Nuorkauppakamariharrastuksen parista löytynyt livelukupiirini täytti vuoden ja juhlistimme lukupiirisynttäreitä ruokailemalla fiinisti Savoyssa. Paikan hintataso on sitä luokkaa, että ihan joka päivä en lähtisi sinne syömään, mutta joskus tällaisten tärkeiden tapausten kunniaksi voi toki hieman törsätä. :)
Lukupiirin elokuun kirja on David Mitchellin Pilvikartasto. Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 2003, suomennos on vuodelta 2008. Kirjaan perustuva elokuvasovitus on vuodelta 2012 ja leffa on kuulemma hyvä, joten täytyy tutkailla löytyisikö se videovuokraamosta. Pilvikartastosta löytyy paljon blogi- ja lehtiarvioita, linkitän tässä Lukuisan, Sabinan knallin, Kirjasfäärin, Kirjavinkit ja Kiiltomadon.
Lukupiiritoiminnan parhaita puolia on ollut tutustua kirjoihin, joista yllättyy ja pitää. Pilvikartasto oli minulle nimenä tuttu, muistelen jopa saaneeni tästä aikoinaan Sammakolta pyytämättömän arvostelukappaleen mutta en silloin innostunut tätä lukemaan. Takakannessa mainittiin moderni laatuscifi, maatuskanukkea muistuttava rakenne ja angloamerikkalaiset kirjallisuuspalkinnot ja palkintoehdokkuudet. Tartuin yli 600-sivuiseen järkäleeseen avoimin mielin.
Avausjakso heitti minut 1800-luvun Tyynellemerelle. Kertoja Adam Ewing pitää matkapäiväkirjaa pitkältä merimatkaltaan. Ewingin tarina kuitenkin katkeaa kesken noin 50 sivun jälkeen ja minut singottiin 1930-luvun Belgiaan rahattoman säveltäjän seuraan. Aikahypyt ja kertojanäkökulman vaihdokset toistuivat läpi kirjan.
Pidin siitä, että jouduin lukemaan tarinaa, josta en heti hahmottanut mistä siinä oli kysymys. Mitchellin intensiivinen kirjoitustapa maalailee maisemia, ihmisiä ja tapahtumia lukijan silmien eteen, mutta punaisen langan vilahtelua siellä täällä joutui hieman tarkkailemaan. Vähitellen pääsin jyvälle, mikä kirjan eri jaksoja yhdistää. Mutta vielä kirjan loppumisen jälkeenkin pohdin, mikä oikeastaan oli kirjan sanoma tai teema. Tästä käytiin myös vilkasta keskustelua lukupiirissä. Aivan viime sivuilla hienovaraisuus vaihtuu melko suorasukaiseen julistukseen. Historiasta nykypäivän kautta tulevaisuuteen kulkeva kirja muuttuu tulevaisuusjaksoissaan dystopiaksi. Mitchell varoittaa ylikaupallisuudesta, ekokatastrofista ja ihmiskunnan tuhoamisesta.
Kun ryhdyin hahmottamaan kirjan rakennetta, aloin tarkkailla erilaisia kerrontatapoja, joita eri jaksoissa käytetään. Useita jaksoja yhdistää se, että kertojalla on tiedossa vastaanottaja. Ewing pitää matkapäiväkirjaa - silloinhan oletuslukijana on joko päiväkirjan pitäjä itse tai joskus jo ennakkoon mietitysti tulevat sukupolvet tai tutkijat. Säveltäjä Frobisher kirjoittaa kirjeitä ystävälleen. Tulevaisuuden Koreassa tarjooja Sonmi~451 kertoo kokemuksistaan haastattelijalle. Havaijilainen Zachry kertoo tarinaansa suullisesti, jossakin iltanuotion tai takkatulen ääressä kaiketi. Tämä herättää ajatuksen kertojan luotettavuudesta - kirjeen kirjoittaminen tai iltanuotion ääressä jutustelu ovat tyypillisiä kerrontatapoja, joissa kertoja kenties muokkaa sanottavaansa sen mukaan, kuka on vastaanottajana. Lisäksi jokaisessa tarinassa vaikutti olevan eksponentiaaliselta tuntuva draaman kaari: ensin pohjustetaan pitkään ja hartaasti, sitten jokin jännityksen koukku iskee kiinni ja on pakko harppoa eteenpäin, jotta saa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Näin pari päivää kirjan lukemisen jälkeen Pilvikartaston jälkimaku on erittäin hyvä, mutta heti kirjan suljettuani jouduin pohtimaan mielipidettäni. Kirjassa on runsautta, sisäkkäisiä tarinoita, hätkähdyttäviä kokemuksia, intensiivistä miljöökuvausta. Mutta jäävätkö ne itsetarkoituksellisiksi? Oliko kirjan sanoma riittävän vahva tekemään kirjasta oikeasti syvällisen vai painoiko kerrontatekninen kikkailu sittenkin vaa'assa enemmän?
Ensin olin taipuvainen kallistumaan jälkimmäisen näkökannan puolelle. Mietin, olisiko kirja toiminut samalla lailla, jos kaikki tapahtumat olisi kerrottu kronologisessa järjestyksessä. Nyt hieman sulateltuani olen kuitenkin tyytyväisempi. Pilvikartasto herätti paljon ajatuksia ja loi vahvoja tunnetiloja. Se oli kielellisesti rikas ja siinä oli yhteiskunnallista sanomaa. Veikkaan, että kirjan henkilöt ja tapahtumat jäävät pitkäksi aikaa mieleen.
Käännöksestä
Kirjan on suomentanut Vesa Suominen. Olen monta kertaa maininnut lukevani englannista suomennettuja kirjoja hieman tarkkaillen: onhan käännös hyvää suomea, eihän kääntäjä ole jättänyt liikaa englannin makua tekstiinsä. Pilvikartaston suomesta nautin sitä enemmän, mitä pitemmälle kirjassa ehdin. Mitchell on kirjoittanut jokaiselle kertojalle omanlaisensa äänen ja Suominen saa jokaisen puheenvuoron soimaan tuoreena. Ewingin matkapäiväkirja henkii vanhahtavaa tunnelmaa, ylimielinen nuori säveltäjä kirjoittaa kirjeitään brittiläisen yläluokan henkevän kyynisellä tyylillä, 1970-luvun Kalifornia soinnahtaa aikakauden kioskidekkareilta. Erityisen hienoa oli Suomisen ilottelu tulevaisuuteen sijoittuvissa jaksoissa. Hän käyttää osuvia uudissanoja ja varsinkin Havaijille sijoittuva osuus on mainiota luettavaa. Havaijilaiselle Zachrylle Suominen on luonut kielen, joka muistuttaa lounaissuomalaisia murteita ja jossa hyödynnetään muun muassa sanojen lyhentämistä ja yhdistämistä.
Slooshasta itäseen me ei kiivetty Kukuihaelen reittiä, eikä, me talsittiin sisämaahan 'teläseen Waiulilivirtaa ylöspäin, ja Hiilawen putouksilla mä tunsin sen aukeen, jollolin yllättänyt ne konat jokka tappo isäukon viis kuus vuotta sitte. Seoli ny kasvanu umpeen, keskellä vaan oli entisten leirinuotioiden korventamia jälkiä. Hiilawen suvannon rantamatalista mä piikistin Jonaksen lahjalla pari kivikalaa meiän sapuskan riittämiks. Sade lankes niett Waiulilivirta ryöppys liika hurjana ett sen vartta ois voinu kävellä niettme raivattiin tiemme sokeriruo'on läpi, kylläjoo, seoli kova puolen päivän kävely niikauan ettme selvittiin Kohalan harjanteen yli; tuulinen avomaasto sai meiät haukkoon henkee, ja repeilevien pilvien lomasta me nähtiin Mauna Kea korkeempana taivasta, kylläjoo.
Pienen miinuksen annan ainoastaan Suomisen tavasta suomentaa repliikit, joissa esiintyy kirosanoja. "Sinun vitun hommasi on tietää, Napier." "Minä olen perhanan asiakas!" Suomeksi olisi minun mielestäni luontevampaa kääntää vaikkapa "Vittu, sinun hommasi on tietää" ja "Perhana, minä olen asiakas!" Kirosanoja käytetään suomalaisessa puhekielessä hieman eri tavalla kuin englanninkielisessä puhekielessä.
Kokonaisuutena Suominen on kuitenkin kääntänyt Pilvikartaston nautittavan notkeasti. Kertaakaan ei käynyt mielessä, että olisikohan tämä kannattanut sittenkin lukea alkukielellä. Hienoa työtä!
 |
| Kansi: Riikka Majanen /Sammakko. |
Lukupiiritoiminnan parhaita puolia on ollut tutustua kirjoihin, joista yllättyy ja pitää. Pilvikartasto oli minulle nimenä tuttu, muistelen jopa saaneeni tästä aikoinaan Sammakolta pyytämättömän arvostelukappaleen mutta en silloin innostunut tätä lukemaan. Takakannessa mainittiin moderni laatuscifi, maatuskanukkea muistuttava rakenne ja angloamerikkalaiset kirjallisuuspalkinnot ja palkintoehdokkuudet. Tartuin yli 600-sivuiseen järkäleeseen avoimin mielin.
Avausjakso heitti minut 1800-luvun Tyynellemerelle. Kertoja Adam Ewing pitää matkapäiväkirjaa pitkältä merimatkaltaan. Ewingin tarina kuitenkin katkeaa kesken noin 50 sivun jälkeen ja minut singottiin 1930-luvun Belgiaan rahattoman säveltäjän seuraan. Aikahypyt ja kertojanäkökulman vaihdokset toistuivat läpi kirjan.
Pidin siitä, että jouduin lukemaan tarinaa, josta en heti hahmottanut mistä siinä oli kysymys. Mitchellin intensiivinen kirjoitustapa maalailee maisemia, ihmisiä ja tapahtumia lukijan silmien eteen, mutta punaisen langan vilahtelua siellä täällä joutui hieman tarkkailemaan. Vähitellen pääsin jyvälle, mikä kirjan eri jaksoja yhdistää. Mutta vielä kirjan loppumisen jälkeenkin pohdin, mikä oikeastaan oli kirjan sanoma tai teema. Tästä käytiin myös vilkasta keskustelua lukupiirissä. Aivan viime sivuilla hienovaraisuus vaihtuu melko suorasukaiseen julistukseen. Historiasta nykypäivän kautta tulevaisuuteen kulkeva kirja muuttuu tulevaisuusjaksoissaan dystopiaksi. Mitchell varoittaa ylikaupallisuudesta, ekokatastrofista ja ihmiskunnan tuhoamisesta.
Kun ryhdyin hahmottamaan kirjan rakennetta, aloin tarkkailla erilaisia kerrontatapoja, joita eri jaksoissa käytetään. Useita jaksoja yhdistää se, että kertojalla on tiedossa vastaanottaja. Ewing pitää matkapäiväkirjaa - silloinhan oletuslukijana on joko päiväkirjan pitäjä itse tai joskus jo ennakkoon mietitysti tulevat sukupolvet tai tutkijat. Säveltäjä Frobisher kirjoittaa kirjeitä ystävälleen. Tulevaisuuden Koreassa tarjooja Sonmi~451 kertoo kokemuksistaan haastattelijalle. Havaijilainen Zachry kertoo tarinaansa suullisesti, jossakin iltanuotion tai takkatulen ääressä kaiketi. Tämä herättää ajatuksen kertojan luotettavuudesta - kirjeen kirjoittaminen tai iltanuotion ääressä jutustelu ovat tyypillisiä kerrontatapoja, joissa kertoja kenties muokkaa sanottavaansa sen mukaan, kuka on vastaanottajana. Lisäksi jokaisessa tarinassa vaikutti olevan eksponentiaaliselta tuntuva draaman kaari: ensin pohjustetaan pitkään ja hartaasti, sitten jokin jännityksen koukku iskee kiinni ja on pakko harppoa eteenpäin, jotta saa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Näin pari päivää kirjan lukemisen jälkeen Pilvikartaston jälkimaku on erittäin hyvä, mutta heti kirjan suljettuani jouduin pohtimaan mielipidettäni. Kirjassa on runsautta, sisäkkäisiä tarinoita, hätkähdyttäviä kokemuksia, intensiivistä miljöökuvausta. Mutta jäävätkö ne itsetarkoituksellisiksi? Oliko kirjan sanoma riittävän vahva tekemään kirjasta oikeasti syvällisen vai painoiko kerrontatekninen kikkailu sittenkin vaa'assa enemmän?
Ensin olin taipuvainen kallistumaan jälkimmäisen näkökannan puolelle. Mietin, olisiko kirja toiminut samalla lailla, jos kaikki tapahtumat olisi kerrottu kronologisessa järjestyksessä. Nyt hieman sulateltuani olen kuitenkin tyytyväisempi. Pilvikartasto herätti paljon ajatuksia ja loi vahvoja tunnetiloja. Se oli kielellisesti rikas ja siinä oli yhteiskunnallista sanomaa. Veikkaan, että kirjan henkilöt ja tapahtumat jäävät pitkäksi aikaa mieleen.
Käännöksestä
Kirjan on suomentanut Vesa Suominen. Olen monta kertaa maininnut lukevani englannista suomennettuja kirjoja hieman tarkkaillen: onhan käännös hyvää suomea, eihän kääntäjä ole jättänyt liikaa englannin makua tekstiinsä. Pilvikartaston suomesta nautin sitä enemmän, mitä pitemmälle kirjassa ehdin. Mitchell on kirjoittanut jokaiselle kertojalle omanlaisensa äänen ja Suominen saa jokaisen puheenvuoron soimaan tuoreena. Ewingin matkapäiväkirja henkii vanhahtavaa tunnelmaa, ylimielinen nuori säveltäjä kirjoittaa kirjeitään brittiläisen yläluokan henkevän kyynisellä tyylillä, 1970-luvun Kalifornia soinnahtaa aikakauden kioskidekkareilta. Erityisen hienoa oli Suomisen ilottelu tulevaisuuteen sijoittuvissa jaksoissa. Hän käyttää osuvia uudissanoja ja varsinkin Havaijille sijoittuva osuus on mainiota luettavaa. Havaijilaiselle Zachrylle Suominen on luonut kielen, joka muistuttaa lounaissuomalaisia murteita ja jossa hyödynnetään muun muassa sanojen lyhentämistä ja yhdistämistä.
Slooshasta itäseen me ei kiivetty Kukuihaelen reittiä, eikä, me talsittiin sisämaahan 'teläseen Waiulilivirtaa ylöspäin, ja Hiilawen putouksilla mä tunsin sen aukeen, jollolin yllättänyt ne konat jokka tappo isäukon viis kuus vuotta sitte. Seoli ny kasvanu umpeen, keskellä vaan oli entisten leirinuotioiden korventamia jälkiä. Hiilawen suvannon rantamatalista mä piikistin Jonaksen lahjalla pari kivikalaa meiän sapuskan riittämiks. Sade lankes niett Waiulilivirta ryöppys liika hurjana ett sen vartta ois voinu kävellä niettme raivattiin tiemme sokeriruo'on läpi, kylläjoo, seoli kova puolen päivän kävely niikauan ettme selvittiin Kohalan harjanteen yli; tuulinen avomaasto sai meiät haukkoon henkee, ja repeilevien pilvien lomasta me nähtiin Mauna Kea korkeempana taivasta, kylläjoo.
Pienen miinuksen annan ainoastaan Suomisen tavasta suomentaa repliikit, joissa esiintyy kirosanoja. "Sinun vitun hommasi on tietää, Napier." "Minä olen perhanan asiakas!" Suomeksi olisi minun mielestäni luontevampaa kääntää vaikkapa "Vittu, sinun hommasi on tietää" ja "Perhana, minä olen asiakas!" Kirosanoja käytetään suomalaisessa puhekielessä hieman eri tavalla kuin englanninkielisessä puhekielessä.
Kokonaisuutena Suominen on kuitenkin kääntänyt Pilvikartaston nautittavan notkeasti. Kertaakaan ei käynyt mielessä, että olisikohan tämä kannattanut sittenkin lukea alkukielellä. Hienoa työtä!
Tekstit
