Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Jane Stanton Hitchcockin kolmesta suomennetusta dekkarista Seurapiirimurhia on mielestäni paras. Olen lukenut tämän kirjan joskus aiemminkin, ja nyt ostin sen pokkarina kahdella eurolla erään kalliolaisen antikvariaatin kadulle laitetuista esittelylaatikoista. Kuten Vaarallisia naisiakin, se kuvaa rikkaan newyorkilaisen seurapiirin elämää. Dekkarijuonen perusidea on samankaltainen kuin Leena Lehtolaisen Tappavassa säteessäkin: päähenkilö on sympaattinen, lukijan puolelleen saava nainen, josta ikään kuin olosuhteiden välttämättömästä pakosta tulee murhaaja. Kiinni murhaaja ei jää, vaan lukijallekin jää sellainen olo että ihan oikein tehty, juuri noin minäkin olisin toiminut.

Päähenkilö Jo Slater on siis varsin sympaattinen hahmo: hän on keski-ikäinen hienostolady, jonka oma perhetausta on kuitenkin vaatimaton. Hänellä on terävä psykologinen silmä, Ranskan historian tuntemusta sekä erehtymätön tyylitaju sisustuksen, pukeutumisen ja juhlien järjestämisen suhteen. Mutta kun hänen upporikas aviomiehensä yllättäen kuolee, Jo huomaa jäävänsäkin tyhjän päälle, koska aviomiehen testamentti osoittaakin rahat ulkopuoliselle naiselle.

Ranskalainen kreivitär Monique de Passy osoittautuu käärmeeksi Jo'n paratiisissa. Luvassa on herkullisia kissatappeluita, sillä olivatpa kyseessä kahdeksanvuotiaat tytöt koulun pihalla tai luksuselämää viettävät seurapiirirouvat, on naisten myrkyllinen keskinäinen kamppailu hierarkia-asemista peliä, jossa aseina ovat vehkeily ja kaksinaamaisuus. Onko ratkaisun avain historiallinen kaulakoruskandaali, jonka Jo hyvin tuntee, onhan Ranskan kuningatar Marie Antoinette Jo'n lempihahmoja...

Kyseessä on siis mitä suositeltavin kesädekkari, jossa pääpaino on siis jossain ihan muualla kuin poliisitutkinnoissa tai rikoksissa. (Lienenkin maininnut, että tämänkaltaiset dekkarit tuntuvat seuloutuvan suosikeiksini.) Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt ihan hyvää työtä, tosin minua kiusasi, että Marie Antoinettesta puhutaan toistuvasti "Maria Antoinettena", itse ainakin olen tottunut tuohon e-päätteiseen nimimuotoon.

Lue myös nämä:
Leena Lehtolainen: Tappava säde
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Jane Stanton Hitchcock: Vaarallisia naisia

Tässäpä dekkari minun makuuni. En ole kovin innokas dekkarien lukija, mutta pari aiemmin suomennettua Jane Stanton Hitchcockin kirjaa olen lukenut, joten tämä kolmas suomennos oli ilahduttava kirjastolöytö. Kirja on jatkoa ensimmäiselle suomennokselle Seurapiirimurhia, josta tykkäsin aikanaan kovasti. Pitäisi kai lukea se uudestaan, huomasin lukiessani Vaarallisia naisia etteivät sen juonenkäänteet ihan tuoreessa muistissa olleet. Pitämiseni selittyy osin sillä, että tyylilajiltaan kirja on yhtä paljon ihmissuhdekuvausta kuin dekkaria. Kirjastossa se oli kumminkin luokiteltu dekkarien hyllyyn.

Jane Stanton Hitchcock kuvaa maailmaa, josta tulee mieleen vaikkapa Versaillesin hoviin sijoittuvat kirjat. Rikkaat ja vaikutusvaltaiset liihottelevat yltäkylläisessä ympäristössään, pelaavat hienostuneita mutta monimutkaisia henkisiä shakkipelejä, joissa on panoksena valtavia summia rahaa, valtaa ja arvostusta. Toisin kuin vanhoissa hoveissa, näissä ympyröissä ei tarvitse syntyä aateliseksi, vaan sellaiseksi voi päästä myös rahalla - tai ainakin voi yrittää. Kirjailijan taustoista saa hieman osviittaa vaikka tästä haastattelusta.

Vaarallisten naisten päähenkilö on Jo Slater, tuttu jo Seurapiirimurhista. Hän on ehdottoman tyylikäs, etiketin hallitseva, hillitty seurapiirilady, jolla kuitenkaan ei ole itselläkään ihan puhtaita jauhoja pussissa. Menneisyyden pikku hairahduksista ei onneksi tiedä kukaan muu kuin hän ja hänen kiristäjänsä - tai niinhän hän luulee. Kun nousukasmainen pikkuvaimo Carla Cole yrittää kiipiä piireissä ylemmäs, kadonneen aviomiehensä rahoilla, hän päättää tukeutua Jo'n apuun. Riittääkö kohtelias kieltäytyminen palveluksista, vai osaako Carla vetää sellaisista naruista, joille Jo ei mahda mitään?

Kirjassa oli parhaimmillaan sellaista draivia, että se innoitti ahmimaan eli hyppimään sivulta toiselle kauheaa vauhtia, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä yleensä tarkoittaa sitä, että joskus kirja tulee luettua toiseenkin kertaan, sillä toisella lukukerralla sitten voi nautiskella myös niistä kohdista, joiden yli kaahasi ensimmäisellä lukukerralla. Rikkaiden newyorkilaisten rouvien juonittelut kaupunkimaisemissa ja Karibianmeren kesäparatiiseissa kiehtovat oudosti.

Lue myös nämä:
Henry James: Washingtonin aukio
Toni Morrison: Tervanukke
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho