Maarit Verronen: Varjonainen

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Maarit Verrosen Varjonainen oli täysosuma. Minulla oli tuoreessa muistissa Verrosen kaksi viimeaikaista romaania, Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Molemmat olivat lähitulevaisuuteen sijoittuvia dystopioita, joista sain paljon irti mutta pientä huomauteltavaakin löytyi. Varjonainen on asetelmaltaan samankaltainen, mutta se ei sijoitu tulevaisuuteen vaan lähimenneisyyteen, 1990-luvun puoliväliin. Kirja imaisee mukaansa ja erikoislaatuinen jännite pitää otteessaan koko kirjan ajan - ja sitäkin kauemmin, sillä minä jäin lopetettuani pohtimaan monia seikkoja, jotka tuntuivat jättävän tulkinnanvaraa. Onneksi on Juonittelua-blogi, jonne pyysin keskustelunavausta Varjonaisesta ja aion mennä sinne miettimään tulkintoja, jotta tämä teksti säilyy spoilerivapaana. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Jenni S., Annami, Jori ja Arja.

Jos etsii luettavakseen jotain aivan ihanaa kirjaa, ei Varjonainen ole oikea valinta. Mutta jos etsii ylipäätään hemmetin hyvää kirjaa, niin siihen Varjonainen kyllä sopii. Päähenkilö, itseään Ainoksi kutsuva nainen, ei ole mikään miellyttävä ihminen, mutta samastuttava kyllä. Minäkertojana Aino on faktoja luetteleva havainnoija. Kielenkäytöstä tulee mieleen "koivuklapiproosa", sana, jolla monien suomalaisten mieskirjailijoiden tuotantoa on luonnehdittu. Minulle tuli myös mieleen, että Ainon kieli on "naistenlehtikielen" täydellinen vastakohta. Aino ei tilitä, ei avaudu, ei vuodata tunteitaan, ei jaa elämän suuria ja pieniä iloja ja suruja kenenkään kanssa. Aino toteaa ja toimii ja jää lukijan pääteltäväksi, mistä oikeastaan on kyse. Mitä pitemmälle kirja ehti, sitä enemmän minusta alkoi tuntua että Aino on epäluotettava kertoja.

Kirjan ajallisena maamerkkinä on Estonian uppoaminen. Verronen on valinnut tarinansa historiallisen kehyksen oivallisesti. Alussa mainitsemani dystopiapiirteet saavat luontevan selityksen henkilöhahmojen historiallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta. Tarinan sijoittaminen 2010-luvulle ei välttämättä olisi onnistunut kun sähköisiä viestintävälineitä käytetään nykyään paljon enemmän kuin 90-luvulla. Olennainen osa tarinaa kun on identiteeteillä leikittely ja tietojen vääristely, ja lankapuhelinten ja postikorttien valtakautena Ainolla on enemmän mahdollisuuksia hämätä ympäristöään.

Tarinan alussa paperiton Aino putkahtaa Suomeen, vain hieman rahaa ja tavaraa mukanaan. Hänellä on kuitenkin muutama tiedonjyvänen, joiden avulla hän voi lähteä rakentamaan elämäänsä alusta. Alussa Ainon taktiikkaan kuuluu, että hän ei suoranaisesti valehtele, kunhan nyt jättää oikaisematta kanssaihmisten oletukset. Verronen kuvaa hienosti, kuinka pienen moraalittomuuden ja raskaan rikoksen välillä ei tunnu olevan selvää rajaa, vaan yksi teko johtaa toiseen ja lopulta Aino on keittänyt melkoisen sopan.

Ainon tapa ottaa selvää asioista herätti monenlaisia ajatuksia. Koska olen itse istunut työtilanteissa lukuisissa myyntineuvotteluissa, en voinut olla ihailematta Ainon tapaa hankkia tietoa. Ainon kysymys- ja keskustelutekniikka on loistava: hän saa kerättyä ympäristöstään paljon hyödyllistä tietoa, mutta ei paljasta omia heikkouksiaan keskustelukumppanille. Lisäksi Ainon kautta Verronen tuntuu tekevän romaanistaan suorastaan käyttäytymistieteellisen tutkielman: hyvinvointiyhteiskunta toimii ihmisten luottamuksen varassa. Kun henkiinjäämisestä ei tarvitse taistella, on miellyttävää tulla ihmisten kanssa toimeen, ja tämä edellyttää luottamusta. Tavallisesta ihmisestä on mukava tulkita kanssaihmisten tekemisiä parhain päin: pienet aukot ja epäloogisuudet toisen tarinassa voi tulkita hyväntahtoisesti saumattomaksi osaksi kokonaisuutta, jos ei epäile toisen tarkoitusperiä.

Tässä kirjassa Verrosen eleetön ja puhdas kieli toimi todella hyvin. Lisäksi romaani on juuri sopivan mittainen: hieman yli 200-sivuisena kirja tuntui lyhyeltä kun edellinen lukemani romaani Pilvikartasto oli noin 600-sivuinen. Varjonaisen mitta on kuitenkin yhtä osuva kuin kirja itsekin: mitään ei ole liikaa ja mitään ei jää kesken. Ne langanpäät, joiden itse tulkitsin kaipaavan lisäselityksiä, on Verronen selvästi jättänyt auki tahallaan, täkyiksi lukijan omalle mielikuvitukselle.

Lisäksi paperittoman pakolaisen teema herättää paljon ajatuksia. Tahtooko Verronen sanoa, että vaikka henkiinjäämistaistelu rajojen yli paeten saattaa olla hyvinvointivaltion kasvatille scifi-henkinen uhkakuva, niin monille muille ihmisille tällainen on täyttä totta? Missä menevät parempaa elämää tavoittelevan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien rajat? Miten yhteiskunnan pitäisi reagoida?

Kirjan kansiliepeessä mainittiin Verrosen keräämät suurten kirjallisuuspalkintokisojen ehdokkuudet. Varjonaisen perusteella soisin Verrosen kisaavan palkinnoista myös tulevana talvena.

Lue myös nämä:
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Sari Peltoniemi: Hämärän renki