Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Kuva: Myllylahti.

Pitää ensimmäiseksi todeta, että tästä jutusta on objektiivisuus kaukana. Paitsi että olen fanittanut Hilkka Ravilon kirjoja jo vuosikausia, olen myös tavannut kirjailijan ja tehnyt haastattelun (Etelä-Saimaa julkaisi haastattelun vain paperilehdessä, harmi) sekä ollut kirjeenvaihdossa kirjailijan kanssa. Joten tämä on taatusti subjektiivista tekstiä.

Nimeltään Eerika on Ravilon yhdeksäs teos. Kirjan ovat ehtineet lukea myös Jori ja Booksy. Kirja pitää sisällään monia aiheita, ja luulenpa, että eri lukijat saattavat nimetä pääteemaksi hyvinkin eri asioita. Jori nosti esille naisen aseman yhteiskunnassa ja ihmisen itsemääräämisoikeuden, Booksy nimeää pienet kipeät kokemukset ja päivittäiseen elämiseen haudatut suuret tunteet. Minulle kenties päällimmäiseksi nousi esiin historian kaari - kuinka yhden ihmiselämän aikana maailma muuttuu moneen kertaan ja kuinka ihminen elää ikään kuin monta elämää yhden elämänsä aikana. Lisäksi voisin nostaa eräänlaiseksi teemalauseeksi kirjan lopussa olevan repliikin: "Ei totuuden kertominen ois oikein." Eerikan elämässä tämä pätee monta kertaa. Silti lukijan sympatiat ovat Eerikan puolella.

Eerika kasvaa sodanjälkeisessä Lapissa yksinäisen äidin tyttärenä. Koska Enni-äiti rakastui saksalaiseen Dieteriin ja koska sodassa kävi niin kuin kävi, joutuu Enni sodan jälkeen kyläyhteisönsä hylkäämäksi ja huorittelemaksi. Eerikalle tehdään selväksi pienestä pitäen, että hänkin on pelkkä "huoran nuorennus", koska hänen isänsä on saksalainen. Luossajoen kylässä eletään lestadiolaisen uskon hengessä, ja vaikka Enni ja naapurin Maija ovat lestadiolaisuudesta irrottautuneet, karkaa Eerika salaa seuroja katsomaan. Siitä ei hyvä seuraa.

Kirjan aikajana ulottuu 1940-luvulta 2000-luvulle. Eerika pääsee Lapista etelään, tekee töitä kotiapulaisena, menee naimisiin, kohtaa nuoruudenrakastettunsa. Hänen elämänsä kautta näkyy samalla Suomen muutos. Kuusikymppisenä Eerika joutuu itsekin ihmettelemään lapsuusmuistojensa ääressä historian kehityskulun nopeutta.

Tämäkin Ravilon kirja on alaotsikoltaan "rikosromaani". Ja kuten aiemminkin, rikoksia tässäkin tapahtuu, mutta mikään dekkari tämä ei ole. Eräs toisten elämää hankaloittava ihminen päästetään päiviltä, mutta kukaan ei jää kiinni. Itse asiassa tilanteen toisinto löytyy erään toisenkin kirjan hahmon elämästä... sattumaako? Tuskin. Ja totuus on aina tarinankertojan totuus...

Tiettyjä yhtäläisyyksiä aiempiin kirjoihin löytyy. Esikoisteoksessaan Kuin kansanlaulu Ravilo kuvasi kotiapulaisen työtä sotienjälkeisessä Suomessa, ja kotiapulaisena eli piikana Eerikakin työskentelee monta vuotta. Jotkut työpaikat ovat asiallisia, joissakin piika sai olla työssä kellon ympäri. Kuinkahan moni nykysuomalainen haluaisi muuttaa töihin toisen kotiin siten, että asumapaikkana olisi sänky keittiössä ja vapaa-aikaa olisi joka toinen sunnuntai ja keskiviikkoillat? Ei varmaan kukaan - mutta lieköhän Suomessakin jo "kotiapulaisia" länsieurooppalaiseen malliin, siis laittomia maahanmuuttajia, jotka pidetään töissä orjapalkalla ja maastakarkotuksella uhkailemalla?

Eerikaa ajaa eteenpäin myös tiedonjano, ja siitähän jokainen lukutoukka itsensä tunnistaa. Vaikkei Eerikan opinnot jäävät kansakouluun - ja sielläkin puhuminen oli "huoran nuorennukselta" kiellettyä - hän sivistää itseään lukemalla. Tässäkin taival on pitkä. Kun Eerika muuttaa Luossajoelta Tampereelle, kestää monta vuotta, ennen kuin hän edes oppii, missä kirjasto on. Aikuiselle Eerikalle lukeminen ja kirjastot ovat itsestään selvä osa elämää. Lukuharrastuksen kautta Eerika tuo mieleen Kylmien käsien Meerin.

Ehkäpä eniten kirjassa kihelmöi kuvaus siitä, miten lähimmätkin ihmissuhteet voivat olla etäisiä tai muuttua etäisiksi. Eerikan elämään mahtuu hylkäämisiä, ja tiettyjen ihmisten kohdalla musta muuttuu valkoiseksi tai toisinpäin. Silti Eerika ei rupea psykologisoimaan ihmissuhteitaan naistenlehdistä tutulla tavalla - ilmankos hän kirjassa mainitseekin inhoavansa naistenlehtiä. Vaikka ihmisten keskellä eletään, ei kaikista ihmisistä tarvitse pitää. Eerika luovii eteenpäin, vaikka omat läheisetkin saattavat muuttua joksikin aivan muuksi kuin ennen. Ja ehkäpä pieni pehmennys moneen aiempaan kirjaan on, että tähän mahtuu myös lämmin ja läheinen parisuhde mukaan.

Olen Myllylahden kustantamia kirjoja aika ajoin moitiskellut kustannustoimittamattomuuden puutteesta, joka on näkynyt pieninä rosoina, mutta nykyään Myllylahti on saanut uuden toimitusjohtajan - toivottavasti tämä näkyy myös kustannustoimittamiseen panostamisena. Ainakin voin yhtyä Jorin ja Booksyn mielipiteisiin, että Nimeltään Eerika on eheämpi ja hiotumpi kuin edellinen Ravilon kirja Muovikassimies. Tokihan sitä toivoisi eräälle suosikkikirjailijalleen myös huikeaa markkinointirummutusta kustantajalta, mutta kun tuntuu siltä, että kirjamarkkinointi menee vuosi vuodelta yhä rahakkaampaan ja "naamakeskeisempään" suuntaan, niin tuskinpa Myllylahden kokoisella kustantamolla on varaa mitään huikeaa mainontatilaa ostaa. No, sana on kiirinyt lukijalta toiselle, ja onkin mukava huomata, että olen ollut mukana sytyttelemässä "blogisavuja" Hilkka Ravilon kirjojen puolesta.
 

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Johannes Angeloksesta jäi niin vahva jälkimaku, että sitä piti tasapainottaa toisella yhtä väkevällä elämyksellä: Hilkka Ravilon esikoisteoksella Kuin kansanlaulu. Tämä kirja on ollut suosikkejani jo pitkään. Olen lukenut sen useampaan kertaan, ja nyt oli taas nautinnollisen uusintalukemisen vuoro.

Kuin kansanlaulu on ollut minulle sosiaalihistorian oppikirja, väkevä kannanotto naisen itsemääräämisoikeuden puolesta, itäsuomalaisen identiteetin täsmentäjä ja vaikka mitä. Rakenteellisesti kirja on jokseenkin tyypillinen kasvutarina: päähenkilö Eevan vaiheita seurataan lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen. Sisällön puolesta tarina iskee kuin miljoona volttia. Kärkkäisen Eeva on syntynyt yläsavolaiselle asutustilalle sotien jälkeen, torpan yhdeksänneksi tyttäreksi. Hänellä sattuu olemaan kiero silmä, jota ei hoideta kuntoon, osittain sen vuoksi että lääkärissä käyminen on torpan väelle käsittämätöntä luksusta. Syrjäinen pieni savolaiskylä elää ankaran körttiuskon varjossa, naisen osa on nääntyä kovan työn ja jatkuvien synnytysten paineeseen. Eeva pääsee lähtemään Helsinkiin piiaksi, mutta jatkuvalla työnteolla häntä sielläkin kuritetaan. Avioliitto tansseissa tavatun Jaakon kanssa osoittautuu jatkuvaksi perheväkivallan alla elämisen peloksi.

Savolaista naturalismia luukutetaan siis olan takaa, ja millä raivolla. Eevan tarina tempaa mukaansa eikä jätä rauhaan. Ravilo maalaa tekstiään väkevin vedoin. Kirjaa voi lukea esimerkiksi romanttisen sinkkukirjallisuuden kääntöpuolena: siinä missä nykypäivän kolmekymppiset citysinkut haikailevat miehen ja lasten perään, joutuivat savolaistytöt nääntymään hampaattomina akkoina köyhyyteen kymmenpäisen lapsilauman kanssa. Helsinkiin muuttaneet kanssasisaret taas joutuivat hakemaan laittomia abortteja, kun ehkäisyvälineitä ei ollut saatavilla tai ei osattu hankkia. Mies oli pakko saada ja naimisiin piti päästä jotta kunniallisesta naisesta kävisi, mutta miehet olivat usein väkivaltaisia alistajia, joista ei päässyt eroon, eivätkä tyhmimmät aina halunneetkaan. Kotiapulaiseksi lähteneen Eevan maailmankuva on käsittämättömän rajattu: hän ei tiedä mitä vaikkapa kinkku tai silakka tarkoittavat. Kansakoulun sai käydä, oppikouluun ei torpan tyttöä ollut varaa lähettää.

Surullisinta on, että asetelma ei ole paljonkaan muuttunut: perheväkivaltaa esiintyy edelleen vaikka kuinka paljon, muistan nähneeni vastikään lehdissä tilaston että Suomessa kuolee vuosittain 20 naista perheväkivallan uhreina - siis melkein kaksi naista kuukaudessa. Ja onhan uutisoitu että myös miehet ilmiöstä kärsivät.

Eevan tarinassa viehättää se, että se kertoo siitä, mitä kaikkea suomalaiseen lähihistoriaan on aivan hetki sitten kuulunut: kova työ, ruoan puute, luokkaerot, ankara uskonto, tietämättömyys. Ravilon pistämätön tyyli vyöryttää tämän kaiken hurjana hyökynä lukijan päälle. Jos työskentelisin kustannusalalla, toimisin näin: ostaisin kustannusoikeudet Ravilon tuotantoon, brändäisin nimen, teettäisin yhdenmukaiset kannet ja tuuppaisin pokkaripainoksina markkinoille. Kyllä näitä ostaisi ja lukisi vaikka kuka.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
Mika Waltari: Johannes Angelos
Heikki Turunen: Maan veri

Hilkka Ravilo: Kylmät kädet

Ravilon uusin on minulle aina odotettu tapaus. Tuoreimman Kylmät kädet -kirjan sain näppeihini heti tuoreeltaan lehtiarvostelua varten. Mukaansatempaavahan tämä uusinkin oli: luin puolet lauantai-iltana ja toisen puolen sunnuntaiaamuna.

Joissakin haastatteluissa ja noissa antologiateksteissään Ravilo on mielestäni kertonut olleensa nuorena naimisissa miehen kanssa, jossa puhkesi skitsofrenia. Tämä aihe on Kylmien käsien kantava teema: paperitehtaan ruokalassa työskentelevä Meeri on keski-iän ylittänyt nainen, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Tampereella, seurusteluaan ensimmäisen poikaystävä Reijon kanssa ja myöhempää avioliittoaan Timon kanssa. Meeri on kova lukemaan, ja se yhdisti häntä niin Reijon kuin Timonkin kanssa. Timon kanssa hän vain ei ole kauaakaan ehtinyt naimisissa olla, kun mustasukkaisuus alkaa miestä vaivata, ja syvenee paheneviksi harhoiksi ja kuvitelmiksi.

Ravilo ei kuitenkaan olisi Ravilo, jos tarina ihan näin yksioikoisesti etenisi. Aikatasoja on monia, ja tarinaa kerrotaan useista eri aikatasoista ja näkökulmista käsin. Nopeasti esitellään myös Meerin kasvattitytär Tanita, josta onnistutaan luomaan aika karmaiseva kuva - hän on pikkutytöstä asti ollut erityisen viehtynyt kuolemasta. Omaperäisiä ovat muutkin hahmot: Tanitan oikea äiti ja Timon sisko Lenita, joka ei vaivaudu menemään töihin, vaan elättää itsensä sijaissynnyttäjänä. Erittäin persoonallinen panostus äitiyskeskusteluun. Harhaisella Timolla puolestaan on sivusuhde Päivin kanssa, jonka vallitseva ominaisuus on mieletön, mutta erittäin asiallinen ja tunteeton seksinhimo. Päivi suunnittelee oman bordellin perustamista.

Timon näkökulmasta kerrottu jakso on kirjan paras ja ehein osuus. Lukija todella menee skitsofreenikon nahkoihin ja näkee kummastelematta kaikki todentuntuiset näyt niitä kyseenalaistamatta. Muissakin jaksoissa on paljon hyvää, mutta sellainen asia, joka pisti silmään tässä Ravilon seitsemännessä romaanissa, on tietty julistava sävy. Ravilollahan on aina ollut erittäin vahvat näkemykset siitä, miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla, ja tämä on iso osa hänen kirjallista viehätysvoimaansa. Mutta tässä kirjassa henkilöt päästelevät välillä ulkoaopitun tuntuisia repliikkejä, julistavat kirjailijan mielipiteitä eivätkä omiaan. Luulen, että tämä on sellainen asia, johon isomman kustantamon hyvä kustannustoimittaja olisi osannut puuttua ja pyytää uudelleenkirjoitusta. Myllylahti on pieni kustantamo, jonka listoilla on Ravilon lisäksi mm. kiinnostava dekkaristi Tero Somppi (ks. arvioni Sompin uusimmasta), mutta ilmeisesti resursseja kustannustoimitukseen ei ole samalla lailla kuin isommilla kustantamoilla. Myllylahden kustantamilla Ravilon kirjoilla ja Atenan kustantamilla Ravilon kirjoilla olen havaitsevinani tiettyjä tyylieroja, johtuvatko ne tästä syystä vaiko kirjailijan luontaisesta kehityksestä, en tiedä. Toisaalta Ravilon esikoiskirja, mahtava Kuin kansanlaulu, oli pienenpienen Sahlgrenin kustannusliikkeen julkaisema, ja se on todella hyvä.

Kirjan loppupuolella eräs sivuhenkilö käsitteli lyhyesti taistolaisaikaa ei-taistolaisen näkökulmasta. Olisipa mukavaa, jos Ravilo tulevissa kirjoissaan purkaisi taistolaisajan kokemuksensa romaanin muotoon. Sellaisessa kirjassa olisi nielemistä yhdellä sun toisellakin, luulen ma.

Lue myös nämä:
Orvokki Autio: Pesärikko
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Raija Oranen: Isorintainen nainen

Antologioita, joissa Ravilon tekstejä

Jonkun netissä julkaistun haastattelun yhteydessä Hilkka Ravilo mainitsee, että hänen esikoisteoksensa Kuin kansanlaulu on "kaunisteltu ja siloiteltu versio hänen omasta elämästään". Koska Kansanlaulu ei todellakaan mitään silkosiloista lätinää ole, heräsi minussa kiinnostus kaivaa esiin enemmän Ravilon omasta elämästään kirjoittamia tekstejä. Löysin kolme: SKS:n antologiat Rakkaudesta taiteeseen ja Kauas on pitkä matka, lisäksi Taistolaisuuden mustassa kirjassa on lyhyt Ravilon muistelma 70-luvulta.

Kauas on pitkä matka -kirjoituksessa Ravilo muistelee elämänsä vaiheita lyhyesti, Rakkaudesta taiteeseen -kokoelmassa pitemmin ja perusteellisemmin. Todellisuus on taas kerran tarua ihmeellisempää. Ensimmäinen mielikuva oli samanlainen mikä nousi esiin jo Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaajaa lukiessa: ei ole montakaan vuosikymmentä siitä, kun Suomessa on monin paikoin eletty kehitysmaan tasolla. Ainakin kuvaus sotienjälkeisestä Kiuruvedestä on juuri sitä. Ravilon isä syntyi 1800-luvun lopulla loiseksi, 1920-luvun Lex Kallio toi Kiuruveden loisillekin pienen maapalan, josta elanto sitten piti repiä. Jos ihmettelin Ravilon Pahan tytär -kirjaa lukiessani, mistä tulee aihe, jossa äiti vihaa lastaan, syyttää pirun vaihdokkaaksi ja antaa tälle selkään minkä ehtii, nyt tiedän. Ravilon oma äiti epäili uteliasta, kyselevää, lukuhaluista tytärtään, joka kaiken lisäksi karsasti, ja koetti vitsalla ruoskia tämän käytöksen kuuliaiseen ja siivoon suuntaan.

Tunnen itse ihmisiä, jotka ovat hartaita körttejä ja kokevat luterilaisuudessa vaikuttavan körttisuunnan läheiseksi hengelliseksi kodikseen. Pahoittelen heidän puolestaan, mutta Ravilon jyrkkä näkemys körttiläisyydestä perustuu puhtaasti omiin kokemuksiin. Ei riittänyt että Kiuruveden Remeskylän Jylänkäperän asukkaat olivat rutiköyhiä, kouluttamattomia, vailla työmahdollisuuksia, täysin tietämättömiä monesta asiasta, vaan lisäksi heidän yllään väijyi koko ajan körttiuskonnon helvetin tulta ja Jumalan rangaistusta julistava iloton seurakunta. Lukuintoinen pikku Hilkka luki kodin ainoan kirjan, Raamatun, neljään kertaan jo ennen kansakoulua, ja siitä ajasta asti periytyy hänen inhonsa Raamatun ristiriitaisuuksia, väkivaltaisuutta, jumalanpelkoa ja syntien rankaisulla uhkailua kohtaan. Aikuisiällä Ravilo erosikin kirkosta, mikä ei ollut ihan yhtä yksinkertainen asia kuin nykyään: kirkkoherra katsoi asiakseen haukkua hänet perusteelliseksi.

Ravilon työhistoria piikana on myös karmivaa, varsinkin siksi että se on niin totta. Lähin vastine 50- ja 60-lukujen piioille lienee nykyisin myös Euroopassa yleistynyt tapa ottaa "taloudenhoitajiksi" laittomia siirtolaisia. He ovat naisia, jotka eivät tiedä mitään työntekijän oikeuksista ja työnantajan velvollisuuksista, joille ei tarvitse kertoa lomista, maksaa kunnon palkkaa (yleinen tapa oli, että talon rouva antoi piialle vanhoja vaatteitaan ja vähensi näiden "arvon" piian palkasta) eikä antaa vapaata. Käytännössä piika oli töissä aamusta iltaan, siis esimerkiksi aamukuudesta iltakymmeneen. Oman lisänsä työhön toi myös seksuaalinen ahdistelu, joka oli varsin yleistä. Piikapaikoistaan Ravilo toteaa, että noin puolessa häntä kohdeltiin ihmisenä, muissa kuin orjaa, joka ei ollut edes ihminen.

Taistolaisuuden mustassa kirjassa on teksti, jossa Ravilo muistelee työpaikkaansa insinööritoimiston piirtäjänä 70-luvulla. Nuori työntekijä oli hurahtanut kommunismiin, ja haukkuu esimerkiksi Ravilon isän kulakiksi - tämä oli siis ollut rutiköyhä kolmen hehtaarin tilan viljelijä. Vielä kärjistetympi asetelma syntyi, kun Ravilo oli töissä Jaakko Pöyryn huvilan emäntänä. Pöyryn poika kun oli myös vakaumuksellinen taistolainen, ja luksushuvilalla vietettiin useita iloisia kommunistijuhlia, joissa työväenlaulut kaikuivat. Kulakin tytär Ravilohan siellä siivosi, kokkasi, pyykkäsi, petasi sänkyjä ja hoiti juomatarjoilun, yleensä kellon ympäri.

Rakkaudesta taiteeseen -tekstissä Ravilo kertoo kokemuksesta, jonka jokainen kirjojen ystävä itsessään tunnistaa: heti, kun oppii lukemaan, pitää lukea kaikki minkä käsiinsä saa, ja heti, kun oppii kirjoittamaan, pitää alkaa kirjoittaa omia tarinoita. Tuntematon sotilas ja Sinuhe egyptiläinen ovat Ravilolle läheisiä kirjoja. Erityisesti Sinuheen hän kertoo palaavansa uudestaan ja uudestaan, löytävänsä siitä koko ajan uusia tasoja. Ylipäätään hän näkee kirjojen avanneen hänelle tien pois Kiuruveden Remeskylän Jylänkäperältä. Kun kymmenvuotias tyttö luki sadepäivinä aitassa sisarensa sinne piikapaikastaan tuomia romaaneja, alkoi hän tajuta että elämää on muuallakin, ja toisenlaista elämää.

Jotain Suomessakin on kai tehty oikein, jos sellaiset ihmiset kuin Hilkka Ravilo ja Heikki Turunen ovat ponnistaneet korpiseudun pikkutiloilta julkaiseviksi kirjailijoiksi. Siinä vaiheessa kuin jossakin Afrikan maassa tai Afganistanissa tai Nepalissa pienviljelijöiden lapset pääsevät julkaisemaan oman elämänsä aihepiirejä käsitteleviä romaaneja, saadaan ehkä vastaavia kokemuksia luettavaksi muistakin kulttuureista. Eipä silti että yhteiskunta olisi hirveästi vetoapua Ravilollekaan antanut. Hänen teksteistään välittyvä raaka, hurja energialataus lienee sitä samaa voimaa, millä on jyrätty körttiläispitäjästä piikomaan, piikomasta toimistotyöhön, toimistotyöstä kirjailijaksi.

Näissä teksteissä on niin paljon hyviä ja mielenkiintoisia pointteja, että sitaattia valitessa tekisi mieli kopioida jutut kokonaan tähän. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten tässä yksi monien joukossa: työnjako Pohjois-Savossa sukupuolten välillä vanhoina hyvinä aikoina:

"Roolijaot olivat muutama vuosikymmen takaperin ankarat. Vaikka nainen olisi kuollut vesikelkkaa vetäessään, mies katsoi ikkunasta ihmetellen: tuohonko se nyt kävi makaamaan. Naisen osa sähköttömällä maaseudulla oli päättymätöntä raatamista aina lapsi rinnoilla, toinen mahassa, viisi helmoissa."

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan

Hilkka Ravilon Yö yllä viljan on niitä kirjoja, jollaisen vuoksi moni kirjailija itkee, rukoilee ja hakkaa sormensa verille koneen näppäimistöä vasten. Eikä pysty samaan. Tämä kirja pistää lukijassaan liikkelle vahvoja tunteita, nostaa ihon pintaan niin eläimellisimmät vaistot kuin älyä kutkuttelevat pohdinnat. Lisäksi arvostan todella paljon sitä realistista ja tarkkaan piirrettyä kuvaa, mitä parhaat kirjailijat onnistuvat lukijalleen omasta aihepiiristään välittämään. Tässä tapauksessa lihana luun ympärillä on mm. yläsavolainen maaseutukulttuuri, suomalainen köyhyys jälleenrakennuksen ja maaltamuuton aikana sekä hyvinvoinnin karttuminen nykypäivää kohti tultaessa ja tietysti naisen asema, milloin seniorien välisessä rakkauselämässä, milloin työtätekevän naisen taloustilanteessa.

Olen tämänkin Ravilon lukenut jo kahteen tai kolmeen kertaan aiemmin. Niinpä maltoin tällä kertaa edetä kirjassa rauhalliseen tahtiin, nauttien joka lauseesta. Puolivälissä kirjaa hyöky kuitenkin vei mukanaan, ja vaikka hyvin tiesin, mitä kirjassa tapahtuu, harpoin eteenpäin kauheaa vauhtia ahmien tekstiä. Loppuun päästyäni olo olikin yhtä puulla päähän lyöty kuin aina ennenkin. Sillä vaikka Ravilo ei muutenkaan ole tavannut antaa ihmisten välisistä suhteista erityisen idealistista kuvaa, niin tässä kirjassa hän paukuttaa lukijaa päähän raskaalla lekalla ennenkuulumattoman lujaa. En spoilaa, lukekaa itse.

Kirjassa on yksi käännekohta, jota kohti mennään pohjustaen ensin tarinaa takautumien avulla vuosikymmenien ajalta. Se on päähenkilö Vapun entisen miniäkokelaan Minnan kohtalo. Vappu on hahmona samaa maata kuin Älä itke äitini -kirjan Laila, keski-iän ylittänyt, raskasta ruumiillista työtä ikänsä tehnyt työläisnainen. Vapun hahmon kautta Ravilo kritisoi armotta nykypäivän työelämää: lihamyyjänä työskentelevä Vappu joutuu kyttämään työnantajan puhelinsoittoja vapaa-ajallakin, mutta valittamisen varaa ei ole, kun kansakoulun käyneelle, eläkeikää lähestyvälle naiselle yksinomaan työpaikkakin on jo lottovoitto.

Pidän Ravilon tavasta hahmottaa tapahtumien kulkua takautumien avulla. Vapun lapsuusmuistot vievät sotienjälkeiseen köyhään Helsinkiin. Varhaisen keski-iän työntäyteiset vuodet vievät Vapun poikineen Ylä-Savoon Hiekkamäen suurtilalle, arkisen onnen täyttämään aikaan, joka myöhemmin palautuu Vapun mieleen katkeruuden sekaisina muistoina. Idylli särkyy onnettomasti rakastuneen Tapani-pojan vuoksi, suru syöksee Vapun raiteiltaan ja Hiekkamäen emännyyden ottaakin haltuunsa Minna. Vanhoja tapahtumia ruvetaan kerimään auki, kun Vappu saa kutsun Hiekkamäen isännän hautajaisiin ja joutuu perinnönjaossa kohtaamaan Minnan taas kerran silmästä silmään.

Ravilolla on merkillinen taito kuvata ihmisen pahuutta. Hän ei demonisoi mustavalkoisesti tarinoidensa pahiksia, vaan tunnekylmä ja itsekäs Minnakin on täysin uskottava ja silti todella karmaiseva hahmo. Kirjaa lukiessani mieleeni nousi epämääräisiä muistikuvia John Steinbeckin Eedenistä itään -kirjan Cathystä. Siitä on aikaa kun olen sen lukenut, mutta jotain samaa muistelin tarinan tarjoavan. Muisti virkistyi kun pääsin kohtaan, jossa kirjassa viitataan suoraan samaiseen Cathyyn. Lukija joutuu kirjan jälkeen myös tekemään hankalaa perustason moraalista pohdintaa: saako pahan maksaa pahalla, miten ihminen viime kädessä vedetään teoistaan vastuuseen ja miten käy niiden, jotka tuntuvat onnistuvan pääsemään kaikesta kuin koira veräjästä...

Tässä maistiaisena kirjasta pätkä kohtausta, jossa Vappu on jäljittänyt Minnan äidin pientä juttutuokiota varten:

"Nainen näki katseeni suunnan. - En pidä tyttärestä kuvia esillä, siitä tulisi vain kysymyksiä. Että onko naimisissa, montako lasta, miksei häntä koskaan näy. Kaikkein raskainta on ollut se, että minut syyllistettiin, äidit aina syyllistetään.

Tiesin naisen puhuvan totta. Itse olin mielessäni syyttänyt äitiäni siitä, että minun piti lapsena kuunnella ääniä, joita olin liian nuori ymmärtämään. Että minun piti huolehtia naapurin vanhuksesta muutaman kolikon saadakseni ja juoksuttaa lihakauppiaan koiraa ansaitakseni maksanrepaleita, keuhkonpalasia ja luita ruokiin, jotka olisivat kuuluneet jonkun muun kuin toisen kymmenensä aloittaneen tytön kokattaviksi.

Vasta siinä, Minnan äitiä vastapäätä istuessani, sotaa ja puutetta käsitteleviä kirjoja luettuani tajusin, miten raskasta edellisen sukupolven elämä oli ollut. Ja sen, että äitini oli kaunis nainen, joka halusi elämäänsä pieniksi ylellisyyden ripauksiksi hajuvesipullon tai ravintolaillan ja käytti niiden saamiseen sitä ainoaa keinoa, joka sillä oli.

Tapani oli saanut elää lapsuutensa lapsena. Nyt kun kaikki olisi ollut hyvin, oli tullut Minna.

- Meillä on yhteinen suru, sanoin.

- Teidän surunne on vasta alussa, Aira Kettunen vastasi."

Ehdin kytätä Yö yllä viljan -kirjaa omaa hyllyyn kuukausitolkulla. Antikka.netissä sitä ei ole tullut vastaan viime kesän jälkeen, en silloin, pöljä, älynnyt tilata kirjaa heti. Muuallakaan nettipalstoilla tai eri divareissa ja Kirjatorien tyyppisissä jäännöseriä myyvissä kaupoissa tätä loppuunmyytyä kirjaa ei ole vastaan tullut. Lopulta päätin kysyä jopa kirjan kustantajalta Atenalta, mahtaisiko kirjaa löytyä. Yllätyksekseni kustantamosta vastattiin sähköpostiin todella nopeasti ja kerrottiin että kirjaa vielä heidän varastostaan löytyi ja voivat toimittaa sen minulle postiennakolla. Hieno juttu, yleensä kustantamojen vastaukset ovat olleet aika nuivia tai vastausta ei ole tullut ollenkaan, kun olen yrittänyt sähköpostilla kysellä milloin minkäkin kirjan perään. Pisteenä iin päälle tilasin vielä Ravilon kaksi uusinta kirjaa Myllylahti-kustantamolta, joten nyt olen paitsi lukenut, myös hankkinut oman kirjahyllyn kaunistukseksi kirjailijan koko romaanituotannon ja voin keskittyä odottelemaan kirjailijan mahdollista seuraavaa kirjaa.

Jos jotakuta toistakin kiinnostaa Ravilon kirjojen keräily, tässä lista paikoista, joista olen kirjat hommannut:

1. Kuin kansanlaulu. Loppuunmyyty, ei ole juuri tullut vastaan Antikka.netissä, divareissa eikä muuallakaan. Sain kirjan kun meilasin Ravilon nykyiselle kustantajalle Myllylahdelle ja ehdotin uutta painosta. Sitä ei luvattu, mutta sen sijaan kustantaja antoi yhteystietoni kirjailijalle itselleen, ja hänen omista varastoistaan löytyi kirjaa ja sain oman kappaleen sopuhintaan.

2. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Loppuunmyyty. Tilasin Antikka.netistä, ja siellä näkyy tätä kirjaa olevan tällä hetkellä kaksi kappaletta myynnissä. Osta omasi pois kuleksimasta...

3. Älä itke äitini. Loppuunmyyty. Syksyllä Antikka.netiin ilmestyi yksi kappale, jonka tilasin haukkana itselleni.

4. Yö yllä viljan. Loppuunmyyty. Atena-kustantamo lähetti postiennakolla, vaikea sanoa onko kirjaa heidän varastoissaan vielä minkä verran jäljellä. Mahtaako löytyä myös kahta edellistä kirjaa, jotka myös ovat Atenan julkaisemia?

5. Pahan tytär ja 6. Kuolleet lehdet. Kustantaja Myllylahti, molempia saatavissa kustantamon kautta tai kirjakaupoista.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Tv-sarja: Oz
Sisko Istanmäki: Yöntähti

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Antikka.netin satoa oli tämäkin hyväkuntoinen kappale Hilkka Ravilon Älä itkeni äitini -kirjasta. Ravilon Atena-kustantamon alla julkaisemat kolme romaania (tämän lisäksi Mesimarjani, pulmuni, pääskyni sekä Yö yllä viljan) ovat graafiselta ulkoasultaan kovasti silmääni miellyttäviä. Nyt olisi Ravilon kuudesta kirjasta kolme omassa hyllyssä - täytyy jossain vaiheessa metsästää loputkin itselle, sen verran kovasti mieltynyt olen kirjailijan tyyliin.

Monta kertaa luetuissa kirjoissa on se hyvä puoli, että kun niitä rupeaa lukemaan jälleen kerran, voi nautiskella kirjasta kaikessa rauhassa eikä tarvitse hötkyillä. Ei sivujen hätäistä plaraamista juonen selviämisen toivossa, ei pään rapsuttelua henkilöhahmojen hahmottamisen kanssa, vaan tietää jo suurin piirtein miten homma etenee ja voi keskittyä mielenkiinnolla seuraamaan, miten kirjailija työnsä tekee, ei niinkään sitä, mitä hän tekee. Tällä lukemiskerralla ihmettelin, miksi olen kesällä Kuolleet lehdet -postauksessa arvioinut Älä itke äitini välityöksi. Eihän tämä ole sitä missään tapauksessa. Juoni kulkee kuin juna, henkilöhahmot ovat moniulotteisia, kiinnostavia ja uskottavasti rakennettuja, tyyli on eheä ja yhtenäinen ja ennen kaikkea Ravilon raadollinen, hurja, aggressiivinen ja raaka kerrontatapa pääsee täysiin oikeuksiinsa. Näissä kirjoissa paha saa palkkansa, nämä ovat Shakespearen ja antiikin draamojen sukua siinä mielessä, että ne vievät lukijan uimaan syviin vesiin ja kun pinnalle sukelletaan, kokee katharttisen puhdistumisen tunteen. Näin siitä huolimatta, ettei nyt liikuta kuningasdraamojen maailmassa, vaan tukevasti kiinni suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisessa arkielämässä.

Älä itke äitini tarjoaa monta teemaa: vanhan kunnon Oidipus-tarinan, lisäksi Ravilon perushahmon eli ikääntyvän ja kyynisen savolaisen työläisnaisen, ja aina ajankohtaisen kannanoton siihen, onko biologinen äiti automaattisesti lapselle paras kasvattaja. Ottaessaan kantaa naisen seksuaalikäyttäytymiseen historian ja nykypäivän valossa Ravilo liikkuu samoilla alueilla kuin Kaari Utrio: ammoisista ajoista asti naisen seksuaalisuus on määritellyt naisen ihmisyyden: jos teet mitä tahansa, mikä voidaan leimata epäsiveelliseksi, annat kohtalosi muiden käsiin, ja epäsiveelliseksi voidaan leimata ihan kaikki:

"Kihlauksensa purettuaan Laila oli päätynyt Helsinkiin. Kuusikymmenluvun Pohjois-Savossa kihloissa ollut nainen leimattiin huoraksi, vaikka se itse olisi kihlauksen purkanut. Laila oli ollut riehakkaan onnellinen vapaudestaan, mutta mitä sillä olisi Iisalmessa tehnyt.

Ympäröivällä maaseudulla kokonaiset perheet naulasivat sodan jälkeen rakennettujen asumustensa ovet kiinni ja lähtivät Ruotsiin. Kun Lailan joka tapauksessa oli seisottava elämänsä kaupan tiskin takana, mieluummin hän sen tekisi suuressa kaupungissa, jossa kukaan ei tulisi töllistelemään häntä vain siksi, että oli ollut kihloissa ja purkamalla kihlauksensa muuttunut huoraksi."

Tarinan pahis on varsin ravilomainen hahmo: ajattelemattoman, typerän ja vaiston varassa elävän itsekkään naisen perikuva, Miriam Tawast. Aivan yhtä läpeensä paha kuin Mesimarjani-kirjan rovasti tai Yö yllä viljan -kirjan Minna ei Miriam ole, hänellä on jopa inhimillisiäkin piirteitä, mutta vastenmielisellä käytöksellään hän pääsee kyllä edellämainittuja aika lähelle. Kauneushoitolaa johtava Miriam on nuoruudessaan ollut superjulkkis Suomessa ja pornotähti ulkomailla. Miriam on aistillinen ja rakastaa seksiä, mutta tunnetasolla hän on ollut jokseenkin kyvytön hoitamaan ihmissuhteitaan. Miriamia pitää henkisessä kuristusotteessa Anna, kauneushoitolan omistaja. Samaan soppaan heitetään vielä Lauri, nuoruutensa laitoksissa viettänyt, moneen kertaa hyväksikäytetty ja hylätty kolmekymppinen nuorimies, joka on työnteon sijaan keskittynyt vanhempien naisten siivellä elämiseen, rattopoikana. Laurin intohimo on ompelu, erityisesti applikoimalla toteutettuja koristetöitä ja vaatteita hän tekee taidolla.

Ravilolla on valtavan hieno dialogin ja draaman taju. Jo muutamalla ensimmäisellä sivulla lukijalle tehdään selväksi perusasetelmat ja tarina imaisee mukaansa. Minulle kävi pitkästä aikaa niin, etten voinut lopettaa lukemista alkuun päästyäni, vaan kirja piti lukea lähes kertaistumalla loppuun, vaikka siinä meni aamupuolelle yötä. Vahva kielellinen osaaminen näkyy niin taitavasti mallinnetussa savon murteessa kuin helsinkiläisittäin puhuvan nuorison töksäyttelyssä. Yhtä taitavaa, joskin karmivaa, on Ravilon silmille läväyttämät tilannekuvat kaltoin kohdellusta lapsesta, "perhe-elämästä" pahimmillaan. Vai mitä sanotte tästä:

"Suruunsako Laurin äiti oli juonut, koska oli umpikännissä aamupäivällä? Yllään sillä ei ollut kerrassaan mitään.

- Perkele, ämmä, se ihmetteli ovella, ja Anna teki elämänsä ensimmäisen rikoksen työntymällä väkisin sen ohi asuntoon. Sängyssä makasi alaston mies, jonka kalua piteli pieni poika, Annan puoli vuotta takaperin metsästä löytämä.

Lauri tunsi Annan, ryntäsi itkien takertumaan helmaan.

- Vien pojan jäätelölle, Anna sanoi.

- Vie vaikka vittuun, horjui pojan äiti. - Ittehän sen tänne toitte, mä sitä kaivannu.

- Huora saatana sieltä! karjui mies sängystä. - Vittu mä oon maksanu vitusta ja perkele mulle annetaan pikkupennun kouraa!"

Viime aikoina on jälleen lehtien palstoilla väitelty kiivaasti huostaanottojen oikeudellisuudesta tai vääryydestä, vanhempien oikeudesta biologisiin lapsiinsa, lapsettomien oikeudesta hedelmöityshoitoihin, sosiaaliviranomaisten toiminnasta lastensuojelutapauksissa. Näihin asioihin Hilkka Ravilo ottaa kantaa väkevällä, värikylläisellä ja puhuttelevalla tavalla. On se vaan hyvä kirjailija, ihan helevetin hyvä.

Lue myös nämä:
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Marianne Backlén: Karma

Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet

Hilkka Ravilosta on vaivihkaa kehkeytynyt yksi suosikkikirjailijoistani. Tuttavuuteni Ravilon kanssa sai alkunsa, kun luin v. 1997 Hesarista arvostelun tuolloin Finlandia-ehdokkaana olleesta kirjasta Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Arvostelusta jäi mieleeni kiehtova aihe: pohjoissavolaisen körttiläiskunnan pedofiilipappi ja hänen ympärilleen kytkeytyvät tapahtumat. Kun luin kirjan, pidin siitä kovasti. Jos siis pitäminen on oikea sana, kun kirjassa on raakaa kuvausta naisten ja lasten hyväksikäytöstä, hyväksikäytetyn mielen järkkymisestä ja elämän tuhoutumisesta, sekä tuhon yltämisestä koko lähipiiriin. Pitämistä parempi sana olisi kai tässä yhteydessä arvostaminen - kirjallinen ja kielellinen tyyli on mahtavaa, tarina imaisee mukaansa ja ennen kaikkea puhuttelee. Hyvä kirja kun parhaimmillaan vie lukijansa katharttiseen puhdistautumiskokemukseen. Sitä olen itse Ravilon kirjoista löytänyt - ne ovat ruisleipää pullahötön keskellä, täynnä raakaa energiaa, joka kepittää ns. vihaisten nuorten miesten angstin mennen tullen.

Toisena kirjana Ravilolta luin hänen esikoisteoksensa Kuin kansanlaulu. Sepä onkin ehdoton suosikkini Ravilon muutenkin kovatasoisessa tuotannossa - savolaisen naturalismin tyylillinen kukkanen. Kierosilmäinen Eeva syntyy torpan kymmenenneksi lapseksi sotienjälkeiseen Pohjois-Savoon, kylään, jota hallitsevat köyhyys, tietämättömyys ja körttiusko. Tytöt muuttuvat ripiltä pääsyään synnytyskoneiksi jotka vähitellen nääntyvät lapsivuoteeseen, ja kierosilmäistä Eevaa pidetään puolihulluna. Hän onnistuu pakenemaan Helsinkiin piiaksi ja - no, käsitelläänpä tätä kirjaa lukupäiväkirjassa ehkä joskus myöhemmin, tai lukekaa se itse ensin ja ottakaa selvää.

Kuolleet lehdet on siis kaiken kaikkiaan Ravilon kuudes romaani. Kansanlaulua ja Mesimarjaa seurasivat Älä itke äitini ja Yö yllä viljan, joka onkin sitten se kolmas suosikkini kahden ensinmainitun ohella. Tämän jälkeen ilmestyi Pahan tytär, jossa oli hieman välityön makua. Kuolleita lehtiä odotinkin sitten suurella mielenkiinnolla.

Aivan kolmen parhaan veroinen romaani Kuolleet lehdet ei ole, mutta Ravilo-fani huomaa tietynlaisen yhteenvedon tunnun kirjassa. Päähenkilö Orvokki kehittyy ammatiltaan kirjailijaksi, ja hänen kauttaan Ravilo suomii ankarasti suomalaista kirjallisuusintelligentsijaa, joka tunnetusti saattaa olla suosionosoituksissaan kovin mielivaltainen ja epätasapainoinen. Uskontoa kritisoidaan jälleen kerran ankarasti, ja lisäksi lukija saa hyvän kuvan suomalaisen arjen lähihistoriasta - naisen asemasta, köyhyydestä, maaltamuuton tuomasta rakennemuutoksesta.

Kirjan Orvokki on nuoresta tytöstä asti ollut rakastunut naapurin Arviin, jonka kanssa sitten onnistuukin pääsemään hieman erikoisella tavalla naimisiin. Suuren vihtiläisen maatalon perijän vaimona olo ei kuitenkaan ole helppoa: Arvi on tyly hyväksikäyttäjä ja saituri, ja Orvokki joutuu elelemään aika lailla oman onnensa nojassa. Kirjoittamisesta hän löytää henkireiän, rupeaapa tienaamaan rahaa virkistävän epätyypillisellä tavalla - pornonovellien kirjoittajana. Aviomiehen valta ryhtyy myös murenemaan, kun Orvokki keksii alkaa myrkyttää miestään...

Ravilon lievästi sanottuna raadollinen näkemys miehen ja naisen suhteesta huonoimmillaan käy toivottavasti ilmi seuraavasta kohtauksesta, jossa nuori emäntä Orvokki ostaa ruumiinsa hinnalla kirjoituskoneeseensa värinauhaa kulkukauppiaalta, joka on kerran jo raiskannut hänet. Syy raiskaukseen oli se, ettei Orvokilla ollut muuta päällepantavaa kuin kuminauhalla kokoon harsittu pöytäliina, ja hänen vahingossa pyllistettyään kauppiaalle tämän eläimelliset himot ottivat miehessä vallan...

"Mies oli jättänyt värinauhat ostamatta, että sillä olisi syy tulla uudestaan varmalle saannille. Entä jos kieltäydyn, ajattelin, kunnes tajusin olevani talossa kahdestaan miehen kanssa, joka oli jo kerran tehnyt sen väkisin. Sen verran olin miesten käyttäytymisestä oppinut, että tiesin suostumalla pääseväni pienemmin vaurioin. Ja jos aioin saada värinauhoja, minun oli pakko suostua, miten minä muuten niitä saisin.

- Saat, sanoin.

- Mitä? mies ihmetteli.

- Sitä mitä olet vailla, sanoin jurosti."

Koti, uskonto ja isänmaa saavat muutenkin Ravilon käsittelyssä kovaa kritiikkiä. Korulausein sanottuna hän antaa äänen sotienjälkeisen sukupolven köyhälle ja kovaa työtä tehneelle väestönosalle, erityisesti sille kaikkein huonoimmassa asemalle olleelle osalle eli naisille. Kilteimmillään Ravilon kommentit uskonnosta ovat tätä luokkaa:

"Käyn lähetysmuseossa, mutta juutalaisten jumala on hyödyke, jota ei olisi pitänyt koskaan keksiäkään. En ymmärrä, mikä siitä kiukkuisena jäkättävästä ukonkampurasta tekee niin erinomaisen tuotteen, että sitä on vietävä Afrikkaan meidänkin, joilla sentään olisi vietävänä luontoystävälliset jumalat: Ukko, Ahti, Tapio ja Rauni. Ne on meiltä tapettu ja saatu tilalle yksi ainoa kyylä, joka ei osaa muuta kuin kostaa ja vihata. Museosta lähtiessäni sanon lippuluukulla istuvalle happamalle vanhalle jumalankuvalle, että lähetystyö on lailla kiellettävä."

Jos ei ole Raviloa lukenut, voi hyvin aloittaa tuotannon läpikäymisen Kuolleista lehdistä ja siirtyä sitten kovempaan kamaan, kuten Kansanlauluun ja Mesimarjaan. Mikäli ylläolevat tyylinäytteet eivät riitä antamaan mielikuvaa Ravilon tyylistä, koetan tässä määritellä häntä vastakohtien kautta. Hän on yhtä kaukana kuolettavan tylsästä "tuijotin harmaata seinää marraskuisena aamuna" -tyylilajista kuin pinnallisesta citykirjallisuudesta, jossa jutellaan mukavia ja briljeerataan tuotemerkeillä. Abstrakti ja tekotaiteellisen korkealentoinen hän ei missään tapauksessa ole, vaan tarjoaa lukijoilleen kunnon tarinan, kunnon henkilöhahmoja ja taatusti tunnistettavan suomalaista maisemaa ja kielenkäyttöä. Hän ei myöskään ole tylsä junnaaja, vaan tarina kulkee eteenpäin kuin juna. Eikä ennalta-arvattava, vaan kirjojen henkilöt ja tapahtumat tarjoavat mielenkiintoisia koukkuja lukijalle, kuten Orvokin pornokirjailijaura tässä tapauksessa.

Googlettamalla olen löytänyt monien muidenkin fanien kehuja Ravilosta, vaikuttaisi siltä että hänelle on kehittynyt laaja lukijakunta, vaikkei median pyörityksessä ole ollutkaan. Tätä en ihmettele yhtään - lukijakunta on itseoikeutetusti ansaittua.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia
Peter Høeg: Lumen taju