Naisen pyhä kolminaisuus: kirja johon uppoutua, viltti johon kääriytyä ja suklaa jota mässyttää samalla kun uppoutuu kirjaan vilttiin kääriytyneenä. Suosittelen!Kuten Luolakarhun klaania lukiessani uhkailin, sarjan lukeminen jatkui. Kirjastosta nappasin mukaan kakkososan, Hevosten laakson, ja hyvinhän lukeminen vei mennessään. Edellisestä lukukerrasta on ainakin 15 vuotta aikaa.
Kivikautinen sankaritar Ayla aloitti ykkösosan lopussa yksinäisen vaelluksensa, kun hänet karkotettiin neandertalilaisten luolasta. Hän päätyy asumaan yksin laaksoon ja leiriytyy sinne. Ayla opettelee uusia taitoja - ansoilla metsästämistä, uudenlaista tulentekoa ja muuta. Seurakseen hän kesyttää ensin hevosen ja sitten luolaleijonan. Ayla pohtii Muiden etsimistä - onhan hänen kasvattiäitinsä neuvonut häntä etsiytymään oman heimonsa pariin. Vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen Ayla ei vain ole koskaan nähnyt itsensä kaltaisia ihmisiä.
Samaan aikaan seurataan kahden veljeksen, Jondalarin ja Thonolanin, vaellusta lännestä itään. Jondalar on komea mies ja naisten mieleen, mutta voih, hän ei ole koskaan ollut oikeasti rakastunut. Mistä lääke tähän vaivaan?
No tietenkin kirjan loppupuolella Jondalar ja Ayla kohtaavat ja huomaavat olevansa kuin luodut toisilleen. Sitä ennen seurataan kuitenkin satoja sivuja Aylan omia touhuja luolallaan sekä veljesten seikkailuja luonnon helmassa ja kohtaamiensa heimojen parissa. Muistelen hämärästi, että nuorena tämä pohjustus tuntui vähän pitkästyttävältä, kun odotti vain että pääpari kohtaa. Nyt sellainen ei haitannut, vaan maltoin lukea kahta tarinaa rinnakkain kaikessa rauhassa.
Kommentoin ykkösosasta, että mitään kirjallista mestariteosta Untinen-Auel ei ole saanut aikaiseksi, ja sama pätee tähänkin. Esihistoriallinen miljöö riittää kiinnostuksen kohteeksi, ja siellä täällä näkyvät pikku puutteet ärsyttävät, mutta eivät niin paljon että kirja jäisi kesken. Esimerkiksi sinne tänne on ujutettu opettavaisia pikku pätkiä, kuin kappaleita biologian tai maantiedon kirjoista. Tyyliin "eurooppalainen luolaleijona oli paljon mahtavamman kokoinen kuin myöhemmin Afrikassa elänyt sukulaisensa". Pöh! Nykyään ärsyynnyn lukiessani, jos kertojaääni rupeaa selostamaan jotain sellaista asiaa, joka on selvästi kirjan henkilöiden kokemusmaailman ulkopuolella. Rikkoo tunnelman. Kaikkitietävät kertojat ovat ihan oma kirjallinen tyylisuuntansa, esimerkiksi Lars Sundin Siklax-sarjassa on todella mainio kertoja, joka tietää menneisyyden ja tulevan, mikroskooppisen ja makroskooppisen. Mutta koska Hevosten laakso etenee pääsääntöisesti henkilöhahmojensa maailmankuvan mukaisesti, tuntuvat tuollaiset saarnauspätkät irrallisilta ja turhilta. Lisäksi muutkin pikkuseikat häiritsivät: esimerkiksi kirjan loppupuolella Aylan ja Jondalarin kielenkäyttöön pesiytyy sana "klaanikansa" tarkoittamaan Aylan kasvattiväkeä. Epälooginen termi, koska Ayla ei tällaista missään vaiheessa ole aiemmin käyttänyt.
Lisäksi Ayla itse on osaavuudessaan suorastaan huvittavan kärjistetty hahmo. Opin hiljattain Internetistä itselleni uuden termin: Aylahan on ilmiselvä "Mary Sue". Osuvalla termillä tarkoitetaan hahmoa, joka on ylivertaisen osaava, virheetön ja täydellinen, niin että lukijaa alkaa jo kyllästyttää tai naurattaa. Aylaan tämä sopii täysin: hän on kuvankaunis, mutta silti vaatimaton, sisukas, hyväsydäminen ja suunnattoman kekseliäs. Kirjailija panee hänet keksimään kaikenlaisia taitoja: hän kesyttää hevosen ja opettelee ratsastamaan, hän oppii sytyttämään tulen piikiven avulla tuosta vaan, hän jopa ratsastaa ja metsästää kesyttämällään leijonalla. Huhhuh!
Yhdessä asiassa Ayla-sarja on aivan kulttiainesta: hirvittävä määrä teini-ikäisiä tyttöjä on lukenut sarjan seksikohtauksia posket punastellen. Sankari Jondalar (joka myös on huippukomea, huomaavainen, älykäs, viisas, taitava, jne jne) on varmaan jonkinlainen kollektiivinen, tiedostamaton seksisymboli Suomessakin. Näin aikuisena kirjan seksikohtaukset tuntuvat melkoisen kornilta, sojottavat salot ja naisen aukot alkavat hieman kyllästyttää loppumetreillä. Tosin seksikohtaukset painottuvat loppupäähän, missä kirjailija jostain syystä toistaa Aylan ja Jondalarin lempimistä monta kohtausta peräkkäin. Kirjan aikaisemmissa vaiheissa Jondalarilla ehtii olla pari naisjuttua, mutta ei mitään sen enempää. Poikkeuksellista 30 vuotta vanhalle "hömppäkirjalle" kuitenkin on, että naisen seksuaalisuus kuvataan yhteisön kannalta myönteisenä eikä kielteisenä asiana. Tässä ei ole sitä "väkisinmakaamisen" henkeä mitä olen pohtinut blogijutuissani aiemmin, eli sankarittaren ei tarvitse kamppailla kaksin käsin sankarin leiskuvaa intohimoa vastaan. Untinen-Auel kuvaa Jondalarin kohtaamien heimojen tapoja sellaisiksi, että neitsyyden menettämistä juhlistetaan, kesäjuhlissa irtosuhteet ovat sallittuja ja pääjumaluus on naispuolinen. Positiivista vaihtelua.
Tajusin lukiessani yhden asian, jota olen kommentoinut blogissa aiemminkin, hyvin erityyppisten kirjojen kohdalla. Muistikuvani on, että nuorena tyttönä olen lukenut tätäkin kirjaa väkisin "rakkaustarinan" moodissa, vaikka oikeastaan happyend on lähes sivuseikka verrattuna kaikkiin niihin muihin tapahtumiin, joita kirjailija kuvaa. Olen tämän saman tunteen kokenut myös lukiessani Tuulen viemää ja Pientä runotyttöä. Mielenkiintoista. Kaipa tämä "he saivat toisensa" on niin syvällä oleva naisten perustarina, että kirja kuin kirja kelpaa paremmin lukijoille, jos siinä on mukana rakkaustarina - vaikka kirjailija itse kertoisi paljon enemmän mm. naisten aktiivisuudesta, osaamisesta, historian ja yhteiskunnan tapahtumista ja ihmisyhteisöjen dynamiikasta.
Seuraava osa Aylan ja Jondalarin sarjaa on nimeltään Mammutin metsästäjät. Voi olla että siitäkin päivänä muutamana blogijuttua ilmestyy, mikäli kirja sopivasti kohdalle osuu.
Tekstit
