Viimeisiä täyttämättömiä kohtia tämän vuoden HelMet-lukuhaasteessa on ollut "Kirjan nimi liittyy veteen". Sanoisin, että tämä on piilovaikea haastetehtävä: se kuulostaa tosi helpolta, sellaiselta joka täyttyy itsestään. Mutta vuoden mittaan huomasinkin, etten oikein saakaan siihen osumia. Niinpä päätin etsiä sopivan täsmäkirjan ja mieleen juolahti, että miksipä en lukisi jotain vanhoille kotikulmille liittyvää. Minun lapsuusmaisemiani ovat Oulujärvi ja siihen laskeva Kiehimänjoki. Löytyisikö niihin liittyvää kirjaa?
Kirjaston hakukone suositteli Pekka Jurvelinin Vaiettua jokea. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002 ja se on lastenlääkärinä työskennelleen Jurvelinin matkakertomus: hän soutaa Kuhmon Vartiusjoelta Oulujärven ja Oulujoen kautta Ouluun kesällä 1998. Kirja on hieman päiväkirjamainen, täynnä henkilökohtaisia mietteitä, mutta erittäin ansiokkaasti Jurvelin kokoaa yhteen jokivarren ja järviseudun paikallishistoriaa ja tarinoita. Tervansoutu, koskenlasku, sotatapahtumat, elämäntapa ja isoimpana jokien valjastus, eli koskien patoaminen voimalaitoksiksi.
Kirjan on julkaissut Oulujoen reitti ry. Jurvelin on yhdistyksen perustajajäsen joten kirja on lähes omakustanne. Parikymmentä vuotta vanhaksi omakustanteeksi sillä menee hämmästyttävän hyvin, sillä kirjan saisi ostettua niin kirjakauppojen kuin markettienkin verkkokaupoista. Yhdistyksen sivuilla kerrotaan, että viime vuonna kirjaa lahjoitettiin Oulujoen vesistöalueen kouluille suuria määriä. Hienoa!
Kirjan tyyli on mainiota ja se on kestänyt aikaa hyvin - lukuun ottamatta kuvauksia naisista, jotka olivat paikoin häiritsevän seksistisiä. Onneksi näitä mainintoja ei kuitenkaan ollut ihan tuhkatiheään, jolloin pystyin nauttimaan kainuulaisluonnon kuvauksista ja mielenkiintoisesta paikallishistoriasta.
Loppu kohti kirja kasvaa lähes pamfletiksi, mutta hyvin perustelluksi ja analyyttiseksi sellaiseksi. Jurvelin kirjoittaa patoamisesta ja sähköntuotannosta. Jos aihe ei ole tuttu, kannattaa kerrata Oulun läänin vesivoimarakentamisen historia Vesivoiman kulttuuriperintö -hankkeen sivustolta. Erityisesti sotien jälkeen koskien päälle rakennettiin vesivoimaloita ja pääsääntöisesti rakennustyöt nähtiin positiivisessa valossa, olihan maa sähköistymässä kovaa vauhtia.
Mutta kun yhtiö osti rantamaat, ruoppasi uomat ja ryhtyi säännöstelemään veden pintaa, muuttui virkistys- ja kalastuskäyttö huonompaan suuntaan. Lohi ei enää noussut kutemaan. Säännöstely sekoitti pienempienkin järvikalojen arjen. Kosken kohinaan tottuneet rantamaiden asukkaat joutuivat opettelemaan hiljaisuuteen. Jurvelin kuvaa, että näin iso muutos on ollut jonkinlainen käsittelemätön, kollektiivinen trauma. Olen valmis allekirjoittamaan tämän ainakin osittain, sillä vaikka esimerkiksi Kiehimänjoki on nykyäänkin komea ja vakuuttava, muistan kuulleeni vaivihkaisia kommentteja siitä, miten hieno se oli ennen rantojen ruoppausta ja Leppikosken voimalan rakentamista. Jurvelin arvelee, että nykyään ei samalla tavalla kyseenalaistamatta ruvettaisi näin massiivisiin muokkaustöihin ja voihan olla, että hän on oikeassa. Toki luontotuhoja toteutetaan Suomessa monin tavoin edelleen.
Kuvaukset vanhoista koskista ja esimerkiksi Niskakosken koskenlaskijoista olivat upeita. Lisäluettavaa löytyisi kirjan kirjallisuusluettelon pohjalta - Oulujoen vesistöalue oli esimerkiksi 1800-1900-lukujen taitteessa kansainvälinen matkailukohde ja nimenomaan kosket ja kalastaminen vetivät matkailijoita kaukaakin.
Pidin kirjassa myös siitä, että Jurvelin onnistuu kirjoittamaan soutuseikkailustaan ilman että se kuulostaa pätemiseltä. Kuten Retkiruokakirjaa kommentoin: tuntuu, että monet vaellusharrastajat nykyään ovat ylimielistä sisäpiirijengiä, vaikka kai heidän tarkoituksensa olisi houkutella uusia ihmisiä lajiensa pariin. Vaietussa joessa käy selväksi, että Jurvelinilla on vankka kokemus luonnossa liikkumisesta ja hyvä pohjakunto ja henkinen kestävyys vaativasta soutumatkasta selviytymiseen.
Koska Jurvelinin reitti kulki Kuhmon kautta Kajaaniin ja Oulujoelle, ei kirjassa käydä Paltamossa, rantoja hieman tähyillään Kajaanin puolelta. Oulujoen reitin sivustolta kuitenkin selviää, että myöhemmin Jurvelin souti myös Hyrynsalmelta aloittaen, eli Paltamon kautta. Kolmannan kerran hän souti vastavirtaan, aivan kuin Oulusta salomaille aikoinaan palanneet tervansoutajat. Tästä retkestä löytyy matkapäiväkirja, jossa on kuvauksia Kiehimänjoen varreltakin.
Jurvelin haastaa lukijan pohtimaan jokien ennallistamista. Tästähän on nykyään upea esimerkki, Hiitolanjoki Etelä-Karjalassa. Hiitolanjoki-yhdistyksen sivuilla on tietoja ja kuvia ennallistamistyöstä. Mediassa on kirjoitettu aika ajoin Hiitolanjoesta ja mielikuvani on, että melkoisen pitkää väsytystaistelua yhdistys kävi ja kalastusta harrastavilla julkkiksilla oli oma roolinsa asiassa.
Kainuussa pohditaan nykyään uuden elinvoiman löytämistä ja matkailu on nostettu tärkeäksi kehityskohteeksi. Tästä kulmasta katsottuna on selvää, että vapaana virtaavat kosket ja niiden tarjoamat virkistys-, veneily- ja kalastusmahdollisuudet loisivat houkuttelevia matkailukohteita enemmän kuin padot. Kuitenkin päätöksiä vesivoimaloiden rakentamisesta on aikoinaan tehty senhetkisten syiden ja arvioiden perusteella.
Siitä olen kuitenkin samaa mieltä Jurvelinin kanssa, että padoista ja niiden vaikutuksesta arkeen olisi hyvä edes puhua. Jaakko Tepon laulu Joen valjastus alkoi lukiessa soida mielessä. Lapissa sijaitsevasta Lokan tekojärvestä on sentään jonkin verran puhuttu.
Osittain tähän tarpeeseen vastaa mainitsemani Vesivoiman kulttuuriperintö -hanke, joka on kerännyt ja koonnut sivuilleen muistoja ja tarinoita. Esimerkiksi tässä julkaisussa on paljon luettavaa. Toivottavasti hanke julkaisee materiaalejaan myös painettuina teoksina.
Vaiettu joki oli mielenkiintoista luettavaa, joka sopii sekä Oulujokivesistön paikallishistoriasta kiinnostuneille että laajemmin vesistöistä tai retkeilystä tai ympäristönsuojelusta kiinnostuneille. Antoisa kirja!
Tekstit
