Googletin "riikka pulkkinen totta säädyllinen murhenäytelmä". Osuin Hymyilevän eläkeläisen blogiin ja Parnassossa julkaistuun Maaria Pääjärven kritiikkiin. Kumpikaan kirjoittajista ei mitenkään ihastunut kirjaan: ensinmainittu luukuttaa enemmän, jälkimmäinen hillitymmin. "Totta on viehättävä tyttökirja keski-ikäisille naisille", toteaa Hymyilevä eläkeläinen. "Ylistetty kieli muistuttaa neutraaliudessaan hyvälaatuista käännössuomea", arvioi Pääjärvi. Muista arvioista samaistun kovasti Inahduksen kommenteissa Inan esittämään tiivistelmään: "moitittiin liiallista pehmeyttä ja runotyttöilyä - särmän puutetta valitteli joku." Ina kuvaa myös, että kirjan parissa ei meinannut päästä alkua pitemmälle.
Samoin kävi minullekin. Jossain sivun 40 paikkeilla tuntui siltä, että ihan kiva, jokos tämä loppuu? No en viitsinyt kesken jättää, mutta minulle käy niin, että jos tarina ei tempaa mukaansa enkä koe samaistumista, rupean lukemaan "pikalukua", jolloin lukukokemuksen ulkokohtaisuudesta tulee itseään ruokkiva kierre. Ei tarjonnut kauheasti tunnetason elämyksiä minulle tämä kirja.
Jossain vaiheessa kirjan tyylistä tuli mieleen eräs aika erilaiseksi mielletty suomalainen kirjailija. Nimittäin Jari Tervo. Pulkkinen keskittyy rakentelemaan taidokkaita kielikuvia. "Taatusti minussa on hellyys. Usein minusta tuntuu, että se valuu sormenpäistäni kuin mesi, niin tiheää se on." Lennokkaita ja persoonallisia metaforia Tervokin viljelee ahkerasti, mutta lähtökohdat kirjoille ovat erilaiset. Totta-kirjan juoni mahtuu täysin kansiliepeen selostukseen. Pulkkinen käyttää yli 300 sivua kuvatessaan noin neljän päähenkilön ja muutaman pienemmässä roolissa olevan henkilön tulemisia, menemisiä, syömisiä ja nukkumisia. Minimalististen tapahtumien päälle hän rakentaa laajoja kielellisiä kerroksia. Tervo taas ottaa kirjoihinsa isoja ihmisjoukkoja, huiman määrän tapahtumia, toisinaan laajoja poliittis- tai sotahistoriallisia käänteitä. Hän hioo ja viilaa valtavan tapahtumamäärän kielellisesti tiiviiksi myllerrykseksi. Kärjistäen voi sanoa, että Pulkkinen käyttää paukkunsa kuvatessaan asioita, Tervo taas kuvaa tapahtumia. Ja draaman kannalta tapahtumat ovat aina kiinnostavampia kuin asiat.
Pulkkisen kannattaisi ammentaa seuraavaan kirjaansa sangollinen tervoa siinäkin mielessä, että Totta on kovin siloiteltu, kiillotettu ja säädyllinen kirja. Kyllä minäkin ihailen kauneutta ja estetiikkaa, mutta mielestäni kauneus tulee parhaiten esille kontrastin kautta, mukana täytyy olla elämän julmia puolia. Tämän lukemisen jälkeen olo oli kuin olisi syönyt ätläkän hattaran. Tai lukenut jotain Glorian tapaista naistenlehteä, jossa henkilöhaastattelut on puleerattu niin viimeisen päälle edustuskelpoisiksi, että vaikka periaatteessa kerrotaan ikävistä asioista, niin kovin soveliaalta ja tyylikkäältä kaikki vaikuttaa.
Kirjan päätasolla seurataan syöpää sairastavan isoäidin valmistautumista kuolemaan ja perheenjäsenten reaktioita sairauden ja kuoleman edessä. Mutta koska en kovin kummoista tunnetason eläytymistä saavuttanut, kiinnittyi huomioni aivan toissijaisiin asioihin, joista ärsyynnyin. Esimerkiksi tähän:
"Anna käveli tänne kotoa Albertinkadulta, pistäytyi Stockmannilla ostamassa mummolle tuliaisia. Päivä oli kirkas. Nakkipaperi kadunkulmassa, lokki, jogurttipurkki ja tavanomaiset autot."
Vai nakkipaperi. Albertinkatu on tuossa nurkan takana, ja jos minä kävelen sieltä Stockmannille, en todellakaan näe kadunkulmissa mitään nakkipapereita. Näen kyllä Mäkkärin hampurilaispapereita, Subwayn serviettejä ja pahveja, limpparimukeja, ehkä pitsalaatikoita. Nakkipaperi on vanhanajan tyylikäs retroroska. En edes usko että nykypäivän yliopisto-opiskelija, jollaiseksi Anna kuvataan, edes ajattelisi että muutama vuosikymmen sitten Suomessa ei käyty mättämässä kebabbeja tai mäkkäriä, vaan esi-isämme jonottivat torin kulmagrillille, jossa käsittääkseni myytiin suurena herkkuna keitettyjä nakkeja, jotka käärittiin voipaperiin. Joten mistä hitosta se nakkipaperi nyky-Helsinkiin lennähti?
Toinen, vielä suurempi - ja typerämpi - ärsytyksen aihe liittyi sekä kirjailijaan että kirjaan. Jossain oli juuri ennen tämän lukemista sattunut silmiin kirjailijahaastattelu, jossa Pulkkinen esiteltiin "gradua vaille maisterina", ja ainakin kustantamon kirjailijaesittelyssä hänet todella mainitaan opiskelijana. Niinpä kirjan kuvaukset Annan gradunteosta ovat juuri sellaista liihotusta, jollaiseksi minäkin gradun teon kuvittelin ennen kuin olin gradua aloittanut. Anna istuskelee puistossa ja juttelee ystävänsä kanssa, että pitäisi lukea lisää kirjallisuutta. Sukulaisten kanssa hän laskee leikkiä tieteellisistä teorioista. Pöh! Gradun tekoon ainakin minulle ainoa lääke oli, että kun oli tarpeeksi kauan piehtaroinut tuska-ahdistuksen vallassa aiheen ja aineiston kimpussa, niin asetti sitten itselleen deadlinen ja laski, montako sivua per päivä pitää kirjoittaa että saa säällisen mittaisen opinnäytteen kasaan. Siinäpä sitten hakkasin tekstiä ja kas, valmistuihan se gradukin. Valmis työ on hyvä työ, vaikka tuskinpa minunkaan opinnäytetuotokseni ovat mitään helmiä Suomen tieteelle olleet. Kaverillinen neuvo Pulkkiselle: kannattaa vääntää se gradu kasaan ennen kolmannen romaanin kirjoittamista.
Ettei nyt ihan hakoteille mentäisi, niin kehun Pulkkista kuitenkin siitä, että kyllä hän teknisesti hyvä kirjoittaja on. Voisinpa kokeilla joskus myös Rajan, Pulkkisen esikoisen, lukemista. On kirjoja, joiden lukeminen keskeytyy vähän väliä Homer Simpsonin reaktioon: pitää lyödä kädellä otsaan ja huutaa kovaa DOU! Tämän kirjan parissa niin ei käynyt. Sinänsä ymmärrän hyvin kirjan Finlandia-ehdokkuuden, koska juuri tällaisia kirjojahan palkintoraadit vuodesta toiseen tuntuvat arvostavan. Pitää olla niukkaeleinen mieluummin kuin runsas, siloiteltu mieluummin kuin säröinen, porvarillinen mieluummin kuin maalainen. Harmi minun kannaltani, etten hirveästi tällaisesta tyylistä välitä. Ja vähäeleisyydessään Tottakin kärjistyy korneimmillaan sinne vanhan tutun kahvinjuontikirjallisuuden puolelle:
"Hän poimi lehden lattialta, se oli lohdullisin asia koko aamussa. Hän keitti espresson, kiehautti maidon suureen kulhoon. Hän paahtoi leivät ja voiteli ne huolella, ei kitsastellut juustoviipaleissa."
Merkillistä kyllä, kirja sai minut harvinaisen tietoiseksi omasta fyysisestä lukuaktistani. Että tässä minä nyt makaan sohvalla, luen sivistynyttä Finlandia-ehdokaskirjaa, jossa on tyylikäs kansi, mukavan pehmeä paperi, kaunis fontti, miellyttävän ilmavat marginaalit sivun molemmin puolin... Ulkokohtainen kokemus tosiaan! Mutta kyllä Otavalla kauniita kirjoja osataan tehdä.
Aivan kuten totesin Marja Leena Virtasen Aidan luettuani - jos haluatte järisyttävää porvarillista perhedraamaa, ei ole Helvi Hämäläisen voittanutta. Kannattaa kaivaa Säädyllinen murhenäytelmä esiin.
Tekstit
