Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

Joskus kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Kahvi ja konjakki, juustot ja marjahyytelö, uudet perunat ja sinappisilli ovat taivaassa siunattuja liittoja. Myös kirjallisuudesta saattaa hyviä yhdistelmiä löytämällä saada lukemiseen lisävivahteita. Arto Salminen viritti minut juuri sopivaan mielentilaan vastaanottamaan Päivi Alasalmen Tuon tumman naisen. Kirjasta kannattaa lukea myös Booksyn bloggaus. 

Kuten on käynyt ilmi, olen innokas naistenlehtien lukija. Mutta uskollisinkin naistenlehtien ystävä saa varmasti joskus tarpeekseen naistenlehtien suloisen siloitelluista kulisseista. Perheidyllit, sisustusonnelat, herttaiset ihmissuhteet - joskus ne vaan tökkivät. Niinpä Tuo tumma nainen olikin katharttisen puhdistava lukukokemus. Takakansiteksti on riittoisa kuin loraus mainoksen tiskiainetta: "Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe..."

Kirja alkaa Helena Salmisen talon ja perheen kuvauksella. Helena puuhastelee puutarhassa, hoivaa lapsiaan, vaalii suvun perinteitä. Ihana talo on remontoitu ja entisöity viimeisen päälle, lapsista kasvaa fiksuja nuoria aikuisia, mies jaksaa hemmotella ja huomioida vaimoaan vielä kymmenien avioliittovuosien jälkeenkin. Niinpä Helenaa hieman jännittää, miten miniäkokelas Pauliinan ensivierailu mahtaa sujua, mutta hyvinhän se menee:

"- Onpas teillä hieno talo, Pauliina aloitti kuin sanoakseen: minä kyllä hoidan puhumisen aina, kun muilla menee jauhot suuhun. - Haluaisitteko te näyttää sitä minulle?

Sillä lauseella oli jää murrettu. Helena ja Hannu laskivat lasinsa pikkupöydille ja aloittivat esittely- ja historiankierroksensa, joka sai heidät aina hyvälle tuulelle. Pauliina oli vielä erityisen kuuliainen kuuntelija, joka ei unohtanut voihkia mielihyvästä kauneimpien yksityiskohtien edessä. Pauliina sai Helenan tuntemaan, että hän oli tehnyt sisustaessaan suorastaan ilmiömäisen urotyön. Missään vaiheessa kateus tai kyllästyminen ei rumentanut Pauliinan ääntä. Helena ei myöskään aistinut Pauliinan ihastelussa mielistelyn makua."

Alasalmi hallitsee hienosti naisten keskinäisen "lässytysrekisterin", mutta hän lietsoo perheonnelan kuvausta vain päästääkseen lyömään sen rikki. Helenan poika Ohto ja Pauliina itse kertovat omissa jaksoissaan toisenlaisesta todellisuudesta. Mitä pidemmälle edetään, sitä selvemmin uhka leijailee kolmen sukupolven talon huoneissa.

Alasalmen tyyli on arvaamattoman helppolukuinen, mutta pahaa enteileviä latauksia piilee pinnan alla. Näennäisen vähistä rakennusaineksista kootaan merkittäviä kokonaisuuksia.

Tuon tumman naisen asetelma tarjoaa pureskeltavaa äidin ja aikuisten lasten, anopin ja miniän, isoäidin ja lastenlasten välisistä suhteista ja jännitteistä. Helenan johtoajatuksiin kuuluu luotsata heikommatkin oikealle tielle, tarjota tukea ja turvaa. Kuinka pitkälle riittää, että kipeistä asioista vaietaan ja kääritään läheiset miellyttävän ilmapiirin pehmoiseen pumpuliin?

Pidin ja suosittelen. Päällimmäisenä kirjassa on porvarillisen herttainen silaus, pinnan alla ihmisen eläimelliset vaistot. Väliin mahtuu vaikka mitä, tuntumaksi jäi, että kaikkea en edes osannut tavoittaa.

Lue myös nämä:
Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien

Päätin jo Valkoisen naisen luettuani, että Alasalmea pitää lukea lisää. Kirsi ja Arja suosittelivat kirjaa Ystävä sä naisien, Booksy ehti lukea sen jo joulukuussa. Kirjassa viljellään paljon uskonnollista retoriikkaa. Minulle tuli päähenkilö Armin hahmosta mieleen nämä raamatulliset sanat: "Saavathan koiratkin syödä niitä muruja, joita lasten pöydältä putoilee". Armi on nainen joka tyytyy muilta putoaviin muruihin.

Jo muutaman kymmenen sivua luettuani pelkäsin niin että selkäpiitä karmi. Tämä on sinänsä erikoista, sillä kirjan alussa kuvataan hyvin arkisia asioita. Armi on kouluttautunut keittäjäksi ja käy töissä läheisellä kansanopistolla. Kirjassa kuvataan paljon keittiötöitä ja muita askareita. Armin naiivius ja vilpittömyyskö saa pelkäämään pahinta?

Armi ystävystyy keittiössä hiljaisen Raijan kanssa, mutta käärme luikertelee paratiisiin, kun viehättävä ja sydämellinen Meija aloittaa opistolla siivoojan työt. Meijan lumovoimaa kukaan ei voi vastustaa, ei Armikaan. Voiko kolmen naisen ystävyys toimia vai pelataanko kiltti ja lapsellinen Armi syrjään?

Armi päätyy opistolta toiseen, hän saa uuden työpaikan Kosmisen Rakkauden Kurssikeskuksesta. Siellä kansa lakoaa karismaattisen Auvo Seitalan (loistava nimi!) edessä. Auvo johtaa hurmoshenkistä hihhulilahkoa, joka odottaa maailmanloppua tulevaksi vuosituhannen vaihtuessa. Armi haaveilee miehestä ja perheestä, mutta Auvo kieputtaa hänet pikkusormensa ympärille, kuten käy muillekin kurssikeskuksen naisille.

Alasalmi herkuttelee groteskeilla yksityiskohdilla ja kasvattaa suomalaisen arkirealismin melodramaattiseen loppuhuipentumaan. Uskonnollisen lahkon kuvaus on mielenkiintoista, koska aihe on sellainen, että fiktiossa kiihkoilu saa helposti ylilyönnin tuntua, mutta samaan aikaan on pakko muistaa, että oikeassa elämässä vastaavaa ja vielä pahempaa tapahtuu jatkuvasti. Hesarin kuukausiliitteessä oli muutama kuukausi sitten pitkä juttu Koivuniemen lahkosta, nettilehdestä löytyy lyhennetty uutinen. Samoin Armin naiivius, itsensä nöyryyttäminen ja vahvempien tahdon seuraaminen ahdistaa, mutta minkäs teet, onhan se totisinta totta että naiset uhraavat kaikkensa kuvitellun rakkauden tähden.

Alasalmen kirjoitustyyli on puhdas ja selkeä, osuvat sanavalinnat maustavat hänen hyvää ja raikasta suomen kieltään. Alasalmi on ehdottomasti kirjailija, jolla on oma ääni. Jos johonkin pitäisi verrata, niin ehkäpä jotain yhteistä löytyy vanhan suosikkini Hilkka Ravilon kanssa. Kirjailijoita yhdistää kyky ja halu katsoa silmiin elämän rumia ja inhottavia puolia, mutta kumpikin rakentaa hyvästä ja pahasta uskottavan kokonaisuuden.

Kirjaa yhdistää Valkoiseen naiseen kuvaus elämästä hieman syrjään pudonneesta naisesta. Kummassakaan kirjassa päähenkilö ei saavuta naiselta perinteisesti odotettuja tärkeitä asioita, vaan jää oman elämänsä sivustakatsojaksi. Onni viuhahtaa ohi kummaltakin puolelta ja nauraa mennessään. Ja jokainen tietää, että näitä näkymättömiä naisia on Suomessa paljon.

Toinenkin Alasalmen kirja odottaa kirjastopinossa, jossain vaiheessa tulee siis tätä lajia lisää.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia
Kreetta Onkeli: Beige

Päivi Alasalmi: Valkoinen nainen

Kiinnostuin Päivi Alasalmen Valkoisesta naisesta kirjastonhoitaja Erja Metsälän blogiarvion perusteella. Kirjastokäynnillä muistin kerrankin etsiä mukaan useammankin kiinnostuslistalle päätyneen kirjan, myös tämän. Minulla on ollut montakin kirjaa joko kesken tai aloitettuna, mutta Valkoinen nainen kiilasi silti lukujonon ohi. Osa kesken olevista on ollut sellaista hitaasti luettavaa, sulattelua vaativaa tavaraa, toiset ovat olleet niin puhuttelevia ettei meinaa pystyä lukemaan loppuun asti, ja toiset taas vaikuttivat etukäteen kiinnostavilta mutta alun perusteella tuntuivatkin pöljiltä. Valkoinen nainen täytti tyhjiön hyvin - siihen uppoutui, se vei mukanaan ja se antoi paljon pureskeltavaa ja pohdittavaa lukijalleen. Ja tulipa samalla täytettyä sitä sivistysvajetta, jonka tunnistin itsessäni Vallan kirjailijat luettuani. Alasalmesta en ole ihan varma, olenko lukenut häneltä joskus jotain kauan sitten vai en. Tämän kirjan jälkeen heräsi kyllä kiinnostus lukea lisääkin hänen tuotantoaan.

Minunkin blogiini on joskus tullut kommentteja, joissa pyydetään olemaan kertomatta juonia liian tarkkaan. Ehkä spoileripelko on saanut sellaisen vähän hölmön tavan yleistymään, että lukijat käyvät jättämässä kommentteja toisten blogeihin, missä kerrotaan, ettei juttua uskaltanut lukea kunnolla, ettei mene oma lukuilo pilalle. Sanonpa tässä että ei tällaiseen pelkoon ole aihetta. Pahoihin spoilaustöräytyksiin en ole usein törmännyt, ja juonenkäänteiden tietäminen etukäteen pilaa minun mielestäni lukunautinnon ainoastaan silloin, jos kyseessä on dekkarityyppinen "hovimestari on murhaaja ja aseena oli kirves" -tyylin olennaisen tärkeä käänne kirjassa. Useimpien kirjojen pääjuonet voi aivan hyvin tietää etukäteen ja varsinkin klassikkokirjoista ne hyvin usein ovat ehtineet tutuksi tullakin yleisen kirjapuheen kautta jo paljon ennen kuin kirjaa on lukenut. Erja kertoo blogissaan Valkoisesta naisesta pari olennaista asiaa melko tarkkaan - ja juuri sen vuoksi kiinnostuin tästä kirjasta. Tärkeintä ei ole se, mitä kirjailija kertoo vaan miten hän sen kertoo - tähän koulukuntaan olen alkanut kallistua yhä enemmän. Niinpä Erjan kertomina juonenkäänteet eivät olleet minulle spoilausta vaan kiinnostuksen herättävä täky, joka innosti kirjan pariin.

Kirja tulikin luettua lauantain ratoksi lähes yhteen putkeen. Tarina alkaa Afrikasta, tarkemmin sanottuna Tansaniasta. Anita tuntuu elävän unelmaelämää - hänen miehensä Kimmo on kansallispuiston vartija, pojat Antti ja Simo suloisia lapsia. Vapaa-ajalla tavataan eurooppalaisia ystäviä, Tansanian kuuma luonto hehkuu kauniina ympärillä. Mutta Anita pelkää kun näkee ympärillään aika ajoin valkoisia miehiä - kaksi valkoisiin pukeutunutta suomalaismiestä tuntuu vainoavan häntä. Anita ei uskalla kertoa peloistaan Kimmolle eikä saksalaiselle ystävättärelleen Gretchenille. Välillä Anita muistelee nuoruuttaan Pariisissa, jossa hän teki mallintöitä, ja purjehdusmatkaa Välimerellä tanskalaisen Joakimin kanssa.

Mutta kotirouvan luksuselämän pinnan alta löytyykin jotain aivan muuta. Kirja kertoo mielenterveyden järkkymisestä, mutta myös monesta muusta teemasta. Afrikka itsessään on länsimaisesta kulttuurista käsin symboloinut vanhastaan viattomuuden alkukotia. Vaikka kuvaukset Tansaniasta tuntuvat tarkoilta ja uskottavilta, tuntuu Alasalmi tarkoituksellisesti kuvanneen kohdettaan monen kerroksen läpi: suomalainen kirjailija sijoittaa fiktiivisen suomalaisen naispäähenkilön tarkastelemaan Afrikkaa valkoisen naisen silmin, monen suotimen läpi. Lisäksi minua kiehtoivat kirjaan upotetut lukuisat pienet sisäkkäiset tarinat. Anita kuulee Kimmon ystäviltä jatkuvasti tarinoita ympäristöstä ja historiasta, välillä sadun kaltaisia kertomuksia, välillä realistisempia. Sopivan tilaisuuden tullen lomaillaan, retkeillään, nautitaan illallisia tai käydään yökerhossa.

Kun Alasalmi ottaa tarkasteltavakseen naturalistisen ja ahdistavan köyhien ihmisten Suomen, kiristää hän peukaloruuvia lukijan piinaamiseksi. Aika ahdistavia, todellisia ja surullisia ihmiskohtaloita hän luo. Silti kirjan loppu oli onnellinen. Kai? Tai ainakin sellaiseksi tulkittava.

Hyvä, kiehtova ja omaperäinen kirja. Olen Arto Salmisen Ei-kuoresta kirjoittaessani muistellut suomalaisnaisen novellikokoelmaa, jossa oli ahdistavia tunnelatauksia ja ihmiskohtaloita. Valkoisen naisen tyylin perusteella saattaa hyvinkin olla, että olen muistellut Alasalmen novelleja - häneltä on vuonna 1995 julkaistu novellikokoelma nimeltä Suden hetki. Pitäisi etsiä se ja tarkastaa, olenko lukenut sen ja onko sieltä peräisin se aivokuoreeni jäänyt nuoren tytön tarina, josta Ei-kuoren yhteydessä mainitsen. Tämä Valkoinen nainen on Alasalmen kirjoista toiseksi uusin, ilmestynyt vuonna 2008. Kirjailijan uusin teos on tältä vuodelta, novellikokoelma nimeltä Koirapäinen pyöveli. Siitä on kirjoitettu Helsingin kaupunginkirjaston Sanojen ajassa.

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Maan veri
Anja Snellman: Parvekejumalat
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet