Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Kansi: Opuspaja.

Suomen tie- ja rakennusylihallituksen Oulun piirin tie- ja vesirakennusinsinööri Jalo Tolvanen otettiin hyvästä syystä teknillisen osaston palvelukseen maaliskuussa 1918. Tolvanen kokosi eri puolilta Suomussalmen pitäjää 400 kg dynamiittia, 3000 nallia ja 130 vyyhtiä sytytyslankaa. Nämä olivat jääneet käyttämättä valtion keskeneräisiltä työmailta. Räjähdysaineet lähetettiin vartioituna Hyrynsalmen, Ristijärven ja Mieslahden kautta Kajaaniin valkoisen armeijan käyttöön.

 

Hannu Romppaisen vuonna 2017 ilmestynyt Kainuu 1918 on oikea aarre lukijalle, joka on kiinnostunut sekä Kainuun historiasta että sisällissodasta. Yli 600-sivuinen kirja on niin perusteellinen, että kenties olisi ollut lukijaystävällisempää tiivistää kirja 200-300 sivun mittaiseksi. Toisaalta, se mikä lukijakunnan laajuudessa hävitään, se voitetaan tuhdin tietomäärän tarjoamisessa sinnikkäille lukijoille.

 

Minulla on muistikuva omilta kouluajoiltani Paltamossa 1990-luvulla: kun kysäisin joskus, mitä Kainuussa tapahtui vuonna 1918, sain vastauksen, jonka sisältö oli suurin piirtein "ei sota täällä näkynyt". Onnistuin elämään melko pitkään siinä käsityksessä, että Kainuu oli jotenkin sivussa sisällissodasta. Mutta sodan satavuotismuistovuoden lähestyessä Suomessa alettiin kirjoittaa sisällissodasta ja muistella sisällissotaa todella aktiivisesti. Tähän aaltoon osuu myös Romppaisen tietokirja, jonka luettuaan kukaan ei voi olla sitä mieltä, etteikö sisällissota olisi Kainuussa näkynyt, kuulunut ja tuntunut. Esimerkiksi kotiseudultani Paltamosta lähes 7% miespuolisesta väestöstä osallistui valkoisen armeijan toimintaan. Tämän lisäksi paltamolaisia ja muita kainuulaisia osallistui punakaartin toimintaan. Monet kainuulaiset pakenivat Vienan Karjalan puolella ja matkustivat sitten etelämmäs ja päätyivät esimerkiksi Viipuriin punaisten puolelle taistelemaan.

 

Romppainen on tutkimuksessaan ottanut valkoisen näkökulman, hän keskittyy Kajaanin Sissi-Rykmentin toimintaan ja puhuu vapaussodasta. Sissi-Rykmentin valkoisista monet tuntuivat lähtevän nimenomaan vapaussotaan, ajamaan venäläisiä maasta pois. Taisteluissa Mäntyharjulla ja Viipurissa kainuulaiset kuitenkin havaitsivat taistelevansa enimmäkseen punaisia suomalaisia vastaan. Sissi-Rykmentin kuuluisin jäsen, myöhempi presidentti Urho Kekkonen, oli mukana sodassa lyseolaisena ja sodan kokemukset Romppaisen mukaan vaikuttivat häneen niin, ettei hän enää 1920-luvulla ollut kaikkein intomielisin suojeluskuntalainen. Minua kiinnostaa erityisesti, millaisille mutkille Kekkonen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin meni presidenttinä idänsuhteita hoitaessaan, mutta sehän on kokonaan toinen tarina.

 

Romppainen pohjustaa sodan syttymistä perusteellisesti kuvaamalla kainuulaisten suojeluskuntien perustamista ja jännitteitä porvariston ja työväen välillä. Hän muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti. Tehdastyöläisiä oli käytännössä vain Kajaanissa. Savotat sen sijaan olivat punaisen aatteen otollisia leviämispaikkoja ja mm. Paltamon Uurassa koettiin jännitteitä tämän vuoksi ja puhuttiin "polsevikeista". 

 

Kun kirjassa päästään varsinaisten sotatoimien kohdalle, tulee rautatieverkoston merkitys selväksi. Kajaanista sotaan lähdettiin junalla ja junaliikenteen merkitys oli sodan vaiheissa suuri. Mäntyharjun taisteluissa kainuulaiset kokivat mm. Hillosensalmen taistelun, jossa punaisilla oli käytössään panssarijuna. Punaiset osuivat valkoisten ammuslaatikoihin ja järven jäällä räjähti. Räjähdyksessä menehtyi mm. paltamolainen Yrjö Aarne Leinonen. Olen lukuisat kerrat kulkenut itse junalla Kouvolan ja Mäntyharjun välissä sijaitsevan Hillosensalmen ohi, mutta en ole tajunnut matkustavani keskellä kainuulaisen sotahistorian maisemia. 

 

Kainuulaiseen luonteenlaatuun kuuluu mielestäni tietynlainen maalaisjärkisyys, joka kärjistettynä saa kainuulaiset suhtautumaan epäilevästi kaiken maailman kotkotuksiin ja vouhotuksiin. Tämä piirre tulee näkyviin kirjassa parissakin kohtaa. Maaliskuussa 1918 valkoiset asevelvolliset Kajaanissa ryhtyivät kapinaan ilmoittamalla, etteivät halua lähteä rintamalle ilman varusteita. Koulutus oli ollut lyhyt eikä edes jalkineita ollut jaettavaksi. Kapina päättyi vakavissa merkeissä, mm. paltamolainen talollisen poika Antti Leinonen tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan kapinoinnista. Valkoisten johto halusi pitää tapahtuneen mahdollisimman rajatusti tiedossa, ettei kapinahenki leviäisi.

 

Toinen esimerkki löytyy Viipurin taisteluista, joissa upseeri ihmettelee, kun kainuulainen valkosoturi ei juokse luodeilta suojaan vaan mieluummin kävelee ja toteaa vain, että "sattuu jos on sattuakseen". 

 

Romppaisen kirjassa käy hyvin ilmi myös se, miten amatöörimäisenä sodankäynti alkoi vuonna 1918. Asevelvollisuutta ei ollut ollut voimassa pitkään aikaan, ei ollut aseita, ei ammuksia. Valkoisellakin puolella taistelijoita kuoli omien vahingonlaukauksiin. Kumpikin osapuoli joutui rakentamaan armeijansa varsin nopean koulutuksen ja järjestäytymisen perusteella. Valkoisessa armeijassa ristiriitoja tuli myös siitä, että Saksassa kouluttautuneet jääkärit ja Venäjän armeijassa palvelleet "ryssänupseerit" koettiin vastakohdiksi. Esimerkiksi nykyään varauksetonta ihailua nauttiva Mannerheim oli vuonna 1918 vasta saapunut takaisin Suomeen oltuaan noin kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijan upseerina. 

 

Kainuu 1918 kuvaa useita paikkoja, joissa voisi käydä kainuulaisten vapaussotureiden ja punakaartilaisten jäljillä. Kainuun hautausmailla on monia muistomerkkejä ja itsekin tiedän nähneeni Paltamossa muistomerkin, se vain ei ole nuorena minua oikein kiinnostanut. Hyrynsalmella voisi eläytyä Hallan ukon etappeihin, joita pitkin jääkäreiksi mielivät pyrkivät Ruotsiin. Vienan Karjalaan ei tällä hetkellä ole asiaa, mutta vuonna 1918 Kainuusta kuljettiin Vienan Karjalaan ja takaisin vähän väliä monen eri syyn vuoksi. Mäntyharjulla, Varkaudessa ja Haminassa kainuulaiset osallistuivat verisiin taisteluihin ja teloituksiin, kenties kuuluisimmassa tapauksessa Urho Kekkonen johti teloitusryhmää Haminassa. Myöskään Viipuriin tai Karjalankannakselle ei nyt ole asiaa sisällissodan jälkiä tutkimaan, mutta sielläkin kainuulaiset taistelivat ja moni myös heitti henkessä Viipurin verisissä taisteluissa ja teloituksissa. Helsingissä Annantalo on tainnut olla kirjassa mainittu Annankadun kansakoulu, jossa Kajaanin sissit majoittuvat valkoisten voittoparaatin aikana. Suomenlinnan lähellä Isosaaressa toimi vankileiri, jossa kainuulaiset vartioivat punavankeja. Urho Kekkonen tunnisti vankien joukosta tuttuja urheilijoita.

 

Kirjassa on kiehtovia henkilöitä, joista voisi lukea lisää. Kuuluisalla Rahjan veljesten asejunalla tuotiin Pietarista aseita ja niitä tuli myös Kainuuseen. Punainen agitaattori Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilanen mainitaan useasti. Kajaaniin sijoitettu komentaja, monia värikkäitä vaiheita sotilasurallaan elänyt Karl Hilén järjesti merkillisen sijaisteloituksen, josta syntyi paljon puhetta. Romppainen kuvaa myös naisten osuutta, mutta harmillisesti naiset jäävät sivumaininnoiksi, vaikka esimerkiksi Anna Wikströmin päiväkirja Turun tyttö Kajaanin sissirykmentissä 1918 on julkaistu vuonna 2008 ja ehdin jo olettaa, että Romppainen nostaisi Wikströmin tarinoita kirjaan mukaan.

 

Kirjassa vilisi paljon tuttuja sukunimiä ja kerkesin arvuutella, keille kaikille koulukavereilleni kirjassa mainitut punaiset ja valkoiset mahtoivatkaan olla sukua.

 

Kuten alussa mainitsin, tätä tuhtia ja perusteellisesta tietokirjaa voi suositella Kainuun ja sisällissodan historiasta kiinnostuneille. Muita varoitan: yksityiskohtainen teksti voi olla hieman puuduttavaa, jos nämä teemat eivät kolahda.  

 

Lue myös nämä:
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan 
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Jari Tervo: Myyrä

Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan

Kansi: Minerva.

Urheilijoilla oli paitsi sodan vaatimia fyysisiä valmiuksia, myös urheilussa saatu kokemus siitä, miten ja millä asenteella uusia suorituksia tulee opetella. Se auttoi myös sotataitojen omaksumisessa. Väheksyä ei voi myöskään henkistä valmiutta. 

 

Oletko hiihtänyt, suunnistanut tai pelannut pesäpalloa koulun liikuntatunneilla? Ja kuuluiko asiaan, että näitä lajeja piti suorittaa hampaat irvessä, veren maku suussa, koko ajan peläten että jää viimeiseksi? Entä oletko näillä tunneilla tajunnut, että niin liikuntatuntien tunnelma kuin lajivalikoima on suoraa perua 1920-luvulta ja siitä, että valkoiset voittivat vuoden 1918 sisällissodan?

 

Veikkaan, että aika moni voi vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen kyllä, mutta paljon harvempi vastaisi viimeiseen kysymykseen kyllä. Jari Kupilan teesi tietokirjassa Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan on se, että urheilulla ja urheilijoilla oli ratkaisevan tärkeä rooli sisällissodassa, niin punaisella kuin valkoisella puolella. Ja että sisällissota jätti haavan, jota urheiluväki ei oikein vieläkään, 2020-luvulla, ole kunnolla käsitellyt ja hoitanut.

 

Olen paneutunut viime vuosina sisällissotaan monelta eri kantilta, mutta Kupilan palkittu tietoteos erottui persoonallisella näkökulmavalinnallaan. En ole mikään erityinen urheilufani, joten eräs minulle tärkeistä oivalluksista oli ymmärtää, miksi suomalaiset urheilukuviot ovat vaikuttaneet usein niin tunkkaisilta, paikoin jopa vastenmielisiltä. Toki itse sodan käsittely oli kirjassa myös erittäin kiinnostavaa, mutta viimeiset luvut, joissa Kupila perkaa sisällissodan jälkivaikutuksia suomalaisen urheilun kehittymiseen, olivat erityisen antoisia.

 

Kupila osoittaa, että urheiluseurat tarjosivat sodan molemmille osapuolille rakenteita ja sotilasainesta. Sisällissodan syttyessä Suomessa ei ollut enää yleistä asevelvollisuutta, joten nuorilla miehillä ei ollut muodollista sotilaskoulutusta. Urheiluseuroja sen sijaan oli jo ympäri Suomea ja seuroilla oli vahvoja verkostoja niin omien paikkakuntiensa sisällä kuin kansallisella, jopa kansainvälisellä tasolla.

 

Kuuluisia urheilijanimiä kirjassa mainitaan, aina Urho Kekkosesta alkaen. Olen käynyt Kajaanissa katsomassa valkoisten muistomerkkiä ja siihen kaiverretuista Kekkosen sissituttavien nimistä ainakin Eljas Väyrynen ja Väinö Vuoristo mainitaan kirjassa. Molemmat edustivat Kajaanin SLU -seuraa. Seuran lyhenne tarkoittaa Suomen Lyseoiden Urheilijoita.

 

Kainuulaisnäkökulmasta kirjassa oli muitakin kiinnostavia elementtejä, esimerkiksi Mieslahden Nahjuksen urheiluseurasta lähteneet valkosoturit. Arvelen, että Kainuun opiston vaikutuksen vuoksi Mieslahti oli näin näkyvästi edustettuna.

 

Valkoisten muistomerkki Kajaanissa.

 

Kupila kirjoittaa melko värikkäästi, paikoin tulkiten aika rohkeastikin tunnelmia ja ajatuksia. Kyse on tyylilajin valinnasta ja aika linjakkaasti kirja eteneekin - kootut faktat ja Kupilan kommentoiva kertojanääni ovat tasapainossa. Kirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo ovat ansiokkaita ja pitää ainakin pari luettelossa mainittua kirjaa etsiä kirjastosta käsiini. Erikoisia ihmiskohtaloita Kupilan kirjassa riittää - itse en ollut aiemmin tuntenut esimerkiksi Terijoen hallitukseen kuuluneen Akseli Anttilan tarinaa. Hän pakeni sisällissodan jälkeen Venäjälle ja yleni puna-armeijan kenraaliksi.

Keksin kirjasta vain yhden puutteen: se on melkoinen all male panel. Kirjassa mainitaan vain muutama nainen. Kuitenkin kirja viittaa siihen, että naisvoimistelijat olivat perustaneet seuratoimintaa jo varsin varhain. Kirjassa naisten näkymättömyys tuo mieleen nykyajan asenteet: on edelleen varsin yleistä, että urheilevat tai urheilua seuraavat miehet jotenkin latistavat tai jättävät huomiotta naisten urheilusuoritukset. 

 

Niinpä minua jäikin kiinnostamaan, mahtoivatko vuonna 1918 myös urheilevat tai urheiluseuroissa toimivat naiset olla myös keskimääräistä alttiimpia tulla temmatuiksi mukaan sisällissotaan. Kenties tästä voisi saada kiinnostavan jatko-osan muuten mainioon kirjaan. 

 

Vielä palaan liikuntatuntien lajivalintoihin. Niin hiihto, suunnistus kuin pesäpallokin nähtiin erinomaisina sotilastaitoja kehittävinä lajeina. Samaan laskettiin jopa mäkihyppy, koska mäkihyppytornien ja tähystystornien rakentamista pidettiin samankaltaisina. Hiihtoon panostamisesta oli toki hyötyä sitten talvi- ja jatkosodassa, kun hiihtäviä kaukopartioita lähetettiin sotatoimiin.

 

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Megan Rapinoe: Yksi elämä

Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla

Kansi: Väyläkirjat.

Laakson tapaus oli ilmeisen hankala oikeudelle. Syyttäjä muutti syytettään siten, että tuomion julistamisasiakirjassa syytteen ”yllytyksestä” kertova osuus on jätetty pois. Päätöksestä jouduttiin äänestämään. Tuomioistuin oli saanut roolin sananvapauden määrittelijänä. Kun oikeusistuin tässä tapauksessa näytti olleen pitkälti poliittisessa ohjauksessa, sananvapauden tulkinta sai outoja piirteitä.

Bongasin Hannu Sorrin tuoreen tietokirjan Punavangit tuomiolla – valtiorikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918 luettavakseni Hämeen Sanomien arvostelun perusteella. Olen viime vuosina perehtynyt sisällissodan vaiheisiin uudella innolla – olen kiertänyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja lukenut aiheesta. Pari vuotta sitten luin Ilkka Teerimäen kirjan Hämeenlinna vallankumouksen vuosina. Niinpä Punavangit tuomiolla tarjosi erinomaista syventymistä aiheeseen.

Kirjan lähtökohtaus oli teologian tohtori Hannu Sorrille selvinnyt sukusalaisuus. Hän sai vuonna 2018 kuulla sukulaiseltaan, että Viljo Junnila, Sorrille rakas isoisä, oli toiminut syyttäjänä vankileirillä sisällissodan jälkeen. Tutkijan tarmolla Sorri paneutui selvittämään valtiorikosoikeuden osasto 102:n vaiheita. Samalla hän pohdiskelee niitä tekijöitä, mitkä saivat aikaan sen, että isoisän työstä vankileirillä oli muodostunut synkkä, häpeällinen salaisuus, jota ei suvussa ääneen muisteltu.

Punavangit tuomiolla -kirjassa yhdistyy teologin herkkävireinen omatunto, vuosikymmenien rautainen tutkijankokemus ja valtava annos tietoa. Sisällissota on edelleen monelle vaikea aihe ja kirjan lukeminen tuntuu välillä siltä, kuin siinä sorkittaisiin tulehtunutta avohaavaa. Vaikka Sorri käsittelee aihetta kunnioittavasti ja objektiivisesti, on sisällissodan todellisuus kirjan sivuilta luettunakin paikoin varsin raakaa ja epäoikeudenmukaista.

Sisällissodan jälkeisistä vankileireistä elää kollektiivisessa muistissa kaksi erilaista tarinaa, punainen ja valkoinen. Punainen tarina kertoo kärsimyksestä ja mielivallasta. Valkoisen tarinan yllä on väittämä oikeusvaltiosta – että rikollisia rangaistiin laillisesti ja ansionsa mukaan. Viljo Junnilan lähipiiri eli vahvasti valkoisen aatteen mukaan. Mutta eikö olisi loogista, että Junnilan syyttäjän roolia olisi suvussa muisteltu avoimesti ja ylpeydellä, jos valtionrikosoikeutta todella olisi hoidettu puhtain paperein? Eikö muistoista vaikeneminen ja niiden salailu ole omiaan kertomaan, että jotain vankileireillä tehtiin väärin ja se ymmärrettiin myös voittajien puolella?

Sorri perkaa valtiorikosoikeuden osasto 102:n tuomiot ja niiden perusteet tarkasti. Hän kehystää tilanteen valtakunnallisen päätöksenteon kautta. Erityisesti tutkintoasianpäällikkö Gustaf Aminoffin ohjeistus valtiorikosoikeuksille saa huomiota. Hieman kärjistettynä: tuomioita piti saada aikaiseksi lähes liukuhihnatyönä eikä pienille muotoseikoille kannattanut panna liikaa painoa.

26-vuotias lakitieteen ylioppilas Junnila oli osa kymmenhenkistä kokoonpanoa. Sorri arvioi vertailussaan, että osastolla noudatettiin keskimääräistä hieman lievempää linjaa. Erityisen looginen osaston linja ei kuitenkaan ollut. Aineistosta käy ilmi, että samantyyppisistä teoista saattoi saada melko erilaisia tuomioita. Tuomio ei läheskään aina perustunut todistusaineistoon vaan vahva painoarvo oli esimerkiksi paikallisilta suojeluskunnilta pyydetyillä lausunnoilla. Jokainen voi itse miettiä, kuinka objektiivista arviointia osakseen saisi, jos joku kysyisi vaikkapa lähinaapureilta mielipidettä ja se ratkaisisi rikostuomion ankaruuden. Suojeluskunnat saattoivat kirjoittaa kuvauksissaan vangin olevan vaikka ”matalajärkinen” tai ”eroottisesti epäsäännöllinen”.

Minulle erittäin kiinnostavaa antia olivat vankien ”minielämäkerrat” sillä ne tekivät vangeista kasvottoman massan sijaan inhimillisiä, todellisia ihmisiä. Monen kohtalossa on melkoista draamaa. Tällainen on esimerkiksi tapaus, jossa hattulalainen palstatilallinen Adolf Heinonen sai vastaansa Ellilän kartanon isännän, senaattori Oswald Kairamon.

Heinosen tapauksessa poikkeuksellista oli, että hänellä oli käytössään avustaja. Hän oli osasto 102:n ainoa vanki, jolla oli oikeudenkäynnissä avustaja. Heinosen syyttäjä oli kutsunut oikeuteen todistajia, joista toinen oli Kairamo. Kairamo piti syytettyä erittäin vaarallisena.

Sorri arvioi, että Heinosen tapaus ”herättää kysymyksen siitä, joutuivatko sekä osaston 44 että 102 syyttäjät poliittisen painostuksen kohteeksi.” Samantapaisia kysymyksiä herää myös alussa siteeraamastani Heikki Laakson tapauksesta. Laakso oli sosiaalidemokraattisen Hämeen Voima -lehden toimittaja. Hän kertoi vastustaneensa kapinaa ja esitti puolustuksekseen lehdessä julkaistuja artikkeleita, joissa tuomitsi rikokset ja väkivallan.

Lisäksi kirjan alussa oleva kuvaus saksalaisten kohtelusta Hämeenlinnassa ja eduskunnan keskustelu vankien lähettämisestä pakkotyöhön Saksaan ovat melkoista luettavaa. Valkosuomalaiset juhlivat saksalaisten joukkoja näyttävästi. Neidot esittivät tansseja ja emännät keittivät kahvia ja tekivät voileipiä. Saksalaiset olivat vieraan vallan joukkoja, joita suomalaiset olivat pyytäneet Suomeen taistelemaan toisia suomalaisia vastaan. Kansakunnan kahtiajako on ollut todella syvää, että tällaisen ryhmän kunniaksi on järjestetty ilojuhlia. Ja perinnehän elää edelleen – kävin itse viime keväänä katsomassa, miten saksalaisten hauta kukitettiin seremoniallisesti Hämeenlinnan vanhalla hautausmaalla huhtikuun lopussa.

Eduskunnassa taas käytiin pitkällinen väittely siitä, miksi punavankien lähettäminen Saksaan pakkotyöhön olisi hyvä ratkaisu. Perusteluina käytettiin mm. sitä, että punavangit oppisivat säännöllisiä elämäntapoja eli pakkotyö olisi heille itselleenkin suorastaan hyödyllistä. Lopulta eduskunta äänesti pakkotyöhön lähettämisen puolesta. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Sorri arvelee tähän vaikuttaneen arjen realismin: maatalouden tilanne oli sodan jälkeen katastrofaalinen ja kaikki työvoima tarvittiin Suomen omaan käyttöön.

Punavangit tuomiolla valaisee hyvin sitä, miten vankileirillä selviytyminen ei tosiaankaan perustunut kaikenkattavaan ja objektiiviseen oikeuskäsittelyyn, vaan usein jopa tuuriin tai sattuman kauppaan. Välittömästi sodan jälkeen valkoiset tekivät nopeita teloituksia ja ne vangit, joiden tuomioista käsittely aloitettiin, saivat keskimäärin ankarampia rangaistuksia kuin ne, jotka tuomittiin vasta myöhemmin syksyllä. Lisäksi vankileirillä oli henkilöitä, jotka eivät olleet millään tavalla ottaneet osaa sotatoimiin. He olivat esimerkiksi lähteneet kotikylästään mukaan punaisten pakoaaltoon kohti itää, koska pelkäsivät valkoisten joukkojen väkivaltaa.

Jos siis oli joutunut vankileirille, niin mitä pitempään onnistui pysyttelemään hengissä, sitä enemmän paranivat mahdollisuudet saada lievempi tuomio. Mutta vankileirin olot olivat niin kurjat, että vankeja kuoli myös nälkään ja tauteihin, eli pelkkä vankileirillä oleminen vaaransi hengen.

Rohkenen tulkita, että vaikka nuori Viljo Junnila ei ryhtynyt roolissaan sen kummemmin kyseenalaistamaan valtiorikosoikeuden toimintaa, hän ymmärsi elämänkokemuksensa karttuessa, ettei valtiorikosoikeuden työ täyttänyt lakitieteellisiä ihanteita. Ei siis ole ihme, että kokemus muuttui häpeälliseksi salaisuudeksi, jota ei perhepiirissä haluttu muistella.

Hannu Sorrin ansiokas teos toimii katharttisena lukukokemuksena, jota kelpaa suositella kaikille sisällissodasta kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset

Kansi: Gaudeamus.

Punapakolaisten alueellisen omakuvan kehittämishanke Karjalassa 1918-1938 oli lähtökohdiltaan vaikea. Kahden valtion rajalla ja kahdessa toimintapiirissä olevat punapakolaiset olivat osa haasteellista ylirajaista, toisilleen vihamielisten maiden poliittista toimintaverkostoa.

Maria Lähteenmäen Punapakolaiset – suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa on tietokirjana oikea aarre. Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston professori ja hän työskentelee Karjalan tutkimuslaitoksessa. Punapakolaisten tutkimuslähteenä on mm. Petroskoissa sijaitsevan Karjalan Tiedeakatemian arkiston pienoiselämäkerrat, joita punapakolaiset keräsivät ja kirjoittivat. Koska Venäjän hyökkäyssodan vuoksi pääsy arkistoon on nykyään käytännössä mahdotonta tai hyvin vaikeaa, on lukijoiden kannalta onni, että Lähteenmäki pääsi arkistoa tutkimaan ja on hyödyntänyt aineistoa upeaan teokseensa. Kirja on ilmestynyt vuonna 2022.

Olen viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut sisällissodan jäljistä – niin fyysisistä kuin psyykkisistä. Olen käynyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja olen myös mennyt paikalle katsomaan, kun muistomerkeille on laskettu kukkaseppeleitä ja pidetty puheita. Keväällä 1918, kun valkoiset voittivat taistelun Tampereesta, lähti Tampereelta Hämeen kautta Venäjää kohti valtava määrä pakolaisia. Ne, jotka eivät päässeet rajalle asti, joutuivat usein vankileireille ja teloitetuiksi. Mutta mitä kävi niille, jotka todella onnistuivat pelastautumaan Venäjän puolelle?

Tähän kysymykseen Punapakolaiset vastaa ja mikä hienointa, kirja keskittyy naisten kokemuksiin, jotka ovat perinteisessä historiankirjoituksessa usein jääneet paitsioon. Paitsi sisällissodan pakolaisia, käsittelee Lähteenmäki myös 1920- ja 1930-lukujen loikkareita ja muilutettuja sekä Amerikasta Neuvostoliittoon lähteneitä suomalaissiirtolaisia.

Kuten Lähteenmäki kirjan lopussa toteaa: rajan yli saapuneet saivat enintään kaksikymmentä vuotta lisäaikaa. 1930-luvun lopulla Stalinin armottomat puhdistukset veivät suomalaisia vankileireille ja kuolemaan. Toki muutama eloonjäänyt näistäkin selvisi. Korkeimmalle neuvostohierarkiassa kohosi Otto Wille Kuusinen, joka kuoli vuonna 1964 ja on ainoana suomalaisena haudattu Kremlin muuriin. Hänetkin Punapakolaisissa mainitaan, mutta sivuhenkilönä.

Neuvosto-Karjalaan keskittyvässä kirjassa käsitellään erityisesti Petroskoin seudulle, Aunukseen ja Vienan Karjalaan kuten Uhtuan seudulle asettuneita suomalaisia. Kaoottisella 1920-luvulla punapakolaiset pystyivät luomaan jonkinlaisia suomenkielisiä yhteiskuntarakenteita Karjalaan. Joillekin Karjalan sosialistinen neuvostotasavalta oli kuin punainen varjo-Suomi: yhteiskunta, jollaista Suomessa olisi ryhdytty rakentamaan, jos punaiset olisivat voittaneet. Mutta arjen tasolla elämä Neuvostoliitossa tarjosi useimmille kovaa työtä, aineellista köyhyyttä ja kommunismin vaatimuksia yhteiskunnallisesta osallistumisesta.

Punapakolaiset pursuaa superkiinnostavia ihmiskohtaloita ja häkellyttäviä käänteitä. Tässä muutama nosto:

Hilja Pärssinen toimi vuonna 1918 punaisten vallan aikaan kansanvaltuuskunnan sosiaaliasiain valtuutettuna. Hän pakeni ja pääsi Venäjälle, mutta palasi myöhemmin Suomeen. Kirjassa kuvataan, että hän pettyi Neuvostoliiton todellisuuteen ja kirjoitti kokemuksistaan. Tästä huolimatta hän joutui Suomessa maanpetturina vankilaan. Hänet äänestettiin vielä uudelleen eduskuntaan, jonne hän palasi vuonna 1929. Pärssisestä on ilmestynyt muutama vuosi sitten Siltalan kustantama elämäkerta Uuden ajan nainen. Pitääpä lukea se sopivassa välissä!

Toini Mäkelä osallistui sisällissotaan ja nousi Viipurin pataljoonan komentajaksi. Pataljoonassa taisteli 135 punaista naista. Paettuaan Venäjälle hän lähti vuonna 1919 taistelemaan puna-armeijan riveissä pohjoiselle rintamalla Venäjän sisällissodassa. Vuonna 1920 hän suoritti Pietarin punaupseerikoulussa upseerikurssin ainoana suomalaisnaisena. Vuonna 1921 hän taisteli Kronstadtissa kapinan aikana ja johti kaupungin puolustajina taistelevaa suomalaista työläisnaisjoukkoa.

Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon vasemmiston äänillä vuonna 1930. Paikkakunnan oikeistolaiset vaativat Knuutista luopumaan tehtävästään. Knuutinen ei suostunut. Elokuussa ryhmä miehiä muilutti Knuutisen ja kaksi muuta vasemmistovaltuutettua Neuvostoliittoon. Muiluttajat pyysivät valtuutettuja autoon, perusteena neuvottelujen jatkaminen. Autolla valtuutetut kyydittiin Sotkamon kautta Kuhmoon ja sieltä rajalle. Tämä tapaus on minusta erityisen kiinnostava, sillä Kainuussa kasvaneena seuraan vieläkin Kainuun asioita ja kuulumisia. Tätä muilutusta ei ole mediassa juuri muisteltu.

Ja jos voisin siirtää itseni aikakoneella jonnekin, haluaisin osallistua Petroskoin Kalevala-juhliin vuonna 1935 (ja palata turvallisesti takaisin). Punapakolaisissa kuvataan, millainen kulttuurisota Kalevalasta saatiinkaan aikaiseksi. Eräs osa sitä oli, kun Yrjö Sirola julkaisi teoksen Kalevala, työtätekevien kulttuuriperintö jossa painotetaan Kalevalan marxilaisen tulkinnan tärkeyttä.

Lisäksi kirja sai minut pohtimaan, että pitäisi perehtyä enemmän Vienan Karjalan historiaan ja tapahtumiin. Kainuulla ja Vienan Karjalalla on ollut ikiaikaiset siteet, kunnes raja jyrkkeni toisen maailmansodan jälkeen niin, että siteet lähes katkesivat. Minulla on ollut selvästi jokin sokea piste Vienan Karjalan suhteen, on aika korjata tilanne.

Kirjallisena tutkimustyönä Punapakolaiset toimii malliesimerkkinä siitä, mitä on hyvä historiantutkimus. On ansiokkaasti kerätty lähdeaineisto, relevantit tutkimuskysymykset ja upeaan muotoon työstetyt vastaukset. Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat sisällissota, suomalaiset Venäjällä ja Venäjän historia.

Nykyajan vastineet

En malta olla vertaamatta nykyajan vastineita Punapakolaisille, vaikka Lähteenmäki ei putinisteja käsittelekään. Selkein Otto Wille Kuusisen verrokki on Johan Bäckman. Suosittelen lukemaan turpobloggaaja Rysky Riiheläisen vuonna 2019 kirjoittaman yhteenvedon Bäckmanista. 

Myös Suomen eduskunnassa istuu henkilöitä, joilla vaikuttaa olevan myötämielisyyttä Venäjän politiikalle. Korostan vielä, että on ihan ok esimerkiksi pitää venäläisestä kulttuurista, johon kuuluvat vaikkapa herkulliset pelmenit ja hapankaali ja klassinen kirjallisuus. Itse asiassa uskon, että nyt jos koskaan olisi hyvä, että suomalaiset opiskelisivat venäjää ja perehtyisivät venäläiseen ajatusmaailmaan – se antaisi eväitä tulkita meneillään olevia tapahtumia paremmin. Mutta se ei ole ok, että haluaa työskennellä venäläisten myyränä suomalaisia vastaan. Punapakolaisten loppusivut kertovat, että aatteen palo tai diktaattorin myötäily ei yleensä riittänyt siihen, että olisi pelastunut julmalta venäläiseltä vankileirien saaristolta. En usko, että yhtään sen enempää armeliaisuutta nykyäänkään löytyy.

Venäjän ja Suomen välisen rajan ylittäminen on ollut todella kuuma peruna mediassa viime vuosina. Punapakolaiset muistuttaa, kuinka liukuva käsite raja on. Rajan yli on kuljettu luvan kanssa ja ilman lupaa. Rajaa on valvottu asein tai on luotettu, että rajalla on kaikki ok ilman kovin kummoista kontrollia. Ja Karjala raja-alueena ei ole hävinnyt minnekään, vaikka väestö, kielet ja aatteet ovat ehtineet muuttua moneen kertaan viimeisen 150 vuoden aikana.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kansi: Piia Aho / Otava.

Sain Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia  kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Mutta ei tuolla kaikella mitään väliä ole. On turva, on mies joka pitää huolta. Joka kertoo auliisti missä kulkee ja milloin on tulossa, ei katkokävele vastaan aamutuimaan jokin rämekettana käsipuolessaan.

 

En koe olevani mikään uutuuskirjojen kyttääjä, mutta Katja Ketun uuden romaanin ilmestymistä kyllä kyttäsin. Ketun Kätilö oli kansainvälinen läpimurto 12 vuotta sitten. Viisi vuotta sitten ilmestynyt Rose on poissa jäi mieleen päräyttävän hienona teoksena, mielestäni Ketun parhaana.

 

Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa olevan jossain määrin omaelämäkerrallinen romaani, mutta luojan kiitos sitä ei kutsuta esittelytekstissä autofiktioksi (minulla on jonkinlainen yliherkkyys autofiktio-termiä ja lajin kehnoimpia edustajia kohtaan). Kirjassa on kaksi tasoa, joista toisessa seurataan 1900-luvun alkupuolella elävän Eevan vaiheita ja toisessa nykyhetkeä, Kirjailijan ja hänen kotiinsa tupsahtavan yliluonnollisen kissan vaiheita.

 

Pidän historiallisista romaaneista ja pidän murteen käytöstä kirjoissa. Sen sijaan en erityisemmin välitä romaaneista, joissa kuvataan kirjailijan vaikeuksia kirjoittaa kirjaa. Erään kissan tutkimuksissa minut yllätti se, että pidin huomattavan paljon enemmän nykyhetkeen sijoittuvasta kirjailijakuvauksesta kuin historiallisista osuuksista. Esitän muutaman perustelun.

 

Fantastinen Pohjois-Suomi

 

Jo kirjan alkusivuilla syntyy mielikuva, että Eevan osuudet sijoittuvat Kuhmoon: tekstissä mainitaan niin rönttöset, perukka kuin Lentuakin. Samassa yhteydessä mainitaan myös kivestä tehty raatihuone. Koska sellaista ei Kuhmosta löydy - lähin raatihuone on Kajaanissa sadan kilometrin päässä ja se on tehty puusta - piti lukijana asennoitua siihen, että mihinkään ultrarealistiseen historialliseen romaaniin Kettu ei pyri. Tätä vahvistaa se, että henkilöt puhuvat lapin murretta, eivät kainuun murretta. Kainuun murre kuuluu savolaismurteisiin, lapin murre taas peräpohjalaisiin murteisiin ja niissä on perustavanlaatuinen ero, vaikka yhteisiä piirteitä ja yhteistä sanastoa löytyy. Myös jotkut maantieteelliset mittasuhteet ja etäisyydet tarinassa ihmetyttivät.

Muistan kuitenkin lukeneeni kritiikkiä siitä, miten rasittavaa on, kun lukijat vaativat historiallisilta romaaneilta liiallista faktuaalista uskottavuutta. En siis käy sitä nyt itsekään vaatimaan. Tuntuu siltä, että Kettu on luonut eräänlaisen eksotisoidun fantasia-Pohjois-Suomen ensisijaisesti urbaaneja tai kansainvälisiä lukijoita ajatellen. 

Eeva itse on hieman etäiseksi jäävä naishahmo, vaikka hänessä on paljon samaa kuin Kätilön Villisilmässä. Pienen saaren karussa arjessa kiinnostavimmiksi aineksiksi minulle nousevat yliluonnolliset hahmot, kuten kummitteleva hevonen, sekä Eevan tietämys loitsuista ja luonnonyrteistä. Suomen historian vaiheet jäävät vähän luettelomaisiksi. Ajankohtaisuutta löytyy rajan ylittämisen teeman kautta: tätä kirjoittaessa Suomen uutisissa kirjoitetaan herkeämättä Venäjän hybridivaikuttamisesta eli siitä, miten venäläiset ohjailevat kolmansien maiden maahanmuuttajia Suomen rajanylityspaikoille.

Keskenmenon kokonaisvaltaisuus

 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Kirjailija saa keskenmenon. Kuvaus keskenmenosta ja sen aiheuttamasta järkyttävästä surusta on ehkä paras lukemani. Kirjailijan hahmon kuvataan olevan hedelmällisen ikänsä loppusuoralla ja toive lapsesta hiipuu kokonaan viimeisimmän keskenmenon myötä. Monelle nykynaiselle lienee tuttu tunne siitä, että biologinen kello kolkuttaa lujaa ja äidiksi tulemisen mahdollisuudessa peräseinä näkyy jo. Millaisilla eväillä elämää voi rakentaa eteenpäin, jos pitää keski-ikäisenä pystyä käsittelemään lapsettomaksi jääminen? Näiden tunteiden kuvaamiseen Ketun hurja, värikylläinen, rönsyilevä ja heittäytyvä tyyli sopii erinomaisesti.

 

Yliluonnollinen kissa on mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saada keveyttä ja tuoreutta. 

Ketun tuotannon kärkeen Erään kissan tutkimuksia ei kiilaa, mutta se on ilahduttava ja tervetullut jatke Ketun kaunokirjalliselle tuotannolle. Räväkkyys ja naisen voiman korostaminen teki minulle lukijana hyvää.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)
Katja Kettu: Piippuhylly

Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

Kansi: Hämeenlinna-Seura ry.

Hämeenlinnassa oltiin 28. päivänä vielä odottavalla kannalla. Arvi A. Karisto kirjoitti päiväkirjaansa: "Näyttää kuin Hämeenlinnan ominainen rauhallisuus ei pääsisi häiriytymään, vaikka tiedetään, tai paremmin aavistetaan muualla jotain ihmeellistä tapahtuvaksi."

 

Näin Ilkka Teerijoki siteeraa hämeenlinnalaista kustantajaa ja kaupunginvaltuutettua Arvi A. Karistoa, joka piti päiväkirjaa Suomen sisällissodan aikana. Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918 sai alkunsa Teerijoen luentosarjasta. Kirja voitti Vuoden kotiseututeoksen palkinnon vuonna 2018.

 

Mediassa kirjoitettiin paljon sisällissodasta vuonna 2018 ja alan tuntea lyhyen mutta julman sisällissodan vaiheet kohtuullisen hyvin. Tällainen syväsukellus sisällissodan vaiheisiin rajatulla maantieteelliseellä alueella oli todella kiinnostavaa luettavaa. Hämeenlinna säästyi pitkäkestoisilta sotatoimilta, mutta erityisesti vankileirit välittömästi sodan jälkeen jättivät jälkensä. Samoin useat sodan huomattavimmista taisteluista käytiin Hämeenlinnan lähistöllä siinä vaiheessa, kun valkoiset olivat vallanneet Tampereen ja punaiset yrittivät pakoon Pietaria kohti. Esimerkiksi punaisiin kuuluneen Valkeakosken naiskaartin - josta Anneli Kanto on kirjoittanut huikean romaaninsa Veriruusut - muistomerkki sijaitsee Hauholla. 

 

Teerijoki kirjoittaa hieman kuivakasti mutta jäsennellysti ja selkeästi. Erilaisia tilastotietoja löytyy kiitettävästi, esimerkiksi listat sodan jälkeen kerätystä takavarikoidusta omaisuudesta ovat mielenkiintoista luettavaa. Kirjan hieno kuvitus vie teoksen tavanomaista historiikkia paljon korkeammalle tasolle. Teerijoki kiittää Hämeenlinnan kaupunginmuseota ja museonjohtaja Tuulia Tuomea kuvamateriaalista. Monet kuvista ovat kirjakauppias Enok Rytkösen ottamia. Myös valokuvaaja Evelina Stierin kuvia on paljon.

Kirja vilisee kiinnostavia ja usein traagisia ihmiskohtaloita. Millainen ihminen mahtoi olla hauholainen 18-vuotias palvelijatar Iida Laaksonen, joka sai sodan jälkeen kahdeksan vuoden tuomion? Tai renkolainen sekatyöläinen Iida Hakala, joka sai 12 vuoden tuomion? Entä millainen oli pastorin rouva Helenius, joka vapunpäivänä allekirjoitti vetoomuksen, jossa pyysi kymmenelle Lepaan tilalla työskennelleelle mahdollisimman lievää rangaistusta pitkän ja moitteettoman palvelusuran vuoksi?

Lähde- ja kirjallisuusluettelo on pitkä ja tapahtumapaikkojen perusteella voisi lähteä tutkimaan sodan jälkiä omin päin. Kirjan kustantanut Hämeenlinna-Seura ry. on tehnyt hienoa työtä paikallishistorian julkaisemisen eteen. Lainasin tämän kirjan kirjastosta, mutta luettuani kirjan kävin ostamassa oman kappaleen. 

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Kansi: Otava.

Sirpa Kähkösen Graniittimies tarttui haaviin kirjaston palautettujen kirjojen joukosta. Aika kauan tämä sai lukuvuoroaan odotella, mutta kun tartuin vihdoin kirjaan, tuli suorastaan hotkittua tekstiä. Täytyy lukea tämä joskus ajan kanssa uudelleen, niin tulee nautiskeltua yksityiskohdistakin.

Kirja sijoittuu Venäjän vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Kaupungin nimi on jo vaihtunut Petrogradiksi ja kirjan tapahtumien aikana se vaihtuu Leningradiksi. Kirja linkittyy Kuopio-sarjaan, mutta on itsenäinen teos.

Klara ja Ilja ovat lähteneet Suomesta Venäjälle tarkoituksenaan rakentaa työläisten paratiisi. Kuohuva kaupunki katulapsineen, sirkustaiteilijoineen ja eliitin jäsenineen tempaisee suomalaisparin historian pyörteisiin.

Kähkönen herättää historian henkiin upealla tavalla. Jännittävä ja monin tavoin traaginen ajanjakso tuntuu elävältä. Toivottavasti kirja pääsee kansainvälisille markkinoille, tämä aihe kiinnostaa vaikka missä!

Tuttuun tapaan Kähkösen kieli on erityisen kaunista ja henkilöhahmot inhimillisiä suurine ja pienine iloine ja suruineen.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Täällä Pohjantähden alla on vilahdellut blogissa mainintoina aika ajoin, ja tänä kesänä oli uuden lukukerran vuoro. Olen Aamuvirkun yksisarvisen keskustelussa maininnut, että Pohjantähden edellinen lukukokemus tuo mieleeni Kourulan uimarannan Lappeenrannassa. Lukukerrasta taitaa olla seitsemän vuotta aikaa. Ensimmäisen kerran olen kirjaa lukenut lukioikäisenä, sillä kuten lukumaun periytymispohdinnoissa kerroin, isän kautta Linnan kirjat ovat tutuksi tulleet. Muistan että ensimmäisellä kerralla luin Pohjantähden ensimmäisen osan ja se teki vaikutuksen, mutta lukeminen jäi kesken toisen osan alkuun. Myöhemmin vetäisin sitten koko sarjan, sittemmin uudestaankin.

Joten Pohjantähdestä on tullut minulle osa omaa mielenmaisemaa. Niin voi käydä kirjoille, joista tulee itselle tärkeitä ja joita lukee uudestaan eri ikäisenä ja eri elämäntilanteissa. Kirjan tapahtumia ja henkilöitä huomaa välillä muistelevansa ja pohtivansa kuin oikeiden ihmisten tekemisiä. Voi kuulostaa hullulta, mutta eivätköhän kaikki lukutoukat tunteen tunnista, ja sitä paitsi The Unwrittenin lukeminen sai minut miettimään uudella tavalla sitä, miten kirjallisuus saattaa vaikuttaa todellisen elämän tapahtumiin.

Trilogian idea lienee tuttu niillekin, jotka eivät ole kirjaa itse lukeneet. Juoniselostuksesta käyköön tämän pokkarimuotoisen yhteispainoksen takakansiteksti:

”Väinö Linnan suurteos Täällä Pohjantähden alla on piirtynyt suomalaisten muistiin lähihistorian näkemyksellisenä kuvauksena. Sen sivuilla syrjäinen hämäläiskylä elää alkuvoimaista, maanläheistä elämäänsä kansamme suurina murroskausina.

Trilogian ajallisina rajakohtina ovat helmikuun manifestia edeltänyt vuosikymmen, josta edetään torppariperheiden tragedian kautta kansalaissotaan ja Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniin aina 1950-luvulle saakka. Varttuneempi lukijapolvi tuntee katselevansa silmästä silmään omiakin kokemuksiaan, nuoremmille avautuu ennen tuntemattomia näkymiä kansakunnan kulkemalta tieltä.”

Minun mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen suomalaisen kannattaa lukea. Ja taidanpa olla tyyppiesimerkki Linna-lukijasta, sillä Tuntematon sotilas antoi minulle ensimmäisen kerran tunnetason mielikuvan jatkosodasta ja Täällä Pohjantähden alla loi sellaisen kansalaissodasta. Kansalaissota lienee edelleenkin, melkein sata vuotta sodan jälkeen, jonkinlainen kollektiivinen trauma Suomessa. Aika moni suomalainen pystyy nykyäänkin sanomaan, onko oma suku ollut punaista vai valkoista. Minullakin on seinälle kehystettynä mummin nuoruuskuva, jossa perhe poseeraa suojeluskunta- ja lottapuvuissa.

Jos ensimmäisellä lukukerralla jäinkin eniten pohtimaan Pohjantähden kuvausta kansalaissotaa edeltävistä torppariolosuhteista ja heräävästä työväenaatteesta, niin tutuksi ja läheiseksi kirjan on minulle kuitenkin tehnyt Linnan ihmiskuvaus. En ole ihan varma, muistetaanko tätä puolta Linnasta vieläkään nostaa esille, vai jääkö se historiallis-yhteiskunnallisten kirjakeskustelujen alle. Pentinkulma on eräänlainen pienoisuniversumi, ja siellä asuvat perheet ovat tunnistettavan, todellisen suomalaisia. Koskelat ovat sisukkaita ja ahkeria aina työhulluuteen asti. Kivivuorissa on käytännöllistä älyä, itseluottamusta ja taitoa vaikuttaa yhteisiin asioihin. Laurilat ovat aggressiivia, kyvyttömiä tunneilmaisuihin ja jopa väkivaltaisia. Kiviojat ovat käytännöllisiä kauppamiehiä. Leppäset ovat kaikkien sosiaalitapausten esivanhempia, elämisen syrjässä miten kuten kiinni roikkuvaa väkeä.

Kirjalliselta tyyliltään Väinö Linna ei ole mikään kikkailija, vaan konstailemattoman kronologista realismia hän kirjoittaa. Tällä lukukerralla jotkut kaikkitietävän kertojan tokaisut ja selitykset tuntuivat aavistuksen vanhentuneilta, mutta sen sijaan Linnan dialogi on pistämätöntä. Monet tokaisut ovat jääneet mieleeni elämään omaa elämäänsä. Erityisesti hyväntahtoinen Leppäsen Preeti osuu välillä jaanauksissaan asian ytimeen sitä itsekään tajuamatta, kuten talvisodan sytyttyä: ”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.”

Minulle todella mieleenpainuva kohtaus on ollut esimerkiksi kuvaus torpparihäädöstä kirjan ensimmäisessä osassa. Samoin ensimmäinen joukkokohtaus, kattotalkoot, on mielenkiintoinen pohjustus tarinalle, sillä se esittelee trilogian keskeiset hahmot. Kirjan loppumetreillä voi arvioida, miten maailmanhistorialliset myllerrykset muuttivat pentinkulmalaisten elämää ja mihin suuntiin. Hieman henkilökohtaisemmista tunnelmista on kuvaus Akselin rakastumisesta Elinaan mainiota luettavaa. Samoin Akustin ja Laurilan Elman orastava suhde riipaisee. Ja huumoriahan kirjasta myös löytyy, välillä huumori kulkee säikeinä mukana pitemmissä juonikuvioissa, välillä nousee kirkkaammin näkymiin. Mutta itkukin tämän kirjan parissa aina vaan tirahtaa, tutuksi tulleiden henkilöiden kohtaloiden vuoksi. Kurkkua kuristaa sekin, kun alkaa pohtia, miten suomalaisissa perheissä uhrattiin miehiä kahdessa sukupolvessa sotiin.

Linnaa on joskus moitittu naisnäkökulman unohtajaksi, mutta kyllä Pohjantähden naishahmoista saa minusta irti vaikka mitä. Linnan ihmissilmä tuntuu samanlaiselta kuin Veikko Huovisen kertojanääni: kumpikin pystyy kirjoissaan kuvaamaan ihmistä niin rehellisesti ja osuvasti, että kuvaus välillä tuntuu armottomalta, vaikkei sitä olekaan. Esimerkiksi Leppäsen Aunea, Preetin tytärtä, muistan Pohjantähti-keskusteluissa usein kutsutun ”kylähuoraksi” tai ”jakorasiaksi”. Mutta onko Aune sitä enää 2010-luvun lukijalle? Aunehan on kirjan naishahmoista ainoa, jonka kuvataan aktiivisesti tavoittelevan ja arvostavan seksuaalista nautintoa. Lisäksi Aune mainitaan usein hyväksi työihmiseksi. Eiköhän tässä olisi opinnäytetyön paikka. Vertailevaa tutkimusta voisi harrastaa Leppäsen Aunen ja vaikka Sinkkuelämää-tv-sarjan Samantha Jonesin välillä. Molemmat elävät naimattomina naisina ja nauttivat useista peräkkäistä tai rinnakkaista miessuhteista ja osaavat ottaa seksistä ilon irti. Aune myös on niitä kansalaissodan ”veteraaneja”, jotka selviävät sodasta hengissä ja ilman suuria sielullisia haavoja. Mahtoikohan Linna hieman piruilla, sillä vaikka kirjan eräänä kantavana teemana on ahkeran työnteon siunauksellisuus, niin trilogiassa ahkerat ja kunnolliset henkilöhahmot tuppaavat kuolemaan nuorempina kuin rennommalla otteella elävät.

Muutaman henkilöhahmon kohdalla huomasin suhtautumiseni selvästi muuttuneen. Nuorena räätäli Halmeen itseoppinut, kaunopuheinen hahmo tuntui minusta hieman naurettavalta ja kiusalliselta. Tällä kertaa taas Halme näyttäytyi ratkaisevan tärkeänä hahmona, sillä ilman hänen työväenaatteelle omistautumistaan ja teoreettista kunnianhimoaan olisivat Pentinkulman torpparit jatkaneet elämäänsä vanhaan malliin. Samoin suomalaisen sisun ruumiillistuma Koskelan Akseli on tuntunut joskus hieman liian tosikkomaiselta ja karulta, nyt elin Akselin vaiheissa mukana täysin rinnoin. Ja kiusallista kyllä, tällä kertaa tunnistin kirkkoherran hahmosta joitakin ei-niin-mukavia piirteitä itsestäni. Ristiriitatilanteissa kirkkoherra kuvittelee usein olevansa diplomaattinen ja hienotunteinen. Hänen käytöksensä on kuitenkin päättämättömyyttä ja vastuun väistelyä. Auts, Linnan pistelyt osuvat. Osuvat ne kyllä monessa muussakin kohdassa, sillä Linna näkee ihmisen pikkusieluisuuden. Puhutaan suurista teorioista, mutta ratkaisevampina vaikuttimina jylläävät naapurikateus tai oman hännän nosto.

Pentinkulman kaltaisessa pikkukylässä sukulaissuhteet eivät suinkaan aina noudata aviolinjoja, joten tästä saa kaikenlaista pohdittavaa. Milloin ihmisen menestyminen tai epäonnistuminen johtuu ihmisen omasta toiminnasta, milloin syntyperästä? Siinäpä pohdittavaa nykyäänkin, kun kansakunnan kahtiajaosta taas puhutaan.

En ole Linnasta kovin monta blogijuttua lukenut. Pohjantähdestä löytyy Morren juttu ja Jenni on kirjoittanut Mustasta rakkaudesta. Olin ajatellut ettei kovin moni bloggaaja ole Linna-fani, mutta asia onkin ainakin osittain juuri päinvastoin, sillä K-blogin superkirjakeskustelussa moni nosti nimenomaan Pohjantähden ”superkirjaksi”, mutta totesi samalla ettei osaa tai halua blogata kirjasta. Kannustan kaikkia Pohjantähden faneja bloggaamaan, minä lukisin erittäin mielelläni muidenkin mietteitä tästä suurteoksesta!

Ilmestymisensä aikana, 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, Täällä Pohjantähden alla synnytti ”historiasodan”, sillä kun historiankirjoitus on aina voittajien historiankirjoitusta, ei kansalaissodasta punaisten kannalta oltu juuri julkisuudessa puhuttu. En valitettavasti löytänyt Hesarin klassikkoarvioiden joukosta Pohjantähden alkuperäisiä kritiikkejä, olisi kiinnostavaa lukea niitä. Mielenkiintoinen näkökulma on ollut myös Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian johdantokurssilla vuonna 2004: "Historiallinen romaani saattaa a) muovata muistamista, b) haastaa tutkimuksen (esim. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia)."

Teemaan sopivaa jatkolukemista kyllä löytyisi. 50 vuotta vaiettu vankileirikuvaus Valkoisten vankina on juuri julkaistu, siitä kannattaa lukea Jorin arvio. Kansalaissodan kuvia yksien kansien väliin kerännyt Punamustavalkea kiinnostaisi todella paljon. Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit sijoittuu Tammisaaren vankileiriin kuten Valkoisten vankinakin. Koskelan Akselin mainitaan joutuneen Tammisaaren vankileirille Hennalan vankileiristä, vaikka Pohjantähdessä kuvaillaan vankileiriaikaa vain Hennalan osalta. Karmeita kuvauksia olikin.

Lopuksi kannustan vielä kaikkia tiiliskivien lukemiseen, sillä sekä Zephyr että Anki tunnustivat tiiliskivikammonsa alkukesästä. Minä valitsin Pohjantähden tätä lukukertaa varten kirjastosta pokkarina, jossa sivuja on 1046. Pieni fontti ja tiheä riviväli epäilyttivät hieman, mutta yllättävän hyvä tätä oli lukea, ei fontti ollut liian pieneksi mennyt. Pokkari on myös kulkenut kätevästi matkalukemisena mukana. Tiiliskivissä on se hyvä puoli, että tarina ei lopu kesken, kirjailija pystyy kehittelemään pitkän tähtäimen juonenkulkuja ja varioimaan teemaa. Lukija saa sekä suuria linjoja että pieniin yksityiskohtiin keskittymistä. Ja kun Täällä Pohjantähden alla on todellinen kansalliskirja, suosittelen todella lämpimästi sen lukemista.
 

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Sotaromaani
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Jari Tervo: Myyrä