 1997 nimellä My Year of Meats. Suomennos ilmestyi heti tuoreeltaan vuonna 1998. Kirja valittiin lukupiirimme elokuun kirjaksi ja onneksi kirjaa oli kirjaston kautta saatavilla.

Lihan vuosi toi mieleen parikin tuoretta lukukokemusta: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Johanna Sinisalon Auringon ytimen. Ensiksimainitun kanssa yhteistä on Sei Shōnagon, jälkimmäisen kanssa eettiset kysymykset.

Lihan oppivuoden päähenkilö on Jane, japanilaisen äidin ja yhdysvaltalaisen isän tytär. Hän päätyy rahantarpeessa ohjaamaan kokkausohjelmaa, jonka rahoittajana on yhdysvaltalainen lihantuotantojärjestö ja kohderyhmänä japanilaiset kotirouvat, jotka pitää innostaa pihvien pariin. Taiteellisesti kunnianhimoinen Jane pyrkii viemään ohjelmaa yhteiskuntakriittiseen suuntaan, mistä aiheutuu ristiriitoja japanilaisen yhteyshenkilön, herra Uenon kanssa.

Samaan aikaan seurataan rouva Uenon arkea ja siteerataan Sei Shōnagonia. Pihvidokumentaation lisäksi Janen elämää sekoittavat hedelmällisyysvaikeudet ja arasteleva seksisuhde komean Sloanin kanssa. Aika paljon aineksia siis yhteen kirjaan.

Ozeki kerii tarinansa kuitenkin melko sujuvasti kokoon, sillä eläinten kohtelu rinnastuu naisten kohteluun ja Sein tekstit Akiko Uenon ja Janen luoviin tuotoksiin. Kirjassa oli jossain vaiheessa hieman tyhjäkäyntiä, sillä vaikka alku tuntui mukaansatempaavalta, huomasin jossakin vaiheessa eteneväni kirjassa kovin hitaasti. Loppua kohti ote taas parani ja loppukäänteet olivat suorastaan dramaattisia.

Lihantuotannon kuvaaminen oli kuitenkin varsin kiinnostavaa. Kuten ruokakirjapostauksistani varmaankin huomaa, olen kasviksista pitävä sekasyöjä ja mietin usein paitsi ruoan hyvää makua, myös ruoan terveellisiä, ekologisia ja eettisiä puolia. Usein maku, terveellisyys, ekologisuus ja eettisyys kulkevatkin käsi kädessä.

Kirjassa kritisoidaan yhdysvaltalaista tehotuotantoa ankarasti. Esipuheessa Ozeki korostaa kirjansa olevan fiktiota enkä pysty itse arvioimaan, mikä kaikki kirjassa on faktapohjaista. Selväksi kuitenkin tulee, että lihan tehotuotanto on sekä epäekologista että epäeettistä ja tehotuotettu liha aiheuttaa syöjilleen terveysriskejä aiheuttavaa toimintaa. Jokainen pohtii toki itse suhdettaan ruokaan ja ruoan valintaperusteet ovat henkilökohtaisia. Itse uskon siihen, että kasvisten lisääminen omassa ruokavaliossa on tie parempaan. Siksi vinkkaankin syksyn keittokirjauutuudesta: vegaaniruokabloggaaja Chocochililtä on tulossa toinen keittokirja julki syksyllä. Mikäli aiemman kirjan Viiden tähden vegaanin saa jostain hyppysiinsä, suosittelen sitäkin lämpimästi.

Käännöksestä

Marja Helanen-Ahtolan suomennos on miellyttävää luettavaa. Tosin kirjan kieltä riivaa "pronominitauti", joka taitaa olla aika yleistä englannista suomennettujen kirjojen keskuudessa. Suomen kielessä verbin taivutuksella voi osoittaa omistusmuodon, joten "minun", "sinun" tai "hänen" tunkeminen joka väliin ei ole välttämätöntä. Näköjään tällaiset helposti kuitenkin jäävät käännöksissä mukaan.

Mahtaako suomennoksen laadussa näkyä sekin, että vielä 1990-luvun lopulla kääntäjillä oli kenties hieman enemmän aikaa paneutua työhönsä? Joten tavallista sujuvammalta ja miellyttävämmältä kirjan käännöskieli tuntui, runsaista pronomineista huolimatta.

Lue myös nämä:
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Michael Cunningham: Tunnit

Kuva: Gummerus

Michael Cunninghamin kirjoja on blogeissa luettu paljon ja myös Tunnit on ollut hyvin suosittu kirja. Siitä ovat bloganneet ainakin Anna J., Sara, Tuulia ja Karoliina. Minun käsiini Tunnit osui kirjaston äänikirjahyllyllä joskus ikuisuus sitten - kirja odotti vuoroaan aika kauan mutta nyt pääsin sen kuuntelussa vihdoin loppuun.

Tunneissa on kolme kertojahahmoa: kirjailija Virginia Woolf 1930-luvun Lontoossa, kotirouva Laura 1940-luvun Los Angelesissa ja tyylikäs Clarissa 1990-luvun New Yorkissa. Naisten kertomukset vaikuttavat olevan kaukana toisistaan, mutta yhtymäkohtia löytyy varsinkin kirjan lopussa.

Kirja toi minulle toistuvasti mieleen Riikka Pulkkisen Totan. En ihastunut Tottaan kun sen luin, mutta Tunnit auttoi minua hahmottamaan tyylilajin viehätysvoiman. En siis ihastunut Tunteihinkaan mitenkään erityisesti, mutta Cunninghamin keskiluokkainen ja tapahtumaton vatulointi tuntui jotenkin intensiivisemmältä ja aidommalta kuin Pulkkisen. En osaa sanoa, voiko Cunninghamia pitää missään mielessä Pulkkisen esikuvana, mutta tyylillisiä yhtenäisyyksiä minun mielestäni löytyy.

Kolme kertojahahmoa kuvailevat omia tunnelmiaan, ympäristöään ja muistojaan. Tapahtumat ja juonen kehittely on minimaalista, fiilistelyllä on tärkeämpi merkitys. Jokainen kirjan naisista pohtii syvällisiä ajatuksia ja enimmäkseen kaipaa jotain muuta kuin sitä, minkä keskellä elää. Mutta mikä on kaipauksen kohde? Ah, kuinka täyttymätöntä ja riipivää!

Mutta mikäs siinä, kuuntelihan tämän. Woolf on kiehtova hahmo fiktiiviseksi henkilöhahmoksi siirrettynäkin, samaa mietin jo Vanessaa & Virginiaa lukiessani - vaikkei sekään kirja minua erityisemmin saanut pauloihinsa. Cunningham saa miljöökuvauksensa eläväksi. Välillä henkilöhahmojen tunnetilat herättivät minussa aitoa kiinnostusta.

Lukijana oli kokenut näyttelijä Eero Saarinen. Hänellä on todella miellyttävä ääni ja rauhallinen tapa lukea - erinomainen valinta lukijaksi siinä mielessä. Kuitenkin oli vähän hassua, että lukijana oli mies, kun kaikki kertojahahmot olivat naisia. Välillä Saarinen hieman ylikorosti naismaista replikointia. Kenties kirja on nakitettu Saariselle siksi, että kirjailijakin on mies, vaikka kirjan hahmot olivatkin naisia. Mene tiedä.

Nappaan kirjabingossa tällä kirjalla rastin ruutuun "Kirja & elokuva".

Käännöksestä

Marja Alopaeuksen suomennos kuulosti kauniilta, vaikka kenties kuunnellessa kieltä tarkkailee hieman eri tavalla kuin lukiessa. Minusta suomennos oli elävää, rikasta ja virheetöntä. Kenties persoonapronomineja oli välillä aika reippaasti, vaikka verbiä taivuttamallakin olisi pärjännyt. Kokonaisuus oli kuitenkin oikein toimiva.

Lue myös nämä:
Riikka Pulkkinen: Totta
Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Dorothy L. Sayers: Strong Poison

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Kansi: Tammi.

Danielle Trussonin Enkelioppi oli huhtikuun lukupiirikirjamme. Pakko muuten kehaista eilistä lukupiiripaikkaamme: ravintola Patronasta sai ihania herkkuja, erityisesti lukupiiriemännän alkupalaksi vinkkaama Guacamole c/ totopos oli namia!

Kirja taas jakoi lukupiirimme mielipiteet kahtia: puolet tykkäsi, puolet ei niin välittänyt. Itse kuuluin jälkimmäiseen puoliskoon, vaikka arvostelinkin kirjaa ilman että olisin lukenut sitä kokonaan. Tahkosin puolentoista viikon ajan kirjaa sivulla 317 asti, kun sivuja olisi ollut 500. No, pikaplarailin lopun käänteet äkkiä.

Alun perin vuonna 2010 ilmestynyt kirja on kansainvälinen bestseller, kustantajan sivuilta löytyy muun muassa seuraavanlaiset hehkutussitaatit:

"Äärettömän älykäs trilleri."
– New York Times Book Review

"Henkeäsalpaavan kekseliäs."
– People Magazine

Juu ei. Voisin nostaa rinnalla sitaatteja Goodreadsin yhden tähden arvioista:

"Overall, the book is a half-witted concoction clearly written in the hopes that it would become a movie, or rather the first in a series of movies, given that the book's end signals a sequel." 
– Ellen

"The characters are flat and the writing is dull."
– Joel

"The book feels rushed and superficial. It's also about 100 pages too long, in part because there's so much redundant and unimportant information--and long, long passages devoted to careful reiteration of past events and their possible significance. At the same time it's missing major appendages--like believable character development, realistic motivation for a shoe-horned-in romance, thoughtful description of many places people & things..."
– Karen

Kirjassa nuori nunna Evangeline ja nuori tutkijamies Verlaine joutuvat sekaantuneiksi enkelioppiin. Enkelitutkijat tutkivat enkeleitä. Kas kun langenneet enkelit ovat Nooan aikoihin lisääntyneet ihmisten kanssa ja tuottaneet pahisjälkeläisiä, nefilejä. Nefilit taas ovat käytännössä kaiken maailmanhistorian aikana tapahtuneet pahuuden takana. Aika ajoin pahisnefilit surmaavat enkelitutkijoita. Minkä tähden he eivät ole surmanneet koko tutkijaporukkaa, sitä en keksinyt, sillä nefilit ovat kyllä fyysisesti ylivertaisia, hirmu taitavia ja rikkaitakin vielä, joten en älynnyt miksi he antavat enkelitutkijoiden puuhastella tutkimustensa parissa.

Välillä hypätään toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jossa enkelitutkijat tekevät tärkeän löydön. Tässä vaiheessa pyörittelin silmiäni. Huikea keksintö tehdään, kun enkelitutkija antaa vanhoja luentomuistiinpanojaan luettavaksi aloittelevalla enkeliopiskelijalle, joka oitis keksii muistiinpanoista monta hyödyllistä asiaa ja ratkoo arvoituksia, joilla enkelitutkijat ovat vaivanneet päätään satoja vuosia. Kun tutkimusretkikunta lähtee myyttis-historialliseen luolaan tutkimaan enkeleitä, samainen opiskelija löytää maailmanhistorian tärkeimmän enkeliartefaktin kompastumalla siihen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli pinnallinen, lapsellinen, epälooginen ja pöljä. Se oli myös hidas ja toisteinen. Vaikka kirja on täynnä ulkokullattua teologiaa, mitään hengellistä siinä ei ole. Nunnien vakaumusta ei kuvata mitenkään, uskonto on pelkkää pintaa. Enkelioppi on yhtä uskonnollinen kuin Indiana Jones ja viimeinen ristiretki.

Kirjan lukeminen ja siitä keskusteleminen oli silti antoisaa, sillä joutuipahan taas itse pureskelemaan, mistä asioista tykkää kirjoissa ja mistä ei. 

Käännöksestä

Suomentaja Sirkka Aulankoa ei oikein osaa erikseen kehua eikä moittia, sillä näin latteasta kirjasta on vaikea saada mitään kielellistä elämystä vaikka kääntäjä olisi kuinka osaava. Eipä mitään ihmeempää moittimisen aihettakaan tullut vastaan. Kirjan kieli oli varsin simppeliä.

Lue myös nämä:
Markus Zusak: Kirjavaras
Erin Morgenstern: Yösirkus
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1