Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa

Kansi: Into Kustannus.

Nihtipäämiehet eli lippukuntien johtajat kirjoittivat Arvid Tawastille sanoilla ”teidän ankaruutenne” tai ”teidän herruutenne” mutta myös ”rakas eversti”. Monet kirjoittajat käyttivät kohteliaisuuksia kuten ”teidän jalosukuisuutenne”, ”teidän lempeytenne” tai ”lempeä herra eversti”.

Sain läheiseltäni lainaksi Ulla Koskisen vuonna 2022 ilmestyneen tietokirjan Soturiaatelin aika Suomessa. Se kertoo hämäläisen Tawastin mahtiperheen ja ennen kaikkea perheen päämiehen Arvid Tawastin vaiheista 1500-luvulla. Sotaisalta vuosisadalta muistetaan kenties parhaiten nuijasota, jolloin pohjalaiset talonpojat nousivat kapinaan ankaria herroja vastaan. 

Kirjasta Hämeen pitkä ja rikas historia käy hienosti ilmi, sillä monet kirjassa mainitut hämäläiskartanot – esimerkiksi Porkkalan kartano Lammilla ja Suontaan ja Vesunnan kartanot Hattulassa – ovat edelleen olemassa ja asuttuina. Tosin sain kirjasta mielikuvan, että Arvid Tawastin Kurjala-niminen kotikartano Lammilla olisi kadonnut ja vasta lukemisen jälkeen ymmärsin googlettaa, että kyllä Kurjalan kartano on edelleen olemassa. Rakennuskanta on sielläkin toki historian saatossa muuttunut. 

Koskinen tarjoilee lukijalle tuhdin paketin historiallisia vaiheita, historiallisten henkilöiden ajatuksia ja elämänvaiheita ja perusteellisen katsauksen Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen, Baltian, Puolan ja Venäjän sotaiseen vuosisataan. Mutta jotenkin kirja onnistui olemaan melkoista unilääkettä, vaikka kaikista edellä mainituista asioista olenkin kiinnostunut. Ehkä syynä on se, että kirja on aika perinteiseksi miellettyä historiankirjoitusta: kronologista luettelointia ja täynnä henkilönnimiä, jotka helposti menevät sekaisin. Lukeminen kesti siis aika kauan, vaikka kirjassa on vain 365 sivua.

Kiitän kirjaa kuitenkin monesta kiinnostavasta yksityiskohdasta. Esimerkiksi Tawastin perheen ostokset ja kuvaus Täyssinän rauhassa sovitun rajan merkitsemisestä maastoon olivat kiehtovia. Samoin kirjasta välittyi se, miten 1500-luvulla näkyivät monet nykyaikanakin vaikuttavista hallintorakenteista. Koskinen on pyrkinyt myös hieman keventämään tekstiä erilaisilla kevyillä, leikkimielisillä kommenteilla.

Ehkä tekstiä olisi voinut jäsentää enemmän teemoittain eikä tiukan kronologisesti? Mielestäni esimerkiksi viime kesänä lukemani Marjo T. Nurmisen Itämeren tarina oli teemoittamisesta mainio esimerkki – siinä tuhti tietosisältö oli paketoitu varsin lukijaystävälliseen muotoon. 

Lievästä puuduttavuudestaan huolimatta Soturiaatelin aika Suomessa on hyvää luettavaa historian hevijuusereille.

Lue myös nämä:
Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Aulis Kallio: Liettuan historia

Peter Høeg: Rajatapaukset

Katarina odotti kolme päivää minun käyntini jälkeen, tiesin ettei hän ollut unohtanut meitä eikä antanut periksi. En huomannut hänen tuloaan, äkkiä hän vain oli minun takanani pihalla.

- Älä käännä päätäsi, hän käski.

 
Nappasin Peter Høegin Rajatapaukset ilmaiskirjojen pinosta. Löytämäni kappale vaikutti iskemättömältä, aivan kuin joku olisi saanut sen lahjaksi vuonna 1994 ja pannut lukemattomana hyllyyn. No, minun ahnaissa lukijankäsissäni kirja sai uuden elämän ja elämän jälkiäkin…

Myös mielikuvani Peter Høegista ovat 90-luvulta, sillä tuolloin hänestä tuli Suomessakin iso kirjailmiö. Luin tuoreeltaan niin hänen läpimurtoteoksensa Lumen taju kuin kaksi muuta suomennosta, Kertomuksia yöstä ja Rajatapaukset. Lumen tajun olen lukenut uusiksikin, edellisen kerran vuonna 2009. Jostain syystä tämän jälkeen ilmestyneitä Høegin kirjoja en ole lukenut, vaikka olenkin seuraillut niiden vastaanottoa mediasta ja kirjablogeista. Niinpä lähestyin Rajatapauksia varovaisen uteliaasti: olisiko kirja kestänyt aikaa?

Kansiliepeessä kirjan kerrotaan olevan omaelämäkerrallinen ja aiheuttaneen Tanskassa kohua. Tämä herätti sen verran ajatuksia, että käsittelen omaelämäkerrallisuutta postauksen lopussa lisää.

Kirja kertoo ongelmalapsi Peteristä, joka on sijoitettu vapaaoppilaaksi Biehlin kouluun. Pääosa tarinasta sijoittuu 1970-luvulle. Koulu on selvästi laadukas ja vaativa, mutta Peteriä ahdistaa tiukka kuri ja ankara, kontrolloitu päiväjärjestys.  Peter tutustuu Katarinaan ja Augustiin ja he alkavat yhdessä tutkia koulun salaisuuksia.

Sisäoppilaitoskuvauksilla on kirjallisuudessa pitkät perinteet ja hyvin usein kuvaukset ovat varsin ahdistavia. Kuri muuttuu suoranaiseksi kidutukseksi ja hierarkkinen kontrolli murtaa monilta lapsilta sielun. Tästä Rajatapauksetkin kertoo. Tosin ryhdyin pohtimaan rinnastusta nykyaikaan: Suomessa on jo vuosien ajan käyty vellovaa mediakeskustelua siitä, toimiiko lastensuojelu, miten kouluväkivaltaa voi ratkoa, minne vaikeasti oireilevat lapset ja nuoret voi sijoittaa. Nykyajan Suomessakin lapset kärsivät, mutta aikuisten keinovalikoimassa ei enää tunnu olevan tiukkaa rajoittamista, vaan pikemminkin lapset ja nuoret joutuvat ojasta allikkoon, kun kasvatuksen pakkokeinot on riisuttu niin vähiin. En ole sosiaalialan ammattilainen ja luultavasti minulla on virheellisiä käsityksiä alasta, mutta esimerkiksi tämä kirjoitus valottaa asiaa enemmän.

Teemojen puolesta Rajatapaukset on siis hyvinkin ajankohtainen. Samoin tarinankertojana ja tunnelmanluojana Høeg on suorastaan pirullisen hyvä. En ole erityisen herkkä lukija, mutta paikoin Rajatapaukset loi niin pelottavan tunnelman, että päätin lukea kirjaa ensisijaisesti päivänvalon aikaan. Høegin taito näkyy siinäkin, että ei hän mitään erityisiä kauhukeinoja käyty. Pelottava ja ahdistava tunnelma syntyy pienistä asioista: siitä, miten kuvataan koulun pihalle piirrettyjä rajoja, portaikon katvealueita, valvovien aikuisten puhetyyliä ja katseita. Eleetöntä, pelkistettyä ja silti painavaa, valokuvantarkan tuntuista tyyliä. Upeaa!

Päähenkilö Peter on nokkela selviytyjä ja Katarina puolestaan huippuälykäs juonenpunoja. Paikoin kirjassa on trillerimäisiä käänteitä ja erityisesti viimeisten sivujen käänteet ovat todella tyydyttäviä ja loksauttavat tarinan palikat kohdalleen. Ainoan miinuksen annan ”miesselittämisestä”: kun kirjan päähenkilöt pohtivat aikaa ja ajankulua, Høeg vyöryttää lukijalle sellaista infodumppausta, että se lukeminen tuntuu hieman tarpomiselta.

Omaelämäkerrallinen vai autofiktiivinen?

Mainittakoon, että käsittelen tässä Rajatapausten juonenkäänteitä. Jos et ole lukenut kirjaa etkä halua tietää kirjasta liikaa, ei kannata lukea eteenpäin. Siis spoilerivaroitus!

Muistan 90-luvulla vallalla olleista kirjallisuuden trendeistä sen, että asiantuntijoiden mielestä kirjallisuuden ei saanut ajatella kertovan reaalitodellisuudesta vaan kirjallisuus oli sanoja, fiktiota. Tämä käsitys jäi päähäni, kun luin kirjallisuustieteen pääsykokeisiin (en päässyt) ja kun suoritin myöhemmin sekä kansanopistossa että yliopistossa muutaman kurssin kirjallisuustiedettä. Nuorena tämä harmitti minua kovasti: juuri kirjoistahan minä olin oppinut paljon vaikkapa historiaa! Nykyään suhtaudun ymmärtävämmin: fiktio on tosiaan nimensä mukaisesti juuri fiktiota ja kirjailija saa kirjoittaa kirjoihinsa ihan mitä ikinä haluaa. Lukija voi sitten mennä itseensä, jos vaatii kirjallisuuden olevan totta.

Niinpä kirjan esittely ”kohua nostattavana ja omaelämäkerrallisena” oli eräänlainen lukuohje: tämä kirjapa onkin oikeasti totta, mutta kirjailija ei voinut tai halunnut nimetä asioita ja ihmisiä liian suoraan, vaan naamioi kaiken fiktioksi. Asiaan kuului, että itsensä kirjasta tunnistaneet jotenkin pillastuivat ja syyttelivät kirjailijaa ja että lukijat paheksuivat, miksi kohuasioita kaivellaan ja niistä tehdään kaunokirjallisuutta.

2020-luvulla tämä ilmiö on ottanut uuden muodon: autofiktion. En ole mikään autofiktion suurin fani, mutta ainakin termi antaa monelle vanhallekin kirjalle uudet kehykset. Ei tarvitse väkisin ajatella, että kirjallisuus on vain sanoja ja kuvitelmaa – totta kai kirjailija ammentaa aiheita omasta elämästään. Autofiktion lukuohje onkin tällainen: kirja muistuttaa kyllä kovasti todellisuutta henkilöiden, tapahtumien ja paikkojen osalta, mutta kirjailija on kuitenkin värittänyt ja tulkinnut tarinaa niin, että olisi lukijalta naurettavaa ottaa kaikki kirjaimellisen totena.

Lukijoina siis selvästi kaipaamme todentuntuisuutta, autenttisuutta ja sitä, mikä on totta. Tähän tarpeeseen vastaa autofiktion ohella myös true crime -ilmiö (jota itse en fanita enkä seuraa). Pienoiskoossa myös sosiaalisen median profiilit ovat monella tapaa samanlaista ilmiötä: postauksia sommitellessaan ihminen haluaa kertoa, että tämä asia on muuten oikeasti totta, mutta rajatessaan, valikoidessaan ja muokatessaan aineistoa hän kertoo todellisuudestaan tietynlaisen tarinan.  

Koska Rajatapaukset kertoo Peter-nimisestä pojasta, joka Biehlin koulun jälkeen pääsee adoptiolapseksi Høeg-nimisen pariskunnan perheeseen, vaikuttaa siltä että kirjan päähenkilö on kirjailija itse. En muista, olenko nuorena lukijana sen kummemmin miettinyt adoptiomainintaa. Toki 90-luvulla internet oli vielä niin alkutekijöissään, että vaikka olisi kirjoittanut hakukoneeseen Peter Høegin nimen, ei välttämättä olisi kovin monipuolisia vastauksia saanut. Nyt tilanne on toinen: jokainen voi ainakin yrittää tarkistaa faktoja vaikka hakukoneiden avulla. Kysy kirjastonhoitajalta -palvelusta löytyykin kysymys Høegin lapsuudesta – selvästi joku toinenkin Rajatapausten lukija on ryhtynyt pohtimaan Høegin alkuperää.

Luin kirjastonhoitajan linkkaamia tanskankielisiä artikkeleita käännöstyökalun avulla ja niiden perusteella Høeg todella on viettänyt jonkun aikaa nuorena sisäoppilaitoksissa, mutta Karen ja Erik Høeg ovat hänen biologiset vanhempansa. Sen sijaan en millään meinannut löytää lisätietoa siitä, millainen se 90-luvun kohu Tanskassa oikein oli ollut kirjan jälkeen: oliko siinä käsitelty koulutusjärjestelmää vai Høegin kirjassa kuvailemia hahmoja mahdollisine esikuvineen vai Høegin omaa taustaa? Vai onko kansiliepeen mainonta kohusta vain suomalaislukijoille tarkoitettu markkinointitäky? Otan mielelläni kaikki jatkolukuvinkit vastaan, jos jollakin on enemmän tietoa tai muistikuvia asiasta.

Rajatapaukset on siis ainakin sen verran omaelämäkerrallinen, että kirjailija Peter Høeg on käynyt koulua jonkin aikana laitoksessa. Olisiko kirja kuitenkin nykymittareilla autofiktiota? Jos kirjailija kirjoittaa päähenkilöksi itsensä kaiman, onko tarkoitus houkutella lukijoita sillä ajatuksella, että kaikki tämä tai ainakin melkein kaikki oikeasti tapahtui oikealle Peter Høegille?

Vaikka pikkutarkasta luokittelusta ei välittäisikään, voi todeta että tämä omaelämäkerrallisuuden ja autofiktiivisyyden tunne on myös omiaan tekemään Rajatapauksista ajankohtaista luettavaa. Tällaistahan ihmiset kaipaavat.

Jos olen puolivahingossa itse lokeroinut Høegin ”ysärin miesneroksi”, niin ehkäpä olisi aika antaa myös hänen uudemmalle tuotannolleen mahdollisuus. Häneltä on ilmestynyt useampikin paksu ja mielenkiintoisia aiheita käsittelevä romaani Rajatapausten jälkeen – täytyypä tarttua johonkin niistä sopivan tilaisuuden tullen.

Suomennoksesta

Rajatapaukset on pitkän linjan konkarin, Pirkko Talvio-Jaatisen, suomentama. Kokemus, osaaminen ja vanhan ajan laatu näkyy: tämä on aivan loistava suomennos, erinomaista kieltä. Pitääkin joskus ehtiä katsomaan Talvio-Jaatisen haastattelu Kirjastokaistalta.

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Lumen taju
Jan Guillou: Pahuus
Donna Tartt: Tikli

Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina

Kansi: John Nurmisen säätiö.

Ekebomin yksityinen karttahanke oli uskalias, sillä rannikoiden kartoitus katsottiin Venäjällä sotilaalliseksi toiminnaksi, joka oli luvallista vain Venäjän keisarikunnan laivastolle. Kaikki Suomenlahden rannikon tarkat merikartat oli määritelty salaisiksi. 

 

Marjo T. Nurmisen tietokirja Itämeren tarina - karttojen matkassa keskiajalta nykyaikaan on ilmestynyt vuonna 2020. Kustantaja John Nurmisen säätiö on keskittynyt Itämeren suojeluun. Tuhti ja näyttävä tietokirja on seissyt hyllyssäni jo jonkin aikaa - muistelen tilanneeni sen verkkokaupasta koronarajoitusten aikana.

 

Tällaisen kirjan lukeminen sujuu parhaiten, jos saa rauhassa keskittyä ja uppoutua kirjaan yhtäjaksoisesti pitkäksi aikaa kerrallaan. Valitettavasti ruuhkavuosilukijalla tällaisia pitkiä lukutuokioita on melko vähän, yleensä tulee luettua lyhyissä pätkissä ennen nukkumaanmenoa. Kesäloma-aikana onnistuin kuitenkin löytämään tarpeeksi hetkiä päästäkseni kirjan loppuun asti.

 

Itämeren tarina on populääri tietoteos parhaimmillaan. Marjo T. Nurmisen vankka tutkijatausta näkyy siinä, että kirja on perusteellisesti lähteytetty ja lähdeaineisto on ilahduttavan monipuolinen, vaikka - suomalaisittain ymmärrettävästi - Ruotsin valtakunnan historia painottuu. Lähdeaineistosta ei tehdä mitään liian tulkinnanvaraisia ja pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Värikkyyttä ei silti puutu, sillä historiallinen aineisto tarjoaa jo itsessään kiehtovia tarinoita ja upeaa silmänruokaa. Kuvitukseen on todella panostettu - karttoja, maalauksia, julisteita ja valokuvia ja on runsaasti, kirja on painettu laadukkaalle paperille ja teos on niin suurikokoinen, että karttoja voi tutkiskella mukavasti. 

 

John Nurmisen säätiön kontekstissa Itämeren tarinaa voi lukea ensisijaisesti luonnonsuojelun ja kulttuurihistorian kannalta, mutta vuonna 2023 reaalimaailma on siinä asennossa, että Itämeren sotilaallinen merkitys on väistämättä mielessä. Toki Itämeri on koko historiansa aikana ollut sodankäynnin näyttämö ja strateginen taistelukenttä. Mutta erityisesti nykyään, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomi liittyi Natoon ja EU miettii yhtä Venäjä-pakotteiden kiristämisestä, näyttäytyy Itämeri Venäjän reittinä länteen. Aivan kuten se on ollut sitä viimeistään Pietarin kaupungin perustamisesta asti.

 

Itämeren merkitys suomalaisille vaihtelee. Rannikkokaupunkien, kuten Turun, Helsingin tai Pietarsaaren asukkaille Itämeri on tärkeä elinkeinon, virkistyksen ja mielenmaiseman kohde. Purjehtijoille Itämeri on seikkailujen ja loman näyttämö. Saaristolaisille Itämeri on koko elämän kehys. Sisäsuomalaisille Itämeri näyttäytyy useimmiten ruotsinlaivan tai Tallinnan-laivan kannelta - useimmiten helppona ja vähän sameana väylänä lomamatkalle.  Itämeren tarina muistuttaa siitä, miten paljon koko suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta on rakentunut nimenomaan meren yli tulleille vaikutteille. Ruotsalaiset ja saksalaiset rakensivat vaikutusvaltaansa meren kautta, samoin Venäjä halusi Pietarin kautta tänne Pohjois-Euroopan keskeiselle merireitille.

Suosittelen lämpimästi Itämeren tarinan lukemista kaikille meren ja kulttuurihistorian ystäville. Ja jos sitä intensiivistä lukuaikaa ei tahdo löytyä, sopii näin näyttävä kirja mainiosti myös sieltä täältä selailtavaksi ja pala kerrallaan lueskeltavaksi.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Maarit Verronen: Varjonainen

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

Automatkojen lastenkirjana on viime viikkoina ollut Astrid Lindgrenin klassikko Ronja, ryövärintytär. Luin itse lapsena tämän monen monta kertaa ja lukiolaisena jopa ostin tämän ruotsinkielisenä omaan hyllyyn. Voisinkin kerrata pitkästä aikaa ruotsin taitojani Ronjan parissa. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1981 ja Tuula Taanilan suomennos ilmestyi samana vuonna. Myös äänikirja on tehty suht nopeasti: Ritva Vepsän lukema äänikirja on tallennettu vuonna 1988. 80-luvun äänityslaatu kuului cd-versiossa lievänä kaikuisuutena, mutta eläytymisestä ja luennan laadusta annan Vepsälle täyden kympin.

 

Ronja, ryövärintytär on aivan mahtava kirja ja upposi nykylapsiinkin täysillä. Minulla on pitkähkö aika siitä, kun olen viimeksi Ronjan maailmaan sukeltanut ja niinpä kuuntelinkin tarinaa hieman analyyttisemmin kuin ennen, vaikka osaankin Ronjan tarinan lähes ulkoa ja eläydyin kirjaan lähes yhtä intensiivisesti kuin lapsena. 

 

Seuraavaksi pohdin kirjan sanomaa tavalla, jossa oletan lukijan jo tuntevan Ronjan perusjuonen. Siis spoilerivaroitus! Tässä tekstissä kuvataan kirjan keskeisiä käänteitä. 

 

Mitkä kaikki ominaisuudet tekevät Ronja, ryövärintyttärestä niin hyvän kirjan?

 

Lindgren luottaa lukijaan ja menee suoraan asiaan

 

Ensimmäisenä mainitsen sen, että kirjasta puuttuu kaikenlainen turha infodumppaus. Taustoitusta ja selittämistä on suorastaan hämmästyttävän vähän. Kirjan miljööstä tulee mielikuva ruotsalaisesta esiteollisesta historiasta fantasiamausteilla. Mutta eihän koko kirjassa edes mainita Ruotsia, vaikka sekä luontokuvaukset että vuodenaikojen vaihtelut ovat skandinaavisia. Ainoa viite, jolla ajankohtaa voi määrittää, ovat voudin nihdit, joita rosvojoukot väistelevät. Sekä vouteja että nihtejä esiintyi ruotsalaisessa hallintomallissa niin pitkään, ettei tarkkaa ajankohtaa voi määrittää. Koska kirjassa kuitenkin kuvataan voudin nihtien yleistymistä, voisi arvella Ronjan sijoittuvan aikaan, jolloin väestönkasvun ansiosta myös haja-asutusalueilla alkoi syntyä enemmän hallintorakenteita. 

 

Lukija/kuuntelija pudotetaan suoraan keskelle Matiaksenlinnan elämää ja myös fantasia-ainekset, kuten ajattarat ja männiäiset, tulevat tarinaan ilman sen kummempaa selittelyä. Kirja on jokseenkin täydellinen taidonnäyte kirjoittamisen perusohjeesta: näytä, älä selitä. Lapsena humpsahdin suoraan Ronjan maailmaan ja eläydyin täysillä tapahtumiin ja tismalleen sama toteutui nytkin. Ronja, ryövärintyttären miljöö on eheä, elävä, kokonainen ja uskottava - vaikka lukija ei tiedä edes sitä, missä se sijaitsee.

 

Murrosiän ja itsenäistymisen kuvaus ilman alleviivaamista

 

Kypsälle keski-ikäiselle Ronjan kasvutarina kertoo murrosiän alkamisesta - siitä, miten lapsi alkaa irtautua kodin ja vanhempien vaikutuspiiristä. Ronja ja Birk alkavat kutsua toisiaan sisareksi ja veljeksi ja muuttavat kesäksi Karhuluolaan. Aikuisten ennakkoluulot näkyvät kohtauksessa, jossa Birkin äiti Undis pyhähtää tälle henkiselle sisarussuhteelle ja tokaisee, että kyllä sen tietää mitä siitä seuraa. Muistan, että lapsena tämä ilkeily tuntui järkyttävän epäreilulta. Lapsilukijalle tai -kuulijalle Ronjan ja Birkin sisaruuden kokemus on hieno ja arvokas viesti ystävyydestä ja toisen tärkeyden tunnustamisesta. Myös aikuisen korviin suhde näyttää, tuntuu ja kuulostaa ystävyydeltä. Mahdolliset ihastumisen tunteet eivät ole tämän kirjan asia - ne voivat odottaa Ronjaa ja Birkiä ehkä joskus tulevaisuudessa, joka on rajattu kirjan tapahtuma-ajan ulkopuolelle.

 

Tyttöpäähenkilö ilman epätasa-arvon ongelmia

 

Lapsena Ronja-tytön sankaruus tuntui itsestään selvältä. Nyt aikuisena kirja oli oikein balsamia haavoihin sen vuoksi, että Ronjan tyttöys ei ole kirjassa minkäänlainen ongelma kenellekään. Feministinä pidän tärkeänä lukea ja tunnistaa tarinoita, joissa käydään läpi vaikka sitä, millaisia esteitä monet yhteiskunnalliset rakenteet aiheuttavat tyttöjen kasvulle ja kehitykselle. Ronja, ryövärintytär on kuitenkin suunnattoman virkistävä sen vuoksi, että kukaan ei lyttää tai latista Ronjaa, vaikka hän elää tyttönä erittäin miehisessä ympäristössä. Häntä arvostetaan. Hän voi vapaasti lähteä seikkailemaan metsään. Kukaan ei esimerkiksi väitä, että Ronjasta ei voisi tulla rosvopäällikköä koska hän on tyttö.

 

Taidanpa ottaa tästä vinkistä vaarin: joskus on parempi parantaa naisten asemaa sillä, että keskittyy siihen, miten hyvin asiat voisivat olla. Näin rohkaisevia esimerkkejä löytyy elävästä elämästäkin. En aio sulkea silmiäni ongelmilta, mutta kyllä Lindgren on tehnyt nerokasta työtä luodessaan näin vakuuttavan mielikuvan maailmasta, jossa tytöllä on täysi vapaus ja ympäristön tuki puolellaan.

 

Turvallinen ja rakastava isähahmo

 

Ronjan isä Matias on aivan täydellinen kirjallinen isä: hän rakastaa Ronjaa kaikesta sydämestään ja näyttää ja kertoo sen. Ylipäätään hän näyttää tunteitaan niin räiskyvästi, että sulkeutunut ja jäyhä pohjoismainen miehen malli saa kyytiä. Samaan aikaan Matias on kuitenkin kiistaton johtajahahmo: hän on ryöväriruhtinas, joka voittaa kilpailijansa Borkankin kaksinkamppailussa. 

On ehkä vähän epäreilua hehkuttaa Matiasta, koska onhan Ronjan äiti Loviisakin mahtava äiti: hän osaa sekä antaa tyttärelleen tilaa että ennakoida tämän tarpeita ja antaa tukea ja lohtua.

 

Juoni kulkee kuin juna

Kirjan juonessa ei ole mitään tyhjäkäyntiä vaan tarina etenee todella vetävästi. Tämä on niitä kirjoja, joiden päätyttyä tekee mieli aloittaa heti alusta uudelleen, että pääsisi takaisin tarinan maailmaan. Rohkenen iloita myös siitä, että kukaan ei ole kirjoittanut Ronjalle väkinäistä jatko-osaa. Jälkikasvu kyseli äänikirjan päätyttyä, että onko tälle jatkoa, mutta selitin että ei ole. Jospa ei hetkeen tulisikaan, luulisi että Astrid Lindgrenin oikeudenomistajille virtaa massia ihan uusintapainosten kauttakin tarpeeksi.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Tuula Taanila on tehnyt erinomaista työtä - varsinkin kun huomioi, että suomennos on ilmestynyt samana vuonna kuin alkuteos. Aina välillä huokailen, että vanhat suomennokset tuppaavat olemaan parempia kuin uudet, mutta ehkä tämä on ajatusharha. Paljon julkaistaan todella kovatasoisia uusia suomennoksia, ja ehkä ne 80-luvun tusinakirjat ovat sellaisia, joita ei juuri tule enää luettua, toisin kuin tällaisia klassikoita.

Lue myös nämä:
Katsaus lasten äänikirjoihin
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Swanin sisarusten teoksia lukemassa: Anni Swanin Iris rukka ja Saimi Järnefeltin suomentama Rajuilma

Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat I-II (Klassikkohaaste #16)

Kirjoitin tämän postauksen yhdessä Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa. Luin Maastamuuttajat-sarjasta  kaksi ensimmäistä osaa, Arja luki kaikki osat. Postaus on osa kirjabloggaajien 16. klassikkohaastetta, jota vetää Kirjaluotsi.

 

Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-sarja on ruotsalainen klassikko Pohjois-Amerikkaan muuttavista siirtolaisista 1840-luvulla. Keskiössä on Karl Oskar Nilsson ja hänen vaimonsa Kristina perheineen. Seitsenosaisen sarjan aloitusosa selittää taustat ja syyt siirtolaiseksi lähtöön, kakkososa kuvaa merimatkaa Atlantin yli, kolmosessa saavutaan uudelle mantereelle ja nelosessa asutaan jo uusilla tiluksilla. Osissa 5-7 Karl Oskar perheineen ja läheisineen elää Amerikan arkeaan, johon limittyy maan historia, kuten sisällis- ja intiaanisodat.  

Kirjan ensimmäinen osa ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949. Suomeksi se julkaistiin vuonna 1958, suomentajana on Kristiina Kivivuori. Kirjassa esiintyvät runot ja laulut ovat Kirsi Kunnaksen suomentamia.

Teoksesta on tehty filmi- ja näyttämösovituksia. Tuorein uusi tulkinta on ruotsalaiselokuva vuodelta 2021 - lue siitä ruotsinkielisen YLEn juttu. Otava otti kirjasta leffakantisen pokkaripainoksen viime vuonna.

Piditkö kirjasta? Millaiselle lukijalle suosittelisit kirjaa?

Arja: Klassikkojen lukeminen kannattaa aina! Sain tietoa niin Ruotsin kuin Amerikan historiasta. Tilanne vertautui Suomeen, josta myös muutettiin köyhinä aikoina vehreämmän maan ja työn perään. Pidän hyvin kiinnostavana sille, joka on kiinnostunut menneistä ajoista.

Salla: Tämä oli sellainen kirja, että ilman haastetta olisin varmaan jättänyt tämän alkumetreillä kesken. Oletin etukäteen, että kirjassa siirrytään hyvin äkkiä kertomaan siirtolaisten elämästä Amerikassa, mutta ensimmäinen osa menikin kokonaan Ruotsin kamaralla ja toinen osa merellä. Mutta lukemisen myötä sain kyllä kirjasta paljon irti. Moberg onnistuu välittämään hyvin tunteen siitä, miten epävarmojen tietojen varassa siirtolaiset lähtivät liikkeelle ja miten valtavasta elämänmuutoksesta oli kyse - olihan agraariyhteisö vuosisatojen ajan ollut hyvin muuttumaton ja perinteinen.

En suosittelisi tätä sellaisille, jotka kaipaavat kirjoilta nopeatempoista koukuttavuutta - sitä tässä ei ole. Suosittelen tätä ensinnäkin siirtolaisuusteemasta kiinnostuneille ja toiseksi sellaisille, jotka kaipaavat intensiivisiä syväsukelluksia historiaan. 

Mobergin kerrontatyyli on rauhallinen, paikoin jopa raskassoutuinen. Mitä mieltä olet siitä?

Arja: Totta, välillä pikkutarkka kerronta tuskastutti, vaikka tapahtumattomuudesta tekstiä ei voi syyttää! Etenkin kakkososassa olisin pärjännyt vähemmilläkin merisairauden kuvauksilla, allergisoiduin meriseikkailuille Moby Dickin läpikahlattuani. Mutta kerronta kevenee sarjan edetessä.

Salla: Minusta merellä olemisen kuvaus oli melkeinpä parasta antia! Jaksosta välittyi hienosti eristyneisyyden tunne, alkeelliset olot, talonpoikien ja merimiesten eroavaisuudet, vanhanajan meritaidot… Tykkäsin!

Oliko suomennoksessa sinulle vieraita sanoja tai termejä?

Arja: Vanhahtava kieli viehättää. Törmäsin muutamiin sanoihin, joita olen lapsena kuullut, tuli nostalginen olo, tyyliin joku oli “iso pösö”. Koska olen itäsuomalainen juuriltani, pohjanmaalaisissa termeissä oli joitakin vieraita.

Salla: Suomennos oli mielestäni erinomainen. Maatalouskulttuuriin liittyviä sanoja vilisi ja jouduin googlaamaan usein toistuvan “luuvan”. Selitys: “Luuva on riihen puintihuone Länsi-Suomessa tai erillinen puintiin tarkoitettu rakennus.” 

Myös 2020-luvulla maailmassa on paljon maastamuuttoa ja maahanmuuttoa. Onko Maastamuuttajat sinusta ajankohtainen? Voiko nykyajan siirtolaisuutta verrata Maastamuuttajien tarinaan?

Arja: En vertaisi tämän päivän siirtolaisiin tai evakoihin. Lähtökohdat ovat samantyyppiset - mahdottomat elinehdot pakottavat muuttamaan - mutta nykymaailmassa on enemmän tietoa määränpäästä ja viestintävälineet toimivat, toisin kuin tuolloin. Jouduttiin lähtemään täyteen pimeyteen ja vierauteen hyvin hatarien tietojen pohjalta, eikä tapoja pitää yhteyttä mihinkään tai kehenkään ollut, eikä toivoa tukijoista määränpäässä.

Pakko muuten mainita se, että entisistä siirtolaisista puhutaan joskus ihmisinä, jotka hakivat uusia kokemuksia seikkailuhengessä. Maahanmuuttajien ykkösosassa tehdään selväksi, että muuttoa ei kukaan toivonut eikä halunnut, mutta oli pakko lähteä, jos aikoi pitää itsensä ja perheensä hengissä. Se on yhteistä nykyisten sotapakolaisten kanssa.

Salla: Minä taas mietin, että yhteistä nykyajan siirtolaisten - vaikka Saharan eteläpuolisesta Afrikasta pohjoiseen lähtevien - kanssa on paljonkin. Kaukomailta kantautuu houkuttelevia, paikoin epärealistisen ihania uutisia. Lähteminen vaatii varallisuutta ja organisointia. Merimatka vaatii monen lähtijän hengen.

Erojakin löytyy: nythän Karl Oskarin ja hänen perheensä lähtö vaatii vain sen, että he ostavat matkaliput laivaan. Kukaan ei kyselen viisumeja tai passeja - vai kyselläänkö näitä kolmososassa, oletan että jonkinlaisen byrokratian matkalaiset kirjan kolmannen osan alussa kohtaavat?

Arja: Papereista tai passeista ei puhuta. Byrokratiaan kuului kolmen päivän karanteeni satamassa tartuntatautien varalta ja henkilöiden laskenta: yhtä monta piti olla satamassa lähdössä sisämaahan kuin laivayhtiö oli ilmoittanut kuljettavansa. Papereista puheenollen, kansalaisuuspaperit, jotka Karl Oskar perheineenkin vuosien kuluttua sai, maksoivat dollarin kappaleelta. 

Olivatko kirjan naishahmot sinusta tasapainoisia tai uskottavia?

Arja: Naishahmot, kuten miehetkin, ovat karrikoituja romaanityyliin. Nöyrät vaimot, ilolinnut, poikaansa kaipaavat mummot - loistavia hahmoja, jotka edustivat hyvin eri ihmistyyppejä.

Salla: Vähän stereotyyppisiä kirjan naiset olivat, toki paikoin miehetkin. Musikaali Kristina från Duvemåla perustuu Maastamuuttajiin - olen aikoinaan nähnyt musikaalin Svenska Teaternissa, nimiroolissa esiintyi Maria Ylipää. Lukukokemus ja musikaali tuntuivat olevan hyvin kaukana toisistaan, ehkä siksi, että kirja etenee näin hitaasti ja musikaalissa juonenkäänteiden kannattaa olla nopeita. Tykästyin kyllä pessimistiseen Kristinaan kirjan edetessä. Ylioptimistinen ja itseensä uskova Karl Oskar ja riskejä punnitseva, vaaroja näkevä Kristina tuntuivat olevan hyvä pari. 

Mobergin kirjasta saa kuvan, että kirja perustuu faktoihin. Luitko kirjaa tosipohjaisena vai puhtaasti fiktiivisenä?

Arja: Luin kirjaa ajatuksella “tämä voisi olla totta.” Tapahtumat ovat olleet tosia jollekin aikanaan, jos eivät juuri tämän nimisille henkilöille. Omat esivanhempani olisivat saattaneet olla tuossa joukossa.

Salla: Moberg käyttää erityisesti ykkösosassa sivuja siihen, että kuvaa kirkonkirjojen tietoa yms. Jäi uteloittamaan, että ovatko päähenkilöt nimeä myöten tosipohjaisia - tähän varmaan löytyisi internetistä lisävalaistusta.

Minä lopetin lukemisen kakkososan loppuun, mutta nyt mietin, pitäisikö kuitenkin jatkaa sarjan parissa, hidastempoisuudesta huolimatta. Sinä olet lukenut sarjaa eteenpäin - muuttuuko tyyli, kannattaako lukea lisää, pitäisikö lukea kaikki kirjat putkeen vai voisiko tähän palata osa kerrallaan pikkuhiljaa?

Arja: Sarja ehdottomasti vetää ja paranee lukijan kannalta koko ajan. Viimeistään nelosesta alkaen olin koukussa ja halusin ehdottomasti tietää, miten perhe pärjää. Jopa huumoria tulee enemmän, kuten kohdassa, jossa uudet amerikkalaiset alkavat osallistua politiikkaan ja republikaanipuolue perustetaan. Ensimmäisissä vaaleissa annettiin ääniä paljon enemmän kuin ihmisiä oli, mikä katsottiin vain eduksi - väki oli siis innokasta hoitamaan yhteisiä asioita! Ja Karl Oskarin komea sukunenä tietysti huvittaa koko sarjan mitalta (tai nenän mitalta?)  

Lue myös nämä:
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu

Terhi Törmälehto: Taavi

Kansi: Timo Numminen / Otava.

Sopivassa välissä minä osaan pudottaa sen yhden nimen, joka vaientaa emännät ja saa isännät melkein riisumaan hattunsa. Vuoroaan odottavien poikastenkin silmät syttyvät, kun sanon ohimennen Lagus. Sanon sen niin kuin puhuisin munista tai marjoista, ja silti koko nimen ja geen huolella lausuen. Ettei synny minkäänlaista epäselvyyttä siitä, millaisissa paikoissa ja millaisessa seurassa minun poikani taistelee.

 

Muistan, kun lapsena aloin ymmärtää, että ukkini oli ollut oikeassa sodassa. Mieleeni on jäänyt, kun kerran kysyin ukilta, millaista sodassa oli. Ukki vastasi että siellä ammuttiin ryssiä takapuoleen. Tämä vastaus jotenkin pehmensi pelottavaa sodan ajatusta ja kesti kauan, ennen kuin hahmotin paremmin talvi- ja jatkosodan todelliset vaiheet ja osasin suhteuttaa ukin vastauksen todellisuuteen.

Myös kirjailija Terhi Törmälehdon - joka on koulukaverini - isoisä oli sodassa. Taavi Törmälehto oli Mannerheim-ristin ritari numero 41 eli oikea suomalaisen sotasankarin perikuva. Tätä sotasankarin käsitettä Taavi-romaanissa tutkitaan ja käännellään niin monin tavoin, että lopputuloksena on suorastaan pasifistinen sotaromaani. 

Tykkäsin Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät ja aiheensa puolesta pidän sitä jopa kiinnostavampana kuin Taavia, mutta tyylillisesti Taavi on täysosuma. Ihmettelen, että tätä kirjaa ei ole näkynyt kirjallisuuspalkintojen ehdokkaana, mutta en kyllä ole läheskään aina ollut kärryillä ehdokaslistojen asettelusta. 

Toinen maailmansota on vielä 2000-luvullakin kirjallisuuden keskeisiä aiheita - sodan laineet lyövät kauas. Viime vuosina erityisesti monet naisten kirjoittamat kirjat ovat tuoneet uusia ääniä sotaan. Muun muassa Katja Kettu, Sofi Oksanen ja Jenni Linturi ovat kirjoittaneet toisesta maailmansodasta. Kenties 1970- ja 1980-luvulla syntyneet naiset ovat kypsyneet näkemään sekä oman henkilöhistoriansa että koko Suomen ja Euroopan lähihistorian kautta, mihin kaikkeen sotakokemukset ovat vaikuttaneet niidenkin sukupolvien kohdalla, jotka eivät itse ole sotaa nähneet.

Taavin sotakuvaukset ovat raikkaita ja tuoreita, vaikka hurmeisia hankia tämänkin kirjan sivuilla riittää. Kirjassa on vetävä tyyli, joka panee kääntämään sivuja vauhdilla. Näkökulmatekniikka ja eri aikatasojen leikkaaminen peräkkäin ovat nykyään hyvinkin tuttuja tyylikeinoja, joten näihin yhdistetty ja osuvasti käytetty kaikkitietävän kertojan osuus tuntui todella virkistävältä. Taavin äiti Ruusa ja pikkuveli Veikko kertovat tarinoitaan minämuodossa, mutta Taavia kuvataan kolmannessa persoonassa ja juuri hänen kohdallaan kaikkitietävä kertoja heittäytyy luotaamaan tulevaisuutta. Mieleen tulee Lars Sundin kollektiivinen kertojanääni, joka kuuluu hyvin esimerkiksi hänen uusimmassa Missä musiikki alkoi -kirjassaan.

Lisäksi Törmälehdon kieli on rikasta, kaunista ja monipuolista ja historiallinen miljöö herää upeasti eloon monien pienten yksityiskohtien kautta. Pidin todella paljon esimerkiksi leipomisen ja kotitöiden kuvaamisesta sekä Ruusan kehollisista tuntemuksista, joissa imettäminen ja raskaana oleminen nousevat jatkuvasti mieleen, vaikka lapset ovat jo isoja.

Kirjan suurin koukku kuvataan jo takakansitekstissä: onko tappamisella eroa, jos kyse on venäläisistä metsässä tai ruotsalaisesta kadulla? Milloin ja miksi tappamista hehkutetaan sankaruutena, entä onko tappamisesta kieltäytyminen pelkuruutta? Kannattaako nostaa sotasankareita ihailluiksi julkkiksiksi? Entä jos vertaa heitä niihin huomattavasti runsaslukuisempiin sotimaan komennettuihin, joiden taival tuppaa päättymään paljon nopeammin ja brutaalimmin?

Tämä kirja sopii sellaisillekin, joita sotahistoria, kotimainen lähihistoria tai agraarielämän kuvaukset eivät lähtökohtaisesti kiinnosta. Väitän, että Törmälehdon kirkas kieli, vetävä kerronta ja painavat teemat vievät mukanaan.

Yksityiskohtana kiitän vielä sitä, että Otavan kirjat painetaan Keuruulla eli ne ovat kotimaisia tuotteita. Koronapandemia on pannut globaalit tuotantoketjut sekaisin ja jopa kotimaiset romaanit ovat välillä olleet lopussa, koska useimmat kustantamot painattavat kirjat esimerkiksi Baltian maissa. Painettu Taavi on avainlipputuote, mikä sopiikin kirjan teemaan mainiosti.

 

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Katja Kettu: Kätilö
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Kansi: Siltala.

Luettuani Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä piti panna varaukseen kirjan jatko-osa, Vailla henkilökohtaista vastuuta. Tässäkin kirjassa runoilija ja kulttuurikriitikko Ester Nilsson rakastuu päätäpahkaa mieheen, joka ei vastaa Esterin tunteisiin yhtä innokkaasti. Näyttelijä Olof Sten on naimisissa, mutta tapailee silti mielellään Esteriä, tosin kieltää toistuvasti heillä olevan suhdetta.

Vailla henkilökohtaista vastuuta oli vieläkin raadollisempi kuin Omavaltaista menettelyä. Esterin voimakkaat tunteet ja Olofin välttelevä kiinnostus iskevät vasten naamaa. Tekisi mieli ravistella Esteriä ja kieltää häntä olemasta tyhmä - toisaalta, juuri näin hänen ystävänsä yrittävät tehdä, mutta Ester kieltäytyy kuuntelemasta hyviä neuvoja.

Omalla tavallaan Ester on hyvin looginen käytöksessään. Hän on (yli)analyyttinen ja rehellisyyteen ja säädyllisyyteen pyrkivä ihminen, joka haluaa uskoa hyvää kanssaeläjistään. Niinpä hän selittää Olofin tekemiset ja sanomiset aina omasta näkökulmastaan parhain päin.

 Jäin miettimään, mikä merkitys mahtoi olla kirjassa tarkasti kuvailluilla aterioilla. Andersson listaa tarkasti, millaisia ruokia Ester ja Olof kohdatessaan syövät. Samoin Olofin nimi kiinnosti - se on samantapainen kuin Hugo Rask, Esterin edellinen suuri rakkaus. Kummassakin nimessä on neljä kirjainta sekä etu- että sukunimessä.

Vailla henkilökohtaista vastuuta oli samanaikaisesti hyvin sujuvaa luettavaa että pirullisen terävä ja syväluotaava kirja. Erinomainen romaani!

Hienosta suomennoksesta vastaa tälläkin kertaa Sanna Manninen.

Lue myös nämä:
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita
Fjodor Dostojevski: Idiootti 

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Kansi: Elina Warsta / Siltala.

Supersympaattinen Roihuvuoren kirjasto on viime vuoden aikana ollut minulle helpoin lähikirjasto - sinne on juuri sopiva matka lastenvaunujen kanssa. Nappasin kirjastosta mukaan Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä joskus alkuvuodesta.

Muistelin kuulleeni kehuja kirjasta ja vaikka kirjaan tarttuminen kesti, ahmaisin kirjan melko nopeasti. Lukunautinto oli melkoinen. Kirja on upea taidonnäyte: vaikka keskeisiä henkilöitä on vain muutama, kirja ei tuntunut "elokuvakäsikirjoitukselta", kuten turhan moni uudehko romaani.

Andersson valaisee päähenkilöidensä sielunelämää sanataiteen parhailla keinoilla. Aihe on suorastaan kliseisen kulunut, mutta tarina kerrotaan tuoreesti ja raikkaasti. Henkilöhahmot ovat samalla kertaa typeriä ja ärsyttäviä mutta silti inhimillisiä ja samastuttavia. Pakko lukea myös Vailla henkilökohtaista vastuuta, jossa päähenkilö Ester Nilssonin tarina jatkuu.

Tukholmalainen Ester on runoilija, joka rakastuu hillittömästi taiteilija Hugoon. Rakkaus on täysin yksipuolista, vaikka Hugo laimeaa kiinnostusta Esteriin osoittaakin. Ester selittää kaiken parhain päin itselleen, kunnes todellisuus vihdoin lyö häntä kasvoille.

Kirja nauratti ja vähän itkettikin samaan aikaa. Esterin toivoton pään seinään hakkaaminen raivostutti ja tuntui tutulta - varmasti jokainen on joskus elämänsä aikana kokenut samanlaisia tunteita. Ilmankos kirjasta vinkataan jopa Väestöliiton parisuhdesivuilla!

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsi, Katja ja Suketus.

Käännöksestä

Sanna Mannisen suomennos on täyden kympin arvoinen. Kirja on kaunista suomea ja tuntui kuin olisin lukenut suomeksi kirjoitettua romaania. Kiitos upeasta työstä!

Lue myös nämä:
Jan Guillou: Pahuus
Torgrim Eggen: Sisustaja
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 5

Ruotsin kuningas Kustaa III.
Kuva: Alexander Roslin /
Wikimedia Commons.

Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt - nyt kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.

Ihana Välskärin kertomuksia päättyi. Project Gutenbergin viidennessä osassa olivat jaksot Vapaa-ajattelija, Iltamyrskyjä ja Aamun valkeneminen. Ihan harmitti loistavan tarinan päättyminen, vaikka toki olin myös utelias tietämään, miten kaikki loppui. Project Gutenbergissä olisi kyllä muitakin Topeliuksen kirjoja, mutta äkkivilkaisulla en keksinyt, olisiko muita Juhani Ahon suomentamia. Ahon mahtava suomennos kun oli olennainen osa lukunautintoa!

Viidennessä osassa keskiössä on Paul Bertelsköld. Nuori Paul on älyttömän kiehtova hahmo haastaessaan aikansa teologit. Toki Topelius ohjaa Paulin myöhemmin hieman sovinnaisemmille vesille. Paulin velipuoli Bernhard on myös mainio hahmo kieroiluissaan.

Kuninkaana on Kustaa III ja Kaarle Viktor ja Ester ovat myös tärkeissä rooleissa. Pahisten juonittelut, hyvisten hurskaus ja juonenkäänteiden dramaattisuus ovat monin tavoin vanhanaikaisia, mutta tämäkään osa ei ole vanhentunut tai tylsä. Päin vastoin, Topeliuksella on taito tehdä henkilöhahmoistaan eläviä ja uskottavia.

Lopussa saamme tietää, mitä kuninkaan sormukselle tapahtuu. Lukija saa itse miettiä, miten hyvin sormukseen liittyvä ennustus toteutui ja miten historian käänteet ennustusta vastaavat. 

Mahtava klassikko, jota voi suositella kaikille! Erityiskiitos vielä Tapio Riikoselle, joka on tehnyt Välskärin kertomuksista Project Gutenberg -julkaisun.

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3 

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 4.2.

Pennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään järveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta ajatukset turhaan koettavat rantaan soutaa.

Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik.
Kuva: Lorens Pasch nuorempi / Wikimedia Commons.

Topeliuksen Välskärin kertomuksia on niin vetävää luettavaa, että jatkoin Kaarle Viktor Bertelsköldin seurassa melko nopeasti edellisen osan päättymisen jälkeen. Project Gutenbergista löytyi osa 4.2., Vaasan prinsessa.

Sota-ajan melskeet ovat vaihteeksi tauonneet ja kirjassa eletään rauhan jaksoa. Kuningas Aadolf Fredrik tulee vierailulle Suomeen ja sehän saa Vaasan kaupungin lähes sekaisin, kun kuninkaan vierailun eteen tehdään kaikki mahdollinen. Päähenkilöinä nähdään kreivi Bertelsköldin lisäksi vanha tuttu Ester Larsson ja lisäksi Larssonin sukuun kuuluva nuori lukiolainen Eerikki Ljung. Tärkeimmäksi juoniaiheeksi nousee romanssi: yhtyvätkö Bertelsköldin ja Larssonin suvut jälleen toisiinsa? Lisäksi kuninkaan sormus näyttää taas mahtiaan ja vanhentunut porvariskuningas Lauri Larsson osoittaa valtaansa. Kaarle Viktorin entinen palvelija Istvan tunnetaan uuden asemansa vuoksi Pennan nimellä ja hänelläkin on tärkeä rooli kirjassa - vaikka hieman ikäviä käänteitä Topelius Pennan tielle järjestääkin. Onneksi Topeliuksella on lempeä ja ihmissielun hyvin tunteva kirjoitustyyli.

Tämäkin osa oli mahtavaa luettavaa: opin paljon Suomen historiasta, nautin ihanien henkilöhahmojen seurasta ja myötäelin seikkailuissa ja romansseissa. Juhani Ahon suomennos on aivan mahtava, kuten olen monesti aiemminkin todennut.

Ja jos minun kehuni eivät riitä, kurkatkaa vaikkapa Lukulampusta Tuomas Keskimäen haastattelu ja Välskäri-kehut!

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Charles Dickens: Our Mutual Friend 1/4 
Ei ne ole tiiliskiviä, ne on jatkokertomuksia!

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 4.1.

Ruotsin kuningatar Ulriika Eleonoora.
Kuva: Wikimedia Commons.

Kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen erämaille.

Kuittaan Välskärin kertomuksilla Lukulampun kesäkirjahaasteen kohdan "Kirja, joka tekee minulle hyvää." Topeliuksen teksti on joiltakin osin vanhanaikaista, idealistista ja naiivia, mutta elävää ja hengittävää. Tämän kirjan lukemisesta tulee hyvä olo ja hyvä mieli.

Lisäksi Project Gutenbergista lukulaitteeseen lataamani kirja sopii ihan erityisen hyvin vauvanhoitopuuhien oheen luettavaksi paristakin syystä. Luvut ovat melko lyhyitä, joten kirja sopii pätkälukemiseen mahtavasti. Lisäksi lukulaitetta on näppärä käsitellä yhdellä kädellä ja laitteen voi vaikka laittaa nojaamaan tukea vasten yksinään ja lukeminen sujuu hyvin, kun ei tarvitse estää sivuja kääntymästä toistensa päälle.

Tähän osaan kuuluivat jaksot Erämaiden kevät ja Porvariskuningas. Eletään 1700-lukua, kuningatar Ulriika Eleonooran ja kuningas Fredrik I:n hallituskautta. Bertelsköldin suvun miehiä on menossa mukana kaksin kappalein: vanha tuttu Torsten Bertelsköld jatkaa juonittelujaan hovissa ja nuori kreivi Kaarle Viktor ehtii seikkailemaan Suomenkin puolelle.

Porvariskuninkaan nimihenkilö on kauppias Lauri Larsson, joka edustaa vaasalaisia Ruotsin valtiopäivillä. Hänen nuorin tyttärensä on kaunis ja hemmoteltu Ester, jonka tiet risteävät Kaarle Viktorin kanssa useampaan otteeseen. Romanssin kipinäähän siitä syntyy!

Kirja oli täynnä jännittäviä seikkailuja, juonitteluja, suuria tunteita ja elävää, kuohuvaa historiaa. Aion ehdottomasti jatkaa Välskärin kertomuksien parissa ja suosittelen kirjasarjaa lämpimästi muillekin!

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3

Viime aikoina olen taas uppoutunut metromatkoillani Välskärin kertomuksiin. Project Gutenbergissa ilmaiseksi julkaistussa kolmannessa osassa eletään Kaarle XII:n sotaisia aikoja. Bertelsköldin suvun miehiä on mukana kaksin kappalein, veljekset Torsten ja Kustaa Aadolf. Torsten on ovela diplomaatti, Kustaa Aadolf idealistinen soturi.
 

Gustaf Cederströmin maalaus "Kaarle XII:n ruumissaatto" vuodelta 1878.
Kuva: Wikimedia Commons.

Tässäkin osassa on kolme jaksoa, nimeltään Siniset, Pakolainen ja Erään nimen varjo. Enimmäkseen ollaan varsin sotaisissa tunnelmissa, mutta romantiikkaakin mahtuu mukaan.

Topelius on osannut aivan mahtavasti yhdistää vetävän ja jännittävän tarinan historian käänteisiin. Kaarle XII:n sotavaiheet käytiin läpi todella kiinnostavasti ja taas kerran täytyy kehua Kajaanin linnaan sijoittuvien kohtausten jännittävyyttä. Topelius kuvaa isonvihan taisteluiden katkeria käänteitä Kajaanissa ja linnan räjäyttämistä. Ensi vuonna tuleekin kuluneeksi tasan 300 vuotta linnan räjäyttämisestä - näinköhän Kajaanissa olisi jotain asiaan liittyvää tapahtumaa tekeillä linnan kunniaksi?

Välskärin kertomuksia on monin tavoin aikansa lapsi, mutta viihdyttävänä tarinana se on aivan tuore vieläkin. Nykylukija ei varmastikaan Topeliuksen tavoin ihaile "historian suurmiehiä" - onhan trendinä pyrkiä näkemään historia tavallisen ihmisen silmin.

Uhrautuva isänmaallisuus ja hyveellinen hengenpalo eivät taida kuulua meidän aikamme ihanteisiin, mutta Kustaan seikkailuihin, Torstenin juonitteluihin ja kauniin Eevan lujatahtoisuuteen kyllä pystyy samaistumaan mainiosti. 

Kyllä, jatkan ehdottomasti Välskärin kertomusten parissa taas jossakin vaiheessa.

Käännöksestä

Toistan itseäni, mutta minkäs teet: Juhani Ahon käännös on aivan ihanaa luettavaa. Otetaan perusteluksi tällä kertaa Kajaanin linnasta kertova lainaus:

Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2
Anneli Kanto: Pyöveli

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2

Kuva: David Klöcker Ehrenstrahl: Kaarle XI.
Wikimedia Commons

Viime aikoina olen viihdyttänyt itseäni metromatkoilla Välskärin kertomusten parissa. Luettuani ykkösosan piti ladata Project Gutenbergista kakkososa Kindleen ja luulen, että täytyy varautua myös kolmososan lukemiseen lähiaikoina. Sen verran koukuttavaa, jännittävää ja viihdyttävää luettavaa tämä suomalaisen kirjallisuuden klassikkoseikkailu on!

Toisessa osaan kuuluvat jaksot Kapinassa omaa onneaan vastaan, Noita-akka ja Mainiemen linna. Päähenkilönä ensimmäisen osan päähenkilöiden poika, kreivi Bernhard Bertelsköld. Hänen vaiheitaan seurataan halki 1600-luvun jälkipuoliskon. Mukaan mahtuu rakkautta, petollisuutta, seikkailuja ja ajan poliittisiin kamppailuihin osallistumista. Taustalla kummittelee Bertelsköldin suvun mystinen sormus, kuninkaan sormus, jonka kantajaa seuraavat siunaus ja kirous...

Kirjassa oli upeita kohtauksia, kuten noitaoikeudenkäynti ja 1600-luvun lopun koettelevien nälkävuosien kuvaus. Loppupuolella aikaa käytetään kuningas Kaarle XI:n toimeenpanemaan reduktioon (kirjassa reduktsioni), jossa aateliston valtaa riisuttiin ja kuninkaan valtaa kasvatettiin. Topelius on luonut herkullisia henkilöhahmoja: inhimillisiä hyviksiä ja kihelmöivän ilkeitä pahiksia. Miljöökuvaus on mukaansatempaavaa, historia herää henkiin.

Joten jos joululomastasi puuttuu vielä jokin vetävä historiallinen romaani etkä ole vielä lukenut Välskärin kertomuksia, suosittelen lämpimästi uppoutumaan tähän pitkinä joulunpyhinä.

Käännöksestä

Juhani Ahon ihanan vanhahtavaa ja kaunista suomea lukee ilokseen. Näin kreivitär Ebba pohtii juhlien järjestämistä: "Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet, kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin muinaistarullinen näytelmä?"

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
M.A. Jeskanen: Santala
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja

Kansi: Schildts & Söderströms.

Osallistuin Helsingin Kirjamessuilla Lars Sund -lukupiiriin, jossa aiheena oli Sundin uutuus Kolme sisarta ja yksi kertoja. Uumoilin ennen lukupiiriä seuraavaa: Odotan pula-ajan tunnelmaa, maagisen realismin säväyksiä ja kaikkitietävää kertojaa, mutta saa nähdä mitkä näistä toteutuvat... Kirjasta on blogannut myös Jonna.

Sain sitä mitä odotinkin, mutta enemmän ja paljon muutakin. On ehtinyt kulua aika monta vuotta siitä, kun edellisen kerran olen Sundin kirjoja lukenut, ja tuntui kuin Kolme sisarta ja yksi kertoja olisi ollut jotenkin kypsempi ja syvempi kuin aiemmin lukemani Sundit. Pohjanmaan rannikon tehdaskaupungin elämää luodataan vuosikymmenien perspektiivillä, henkilöhahmoja on runsaasti, mutta jokainen henkilö kuvataan täysipainoisesti ja elävästi, kertojan kommentointi luo kirjaan monta tasoa. Minusta kirjassa on mestarillinen ote: kirjan maailma on rikas, ajatuksia herää paljon ja tarinaa ei selitetä puhki.

Verrattuna sisäsuomalaisiin pula-ajan kuvauksiin Sundin kuvaamassa kaupungissa näkyy rannikkoseudun vauraus. 1940-luvun lopullakin kaupungin parempi väki käy pursiseuran tanssiaisissa, juo grogeja ja harrastaa kulttuuria. Tosin kulttuuriharrastus ulottuu kansan syviin riveihinkin: aktiivisesti toimivaan harrastajateatteriin haalitaan mukaan näyttelijöitä sieltä täältä. Teatterissa esitettävä Kolme sisarta luokin kirjan ydinkertomuksen, sillä esitykseen kytkeytyy onneton kuolemantapaus.

Kertojana on sodassa vammautunut ratavartija, jolla on apuna varis, joka pääsee sinne minne ratavartija ei. Välillä ratavartija liikuskelee kuvaamiensa henkilöiden rinnalla, välillä hän suhtautuu heihin fiktiona. Kertoja tunnustaa myös auliisti omat rajoituksensa, välillä puolueellisuutensakin. Kaikilta osin luotettavana häntä ei voi pitää.

Päähenkilöt ovat Kolmen sisaren rooleihin värvätyt naiset: topakka kansakoulunopettaja Ulla-Maj, hemmotellun lapsuuden ja nuoruuden viettänyt Maggi ja kaupungin paskakuskin tytär Iris, jonka teatteri tempaisee mukaansa. Jokaisen naisen elämänpolkua ehditään seurata vuosikymmenien perspektiivillä. Lukupiirissä jäin siihen käsitykseen, että Sund kirjoittaa teokselle jatkoakin, joten naisten vaiheisiin kenties pääsee vielä palaamaan.

Kirja oli runsas ja moniääninen, mutta ei raskas. Tarinaan oli mukava uppoutua ja kun pituuskin oli yli 500 sivua, ei kirja loppunut liian äkkiä kesken. Kerrassaan suositeltavaa luettavaa!

Käännöksestä

Helene Bützowin käännös oli todella luonteva, aivan kuin olisin lukenut suoraan suomeksi kirjoitettua kirjaa. Erinomainen käännös! Ainoastaan pari pientä yksityiskohtaa pani mietityttämään. Kirjassa esimerkiksi poltetaan vähän väliä "sikarisavukkeita", mutta onko tällainen termi vakiintunut käyttöön? Mahtaisiko kyseessä olla pikkusikari? Tällaiset detaljit ovat kuitenkin toisarvoisia, kun käännöksen kieli on kokonaisuutena soljuvaa.

Lue myös nämä:
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja
Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti

Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja Helsingin Kirjamessujen lukupiirissä

Kansi: Schildts & Söderströms.

Lauantaina osallistuin Helsingin Kirjamessujen lukupiiriin. Lukupiirejä järjestettiin messuilla jo toisena vuonna peräkkäin, joten tulkitsen että tapahtuma on koettu onnistuneeksi. Haastoin itseni ja menin mukaan kaksikieliseen lukupiiriin. Lars Sundin uutuudesta Kolme sisarta ja yksi kertoja keskusteltiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Olen itse täysin suomenkielinen, mutta olenhan minä opiskellut ruotsia koulussa, joten päätin esittää kaikki kommenttini ruotsiksi. Siinä onnistuinkin, toivottavasti edes jotenkin ymmärrettävästi. Kaksikielisyys toimi lukupiirissä älyttömän hyvin, sillä kaikki läsnäolijat tuntuivat ymmärtävän sekä ruotsia että suomea sen verran, että jokainen sai kommentoida millä kielellä huvitti eikä tulkkausta tarvittu.

Yleisöä oli paikalla mukavasti, tosin kenties kieliseikoista johtuen ihan täyteen saliin ei päästy. Paikalla oli lähes pelkästään naisia. Naisista koostui myös keskustelua alustamassa ollut Tapanilan kirjaston lukupiiri, jota veti Helsingin Sanomien kriitikkona ja kulttuuritoimittajana tunnettu Suvi Ahola.

Puolentoista tunnin keskustelu rönsyili mukavasti Tšehovista kansalaissotaan, murteista naishahmojen uskottavuuteen. Sund vaikutti erittäin joviaalilta seuramieheltä ja hän viljeli ihanaa itseironiaa. Kirjojensa omaelämäkerrallisuudesta puhuttaessa hän heitti, että hänen elämässään kaikki on tylsää paitsi lintubongausharrastus.

1940-luvulle sijoittuvassa kirjassa harrastajateatteri päättää esittää Kolme sisarta. Sen enempää spoilaamatta voinen sanoa, että erään henkilöhahmon kuolema on keskiössä. Monia lukupiiriin osallistuneita tämä jäi vaivaamaan todella paljon. Suvi Ahola kertoi aloittaneensa kirjan toiseen kertaan, että olisi saanut selville mysteerin vastauksen. Sund kertoi, että hänellä on mielessä jatko-osa kirjalle ja hän muisteli lukemaansa ohjetta, jonka mukaan kirjassa murhan pitää aina ratketa ja kertojahahmo ei saa olla murhaaja. Hän pahoitteli että oli hieman lipsunut tästä säännöstä ja nauroi sitten perään, ettei kerrokaan onko lipsunut säännön kummastakin osasta.

Kirjan Pohjanmaa-kuvaus herätti paljon keskustelua ja minusta erityisen kiinnostaa oli keskustelu kirjan kielestä ja murteesta. Minulla ei ole sen kummempia siteitä Länsi-Suomeen joten suomenkielinenkin Pohjanmaa on minulle vierasta - tosin kiehtovaa - aluetta, joten ruotsinkielinen Pohjanmaa vasta eksoottista onkin. Eräs turkulainen ruotsinkielinen osallistuja kommentoi, että hänestä kirjan ruotsinmurre oli ihanan värikästä, koska Turussa puhuttava suomenruotsi on kuulemma aika valjua. Suomennoksen taas arvioitiin noudattavan murreruotsia vain melko viitteellisesti.

Lisäksi puhuttiin paljon siitä, onko Pietarsaaren alue rikasta vai köyhää ja miten muuttuvat taloustilanteet ovat historian kuluessa vaikuttanut alueen asukkaisiin. Sund vielä huomautti, että hän ei missään vaiheessa kirjaa mainitse tapahtumapaikkaa nimeltä, mutta kuulemma kaikille on silti päivänselvää, että kirja sijoittuu Pietarsaareen. Aluetta on leimannut ajoittainen voimakas väestönkasvu, joka on johtanut milloin väkivaltaisuuksiin, milloin maastamuuttoon. Teollistumisen aikana kaupunkiin muutti sankoin joukon suomenkielisiä työläisiä Pohjanmaan Järviseudulta. Alueella on seurattu tiiviisti Ruotsin tiedotusvälineitä ja joskus Tukholma on tuntunut läheisemmältä kuin Helsinki.

Olen miettinyt, että voisin joskus haastaa ruotsintaitoani hieman lisää ja lukea jonkin suomenruotsalaisen romaanin alkukielellään eli ruotsiksi. Ehkäpä tohdin aloittaa vaikka jostakin Lars Sundin kirjasta? Kolme sisarta ja yksi kertoja tulee blogiini joskus marraskuun aikana ja kuitenkin ihan suomennoksena luettuna.

Olen näköjään edellisen kerran lukenut Lars Sundia joskus tosi kauan sitten, kun blogiin asti ei yhtään hänen kirjaansa ole vielä päässyt. Melko niukanlaisesti Sund-bloggauksia löytyi muutenkin, mutta kurkatkaapa odotellessanne vaikka Marjiksen bloggaus Sundin Onnellinen pieni saari -kirjasta.

Ps. Eräästä tämän postauksen kuvasta löytyy photoshoppausta. Kuka keksii mistä on kyse?

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Välskärin kertomuksia on kotimaisen kirjallisuuden ehdoton klassikko, jonka lukutoukat tietävät varmasti vähintään nimeltä. Lieneekö noloa vaiko nykypäivänä ihan tavallista, mutta minä pääsin Välskärin kertomusten imuun vasta nyt. Kiitos tästä kuuluu monelle taholle, mutta tärkein sysäys taisi olla Project Gutenberg, josta kirjan voi ladata ilmaiseksi lukulaitteeseen.

Olen Kindlelläni lukenut tähän saakka enimmäkseen englanninkielisiä tekstejä, joten päätin katsella myös suomenkielistä luettavaa siihen. Kindle-lukulaitetta myyvä Amazon pyrkii siihen, että Kindlen käyttäjät ostaisivat luettavaa vain Amazonista, mutta onneksi muualtakin saa luettavaa kun vähän näkee vaivaa. Latasin Välskärin kertomuksia 1:n Project Gutenbergista tietokoneelle, sitten lähetin tiedoston sähköpostilla Kindleeni Amazonin ohjeen mukaan ja kirja latautui lukulaitteeseen näppärästi.

Kindle on minulle "laukkukirja", eli lueskelen e-kirjoja julkisissa liikennevälineissä istuessani tai muissa tilanteissa, joissa on luppoaikaa. Välskärin kertomuksia oli ennakko-odotuksiani paljon vetävämpi ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Ensimmäinen osa kattaa jaksot Kuninkaan sormus, Miekka ja aura ja Tuli ja vesi. 

Kuten monet muutkin tiiliskiviromaaneina tunnetut 1800-luvun teokset, Välskärin kertomuksia ilmestyi alun perin jatkokertomuksena. Kolme perättäistä jaksoa muodostaa yhtenäisen tarinakaaren – voisiko sanoa tuotantokauden, nykyisen tv-kerronnan termiä lainatakseni. Topelius kirjoitti kertomuksensa ruotsiksi. Fältskärns berättelser ilmestyi vuosien 1853–1867 välisenä aikana, Juhani Ahon upea suomennos on vuosilta 1878–1882. Kansalliskirjaston sivuilta voi ladata teokset vuoden 1896 painoksesta skannattuna pdf-julkaisuna, josta oheinen upea kansikuva on peräisin.

Kehyskertomuksena on vanha välskäri, joka tarinoi kuulijakunnalleen. Välskärin rooli jää välillä pitkäksi aikaa sivuun ja hänen kertomuksensa on keskiössä. Seikkailu alkaa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin sodankäynnistä kolmikymmenvuotisessa sodassa. Talonpoikaissukuinen Kustaa Perttilä taistelee kuninkaan joukossa yhdessä monien muiden suomalaisten kanssa. Uransa nousujohteessa hän vaihtaa nimensä Berteliksi ja herättää huomiota urheudellaan. Tarina liikkuu Saksasta Suomeen ja mukana on tulinen kaunotar Regina, kavala jesuiittamunkki, riehakkaita sotureita, uskollinen imettäjä, hilpeä seuraneiti, tuima Korsholman linnan emäntä ja monia muita värikkäitä hahmoja.

Välskärin kertomuksista tuli monella tavalla mieleen Kolme muskettisoturia. Topelius on erinomainen tarinankertoja, joka kuvaa ihmisiä osuvasti ja lämpimästi. Kirja on hyvällä tavalla vanhanaikaisen tuntuinen: paatoksellinen isänmaallisuus, kansallishenki ja harras uskonnollisuus ovat aika kaukana nykylukijan arjesta, mutta Välskärin kertomuksissa nämä tunteet tuntuvat uskottavilta eivätkä tunkkaisilta. 

Kajaanin linna. Kuva: Hannu Mäkäräinen. Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0.

 

Erityisen mielenkiintoinen oli Kajaanin linnaan sijoittuva jakso. Näin Kainuusta kotoisin olevana linnanrauniot ovat tuttu paikka, mutta linnan historia ei ole ollut minulle mitenkään läpikotaisin tuttua. Topelius kuvaa kenties jännittävintä vaihetta linnan historiassa – historioitsija Johannes Messeniuksen vankeutta. Iäkäs Messenius esiintyy seikkailussa mukana Tulen ja veden jaksoissa. Topelius herättää Kajaanin linnan eloon upeasti!

Juhanin Ahon suomennos oli aivan ihana. Virkistävän elävää, monipuolista ja niin ikään nostalgisen vanhanaikaista, silti hyvää suomea. Kirja on digitoitu Project Gutenbergiin vapaaehtoistyönä, digitoinnin on hoitanut Tapio Riikonen. Muutama pieni kirjoitusvirhe on mukaan jäänyt, mutta onneksi niitä on vain vähän.

Aion ehdottomasti jatkaa jossakin vaiheessa Välskärin kertomusten parissa - olenkin jo ladannut toisen osan valmiiksi Kindleen. Helppo sisäänheitto Välskärin kertomusten maailmaan on myös Ylen kuunnelmasarja, jonka voi kuunnella Yle Areenan sivuilta.

Lue myös nämä:
Johan  Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat
Charles Dickens: Bleak House
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä