Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kansi: Piia Aho / Otava.

Sain Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia  kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Mutta ei tuolla kaikella mitään väliä ole. On turva, on mies joka pitää huolta. Joka kertoo auliisti missä kulkee ja milloin on tulossa, ei katkokävele vastaan aamutuimaan jokin rämekettana käsipuolessaan

 

En koe olevani mikään uutuuskirjojen kyttääjä, mutta Katja Ketun uuden romaanin ilmestymistä kyllä kyttäsin. Ketun Kätilö oli kansainvälinen läpimurto 12 vuotta sitten. Viisi vuotta sitten ilmestynyt Rose on poissa jäi mieleen päräyttävän hienona teoksena, mielestäni Ketun parhaana.

 

Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa olevan jossain määrin omaelämäkerrallinen romaani, mutta luojan kiitos sitä ei kutsuta esittelytekstissä autofiktioksi (minulla on jonkinlainen yliherkkyys autofiktio-termiä ja lajin kehnoimpia edustajia kohtaan). Kirjassa on kaksi tasoa, joista toisessa seurataan 1900-luvun alkupuolella elävän Eevan vaiheita ja toisessa nykyhetkeä, Kirjailijan ja hänen kotiinsa tupsahtavan yliluonnollisen kissan vaiheita.

 

Pidän historiallisista romaaneista ja pidän murteen käytöstä kirjoissa. Sen sijaan en erityisemmin välitä romaaneista, joissa kuvataan kirjailijan vaikeuksia kirjoittaa kirjaa. Erään kissan tutkimuksissa minut yllätti se, että pidin huomattavan paljon enemmän nykyhetkeen sijoittuvasta kirjailijakuvauksesta kuin historiallisista osuuksista. Esitän muutaman perustelun.

 

Fantastinen Pohjois-Suomi

 

Jo kirjan alkusivuilla syntyy mielikuva, että Eevan osuudet sijoittuvat Kuhmoon: tekstissä mainitaan niin rönttöset, perukka kuin Lentuakin. Samassa yhteydessä mainitaan myös kivestä tehty raatihuone. Koska sellaista ei Kuhmosta löydy - lähin raatihuone on Kajaanissa sadan kilometrin päässä ja se on tehty puusta - piti lukijana asennoitua siihen, että mihinkään ultrarealistiseen historialliseen romaaniin Kettu ei pyri. Tätä vahvistaa se, että henkilöt puhuvat lapin murretta, eivät kainuun murretta. Kainuun murre kuuluu savolaismurteisiin, lapin murre taas peräpohjalaisiin murteisiin ja niissä on perustavanlaatuinen ero, vaikka yhteisiä piirteitä ja yhteistä sanastoa löytyy. Myös jotkut maantieteelliset mittasuhteet ja etäisyydet tarinassa ihmetyttivät.

Muistan kuitenkin lukeneeni kritiikkiä siitä, miten rasittavaa on, kun lukijat vaativat historiallisilta romaaneilta liiallista faktuaalista uskottavuutta. En siis käy sitä nyt itsekään vaatimaan. Tuntuu siltä, että Kettu on luonut eräänlaisen eksotisoidun fantasia-Pohjois-Suomen ensisijaisesti urbaaneja tai kansainvälisiä lukijoita ajatellen. 

Eeva itse on hieman etäiseksi jäävä naishahmo, vaikka hänessä on paljon samaa kuin Kätilön Villisilmässä. Pienen saaren karussa arjessa kiinnostavimmiksi aineksiksi minulle nousevat yliluonnolliset hahmot, kuten kummitteleva hevonen, sekä Eevan tietämys loitsuista ja luonnonyrteistä. Suomen historian vaiheet jäävät vähän luettelomaisiksi. Ajankohtaisuutta löytyy rajan ylittämisen teeman kautta: tätä kirjoittaessa Suomen uutisissa kirjoitetaan herkeämättä Venäjän hybridivaikuttamisesta eli siitä, miten venäläiset ohjailevat kolmansien maiden maahanmuuttajia Suomen rajanylityspaikoille.

Keskenmenon kokonaisvaltaisuus

 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Kirjailija saa keskenmenon. Kuvaus keskenmenosta ja sen aiheuttamasta järkyttävästä surusta on ehkä paras lukemani. Kirjailijan hahmon kuvataan olevan hedelmällisen ikänsä loppusuoralla ja toive lapsesta hiipuu kokonaan viimeisimmän keskenmenon myötä. Monelle nykynaiselle lienee tuttu tunne siitä, että biologinen kello kolkuttaa lujaa ja äidiksi tulemisen mahdollisuudessa peräseinä näkyy jo. Millaisilla eväillä elämää voi rakentaa eteenpäin, jos pitää keski-ikäisenä pystyä käsittelemään lapsettomaksi jääminen? Näiden tunteiden kuvaamiseen Ketun hurja, värikylläinen, rönsyilevä ja heittäytyvä tyyli sopii erinomaisesti.

 

Yliluonnollinen kissa on mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saada keveyttä ja tuoreutta. 

Ketun tuotannon kärkeen Erään kissan tutkimuksia ei kiilaa, mutta se on ilahduttava ja tervetullut jatke Ketun kaunokirjalliselle tuotannolle. Räväkkyys ja naisen voiman korostaminen teki minulle lukijana hyvää.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)
Katja Kettu: Piippuhylly

Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Kansi: Lauri Kortelainen / Like.

Sensuroitujen ja jopa täysin vääristeltyjen tietojen varassa hän oli seurannut alhaisen ideologisen horjutuskampanjan käynnistämistä ja vielä äskettäin vakiintuneina pidettyjen poliittisten periaatteiden kyseenalaistamista. Stalin ja hänen seuraajansa olivat ottaneet kierolla tavalla omikseen Lev Davidovitšin itse julki tuomia lauseita ja ajatuksia sekä toteuttaneet juuri sellaisia ohjelmia, joiden esittämisen tähden häntä oli vainottu ja lopulta erotettu puolueesta.

 

Leonardo Paduran Mies joka rakasti koiria kiinnitti huomioni viime keväänä Hesarin arvion perusteella. Ehdin jo kuitenkin hieman unohtaa kirjan, kunnes se palautui mieleen ja kävin lainaamassa kirjan kirjastosta. Yli 600-sivuinen kuubalaisromaani Lev Trotskista ja 1900-luvun reaalisosialismista ei välttämättä ole kaikkien heiniä, mutta minulle tämä kirja sopi kuin nenä päähän. Tänä vuonna lukemistani kirjoista tämä menee parhaiden joukkoon. Vinkkaan myös Anun ihmeelliset matkat -blogiarviosta ja Kirjastotäti vinkkaa -videoarviosta.

Leonardo Padura on pitkän linjan kuubalaiskirjailija, joka on kerännyt kirjallisuuspalkintoja ja suosiota niin espanjankielisillä kuin englanninkielisillä kirjamarkkinoilla. Mies joka rakasti koiria, runolliselta espanjankieliseltä nimeltään El hombre que amaba a los perros ilmestyi alkukielellä vuonna 2009 ja se on ensimmäinen Paduralta suomennettu kirja.  Kirjan suomensi Jyrki Lappi-Seppälä ja suomennostyötä ovat tukeneet FILI - kirjallisuuden vientikeskus, Otavan Kirjasäätiö, Taiteen edistämiskeskus ja Työväen sivistysrahasto. Kiitos heille kaikille!

Arvioin, että tavanomaiseen yleissivistykseen kuuluu osata nimetä Lenin ja Stalin, mutta jos Trotskin nimi ja elämänvaiheet eivät ole tuttuja, se ei ole ihme.  Mies joka rakasti koiria kertoo monin tavoin siitä, miten Stalin halusi kirjoittaa historian uusiksi ja pyyhkiä itselleen epämieluisten ihmisten ja tapahtumien tiedot pois niin ihmisten muistista kuin kirjoitetusta historiasta. Historiallisia romaaneja pidetään usein kirjoitushetkensä allegorioina eikä tarvitse kauaa miettiä, kuka tai ketkä nykyisistä hallitsijoista pyrkivät Stalinin lailla manipuloimaan historiaa ja tuhoamaan toisinajattelijat.

Stalinille ja Venäjän nykydiktaattorille yhteistä on myös makaaberilla tavalla dramaattisten murhien järjestäminen. Ramón Mercader murhasi Trotskin iskemällä häntä jäähakulla päähän. Tämä knoppitieto on tullut vastaan mm. tietokilpailukysymyksenä. The Guardian kirjoitti vuonna 2017 jäähakun löytymisestä ja myyntiin asettamisesta.

Jälkisanoissaan Padura korostaa teoksensa olevan fiktiivistä kaunokirjallisuutta, joten tätä kunnioittaakseni en vetäise tähän mitään Wikipedia-yhteenvetoa Lev Trotskin vaiheista. En myöskään pysty arvioimaan, missä asioissa Padura on nojannut tiiviisti faktoihin ja missä käyttänyt kirjailijan luomisvapautta – on selvää, että Padura on paljon enemmän perehtynyt Trotskin ja hänen murhaajansa, Ramón Mercaderin, vaiheisiin kuin minä. Mutta kirjassa vilisee niin kiehtovia hahmoja ja niin erikoisia käänteitä, että se oikein houkuttelee googlaamaan lisätietoja historiallisista henkilöistä. Esimerkiksi Caridad Mercader ja África de las Heras kävisivät sellaisenaan romaanipäähenkilöiksi.

Romaanissa on monta kertojanäkökulmaa ja tasoa ja siitä löytyy useampikin mies, joka rakastaa koiria. Kehyskertomus sijoittuu Kuubaan. Kirjailijana epäonnistunut Ivan tapaa merenrannalla miehen, jolla on mukanaan poikkeuksellisen upeita koiria ja joka kertoo erikoista tarinaa Trotskin salamurhasta. Trotski itse toimii päähenkilönä toisessa aikatasossa ja lukija kokee hänen maanpakolaisvuotensa, jotka päättyvät Meksikoon. Kolmannella tasolla seurataa Mercaderin elämänvaiheita.

Kirjaa luonnehditaan ”vetäväksi lukuromaaniksi” ja ”trilleriksi” ja pidän sitä varsin sujuvalukuisena itsekin. Arvioin kirjaa kuitenkin lukuromaania syvällisemmäksi: Paduralla on isoja ja painavia teemoja, joita korostaa se, että kehyskertomus sijoittuu Kuubaan. Länsimaisesta näkökulmasta kirjoitetut Venäjää tai Neuvostoliittoa koskevat romaanit sortuvat usein eksotisointiin tai romantisointiin. Kuuba oli ja itse asiassa on edelleen kommunistinen maa, joten kirjassa kuvattu sosialistinen absurdeja mittasuhteita saava arki toimii erinomaisena peilinä Neuvostoliiton varhaisvaiheisiin. Padura peilaa yksilöä ja yhteisöä, ihanteita ja kyynisyyttä, totuutta ja valhetta, tarkoitusta ja keinoja…

 

Hauskana yksityiskohtana mainitsen lumen ja jään kuvaukset, jotka paikoin tuntuivat vähän hassuilta - selvästi Padura on enemmän kotonaan kuvatessaan lämpimiä hiekkarantoja. Ei-venäläiselle ei kuitenkaan ole helppoa kirjoittaa uskottavia Venäjälle sijoittuvia venäläiskuvauksia ja tässä Padura onnistuu mahtavasti.

Kirjassa on mukana väkivaltaa, mutta ei itsetarkoituksellisena mässäilynä. Pidin kovasti myös siitä, että teos ei ole väkinäisen koukuttava vaan rauhallisen perusteellinen, olematta kuitenkaan junnaava. Ainoa miinus (taas kerran) tulee siitä, että naiset on kuvattu turhan yksioikoisesti. Värikkäät ja kiehtovat naishahmot typistyvät välillä pelkiksi äideiksi tai huolehtiviksi vaimoiksi tai kauniiksi haaveiden kohteeksi. Selväksi tulee sekin, että mikään ei voi olla kamalampaa kuin olla ruma ja tylsä nainen.

 

Mieshahmojensa kohdalla Padura kuitenkin onnistuu näyttämään sen, miten ihmissielussa hyvä ja paha elävät usein rinta rinnan ja yhtä aikaa. Kirjan maailmankuva on täynnä pahuutta: sotia, murhia, teloituksia, salamurhia eikä yksittäisen ihmisen hengellä tunnu olevan mitään arvoa. Mutta paatuneellakin murhaajalla voi olla jonkinlainen arvomaailma tai idealismin kipinä. Ja jos se on ehtinyt sammua, voi olla että kyydistä ei voi silti hypätä.  

 

Mietin, että kirjan nimi voi kertoa myös siitä, että juuri kukaan kirjan henkilöistä ei rakasta ihmisiä. Osa ajattelee, ainakin teoriassa, pyrkivänsä ihmiskunnan parhaaseen, mutta käytännön lähimmäisenrakkautta ei juuri löydy. Koiria voi kyllä rakastaa.

Arvelen, että tätä kirjaa jään pohdiskelemaan ja pureskelemaan pitkäksi aikaa. Padura on melkoinen mestari, sillä kirjan maantieteellinen kattavuus on todella laaja ja ajallinen kattavuus noin sata vuotta. Lisäksi kirja herätti halun lukea Trotskin itsensä kirjoittamia kirjoja. Muutama löytyy Project Gutenbergista. Aiheeseen liittyy myös K.N. Rauhalan esitelmä Bolshevismi ja olot Venäjällä, joka myös nousee Project Gutenbergin Trotski-hauissa esiin.

Suomennoksesta

 

Jyrki Lappi-Seppälä on tehnyt aivan mahtavaa työtä suomennoksessa. Melkein aina nillitän ja valitan jostakin pikkuasiasta suomennosten kohdalla, mutta tästä teoksessa ei ole mitään muuta kuin kiitettävää. Mahtavaa kieltä! 
 

Lue myös nämä:
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Meri Valkama: Sinun, Margot
Javier de Isusi: Marcosin piippu