Minna Rytisalo: Rouva C.

Kansi: Jenni Noponen / Gummerus.

Toisaalta sitten eiväthän ihmiset olleet varmoja päätöksistään, ja jokaisen risteyksen jälkeen alkoi mietintä ja ihmettely: valitsinko väärin, olisiko sittenkin pitänyt päätyä toiseen ratkaisuun? Vain itselleen valehteleva sanoo ettei ole koskaan miettinyt kaikkia mitäjossia, jotka Minnankin päässä olivat juosseet laidalta toiselle mutta nyt pysähtyneet. He joivat teetä.

Ihan ensimmäiseksi pieni jääviysvaroitus: olemme kirjailija Minna Rytisalon kanssa Facebook-kavereita. Suhtaudu kehuihin sen mukaisesti. ;)

 

Luin kaksi vuotta sitten Minna Rytisalon esikoiskirjan Lempi, josta kannattaa lukea vaikka Kulttuuri kukoistaa -blogin arvio. Ihailin lukiessani tapaa, jolla Rytisalo loi elävää historiallista miljöötä ja tunnelma ilman infodumppausta. Sama taito herättää myös 1800-luvun Kuopion ja Jyväskylän lukijan mielessä eloon Rouva C.:ssä. Hienovaraisilla sanavalinnoilla ja yksityiskohdilla syntyy uskottava ja elävä historiallinen ajankuva, jossa ihmisen tunteet ovat ikiaikaisia ja tunnistettavia. Upeaa!

Kirja kertoo nuoresta Minna Johnsonista, joka pääsee opiskelemaan Jyväskylän upouuteen seminaariin, tutustuu siellä lehtori Ferdinand Canthiin ja päätyy tämän kanssa naimisiin. Hykertelin, kun viimeksi Pietarinsuomalaisissa tapaamani Uno Cygnaeus oli kirjassa mukana, oikein roiston roolissa. Arvostin erityisesti uhkaavansävyistä monitulkintaista ristiriitaa, jossa Cygnaeuksella oli keskeinen rooli.

Eläydyin voimakastahtoiseen, vahvasti tuntevaan ja rohkeasti heittäytyvään Minnaan vahvasti. Niin nuorta neiti Johnsonia kuin elämää nähnyttä rouva Canthia ahdistavat naiselle asetetut käytösnormit: vaatimattomuus, vetäytyvyys, itsensä vähättely. Minnalla on mielipiteitä ja hän haluaa tuoda ne esiin. Hän haluaa kehittää maailmaa parempaan suuntaan. Hän haluaa kokea miesten kanssa tasavertaista toveruutta. Todella herkullinen on myös Minnan ja hänen ystävänsä Floran monimutkainen ystävyys, jossa vuorottelevat samastuminen ja etäisyyden ottaminen.

Olen oikean Minna Canthin tuotantoa lukenut suorastaan hävettävän vähän, mutta onneksi tilanne on helppo korjata. Project Gutenbergista voi ladata Canthin teoksia luettavaksi. Ehkä aloitan vaikkapa Lehtori Hellmanin vaimon, joka sijoittuu myös seminaarin opiskelijapiireihin.

Ainoa pieni nillitys tulee anakronistisesta karjalanpaistista. Minna maistelee häissään karjalanpaistia, mutta ryhdyin miettimään, että ruokalajin nimityshän on myöhäisempää perua. Karjalanpaistin kaltainen ruoka on kyllä vanhastaan tunnettu, mutta etuliite yleistyi käsittääkseni vasta sotien jälkeen, kun karjalaisia evakkoja asutettiin ympäri Suomea. Samalla tavalla pelkästä piirakasta tuli sotien jälkeen karjalanpiirakka.

Suosittelen kirjaa kauniin kielen ystäville, monipuolisista henkilöhahmoista pitäville ja historiallisista romaaneista ja suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Kustantajan sivuilta voi tutkia, mitä kaikkia palkintoja kirja on ansaitusti voittanut. Romaanista on dramatisoitu myös näytelmä, jota on esitetty ainakin Porin kaupunginteatterissa ja Seinäjoen kaupunginteatterissa.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Juhani Aho: Helsinkiin

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät. Toinen lukukerta

Harjukaupungin salakäytävät piti ottaa uudelleen luettavaksi, sillä syksyllä Jääskeläiseltä ilmestyy uusi romaani nimeltä Sielut kulkevat sateessa. Olen lukenut Harjukaupungin salakäytävät marraskuussa 2010 ja kirjoitin bloggauksessani näin: "Kirja on jossain vaiheessa pakko lukea uudestaan jo senkin vuoksi, että tarinan vahvimmassa imussa luin kiireen vilkkaa harppomalla eteenpäin, ja monta yksityiskohtaa meni siinä vauhdissa varmasti sivu suun." Koska olen blogannut kirjasta aiemminkin, en ryhdy kirjoittamaan tähän mitään juoniselostusta, kannattaa kurkata vanhaa tekstiäni jos sellaista kaipaa.

Joten nytpä se "jossain vaiheessa" sitten oli. On mukava valmistautua uuden romaanin tulemiseen lukemalla kirjailijan aiempaa tuotantoa uudestaan. Lisäksi kirjojen tarinoista tulee jotenkin omempia, kun kirjan lukee moneen kertaan. Sitä paitsi olin oikeassa: monia yksityiskohtia tosiaan oli mennyt sivu suun ja nyt pystyin keskittymään kirjaan paremmin, kun ei tarvinnut hätäillä juonen selviämisen kanssa.

Kirjassa on dekkarimaisia käänteitä, varsinkin keskeisimmän mysteerin ratkeaminen oli ensimmäisellä lukukerralla huikeaa. Uudelleenlukemista aloittaessani mietinkin taas, mitä kirjat voivat tarjota toisella lukukerralla. Toimiiko kirja "lopusta alkuun": kun lukija tietää juonen keskeiset käänteet ja muistaa pääpiirteissään tapahtumat etukäteen, onko kirja antoisa kokemus myös silloin?

Kyllä on. On kirjoja, jotka ovat kertakäyttölukemista, mutta hyvät kirjat - kuten Harjukaupungin salakäytävät - toimivat uusintakierroksillakin. Itse asiassa luin kirjasta nyt jossain määrin toisenlaisen tarinan kuin ensimmäisellä kerralla. Moni yksityiskohta myös loksahti kohdalleen. Erityisen mielenkiintoista oli kirjan loppu. Kirjallahan on kaksi loppua ja painetussa kirjassa on joko blanc- tai rouge-loppu. Kustantamon nettisivuilta voi sitten etsiä vaihtoehtoisen lopun. Minulla on blanc-painos ja huomasin loppua lähestyessäni, että kahden vaihtoehtoisen lopun tapahtumat olivat sekoittuneet mielessäni. Tykkäsin kuitenkin tästä blanc-lopusta tällä kertaa niin paljon, että yritän malttaa mieleni ja olla menemättä lukemaan rouge-loppua uudestaan, että saisin pitää kirjan blanc-jälkitunnelmat. Muistelen The Unwrittenin tarinapeliä, jonka jälkeen pää suorastaan surrasi yhtäaikaisia ja silti keskenään vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja...

Kirjoitin viimeksi, että välillä lukiessa pelotti niin, ettei meinannut uskaltaa nukkumaankaan mennä. Myös tällä kerralla pelotti, mutta hieman toisella tavalla. Ensimmäisellä lukukerralla tulkitsin monia olennaisia tapahtumia kirjan yliluonnollisten ainesten valossa. Tällä kerralla luin samoja tapahtumia realistisemmin tulkiten. Ja huh - kun ihmisten pahuus ei johdukaan magiasta vaan inhimillisyydestä, pelottaa paljon enemmän.

Lisäksi hoksasin vihdoin, miksi päähenkilö Olli onkin niin hömelö ja pösilö varsinkin kirjan alkupuolella. Samoin nautiskelin Jääskeläisen jokseenkin karmaisevasta Viisikko-vääristelystä. Olennainen osa Ollin lapsuusmuistoja kun ovat "Tourulan Viisikkona" tunnetun kaveriporukan seikkailut. Vasta nyt kunnolla tajusin, kuinka viimeisen päälle Jääskeläinen kieroileekaan Blytonin lastenkirjasarjalle... Julmista käänteistä huolimatta tunsin myös häijyä nautintoa esimerkiksi Annen hahmon vuoksi. Olihan vikisevä ja pelokas Viisikon Anne ärsyttävä hahmo jo silloin, kun itse ahmimisikäisenä luin Blytonin kirjoja.

Vieläkin olen sitä mieltä, että kirjan alkupuolella on himppasen liikaa Ollin arjen tylsyyttä, mutta kirjan loppupuoliskosta sain nyt paljon enemmän irti kuin viimeksi. Osa käänteistä on sen verran villejä ja vauhdikkaita, että osasin kiinnittää avainseikkoihin huomiota vasta nyt, kun tiesin mitä odottaa. Sain uutta näkökulmaa moniin henkilöhahmoihin, erityisesti kirjailija Kerttu Karaan. Jotkut henkilöhahmojen tekoset olin tulkinnut julmuudeksi, nyt samat teot tuntuivat ymmärrettäviltä. Toiset käänteet taas olin pannut tietämättömyyden tai yliluonnollisuuden piikkiin, nyt nämä teot taas näyttäytyivät harkitun pahoina.

Kaikkea yliluonnollisuutta toinenkaan lukukerta ei silti riisunut. Lisäksi tajusin vasta nyt kunnolla, miten intensiivinen Jyväskylä-kuvaus kirja onkaan. Minulle Jyväskylä on vain päällisin puolin tuttu kaupunki, mutta Harjukaupungin salakäytävien kuvauksen perusteella voisi vaikka suunnistaa Jyväskylässä sujuvasti moniin paikkoihin.

Uusintasukellus Harjukaupungin salakäytäviin oli pelottava mutta antoisa. Eikä kestä kauaa, kun Sielut kulkevat sateessa jo ilmestyy!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Henri Gylander: Unia ja toiveita

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläisen kolmannesta kirjasta Harjukaupungin salakäytävät on kirjoitettu todella monessa blogissa ja pääosin ylistävästi. En edes yritä kerätä kaikkia blogilinkkejä tähän. Booking it kirjoitti tuoreimmat kommentit, varhaisempia löytyy esimerkiksi Ilseltä - arvio ja sitä seurannut inspiroiva kuvareportaasi oman elämän elokuvallisuudesta.

Jääskeläinen on selvästi ollut nosteessa. Pakko vissiin selitellä, että en ryhtynyt lukemaan Harjukaupungin salakäytäviä siksi että se on nyt muotia, vaan siksi että olen lukenut Jääskeläisen aiemmatkin kirjat ja odottanut tätä uusinta jo pitkään. :) Olenkin näköjään esittänyt toivomuksen, kun kirjoitin pari vuotta sitten lehteen Jääskeläisen novellikokoelmasta Taivaalta pudonnut eläintarha: "Irtonainen, leikittelevä mielikuvituksen yhdistäminen tutunoloiseen arkitodellisuuteen onkin parasta Jääskeläistä. Tämä toivottavasti näkyy myös seuraavassa romaanissa, jota Jääskeläinen on kertonut työstävänsä blogissaan sivulla http://janiksenselka.wordpress.com/."

Blogin osoite on ehtinyt vaihtua, mutta romaani valmistui. Ja juuri tuota arkea ja mielikuvitusta Harjukaupungin salakäytävät tarjoaakin. Aloittaessani kirjaa ehdin jo huolestua, että onko tämä liiankin arkista, sen verran aikaa käytettiin kustantaja Olli Suomisen harmaan elon kuvaamiseen sateisessa Jyväskylässä.

Harmaus häipyy, kun myyntihittejä kustantamoonsa etsiskelevä Olli joutuu Facebookin kautta tekemisiin nuoruudenrakastettunsa Kerttu Karan kanssa. Kerttu on noussut maailmanmaineeseen kirjansa Elokuvallinen elämänopas ansiosta. Olli saa järjestettyä asiat niin että Kertun seuraava kirja, Jyväskylästä kertova Maaginen kaupunkiopas julkaistaan hänen kustantamonsa kautta. Kun Kerttu saapuu Jyväskylään päivittämään muistikuviaan, on luonnollista että Olli eskorteeraa häntä, vaikka kotona odottavatkin Aino-vaimo ja Lauri-poika. Kuinka käy, jos vanha kipinä leimahtaa?

Elokuvallista elämänopasta kuvataan kirjassa kiehtovasti - muotivillitys leviää Jyväskyläänkin, missä ihmiset alkavat käyttäytyä ja pukeutua kuin elokuvien hahmot. Joku haluaa olla Grace Kelly, toinen Veronica Lake. "Elämä kuin leffa Fellinin", lauloi Mikko Kuustonenkin aikoinaan Kaktusviinaa-kappaleessaan. Päähenkilöiden nimetkin ovat hurmaavan elokuvamaisia. Olli Suominen viittaa Lasse Pöystin nuoruuden roolihahmoon, Kerttu Kara taas tuo mieleen suomifilmin suurisilmäisen Helena Karan. Pitää muutenkin antaa kiitosta Jääskeläiselle nimien keksimisestä. Kirjojen henkilöiden nimeäminen on oma taitolajinsa. Toiset osaavat keksiä osuvia nimiä, toiset eivät. Taitava nimeäjä oli Veikko Huovinen, sen sijaan esimerkiksi Leena Lehtolaisen roolihahmojen nimet kuulostavat usein väkinäisiltä.

Kerronta liikkuu monessa tasossa. Ollin elämä Jyväskylässä saa yllättäen trillerimäisiä piirteitä. Samaan aikaan Olli muistelee lapsuuttaan, myös niitä kipeitä asioita joita ei oikein haluaisi muistaa. Facebook yllättää - Olli huomaa saaneensa Facebook-kavereiksi monia sellaisia menneisyydessä tuntemiaan ihmisiä, joiden kanssa ei välttämättä haluaisi yhteyttä pitää eikä muistella asioita, joita koki heidän kanssaan. Unissaan Olli elää kaikkia näitä asioita yhtä aikaa. Tasot sekoittuvat. Minkä verran ne sekoittuvat myös todellisuudessa?

Eläydyin kirjaan voimakkaimmin keskivaiheilla, jolloin alkuasetelmista oli päästy jo eteenpäin, mutta loppuratkaisuun vaikuttavista tekijöistä ei tiennyt vielä liikaa. Silloin Jääskeläisen velhomainen ote todella piti minua vallassaan - alkoi pelottaa niin, että hyvä kun uskalsin nukkumaan mennä. Mieleeni nousi muistikuvia lapsena näkemistäni unista, joissa jouduttiin vangeiksi salakäytäviin, joissa asui pelottavia olioita. Kirja on jossain vaiheessa pakko lukea uudestaan jo senkin vuoksi, että tarinan vahvimmassa imussa luin kiireen vilkkaa harppomalla eteenpäin, ja monta yksityiskohtaa meni siinä vauhdissa varmasti sivu suun.

Jännite ei ollut ihan yhtä intensiivinen koko kirjan ajan, mutta kokonaisuus on oikein suositeltava. Kaikkia kirjan tapahtumia ei selitetä järjellä, eikä tarvitsekaan. Jääskeläinen hallitsee tämän maagisen realismin - tai miksi tyylilajia nyt kutsutaankaan - hyvin. Mutta aivan kuin esikoisromaanissa Lumikko ja yhdeksän muuta, niihin kipeimpiin arvoituksiin löytyi tästä maailmasta oleva, yllättävä ratkaisu. Ja kuten Lumikossa, tässäkin kirjassa suurimmaksi magiaksi osoittautuu lapsuus. Lapsen voimakas, intensiivinen kokemusmaailma, lapsen logiikka joka eroaa suuresti aikuisen järkeilyistä, lapsuuden hidas taaksejääminen kun ihminen kasvaa nuoruuden kautta aikuiseksi. Facebook-kuvio hämmentää ja härnää: aivan kuin Olli Suominen, me nykyihmisetkin olemme virtuaalimaailman pihdeissä, missä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ihmiskohtaamisemme ja omat roolimme käyvät päälle yhtä aikaa. Ilmankos Kerttu Karan Elokuvallinen elämänopas onkin sellainen hitti - elämänhallintaa helpottaa, jos voi rakentaa oman elämänsä valmiin käsikirjoituksen mukaan esteettisiksi ja dramaattisiksi kohtauksiksi. Vai teemmekö koko ajan niin jo nyt?

Tässä kirjassa on muitakin tasoja ja tulkintamahdollisuuksia vaikka miten monta vielä lisää, mutta merkitysten paljous ei missään nimessä tee kirjasta raskaslukuista. Jääskeläinen kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Mikä parasta, tämän kirjan parissa lukija saa kokea löytämisen iloa. Sen vuoksi tämä sopii vaikka joululahjakirjaksi kenelle tahansa lukemisen ystävälle.

Lue myös nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Mika Waltari: Pienoisromaanit
Sari Peltoniemi: Hämärän renki