Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Arctic Nation

Blacksad-sarjan toinen albumi Arctic Nation saapui kirjaston kaukolainana. Jännittävää oli huomata, että albumihan onkin alkukielinen eli tekstit olivat espanjaksi! Eipä olekaan ennen tullut luettua kirjaa kielellä, jota ei ole millään lailla koskaan opiskellut. Toisaalta, sarjakuvissa tämä haittaa vähemmän. Kvaak.fi -foorumin kommentit olivat lisäksi pääsääntöisesti sitä luokkaa, että vaikka Blacksadissa on valtavan komeat kuvat, niin tarina eli kovin ihmeellinen. Joten tulipahan vähän jännitystä käsikirjoitukseenkin, kun ei ihan kaikkea viimeisen päälle ymmärtänyt. Yllättävän hyvin espanjassa pysyi kärryillä englannin, ranskan sekä kuvituksen pohjalta.

Ohessa pieni tyylinäyte Blacksadin kuvituksesta. On kyllä niin messevää jälkeä, etten muista koska olisin vastaavaa nähnyt. John Blacksad on film noir -tyyppinen yksityisetsivä, ja Arctic Nation -tarinassa hän joutuu setvimään niin kadonneen tytön kohtaloa kuin kamppailemaan vihamielisen ja rasistisen Arctic Nation -järjestön pahisten kanssa. Gildamaisen uhkeat kaunottaret osuvat toki myös sankarimme tielle. Blacksadin maailma muistuttaa erehdyttävästi klassisen Hollywood-kauden Amerikkaa, jossa kaikki miehet käyttävät hattuja ja kaikki naiset nailonsukkia.

Eläinhahmoja käytetään poikkeuksellisen taitavasti hyödyksi tarinan rasismi-osuudessa. Arctic Nation -järjestön pointti ei ole siinä, että se syrjisi tietyn lajisia eläimiä, vaan tietyn värisiä. Uskomattoman itsestäänselvää, mutta pirullisen osuvaa. Nimensä mukaisesti Arctic Nationin ydinjoukko muodostuu pohjoisen luonnostaan valkeista eläimistä, mukana ovat mm. jääkarhu, naali, kärppä, tunturipöllö... John Blacksad mustaturkkisena kissana on siis vääränvärinen, kuten myös musta hevonen, musta korppi jne. Hurjan näköistä on, kun Isä Aurinkoinen -tyyppinen jääkarhujohtaja vetää lapsikuoron harjoituksia ja taputtelee hyväksyvästi valkoista pikku kuuttia treenien jälkeen.

Syksyllä Blacksadia on tulossa suomeksikin, joten eiköhän viimeistään siinä vaiheessa tarinan juonen pienet aukkokohdat täydenny mukavasti. Toisaalta albumi on niin komeaa katseltavaa, että kyllä siitä iloa irtoaa vaikka tekstit olisivat singaleesiksi.

Lue myös nämä:
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad - Kissa varjoisilta kujilta
Benoit Sokal: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia - Valkokaulusjuomari

Harri Sirola: Turha hätkähtää

Toisin kun monen muun kirjailijan kohdalla, Harri Sirolan kohdalla en pysty tarkasti palauttamaan mieleeni, mikä oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja ja koska se tapahtui. Todennäköisesti näin kävi joskus 90-luvun lopulla asuessani Joensuussa, koska ei tunnu todennäköiseltä että olisin ryhtynyt lukemaan hänen kirjojaan lukioikäisenä.

Yhtä kaikki, Turha hätkähtää -kokoelma edustaa lempirunojani. Olen lukenut kirjan jo usean vuoden ajan toistuvasti tasaisin väliajoin, ja koettanut turhaan etsiä kirjaa omaksi divareista ja netistä. Kustantajaltakin olen kysellyt, voisiko kirjasta ottaa uuden painoksen, mutta eipä ole näkynyt... Kirja on siis vuodelta 1986, ja jätänkin tässä nyt yleisen yhteydenottopyynnön: jos joku tietää mistä kirjan voisi saada, ottakoon yhteyttä. :)

Sirolan ainoa runokokoelma menee kai ns. proosarunojen kastiin. Koska luen kirjoja "väärin", eli siten että uskon kirjailijan todella kokeneen ja eläneen runojen tapahtumat ja tunnelmat sen sijaan että ne olisivat todellisuudesta täysin irrallisen mystisen "kertojahahmon" sepustuksia, esitän tässä nyt oman näkemykseni runojen taustasta. Nuori kirjailija Harri Sirola on tallentanut runoihin pätkiä elämästään, johon kuuluu mm. vastavihitty vaimo ja vauva, lisäksi hän kertaa ystäviensä, ex-tyttöystäviensä, perheensä ja tuttaviensa vaiheita, matkustaa Amerikkaan ja viettää siellä on the road -elämää. Parissa runossa viitataan vähän metafyysisemmin esimerkiksi antiikin taruhahmoihin, mutta muuten runot ovat mukavan maanläheisiä. Sirolan tyyliin kuuluu taitavasti mallinnettu helsinkiläisaksentti ja terävät havainnot ihmiselämästä. Jotenkin Sirola on ollut minusta aina hyvin voimakkaasti mieskirjailija, hieman samaan tapaan kuin Heikki Turunenkin tuntuisi olevan. En nyt tarkoita tällä mitään erityistä sovinistisikapaatosta, vaan sitä, että kirjailija tuntuu näkevän, kokevan ja havainnoivan asioita vahvasti miehenä. Mitä tällä sitten tarkoitan - noh, esimerkiksi raakoja ja osuvia havaintoja miesten keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä, joka ilmenee niin pikkupojan elämässä kuin vanhemmallakin iällä sekä naiskuvausta, joka ei suinkaan unohda kauneuden ja erotiikan esiintuomista. Lisäksi kirjailijan asenne on kadehdittavan cool - hän tekee vaikutuksen tinkimättömänä oman tiensä kulkijana, joka ei pelkää katsoa asioita suoraan silmiin.

Yksi suosikkirunoistani on nimeltään Periaatteet, josta on aika ajoin pyörinyt mielessä pätkiä mantran lailla. Se alkaa näin:

"mä haluun et

villapaita on villaa

et college on puhdasta puuvillaa

et hanskat on nahkaa

botski puuta"

Jos sellainen ihme kävisi että kirjasta uusi painos otettaisiin, toivon että se tulisi olemaan kannesta kanteen näköispainos. Kirja on nimittäin hauskasti kuvitettu Harri Sirolan valokuvilla. Niissä on viljelty runsaasti 1980-luvun puolivälin tasoista teknistä kuvankäsittelyä, eli leikkaa-liimaa tyyppistä askartelua. Kuvat ovat erittäin viehättäviä. Muutenkin sitä 80-lukulaista ajankuvaa tulee kytättyä runojen rivinvälistä kuin piru raamattua - ja jotain ajastaan nämäkin runot heijastavat, vaikka pääpaino onkin yksityisellä eikä yleisellä tasolla. Kirjojen ystävää ilahduttaa myös bongata kirjasta esimerkiksi Anja Kauranen (nyk. Snellman), joka esiintyy näköjään myös parin valokuvan mallina, sekä runossa Puhelu: "vanha kimmafrendi soitti / yks kirjailija" ja Kaksi kaupunkia -romaanissa sivuhenkilönä seikkaileva metsästävä merikarhu Kettunen.

Tätä kirjaa siis suosittelen luettavaksi erityisen lämpimästi. Runojen miehisyys, proosallisuus ja kielellinen poljento viehättävät minua.

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Maalainen
Anja Kauranen: Kultasuu
Walt Whitman: Valitut runot