Riku Korhonen: Nuku lähelläni

Kuva: Pietari Posti /WSOY.

Riku Korhosen Nuku lähelläni oli syksyn kirjatärppilistallani. Tykkäsin Korhosen Lääkäriromaanista todella paljon ja odotukseni Nuku lähelläni -kirjaa kohtaan olivat sen vuoksi korkealla. Sen sijaan Korhosen edellinen kirja Hyvästi tytöt oli mielestäni välityö.

Ennakko-odotusteni vuoksi hieman säästelin kirjaa ja joulunpyhinä aloitin sen. Koska sain alle 300-sivuisen kirjan luettua loppuun vasta nyt, voi päätellä että kyseessä oli pettymys. Ei nyt mikään pöyristyttävä sellainen, mutta pettymys kuitenkin. Minua positiivisemmin kirjaa ovat lukeneet Minna ja Sanna.

Lääkäriromaanissa minua viehätti kirjan runsaus ja ylilyövyys, mutta Nuku lähelläni tarjoaa samanlaista irrottelua vain parissa kohdassa ja silloinkin lyhyinä pätkinä. Kirja on paljon Lääkäriromaania tosikkomaisempi. Juonesta tuli hieman mieleen ainoa lukemani Joel Haahtelan kirja, Lumipäiväkirja. Kummassakin kirjassa yksinäinen suomalaismies lähtee haahuilemaan Keski-Eurooppaan ja pohdiskelee rakkautta. Voi siis olla, että Haahtela-fanit saavat tästä kirjasta enemmän irti kuin minä.

Päähenkilö on varhaiskeski-ikäinen Teemu, jonka velipuoli Tuomas on kuollut yllättäen. Tuomas oli menestyjä, Teemu taas väliinputoaja, joka ei ole oikein saanut mitään aikaiseksi. Tuomaan asuinkaupungin nimeä ei kirjassa taideta mainita kertaakaan, minä assosioin kaupungin Frankfurtiksi. Teemu lähtee huolehtimaan Tuomaan hautajaisjärjestelyistä ja jää asustelemaan kaupunkiin epämääräiseksi ajaksi. Hän tutustuu Ninaan, jonka kanssa Tuomaalla oli ollut lyhyt suhde. Lempi leimahtaa Teemun ja Ninan välillä.

Korhonen kirjoittaa kaunista kieltä, mutta minulle kävi hieman kuin Sisilian ruusun kanssa. Vaikka arvostankin hyvää kieltä, ei pelkkä kieli riitä romaania lukiessa, jos tarina ei ime mukaansa. Jouduin suorastaan patistelemaan itseäni lukemisessa, joten lopulta Nuku lähelläni meni melkoiseksi suorittamiseksi.

Huomio hajaantuu eri asioihin. Välillä keskiössä on Teemun ja Ninan tempoileva suhde, välillä pohditaan Euroopan talouskriisiä ja siellä täällä puhkeavia kapitalisminvastaisia mielenilmauksia. Välillä Teemu pohtii omaa elämänkulkuaan ja suhdettaan perheeseensä. Mielestäni olisi kannattanut valita yksi teema tärkeimmäksi ja kuljettaa kirjaa sen johdolla. Lisäksi Teemun ja Ninan suhde ei tuntunut minusta kohtalokkaan dramaattiselta rakkaustarinalta, pikemminkin näiden epäkypsien säätäjien riitely alkoi loppupuolella jo ärsyttää.

Kuitenkin kirjassa on hyvät puolensa: eloisa, kuvaileva, kaunis ja täsmällinen kieli ja siellä täällä olevat kiinnostavat välähdykset ihmisten välisistä suhteista. En kuitenkaan voi olla toivomatta, että Korhosen seuraava romaani olisi samantapainen renessanssihenkinen runsaudensarvi kuin Lääkäriromaani oli.
 

Lue myös nämä:
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Milla Keränen: Sisilian ruusu
Reidar Palmgren: Jalat edellä 

Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Kustannusosakeyhtiö Sammakko muistaa minua aina välillä kirjalähetyksillä, koska bloggauksen lisäksi avustan myös paikallista maakuntalehti Etelä-Saimaata. Miellyttävä yllätys oli, kun postilaatikosta tupsahti Riku Korhosen Lääkäriromaani. Olisin mahdollisesti lukenut tämän joka tapauksessa, Riku Korhosen lennokkaat Hesari-kolumnit ja hyvää mainetta kerännyt esikoisromaani Kahden ja yhden yön tarinoita ovat saaneet miehen nimen jäämään mieleeni. Kirja-arvion jälkeen ajatuksia jäi ylikin, siksi postaus.

Lääkäriromaani oli tuhti lukupaketti, mikä miellytti minua. Korhonen ei ole mikään sanoja pihtaileva minimalisti, vaan hän vyöryttää reippaalla kädellä takautumia ja aikahyppyjä, villinä pursuilevaa sanastoa ja antaa tarinan lipsahtaa reippaasti sivuraiteelle, esimerkiksi ujuttamalla mukaan herkullista pilkkaa aikamme ilmiöistä, kuten kirjoitusvirheitä tekevistä skineistä. (Tosin tämä lienee universaali ilmiö, jos sekä huono kirjoitustaito että skiniaatteiden kannatus korreloivat huono-osaisuuden kanssa.) Korhonen revittelee antaumuksella itse kehittelemiensa vertausten ja sutkausten kanssa ja kaivaa suomen kielen harvinaisuuksia mukaan sanastoon. Tämä on esimerkiksi ensimmäinen kerta kirjallisuudessa kun törmäsin sanaan rasvarännikkä. Itse asiassa ensimmäinen kerta yhtään missään, sen jälkeen kun ensikosketukseni rasvarännikkään sain. Tämä tapahtui talouskoulussa Kajaanissa syksyllä 1996, jossa oli joku perinneruokapäivä ja eräs ruokalaji oli muistaakseni Suomussalmella esiintyvä paikallisherkku rasvarännikkä. "Herkku" on varsin nälkämaalainen: kyseessä on eräänlainen piirakka, jossa on ruiskuori, täytteenä mannapuuroa ja keskellä voisilmä. Lääkäriromaanissa rasvarännikkää nautitaan turkulaisessa Kaski-ravintolassa, joka on erikoistunut suomalaiskansalliseen keittiöön.

Verbaalitykityksellä kuvattu aikalaispilkka irrotti minusta useammatkin röhönaurut, mikä on aina virkistävää. Tällaiseen paneelikeskusteluun päähenkilö Niklas joutuu pirkanmaalaisessa kesätapahtumassa:

"Muut panelistit istuivat koivujen alla pöydässä, jonka vierellä seisoi puheenjohtajarouva kukkahuivi kaulassa. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa, ehostanut romahtaneet piirteensä ja ripustanut korviin suuret siniset lasikuulat. Arvelin hänen olevan koulutukseltaan äidinkielenopettaja. Esittäydyin panelisteille. Iloitsin huomatessani, että ravintolasta sai väkeviä. Hain viskin ja istuin.

En käsittänyt, millaisen järkeilyn jälkeen meidät viisi oli kutsuttu paneeliin. Osanottajista ainoa vähänkään kuuluisa oli viisissäkymmenissä oleva mieskirjailija, Kojakia näytellyttä Telly Savalasia muistuttava paksuniskainen kaljupää. Tiesin hänen julkaisseen edellisenä syksynä viisisataasivuisen sadomasokistisen avainromaanin, joka oli lievästä ennakkokohusta huolimatta flopannut. Hän huojui tuolilla synkän ja aggressiivisen näköisenä, vahvasti juovuksissa, hiestyneenä, kolho pää ärtyneen punaharmaana kuin koko mies olisi muotoiltu lauantaimakkarasta."

Lääkäriromaani on rehellisesti aikalaisromaani, sidottu tarkkoihin aika-paikkakehyksiin. Kirja sijoittuu kesään 2003 ja Turkuun, missä tutkija-Niklas asuu avovaimonsa Innan kanssa. Niklas on rakastanut Innaa ylioppilaskirjoituksista asti, mutta nyt, kolmissakymmenissä, suhdetta hiertää Innan ahdistus ja surutyö kuolleen isänsä vuoksi. Isä-Joonaksen kirjeet Innalle vuosien varrella pätkivät kerrontaa, samoin kuin kokonaan eri fontilla painettu tarina Rachelista, joka lontoolaisessa sairaalassa on mukana rakentamassa proteesia irakilaiselle Ali-pojalle. Miksi Rachelin tarina on mukana, se selviää vasta kirjan lopussa, jossa Korhonen intoutuu hieman vanhanaikaisiin, mutta yhtä kaikki hauskoihin metakirjallisiin kikkailuihin.

Niklas on kiinnostava, mutta tietyllä tavalla häiritsevä hahmo. Minua kiinnosti, että hän kuvaa kauniisti, estottomasti ja herkästi rakkauttaan Innaan. Onko tämmöistä nähty pitkään aikaan Suomessa, jossa nuoret kirjalliset mieshahmot yleensä pannaan vain kärsimään, ahdistumaan ja pettymään, tai heidät esitetään tunteettomina sydäntenmurskaajina. Niklas ei kuitenkaan ole lojaali, sanoivat tunteensa mitä tahansa. Innan lisäksi tämän saa kokea Niklaksen vanha ystävä ja työkaveri Jussi Korpinen.

Minua jäi vaivaamaan, miksi Niklas teki julmiksikin äityneitä tekojaan. Joissakin tilanteissa voi nähdä oman edun tavoittelua, eli aiheuttamalla muille pahaa hän saavuttaa itse hyötyä. Toisaalta Niklas on sympaattinen hahmo, pohdiskeleva ja täynnä kiinnostavia mielipiteitä. Ylipäätään henkilöhahmojensa välityksellä Korhonen onnistuu välittämään monia kiehtovia ajatuskulkuja. Kirjassa analysoidaan pari- ja perhesuhteiden toimivuuden lisäksi mm. nettipornoa.

Jostakin haastattelusta muistan lukeneeni, että Korhonen olisi maininnut yrittäneensä kirjoittaa Lääkäriromaaniin mahdollisimman paljon seksikohtauksia. Oli yritetty tai ei, niin niitä kirjassa kyllä riittää. Ovat lisäksi harvinaisen tyylikkäitä, eivätkä kömpelöitä tai vaivaannuttavia!

Reippaasti Korhonen on ottanut mukaan myös huumeitten käyttöä. Niklas kokeilee ketamiini-nimistä ainetta ja kokee huikean tripin. Ketamiinista tulee hänelle pakkomielle, mutta muut yritykset eivät suju yhtä hyvin. Luontevasti ja taitavasti huumekokeilukin on sulautettu osaksi juonta.

Lukiessa tuli mieleen, että tältä minusta kai olisi pitänyt tuntua lukiessani Juha Itkosta. Mutta siinä missä Itkonen on mielestäni hieman kevyt, pinnallinen ja tekotaiteellinen, on Korhonen taitava, puhutteleva ja onnistuu maalaamaan tunnistettavia tuokiokuvia 1970-luvulla syntyneiden elämästä. Tästä kai tietää olevansa vanha, jos itseni ikäisistä ihmisistä ruvetaan kirjoittamaan sukupolviromaaneja.

Ehkä surullisin huomio aikalaisromaanissa on havainto ilmastonmuutoksesta. Turkulainen Niklas voi vielä 2003 ajatella luontevasti talvista Turkua, muistella lapsuutensa paukkupakkasia

ja odottaa seuraavaa lumista talvea. Parina viime vuonna ei Turussa ole enää mitään talvea edes ollut.

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Heikki Turunen: Maalainen
Roman Schatz: Rakasta minut