Chelsea Monroe-Cassel & Sariann Lehrer: A Feast of Ice & Fire

Kuva: Bantam Books.

Jon was breaking hist fast on applecakes and blood sausage when Samwell Tarly plopped himself down on the bench. "I've been summoned to the sept," Sam said in an excited whisper. "They're passing me out of training. I'm to be made a brother with the rest of you. Can you believe it?

(George R.R. Martin: A Game of Thrones)

 

Uppotumiseni Game of Thrones -tv-sarjan maailmaan on edennyt niin pitkälle, että kokkasin GoT-leivonnaisia. Internet-palvelujen algoritmit tyrkyttivät minulle A Feast of Ice & Fire -keittokirjaa ja sepä tuli tilattua netistä. Kirja on ilmestynyt vuonna 2012 ja tekijät Chelsea Monroe-Cassel ja Sariann Lehrer aloittivat  sitä ennen GoT-kokkailun blogissaan The Inn at the Crossroads.

Ruokakirjana tämä onnistuu eräässä vaativassa tehtävässä erinomaisesti: kirjaa lueskellessa tulee nälkä ja reseptejä tekee mieli päästä pian kokeilemaan. Tekijät ovat selvästi uppoutuneet intohimoisesti Westerosin ja Essoksen maailmaan. Reseptit on jaettu maanosien ja kuningaskuntien mukaisesti ja inspiraatiota on haettu vanhoista, usein keskiaikaisista reseptikirjoista. Ruokalajeista esitellään sekä Martinin tarinalle uskollinen versio että modernisoitu versio samasta teemasta. Osa kirjan juomista olisi hyvinkin helppoja kokeiltavia, kun taas vaikein ohje ainakin minulle olisi dornelainen käärme tulisessa kastikkeessa, koska en tiedä, mistä saisin käärmeen lihaa. Ainoa ihmetyksen aihe oli, kun pohjoisen asukkien "mustana leipänä" esiteltiin suht tavanomaista vehnäkänttyä - totta kai ruisleipä tai edes mallasleipä voisi sopia skandinaavihenkisten pohjoiswesterosilaisten evääksi paremmin.

 

Päätin kokeilla jotain tarpeeksi simppeliä ja Jon Snow'n aamiaiseksi nauttimat omenamunkit tuntuivat sellaisilta - hiivataikinaleivonnaiset ovat minulle tuttuja. Aloitin laskemalla mittasuhteet, sillä jenkkien "cup" ei sano mitään. Muunsin ainesten määrät desilitroiksi tai grammoiksi.

 

Tein hiivataikinan, johon tuli 3,1 dl maitoa, paketillinen kuivahiivaa, 8,6 dl vehnäjauhoa, ripaus suolaa, kaksi munankeltuaista ja 85 g suolatonta voita. Muutaman minuutin riivaamisen jälkeen jätin taikinan kohoamaan tunniksi liinan alle. 

Pilkoin täytteeseen omenaa (viisi kappaletta, parempi määrä voisi olla kolme suurehkoa tai neljä pienehköä), 2 dl saksanpähkinää ja lisäsin 4 rkl hunajaa, 1 rkl kanelia ja 1 rkl Poudre Forte -mausteseosta. Poudre Forten ohje on kirjan alussa ja siihen tulee 1 tl mustapippuria, 1 tl kanelia, 1 tl muskottia, 1 tl inkivääriä, 1 tl mausteneilikkaa ja 1 tl intialaista pitkäpippuria eli pippalia. Viimeksi mainittua en löytänyt kaupasta enkä jaksanut lähteä sitä kauempaa etsimään, joten jätin sen pois. Hauduttelin täytettä pannulla sen aikaa kun taikina kohosi ja annoin hieman jäähtyä.

Kaulin kohonneen taikinan noin puolen sentin paksuiseksi ja otin halkaisijaltaan noin 10 cm muotilla pyörylöitä, kunnes kaikki taikinan rippeetkin oli kaulittu. Sivelin pyörylät vedellä, nostin yhden pyörylän päälle täytettä ja laitoin toisen pyörylän kanneksi. Nipistelin reunat kiinni ja kääntelin vielä varmuuden vuoksi reunat pohjan alle. Nostin munkit pellille leivinpaperin päälle kohoamaan 20 minuutiksi.

Ohjeen mukaan munkkien oikea paistolämpötila olisi ollut "medium-high heat", joka ei minusta kovin eksaktilta kuulosta. Koska paistorasvapaketin kyljessä neuvottiin munkkien paistolämpötilaksi 180-asteinen rasva, lämmitin rasvan noin 170-asteiseksi ja säätelin sitten lämpötilaa hieman ylös tai alaspäin tilanteen mukaan. Digitaalinen paistomittari on tässä hommassa loistava apuväline. Ulkoisina tuntomerkkeinä ohje neuvoi paistamaan siihen asti, että pinta on kullanvärinen ja arveli tähän menevän neljä minuuttia per munkki.

Paistamisen jälkeen nostelin munkit reikäkauhalla talouspaperin päälle kuivumaan ja ripsuttelin tomusokeria päälle. Kunnon jäähdytys ja ei kun ääntä kohti.

Maun puolesta munkki toi mieleen itäsuomalaisen lörtsyn: sokeriton uppopaistettu taikinakuori ja makea täyte. Maustemaailmasta tuli joulu mieleen. Yleensä en saa "kiinni nipisteltäviä" taikinoita pysymään paistovaiheessa kiinni, mutta uppopaistamisessa on kyllä se hyvä puoli, että sauma kypsyy äkkiä umpinaiseksi. Ohjeen mukaan tekemällä taikinasta tuli myös sopivan sitkasta. Täytettä onnistuin tekemään ihan liikaa, mutta iskin ylimääräiset rasiassa pakastimeen ja täytteen maku oli niin herkullinen, että eiköhän se tule käytettyä.

 

Verimakkaraa en tullut ostaneeksi, mutta luultavasti jokin suolainen ja väkevä lihajaloste sopisi munkkien kyytipojaksi mainiosti. Vaikkapa jokin italialainen salamimakkara ohuina siivuina passaisi hyvin.

Kirja herättää houkutuksen järjestää Game of Thrones -henkiset kutsut, jotta voisi kokata reseptejä läpi pitkän kaavan mukaan ja saisi tarpeeksi syöjiäkin kokoon. Sellaista varten kirjasta löytyy myös mainioita kattausvinkkejä.

 

Lue myös nämä:
Game of Thrones, kolmas tuotantokausi
Outi Pakkanen: Porosta parmesaaniin
Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta

Game of Thrones, kolmas tuotantokausi

Yhdeksän vuotta sitten kirjoitin George R.R. Martinin Valtaistuinpeli-kirjasta näin: Martin kirjoittaa ”poikakirjallisuutta”: pääpaino on varustuksen ja vaakunoiden kuvauksessa, ihmissuhteiden kuvaus jää melko pintapuoliseksi. Ja vaikka tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, Seitsemään kuningaskuntaan, ovat henkilöhahmot läpinäkyvän, tunnistettavan amerikkalaisia.

Sittemmin Valtaistuinpeli-bloggauksestani on tullut blogini kommentoiduimpia tekstejä, sillä erityisesti kritiikkini kirjan melko kehnoa suomennosta kohtaan herätti paljon keskustelua. Minä jatkoin kuitenkin Valtaistuinpelin maailmassa tv:n äärellä. Ryhdyin seuraamaan sarjaa Ylen kautta eli vuonna 2012. Tämän vuoden alussa katsoin kahdeksannen tuotantokauden viimeiset jaksot Yleltä - seurasin ohjelmaa siis kahdeksan vuoden ajan.

Emilia Clarke näytteli Daenerys Targaryenia. Kuva: HBO.

En missään vaiheessa ollut Game of Thronesin intohimoisimpia faneja. Pitkin matkaa minua vaivasi epämääräinen tunne: onko tässä tarinassa mitään pintaa syvemmällä vai onko tämä vain "silmäkarkkia" - upeita maisemia, näyttäviä puvustuksia, lavastuksia ja erikoistehosteita, väkivaltaa ja seksiä?

Sarjan viimeisen jakson jälkeen tämä tunne jatkoi kalvamistaan. Päätin hakea vastausta kysymykseeni katsomalla koko sarjan alusta asti uudelleen. Koska ehdin katsella tv:stä aikuisten ohjelmaa ehkä 1-2 h viikossa, olen päässyt viidessä kuukaudessa kolmannen tuotantokauden loppuun. Minulle tämä tahti sopii - silloin voi pureskella ja sulatella katsomaansa ennen seuraavaa jaksoa.

Käsittelen tässä kirjoituksessa niin kolmannen tuotantokauden tapahtumia kuin koko sarjan tapahtumia. Teksti sisältää siis SPOILEREITA eli juonipaljastuksia. Jos ei siis halua tietää mitään Game of Thrones -tv-sarjan käänteistä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Natalie Dormer näytteli Margaery Tyrellia ja Jack Gleeson näytteli Joffrey Baratheonia. Kuva: HBO.

Kolmas tuotantokausi oli tasaista, kypsää kerrontaa ja sen toiseksi viimeinen jakso The Rains of Castamere sisälsi sarjan siihen asti yllättävimmän juonenkäänteen. Jaksossa kuoli äkillisesti niin monta keskeistä päähenkilöä, että mikään sarjassa tämän jälkeen nähty ei enää vetänyt mattoa jalkojeni alta samalla lailla. Kauden aikana seurataan mm. sitä, miten Daenerys Targaryen kokoaa armeijaa idässä, miten Robb Stark ja Tywin Lannister käyvät sisällissotaa Westerosissa, miten Tyrellien suku kasvattaa valtaansa pehmeillä keinoilla Kuninkaansatamassa, miten lyöty vallantavoittelija Stannis Baratheon pyrkii kasvattamaan asemiaan Valon jumalan uskonnon avulla ja miten Jon Snow liittoutuu - ainakin näennäisesti - pohjoisessa asuvien villien kanssa.

Katselun ohessa olen lueskellut netistä jaksoarvioita ja esseitä, joita Game of Thronesista on kirjoitettu. Suosittelen erityisesti Vanity Fairissa julkaistuja Joanna Robinsonin analyyseja sarjasta. Tässä kirjoituksessa hän analysoi Game of Thronesin yhtäläisyyksiä Tarun Sormusten herrasta kanssa.

Syvällisien teemojen etsinnässä koin erityisen antoisaksi Yi Lin kirjoituksen The problem with ethics in Game of Thrones: Honor, bullet-biters, and intuition-chasers. Siinä kuvataan moraalista perusongelmaa, joka on tuttua vaikkapa kristinuskon teoriasta ja käytännöstä. Jos noudattaa ennalta asetettuja moraaliohjeita, onko lopputulos käytännön elämässä silti aina moraalisesti oikea? Jos taas päättää "noudattaa maalaisjärkeä" eli itse tehdä päätöksiä, milloin jokin teko on oikein tai milloin väärin, ajautuu väistämättä tilanteisiin, jolloin omat "oikeat" ratkaisut ovat jonkun muun silmissä vääriä.

Diana Rigg näytteli Olenna Tyrellia. Kuva: HBO.

Tässä valossa kolmoskauden tärkein juonenkäänne ei sittenkään ollut yhdeksännen jakson hääteurastus vaan neljännen jakson kuvaama Astaporin tuhoaminen. Jakson nimi on And now his watch is ended ja siinä Daenerys Targaryen tekee ensimmäisen kerran sen, mistä on puhuttu ensimmäisen tuotannon viitosjaksosta lähtien: polttaa kaupungin. Ensimmäisen kauden aikana kovasti muisteltiin Targaryenien taipumusta käyttää lohikäärmeitään kaupunkien polttamiseen. Toisella tuotantokaudella, kun Daenerys pääsee aavikolta vihdoin oikean kaupungin muurien ääreen, hän heti kättelyssä ilmoittaa, että jos ette tee niin kuin minä sanon, niin lohikäärmeeni polttavat koko paikan kunhan vähän kasvavat. Nyt kolmannella kaudella hän vihdoin pääsee sanoista tekoihin. Toki hänen lohikäärmeensä ovat vielä pienen puoleisia ja enemmän tuhoa taitaa tulla ihmissotilaiden taisteluista, mutta yhtä kaikki, tie on auki.

Koko sarjan valossa tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että alkuperäisen esitysajankohdan aikaan yleisön reaktiot Daenerysin pyromaanisiin taipumuksiin olivat lämpimän kannustavia. Tämän huomaa lukemalla tuolloin kirjoitettuja jaksoarvioita. Daenerys kuvattiin jonkinlaisena oikeutettuna perijänä, jolla on lähes jumalallinen oikeus rautavaltaistuimeen verenperimänsä ansiosta. Koska lohikäärmeet ovat siistejä ja Daenerys myös puhui orjuuden poistamisen puolesta, oli helppoa asettua Daeneryksen kannustusjoukkoihin.

Mutta kun sarjan loppupuolella Daenerys eteni vihdoin Kuninkaansatamaan asti ja teki kaupungille tismalleen samaa kuin muillekin kaupungeille eli poltti sen poroksi lohikäärmeensä tulella, osa sarjan faneista koki pettymystä. Eikö Daenerys ollutkaan vapauttava messias? Ehkä siinä jäi huomaamatta, että vaikka Daenerys vaati muilta orjien vapaaksi päästämistä, hän pidätti itsellään mielivaltaisen oikeuden tuikata epämieluisat henkilöt tuleen lohikäärmeitään komentamalla.

Toisaalta, mihinpä muuhunkaan lohikäärmeitä voisi käyttää? Saunan kiukaan sytyttämiseen? Hevosilla voi ratsastaa ja lehmiä voi lypsää, mutta lohikäärmeen hyödylliset ominaisuudet ovat huomattavasti rajatummat.

Maisie Williams näytteli Arya Starkia ja Rory McCann näytteli Sandor "Hurtta" Cleganea. Kuva: HBO.

Moraalisten valintojen teorian ja käytännön lisäksi pohdiskelin sarjan äärellä menneisyyttä ja tulevaa. Historioitsija minussa hykerteli, kun hoksasin tämän teeman: kuinka paljon menneisyys on läsnä nykyhetkessä ja kuinka paljon aikaa sitten päättyneet tapahtumat sanelevat nykyhetken valintoja? Tv-sarjan tapahtumien taustalla on paljon sellaisia asioita, joita sarjassa ei näytetä lainkaan. Menneisyys tulee esille henkilöhahmojen dialogin tai muun taustoituksen kautta.

Daeneryksen hahmossa tämäkin on hyvin konkreettista: hänellä ei ole henkilökohtaisia muistikuvia Westerosista eikä hän edes tiedä, tietääkö Westerosin kansa hänen olemassaolostaan. Silti hän päättää lähteä tavoittelemaan rautavaltaistuinta, koska siellä hänen esi-isänsäkin hallitsivat. Kolmannella kaudella viitataan useammankin kerran Westerosin valloittajaan Aegon Targaryeniin ja hänen sisareensa - ja vaimoonsa - Visenya Targaryeniin. Hekin saapuivat idästä Westerosiin lohikäärmeet mukanaan ja aloittivat dynastian.

Samalla tavalla Starkin sisarusten elämässä näkyy se, mitä heidän isänsä Ned Stark teki tai jätti tekemättä. Ned piti piilossa Jon Snow'n todellisen syntyperän, eikä kolmannella kaudella Jon itsekään vielä tiedä totuutta. Kun huolestuneen näköinen Jon vastahakoisesti mutta päättäväisesti yrittää hoitaa velvollisuutensa tilanteessa kuin tilanteessa, hän heijastelee Ned Starkin asennetta ja valintoja. Samoin Arya Starkin tulevaisuus muuttui silloin, kun hän näki isänsä kuoleman ensimmäisellä tuotantokaudella.

Myös Jaime Lannister on menneisyytensä vanki, tavalla, josta hän kolmoskauden aikana tekee selkoa Tarthin Briennelle. Hän päätti pelastaa Westerosin surmaamalla Hullun kuninkaan Aerys Targaryenin eli Daeneryksen isän. Tästä hyvästä hän sai itselleen valapaton leiman, jota on kantanut siitä asti.

Richard Madden näytteli Robb Starkia ja Michelle Fairley näytteli Catelyn Starkia. Kuva: HBO.

Erityisen paljon pohdiskelin tällä katselukierroksella Cersei ja Jaime Lannisteria. Heidän suhteensa on ollut alusta asti sarjan keskeisiä jännitteitä: he ovat kaksoissisaruksia mutta myös rakastavaisia. Kuningatar Cersein lapset Joffrey, Myrcella ja Tommen Baratheon eivät olekaan edesmenneen kuningas Robertin laillisia perillisiä, sillä heidän isänsä on heidän enonsa Jaime Lannister. Tätä "twincest"-kuviota pidetään - aivan ymmärrettävästi - ällöttävänä, mutta tarinankerronnan keinona se on todella vahva. Cersei ja Jaime ovat edellisen kerran edes nähneet toisensa joskus ensimmäisen tuotantokauden puolella ja vasta kolmoskauden viimeisessä jaksossa he kohtaavat uudelleen. Silti heidän välisensä jännite kantaa koko sarjan ajan - erityisesti, kun heidän isänsä Tywin Lannister vielä tässä vaiheessa kieltäytyy uskomasta "inhottavia juoruja".

Cersein ja Jaimen rakkaus on monella tavalla traagista: Jaimen olisi mahtisuvun esikoispoikana jo aikoja sitten pitänyt mennä naimisiin ja hankkia perillisiä, mutta sitä hän ei ole tehnyt, osin johtuen myös asemastaan kuninkaankaartissa. Cersei naitettiin Robert Baratheonille, mutta edes Robertin kuolema ei vapauta häntä avoimesti rakastamaan Jaimea. Cersei ja Jaime rinnastuvat myös Targaryenin dynastian pitkäaikaiseen tapaan naittaa sisarukset keskenään. Koska mahtisukujen ominaisuudet ja symbolit ovat sarjassa keskeisessä osassa, voi tulkita että suvun tyypilliset ominaisuudet ovat vaikkapa Targaryeneissä vahvistuneet sisäsiittoisuuden kautta. Ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole, jos ottaa huomioon vaikkapa suvussa vallinneen taipumuksen sytyttää ihmisiä ja kaupunkeja palamaan.

Kun kysyin, löytyykö Game of Thronesista syvällisiä teemoja, voin nyt kolmannen kauden loppupuolella vastata itselleni, että kyllä löytyy. Jos ihminen tekee velvollisuutensa, johtaako se yhteisön tai yksilön onnellisuuteen? Onko kenelläkään oikeutta päättää, milloin moraalisia sääntöjä saa jättää noudattamatta yhteisen edun nimissä? Missä määrin ihmisen valinnat johtuvat vapaasta tahdosta, missä määrin ne ovat menneisyyden tapahtumien sanelemia?

Näiden mietteiden kera on hyvä jatkaa neljännen tuotantokauden pariin. Valar dohaeris!

Lue myös nämä:
Dickens-sarjoja Yle Teemalla
TV-sarja: True Blood
TV-sarja: Oz

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu I

Kuva: Kirjava / Petri Hiltunen

George R.R. Martinin massiivisen fantasiasaagan Tulen ja jään laulun avausosan Valtaistuinpelin bongasin luettavaksi Booksyn blogista. Kuten moni muukin lukutoukka, minäkin olen nuorena lukenut miekka ja magia -tyylin fantasiaa. David Eddingsin Belgarionin taru oli kovaa kamaa joskus yläasteikäisenä, samoin Dragonlance-kirjoja muistan lukeneeni. Fantasian peruseepoksen, Taru Sormusten herrasta, olen kahlannut läpi joskus yläasteella, jolloin olin niin sitkeä lukija etten hevillä jättänyt kirjoja kesken. TSH jäi mieleen melkoisen tylsänä, se on niitä harvoja taideteoksia joista voin suositella katsomaan mieluummin elokuvan kuin lukemaan kirjan.

Jossain ikävaiheessa tyylilaji alkoi tuntua vähän lapselliselta, joten Booksyn kehut aikuiseen makuun sopivasta fantasiaseikkailusta herättivät kiinnostuksen. Tulen ja jään laulu onkin kahminut palkintoja ja kerännyt arvostelu- ja myyntimenestystä vuosikausia. Valtaistuinpeli on ilmestynyt alun perin vuonna 1996, suomennos on vuodelta 2003, Petri Hiltusen kuvittama versio vuodelta 2009.

Aloitan valituksella. Lukiessa muistin tuskallisen hyvin, miksi useimmat uudet amerikanenglannista suomennetut kirjat tökkivät niin pahasti, ettei minun oikeastaan kannattaisi lukea niitä ollenkaan. Suomentaja Satu Hlinovsky tekee tavallaan ihan hyvää työtä. Teksti on ymmärrettävää, mitään älyttömyyksiä ei ole käännökseen jäänyt. Mutta suomentajalta tuntuu puuttuvan täysin hyvä suomen kielen taju. Erityisesti dialogi vilisee tönkköjä anglismeja, epäsuomalaisia rakenteita, liian kirjaimellista kääntämistä.

Could- ja should -sanojen liian pikkutarkka kääntäminen tuottaa suomennokseen huiman paljon lauseita, joissa henkilöiden olisi tehtävä tai pitäisi tehdä milloin mitäkin. Sinä, minä, se, tämä, tuo -pronominit tukkivat tekstin. Suomen kielessä persoonapronominia ei tarvitse koko ajan käyttää, meillä voi taivuttaa verbiä persoonan mukaan. Suomen kielen kätevä passiivi loistaa tässä suomennoksessa poissaolollaan, sen sijaan monta kertaa kaikki tekevät jotain tai kukaan ei tee mitään, kun everyone- ja nobody-sanoja käännetään kirjaimellisesti.

Tässä joitakin esimerkkejä, kursiivilla oma vastineeni:

Will oli tiennyt heidän vetävän hänet mukaan riitaan ennemmin tai myöhemmin. Hän toivoi, että se olisi ollut myöhemmin mieluummin kuin ennemmin. (s. 9)

Will oli tiennyt heidän vetävän hänet mukaan riitaan ennen pitkää. Hän toivoi, ettei niin olisi vielä käynyt.

Will ei toivonut mitään niin paljon kuin sitä, että olisi voinut ratsastaa Muurin turviin tuli hännän alla, mutta se ei ollut tunne, jonka olisi voinut jakaa komentajansa kanssa. (s. 10)

Will olisi halunnut ratsastaa Muurin turviin tuli hännän alla, mutta ei sellaista voinut päällikölleen tunnustaa.

Ser Waymar oli ollut valantehnyt Yövartion veli vähemmän kuin puoli vuotta, mutta kukaan ei voinut sanoa, ettei hän olisi ollut valmis ammattiinsa. (s. 10)

Ser Waymar oli vannonut valan vasta muutama kuukausi sitten, mutta häntä pidettiin täysiverisenä Yövartion veljenä.

- Sinun pitäisi pukeutua lämpimämmin, Gared. (s 12)

- Pukeudu lämpimämmin.

Perustelut: Sinä on turha. Suomeksi ei kehotetaan ketään “pitäisi tehdä”-rakennetta käyttäen, vaan yleensä käytetään suoraan imperatiivia. Suomeksi ei myöskään hoeta keskustelukumppanin nimeä koko ajan kuten englanniksi tehdään, vaan suomenkielisessä keskustelussa keskustelukumppanin nimen käyttöä yleensä vältetään. Ylipäätään englannin kielen puhetapaan kuuluu koukeroisempi ja kohteliaampi ilmaisutapa kuin suoraviivaiseen suomalaiseen puhetapaan.

Sotahevonen oli väärä ratsu partiomatkalle, mutta yritäpä sanoa se pikkulordille. (s. 12)

Sotahevonen oli väärä ratsu partiomatkalle, mutta eihän sellaista voinut pikkulordille sanoa.

Perustelut: Suomessa ei ole sinä-passiivia vaan passiivi.

Hän saattoi tuntea makean, tahmean pihkan poskeaan vasten. (s. 15)

Hän tunsi makean, tahmean pihkan poskeaan vasten.

Perustelut: Suomeksi “saatetaan tehdä” vain niitä asioita, jotka ovat mahdollisia, mutta joita ei jostain syystä juuri nyt tehdä. Jos pihkan tahmeus ja makeus on aistittavissa, niin silloin pihka jo tunnetaan poskea vasten, eikä saateta tuntea poskea vasten. Englannin kielen could-rakenteita käytetään omalla tavallaan.

Myöhäiskesän lumisateet olivat sen kuunkierron aikana olleet ankaria. (s. 21)

Myöhäiskesän lumisateet olivat kuunkierron aikana olleet ankaria.

Perustelut: Tarvitseeko perustellakaan? Suomeksi ei tässä yhteydessä tarvita täsmentävää määrettä, asiayhteydestä selviää kyllä, että kyse on nimenomaan viimeisimmästä, kuluvasta tai kuluneesta kuunkierrosta, ei mistään ”siitä kuunkierrosta”.

Mielestäni käännöksessä pitää huomioida kohdekielen tyypilliset rakenteet ja hyödyntää niitä. Siksi ei riitä, että kääntäjä hallitsee hyvin sen kielen, josta hän kääntää. Hänen täytyy hallita myös kohdekieli, joka yleensä on kääntäjän oma äidinkieli. Luvattoman usein suomennoksista näkee, että kääntäjä ei osaa kirjoittaa luontevaa suomea. En ole suinkaan ainoa, joka on tähän huomiota kiinnittänyt. Esimerkiksi marjis kommentoi aivan samaa asiaa Veren voiman luettuaan:  "Monessa kohtaa englanti näkyy myös liian paljon suomennoksen lauserakenteissa – sekin on kovin yleistä käännöskirjallisuudessa nykyään."

Valtaistuinpelissä on aivan liikaa tönkköyttä. Monet pätkät eivät oikeastaan ole edes suomea, vaan suomeksi kirjoitettua englantia. Ei näin! Vaadin kirjoilta hyvää suomea.

Lukemiseni pysähtyi käännöskökköyksiin aivan liian usein, mikä luonnollisesti vähensi lukunautintoa kovasti. Jäin miettimään jatko-osien lukemista. Järkälekirjojen lukeminen suomeksi on nopeampaa, mutta silloin pitäisi kärsiä käännöskukkasista. Englanniksi lukiessa ne eivät häiritsisi, toisaalta englanniksi lukeminen on pikkuisen hitaampaa, ja aivan niin paljon en tästä kirjasta nauttinut, että haluaisin tankata tarinaa kirjakaupalla englanniksi. Booksy on lukenut jatko-osat, sattumalta englanniksi, sieltä löytyy näytteitä ja lisätietoa.

Se valituksista, sitten asiaan. Yli 700-sivuisen kirjan ensimmäiset parisataa sivua tuntuivat mukaansatempaavilta. Sain mitä halusin: riittävän aikuista fantasiaseikkailua, jossa on uskottava, monipuolinen miljöö, runsas henkilögalleria, keskiaikaa muistuttava toimintaympäristö miekkoineen, haarniskoineen ja ratsuineen. Jossain vaiheessa kuitenkin lukutahtini vähän hyytyi. Juoni alkoi tuntumaan hieman junnaavalta ja toisteiselta, henkilöt himpun verran liian mustavalkoisilta. Martin kirjoittaa ”poikakirjallisuutta”: pääpaino on varustuksen ja vaakunoiden kuvauksessa, ihmissuhteiden kuvaus jää melko pintapuoliseksi. Ja vaikka tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, Seitsemään kuningaskuntaan, ovat henkilöhahmot läpinäkyvän, tunnistettavan amerikkalaisia.

Booksy vertaa Martinin tyyliä Kaari Utrion keskiaikakuvauksiin, ja sama vertailukohde minullekin tuli mieleen. Mutta Utrioon verrattuna Martin jättää joitakin olennaisia herkuttelun paikkoja hyödyntämättä. Utrio kuvaa hyvin institutionaalisen uskonnon vallankäyttöasemaa ja uskonnon sävyttämää maailmankuvaa. Valtaistuinpelissä uskonto jää aika muodolliseksi ja hengettömäksi elementiksi. Utrio saa loistojännitteet sääty-yhteiskunnan kuvauksiinsa, Martinin säätytulkinnat jäävät pintapuolisiksi. Naisen asemasta ja roolista Martin saa aika vähän irti.

Mutta koska luin kuitenkin koko kirjan, ei tämä ihan huono ollut, muutenhan olisin jättänyt kesken. :) Voin suositella kokeilemaan tätä, jos aikuista fantasiaa kaipaa. Kehuja ja palkintoja kirja on tosiaan kerännyt jo vuosikausien ajan. Ja jos olisin lukenut tämän nuorena, olisin tuskin kiinnittänyt suomennokseen minkäänlaista huomiota. Olen ryhtynyt kiinnittämään huomiota suomennosten laatuun vasta aikuisena.

Sarjassa on ilmestynyt jo neljä osaa kirjaa, koko pituudeksi on ilmoitettu seitsemän kirjaa. Wikipedian artikkelissa ilmoitetaan jo tulevien osien nimetkin. Ensimmäiset kolme osaa on suomennettu, kustantamon sivuilta ei käy ilmi, ovatko loputkin suomennoslistalla. Voisi veikata että ovat, koska kakkososastakin on suunnitteilla kovakantinen, kuvitettu uusintapainos.

Kirsin kirjanurkan Käännösfloppeja? -jutussa keskustellaan käännöskirjoista vähän enemmänkin. Mari A. kommentoi, että on lainannut kirjoja suomentajan perusteella. Voisinpa harkita samaa temppua. Kyllä mestarillisen hyviäkin suomentajia on. Suositelkaapa minulle mielestänne parasta englanninkielisen kaunokirjallisuuden suomentajaa?

Lue myös nämä:
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö 
Sari Peltoniemi: Hämärän renki