Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Kansi: WSOY.

Majgull Axelssonin Kuparienkeli on toistaiseksi uusin Axelssonilta suomennettu romaani. Kirja on ilmestynyt vuonna 2012. Netin mukaan Axelssonilta on tänä vuonna ilmestynyt Ruotsissa uusi teos nimeltä Jag heter inte Miriam, joten toivottavasti sekin saadaan suomeksi tässä joku päivä.

Olen blogannut Axelssonin Huhtikuun noidasta liki kuusi vuotta sitten - ihan itseänikin ihmetyttää että mitenkäs tässä näin pitkä tauko on ollut. Olen kuitenkin lukenut Axelssonin muutkin suomennetut romaanit, Kuiskausten talon vuodelta 2001 ja Toista tietä vuodelta 2005. Muistikuvani niistä ovat hieman hämärtyneet, mutta sen verran vahvan muistijäljen Axelsson on kuitenkin jättänyt, että Kuparienkeli tuntui alusta alkaen tutulta. Siinä on juurevaa ruotsalaista kylämiljöötä ja päähenkilöt ovat työväenluokkaa. Tai no, työväenluokkaa sillä lailla kuin 2000-luvulla voi sanoa: pienyrittäjiä, pätkätyöläisiä, työttömiä tai koulut kesken jättäneitä. Heidän kauttaan Axelsson peilaa ruotsalaisen lähihistorian yhteiskunnallisia muutoksia ja erityisesti naisen asemaa.

Kirja oli vetävä ja oli ihanaa uppoutua lukemaan sitä - toukokuussa minulla ei lukuaikaa juuri ollut remonttiprojektin vuoksi, joten sitäkin innokkaammin paneuduin kirjaan. Kuparienkeli alkaa vuorokausiromaanina, mutta aikajänne pitenee loppua kohti. Päähenkilö Minna pyörittää tienvarsikuppilaa, jonne kokoontuu poikkeuksellisen rajun syysmyrskyn vuoksi kyläläisiä ja satunnaisia ohikulkijoita. Kertojanäkökulmia vuorotellaan, vaikka Minna onkin keskiössä. Luonnonmullistusten myötä kertojahenkilöt joutuvat kohtaamaan isoja muutoksia elämässään ja katsomaan kipeitä totuuksia silmiin.

Hieman miinuspisteitä kirja saa ajoittaisesta ennalta-arvattavuudesta tai pikemminkin liiallisesta tuttuuden tunteesta. Kyse ei ole niinkään teemojen tuttuudesta vaan siitä, että kerrontaratkaisut tuntuvat aika nähdyiltä. Asetelmat ovat paikoin liiankin tuttuja kaunokirjallisuudesta, näytelmistä ja tv-draamoista. Yhteisön vanhat salaisuudet kaivetaan pintaan, kun jokin ulkopuolinen muutosvoima - tässä tapauksessa myrsky - sysää arjen raiteiltaan. Henkilöiden ongelmatkin ovat jotenkin tuikituttuja - on ongelmia ihmissuhteiden tai päihteiden tai kumpienkin suhteen.

Silti viihdyin Minnan ja muiden Arvikan kyläläisten kanssa. Erityispisteet vielä siitä, että eräällä keskeisistä henkilöistä on suomalaiset sukujuuret. Sijaisuudesta toiseen syöksähtävä toimittaja Ritva Lahtinen on kamppaillut koko ikänsä päästäkseen kipuamaan yhtä sosiaaliluokkaa ylemmäs, mutta takkuista tuntuu olevan.

Le Masque Rouge -blogi käynnisti hauskan kirjabingon, ja minäkin kokeilen bingoamista. Näin alussa bingoaminen on vielä helppoa, sillä tällä kirjalla saan ruksin Lainattuun kirjaan.

Käännöksestä

Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen kirjoittaa enimmäkseen hyvin miellyttävää kieltä. Suomennos kuulostaa luontevalta suomelta. Muutaman "sinän" olisin karsinut - verbin taivutus persoonan mukaan riittäisi monta kertaa, aina ei tarvitse kuljettaa sinä-sanaa mukana vaikka alkukielessä persoonapronominin käyttö olisikin välttämätöntä. Lisäksi Pajunen sortuu pari kertaa yleiseen virheeseen - joku "koittaa" jotain "koettamisen" sijaan. Pieni töksähdys tulee myös kohdassa, jossa Axelsson viittaa Tove Janssonin Vaaralliseen juhannukseen. Tekstissä puhutaan "Miisasta", vaikka Vaarallisen juhannuksen hahmoihin kuuluva murheellinen otus on suomeksi Miska.

Lue myös nämä:
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Jan Guillou: Pahuus

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Tämä on se A-hyllystä bongattu käännöskirja, josta kerroin. Olen lukenut kirjan aiemminkin ja lisäksi nähnyt Kajaanin kaupunginteatterissa kirjasta sovitetun näytelmäversion. Ajoittaisin ensimmäisen lukukertani jonnekin kevään 2002 kieppeille. Tämäkin on niitä kirjoja, joista on jäänyt kestomuistikuvia kangastelemaan mielen perukoille: kirjan hahmoista puliakaksi vajonnut Birgitta, joka nuorena piti itseään Motalan maidonvalkeana Marilyn Monroena, teki lähtemättömän ja karmaisevan vaikutuksen.

Kirja on ns. vuorokausiromaani, vai miksi näitä nyt sanotaankaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat loppujen lopuksi 1-2 lyhyen vuorokauden ajalle, mutta 470 sivun aikana ehditään käymään takautumien ja vaihtuvien näkökulmien kautta läpi neljän ihmisen historiaa. Axelsson muistuttaa hieman suomalaissuosikkiani Hilkka Raviloa: molemmat naiset kertovat sodanjälkeisestä pohjoismaisesta köyhyydestä ja huimasta yhteiskunnallisesta kehityksestä 1900-luvun lopun vuosikymmeninä. Samankaltaisia hahmojakin löytyy, tyyppiesimerkkinä psykopaattinen, lastaan pahoinpitelevä äiti.

Huhtikuun noita kertoo Ellenistä, hänen kolmesta kasvattityttärestään ja yhdestä biologisesta lapsestaan. Samalla otetaan kantaa ruotsalaisen kansankodin sosiaalihygieniaan: kun Ellen synnytti vaikeavammaisen lapsen, siivottiin tämä pois näkyvistä laitoshoitoon ja tytär Desirée joutui kasvamaan ilman yhteyttä äitiinsä. Sen sijaan Ellenin hoiviin päätyy kolme erilaista pikkutyttöä: arka Christina, aina hieman itseltään eksyksissä oleva Margareta sekä pahansisuinen Birgitta. Hänen vatsaansa kalvaa nälkäinen sokerirotta, joka alkaa myöhemmin vaatia kovempia aineita pysyäkseen tyytyväisenä. Uuden ulottuvuuden tarinaan tuo cp-vammaisen Desiréen kyky irrota ruumiistaan: hän seuraa ja pyrkii ohjailemaan tuntemattomien sisartensa elämää vaikka hänen ruumiinsa makaa laitoksessa.

Yliluonnollinen osuus on naitettu harvinaisen uskottavasti mukaan muuten painavan realistiseen ja ruotsalaista yhteiskuntaa ruotivaan romaaniin. Muuten kirjan ydinsanoma on se, miten lapsena koetut vaikeudet seuraavat joskus ihmisen mukana koko elämän ajan. Christina ei tunnu pääsevän peloistaan eroon, vaikka on kouluttautunut lääkäriksi ja nainut sopivan miehen, Margareta harhailee epävarmuutensa heiteltävänä edelleen, vaikka tekee väitöskirjaa fysiikan alalta, ja Birgitta on pudonnut pohjaa kohti lujaa, mutta silti syyttää vaikeuksistaan edelleen kaikkia muita paitsi itseään.

"- Hei kuule, Birgitta sanoo ja yrittää jonkinlaista hymyä, mutta muistaa samassa että hänen suunsa on kastimerkki. Kukaan tavallinen rouva Svensson ei kuljeskele mustat aukot irtilyötyjen hampaiden paikalla. Aina hymyillessään Birgitta näyttää, kuka todellisuudessa on: narkkari, joka on vanhemmiten uudelleenkouluttautunut puliakaksi... Hän sulkee suunsa niin että leuat kolahtavat ja antaa hymyn sammua."

Kuten usein toisella lukukerralla, vaihtuvien kertojanäkökulmien palaset sekä tarinaan vaivihkaa ujutetut johtolangat loksahtavat paljon helpommin paikoilleen kuin ensimmäisellä lukukerralla. Kirjan edellisestä lukemisesta oli kuitenkin riittävän pitkä aika, joten monet jutut tulivat tuoreentuntuisina vastaan. Joitakin kohtauksia oli, jotka muisti jo etukäteen, tyypillisesti nuo sosiaalitapaus-Birgitan karmeimmat ja surullisimmat tilanteet, ja niidenkin kanssa jälleennäkeminen (tai -lukeminen) oli odotettu ja mielenkiintoinen.

Olen tainnut blogissani useammin moittia kuin kehua lukemieni kirjojen suomentajia, joten nyt onkin mukava todeta että suomentaja Kaarina Sonck on tehnyt varsin hyvää työtä. Kieli soljuu notkeasti eikä häiritseviä svetisismejä tule juurikaan vastaan. Majgull Axelssonin paneutunut, moniulotteisen maailman maalaava kerronta välittyy hyvin. Kaiken kaikkiaan tämä on hyvä romaani: monipuolisia luonnekuvia, hyvä läpileikkaus ruotsalaisesta historiasta ja yhteiskunnasta tarinaan sopien, mielenkiintoisia henkilö- ja miljöövalintoja. Lukija saa pohdittavaa niin ajatusten kuin tunteen tasolla.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia