Liane Moriarty: Apples Never Fall

Kansi: Henry Holt and Co.

"Helping police with their investigations," murmured Teresa Geer as she carefully cut out article from that day's paper with the big kitchen scissors, as was her habit, even though her children teased her for it. It was strange how everyday habits like clipping newspaper articles had suddenly become antiquated.

 

Vuoden mittaan stressiä on välillä pukannut siihen malliin, etten ole aina jaksanut kunnolla keskittyä edes lukemiseen. Kun huomasin, että monivuotinen suosikkikirjailijani Liane Moriarty on ihan äsken julkaissut uuden kirjan, napsuttelin ostoksen saman tien Kindle-lukulaitteeseeni ja heittäydyin kirjan vietäväksi.

Moriartyn kaksi edellistä kirjaa, Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista  (alkukielellä Nine Perfect Strangers) ja Tavalliset pikku pihajuhlat (alkukielellä Truly Madly Guilty) olivat ihan ok luettavaa. Kumpaakin teosta vaivasi kuitenkin lievä väkinäisyys, vähän kuin kirjailija olisi puristanut mailaa pikkuisen liikaa teoksia työstäessään. Apples Never Fall oli näihin verrattuna mahtava täysosuma - Moriartya parhaimmillaan.

Kirja kertoo Delaneyn perheestä, jonka elämä on pyörinyt tenniksen ympärillä. Perheen äiti, seitsemänkymppinen Joy katoaa ja hänen neljä aikuista lastaan huolestuvat. Perheen isällä, Stanilla vaikuttaa olevan jotain salattavaa.

Kirja käsittelee tunnistettavasti perhesuhteita, sisaruussuhteita, rakkaussuhteita ja ystävyyssuhteita. Moriarty annostelee loistavasti ihmismielen pimeää puolta mukaan tarinaan. Edes Sydneyn keskiluokkaisissa kulisseissa kaikki ei ole pelkkää auvoa - jos verhoa raottaa, voi onnellisen arjen raoista löytää petoksia, valheita, julmuutta ja surua.

Moriarty osaa rakentaa todella vetävän ja koukuttavan juonen ja ahmin kirjan sellaista tahtia, että ihan harmitti kun kirja loppui. Olisin voinut olla uppoutuneena kirjan maailmaan vaikka kuinka kauan. Kiitos kirjasta, Liane Moriarty!

Lue myös nämä:
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Liane Moriarty: Nainen joka unohti
Liane Moriartya ahmimassa

Veikko Huovinen: Ronttosaurus

Kansi: Urpo Huhtanen / Otava.

- Sota, suursota, miettii Stalin. - Sota on minulle vastenmielistä. Miten kärsinkään, kun suomalaiset hyökkäsivät Neuvostoliiton kimppuun Mainilassa 1939. Minä en ole koskaan halunnut kenenkään maata, paitsi ehkä Puolan itäosat 1939 ja seuraavana vuotena Karjalan Kannaksen, Viron, Latvian ja Liettuan sekä Bessarabian ja pohjois-Bukovinan. Mutta periaatteessa olen viaton, olen syytön, täysin syytön!

Veikko Huovisen Ronttosaurus valikoitui luettavaksi osin alitajunnan johdattelemana, osin sattumalta. Olen pitkin koronakevättä miettinyt, että pitäisi lukea uudelleen Huovisen Lentsu. Sehän kertoo tarttuvasta flunssasta, jonka outona sivuoireena ihmiseen iskee vahva halu puhua suunsa puhtaaksi. Myös viimeksi lukemani kirja, Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, herätti halun lukea jotain samantyylistä. Muratan lakoninen, itkettävän hauska, yhtä aikaa yksinkertainen ja syväluotaava tyyli muistutti Huovisesta.

Mutta kun menin katsomaan kirjahyllyäni, hoksasin että eihän minullakaan olekaan Lentsusta omaa kappaletta. Niinpä tartuin Ronttosaurukseen, jonka olen joskus napannut talteen kaupungilta kirjankierrätyshyllystä. Hyväkuntoinen Suuren suomalaisen kirjakerhon painos on muuten siistissä kunnossa, mutta takakannessa on pieni tahra. Kirja on ilmestynyt vuonna 1976 ja se sisältää lyhyitä erikoisia.

Koska luin vähän aikaa sitten Liettuan historian ja sitä kirjoittaessani pohdiskelin, miksi koulussa ei puhuttu Baltian maiden miehityksestä, sähköistyin Ronttosauruksen ääressä kun tajusin että kyllähän näistä asioista joku on puhunut. Olen minäkin Ronttosauruksen lukenut ennen, ensimmäistä kertaa varmaan yläkouluikäisenä. Ehkäpä alitajuntani sähkötti minulle, että kyllä Sotkamon tarkka-ampuja kritisoi suomettumista. Tästähän eivät kaikki aikalaiset tykänneet.

Alun sitaatti on novellista Stalin vihassa. Neuvostoliiton miehitystoimet mainitaan myös Hankalissa illallisissa ja novellissa Isku yössä tehdään oikein kierros Suomenlahden etelä- ja itäosissa. Tarinassa salaperäinen mies vapauttaa Korkeasaaren eläimiä luontoon ja ilves lähtee liikkeellä yli jäätyneen meren: 

Seuraavana yönä ilves juoksee koko yön etelään. Se ylittää uimalla kolme laivaväylää. Aamuyöllä se tulee Naissaarelle Viron rannikolle ja saa saaliikseen fasaanin. Seuraavana yönä se nousee Viron mantereella Lahepean lahdella. Ilves kiertää idän puolella Baltiskin ja vaeltaa Piirsalun kautta Kullamaalle. Wiljandi- ja Hallistejokien viidakoissa se viettää pari viikkoa. Sieltä se menee Hallisten kautta Latvian puolelle Mattiaseen ja Dikelniin. Väinäjoen se ylittää maantiesiltaa pitkin. Maaliskuun alussa se tulee jo Liettuan puolelle. Viikon kuluttua se on jo Klaipedassa (ent. Memel). Se kulkee varoen Kurski Zalivia (Kurisches Haff) rajoittavaa kapeaa hiekkasärkkää pitkin lähelle Kaliningradia (Königsberg) . Sieltä se kääntyy takaisin pohjoiseen ja juoksee Tauragen, Rokiškisin, Pytalovon ja Ostrovon kautta kääntyen sitten luoteeseen.

Kaiken kaikkiaan Ronttosaurus oli erinomaista luettavaa. Olen Huovisen hyviä puolia hehkuttanut kyllästymiseen asti, mutta kerrataan vielä: mahtavaa kielenkäyttöä, pirullista huumoria, osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Ei tästä tarinaniskeminen parane!

Päätin nimetä kolme mielestäni parasta tämän kokoelman lyhyttä erikoista. Valinta ei ole helppo, mutta tehtävissä:

3. Lintuja elämänmuutoksen edessä. Kukapa ei voisi samastua happamaan kookaburraan, jota kyllästyttää toisten kookaburrien aivoton räkätys kuluneille vitseille.

2. May-Britt valitsee oikean tien. Mannekiini May-Britt tulistuu turhan herkästi ja kiroilee kuin merimies, ja siitä hänen herkkäsieluinen sulhasensa ei oikein tykkää.

1. Hankalat illalliset. Intohimoiset ruokakuvaukset sykähdyttävät aina ja vaikka työelämä on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa, pystyn täysin samastumaan pr-mieheen, jolle maksetaan hymyilemisestä ja pokkuroinnista kummallisissakin tilanteissa.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen
Veikko Huovinen: Lentsu
Veikko Huovinen: Rasvamaksa 

Liane Moriartya ahmimassa

Viime aikoina olen kaivannut viihdyttävää luettavaa ja joulukuun puolella ahmin kolmen romaanin verran Liane Moriartyn romaaneja. Olen tykästynyt Moriartyn vetävään tyyliin ja luin hänen tuotantonsa alkupäästä kolme toistaiseksi suomentamatonta romaania.

Three Wishes (2009)

Sydneyssä asuvat 33-vuotiaat kolmossiskokset Cat, Lyn ja Gemma painiskelevat elämän yllätyskäänteiden kanssa ja yrittävät tulla sinuiksi oman elämänhistoriansa ja tulevaisuudensuunnitelmiensa kanssa. Romantiikkaa, huumoria, pinnanalaista synkkyyttä ja elävää, kiehtovaa miljöökuvausta. Tietty esikoiskirjamaisuus näkyy, mutta ei pahalla tavalla.

The Hypnotist's Love Story (2012)

Hypnoterapeutti Ellen etsii miestä netistä ja tapaa kivan Patrickin, jolla on astetta ikävämpi exä - stalkkaava Saskia. Saskia roikkuu Patrickin kintereillä häiritsevällä tavalla, kunnes useamman kuin yhden ihmisen mitta täyttyy.

Kirjan tunnelma oli paikoin jopa pelottava, sen verran ikävältä stalkkaaminen tuntuu. Kokonaisuus oli kuitenkin vetävä ja kiehtova, hypnoterapian maailmaan sukeltaminen kiinnosti. Sivuhenkilöt olivat värikkäitä ja kiinnostavia.

The Last Anniversary (2010)

Suosikkini näistä kolmesta! 39-vuotias sinkku Sophie muuttaa ex-poikaystävänsä Thomasin pienelle kotisaarelle ja joutuu Thomasin suvun ympäröimäksi. Suku on rakentanut matkailubisneksen vanhan perhemysteerin ympärille, mutta vähitellen salaisuudet alkavat paljastua.

Mahtavia henkilöhahmoja, ihana miljöö, kiehtova mysteeri ja sen vähittäinen purkaminen. Linkkivinkki: kirjassa mainitaan usein Mary Celesten mysteeri.

Lue myös nämä:
Liane Moriarty: Nainen joka unohti
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Kansi: WSOY.

Ihastuin viime syksynä Liane Moriartyn "mammahömppään" ja ilahduin, kun postilaatikosta kolahti uusimman Moriarty-suomennoksen arvostelukappale. Nainen joka unohti tuli ahmaistua nopeaan tahtiin. Toivottavasti suomennoksia tulee pian lisää. Voisihan näitä lukea englanniksi, mutta on mukava lukea hyvää viihdettä hyvällä suomen kielellä ja kääntäjä Helene Bützow on tehnyt hyvää jälkeä suomennoksen kanssa. Tämä on erityisen ilahduttavaa, koska edellisten Moriarty-suomennosten kohdalla ihmettelin hieman viimeistelemätöntä kieltä.

Mammahömpältä tämä tuntuu siksi, että Moriarty kirjoittaa keski-ikäisten, perheellisten naisten maailmasta. Henkilögalleria ulottuu vanhoista nuoriin, mutta tässäkin kirjassa tärkeimmät henkilöt ovat neljänkympin kieppeillä.

Nainen joka unohti on hauska variaatio aikamatkailu-teemasta. Mitään yliluonnollista tässä ei ole, vaan aikamatkan tunne tulee siitä, että päähenkilö Alice menettää muistinsa. Edellisen kymmenen vuoden tapahtumat eivät tahdo palautua mieleen, vaan Alice tuntee olevansa esikoistaan odottava kolmekymppinen onnellisessa avioliitossa. Oikeasti hän on aviokriisin keskellä elävä kolmen lapsen nelikymppinen äiti, mutta hitsi kun edes omien lasten nimet eivät tahdo muistua mieleen...

Sympaattisen oloisesta kirjailijasta löytyy kaikenlaista lisätietoa hänen kotisivuiltaan.
 

Lue myös nämä:
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Jude Deveraux: Tunteiden talo

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Kansi: WSOY.

Luettuani Mustat valkeat valheet laitoin kirjastosta Hyvän aviomiehen varaukseen. Hyvä aviomies oli yhtä sujuvalukuinen, mukaansatempaava ja viihdyttävä kirja - Moriarty selvästi osaa asiansa laatuviihteen kirjoittajana! Lisää näitä, joko sitä mukaa kun Moriartya suomennetaan tai sitten alkukielisenä - tuotantoa rouvalla on englanniksi jo jonkun verran.

Hyvässä aviomiehessä seurataan kolmen keskiluokkaisen ja tavallisen naisen elämää. Cecilian, Tessin ja Rachelin kohtalot Sydneyssä kietoutuvat toisiinsa, kun menneisyyden synkkä salaisuus vaikuttaa omalla tavallaan jokaisen elämään.

Kirjassa oli osuvaa ihmiskuvausta, kiinnostavia juonenkäänteitä ja kiehtovaa miljöökuvausta Sydneystä. Mainio lukupaketti siis!

Käännöksestä

Helene Bützowin käännös on hyvää suomea, mutta jotkut pikku yksityiskohdat jättivät viimeistelemättömän vaikutelman. Eikö suomentajalle ole annettu tarpeeksi aikaa vai eikö oikolukija ole ollut hereillä? Takerruin muun muassa gluteiinittomaan - oikea termihän on gluteeniton. Ihmettelin myös kielikuvaa "Alice ihmemaassa" - vaikka Alice on eri suomennoksissa joko Liisa tai Alice, niin kielikuvan tasolla "Liisa ihmemaassa" on minusta vakiintunut suomeen. Samoin jäin miettimään "Valentinuksen päivää" - ystävänpäiväähän vietetään Suomessa jo hyvinkin näkyvästi.

Liekö tällainen sitten taas aivan pikkumaista nillitystä vai ei. Kääntäjien ahdingosta puhutaan paljon, joten minusta olisi kyllä kohtuullista, että käännöksille annettaisiin riittävästi resursseja, jotta suomennokset olisivat kielellisesti viimeisteltyjä.

Lue myös nämä:
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Marian Keyes: The Mystery of Mercy Close
Jennifer Weiner: Lainakengissä

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Kansi: Getty Images / WSOY.

Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet kopsahti postiluukusta kuin tilauksesta. Olin ehtinyt pitkin kesää mietiskellä, että olisi mukava lukea jotain tasokasta viihdettä - jotain Jennifer Weinerin tai Marian Keyesin tyylistä. Liane Moriarty ei ollut minulle entuudestaan tuttu nimi - muistan nähneeni hänen edellisen suomennetun teoksensa Hyvän aviomiehen jossain, mutta mitään ennakkokäsityksiä minulla ei ollut.

Vilkaisin arvostelukappaletta ja teksti vaikutti vetävältä - juuri sellaiselta helppolukuiselta mutta ei aliarvioivalta viihteeltä. Kirja tuli ahmaistua muutamassa päivässä ja laitoin jo Hyvän aviomiehen kirjastosta varaukseen.

Kirja sijoittuu Australiaan, sydneyläiseen Pirriween lähiöön. Keskiössä on nuori yksinhuoltajaäiti Jane, jonka poika Ziggy aloittaa esikoulun. Jane tutustuu räiskyvään Madelineen ja eteeriseen Celesteen, joiden lapset ovat samalla esikoululuokalla.

Vaikka pirriweeläisten elämä on päällisin puolin keskiluokkaista ja kunnollista, kuohuu pinnan alla isoja ongelmia. Moriarty käsittelee isoja teemoja, kuten koulukiusaamista ja seksuaalista hyväksikäyttöä, menettämättä kuitenkaan aurinkoista otettaan. Juuri tällaista hyvä viihde on: sopiva sekoitus kepeyttä ja painavaa asiaa.

Viihdyin Janen ja kumppanien parissa mainiosti ja tykkäsin Moriartyn huumorista. Ah, tekipäs tämän lukeminen hyvää - nyt lisää viihderomaaneita lukulistalle!

Ainoa miinus tulee järkyttävän rumasta kannesta. Katsokaa omin silmin kansikuvaa - aivan hirveä. Kamala harmaa tausta, ihmeellinen riemunkirjava kuvapankkikuva ja tikkukirjainmaista fonttia. Kannen perusteella tätä ei valitse luettavakseen varmasti kukaan.

Käännöksestä

Kirjan on suomentanut Helene Bützow. Suomennos on hyvää kieltä ja lukeminen oli miellyttävää. Joissakin pienissä yksityiskohdissa tuntui siltä, että käännöksessä oli ollut kiire. Tosin kun lukee kuulumisia suomentajien ja käännöskirjallisuuden ahdingosta, en ihmettele vaikka olisi ollutkin kiire. Mutta lukijana haluan suomennoksilta hiottua laatua ja toivon, että kokeneillekin kääntäjille annettaisiin resursseja tekstin viime silauksiin.

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja
Hilja Valtonen: Vaimoke

Max Barry: Jennifer Valtiovalta

Kansi: WSOY.

Kesäkuun lukupiirikirja oli Max Barryn Jennifer Valtiovalta. Kirja oli minulle nimeltä tuttu, mutta huomasin lukiessani, että olin varmaan sekoittanut sen johonkin toiseen kirjaan. Odotin jotain essee- tai tietokirjatyyppistä kapitalismikritiikkiä, mutta Jennifer Valtiovalta olikin fiktiota. Tyylilajiksi voisi kai nimetä toiminnallisen trillerin.

Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2003 ja se suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 2004. Kirjassa kuvataan dystooppista tulevaisuutta: suuryritykset ovat syrjäyttäneet julkishallinnon lopullisesti englanninkielisten maiden johtotehtävistä ja valtiovallan rooli on lähes merkityksetön. Suuryritykset palkkaavat omia asevoimiaan, pyörittävät omia kouluja omalla agendallaan ja kaikki, ihan kaikki, on kaupan.

Kirja oli varsin vauhdikasta luettavaa. Teksti oli elokuvakäsikirjoitusmaista: paljon toimintaa, melko vähän mitään päänsisäistä pohdintaa. Tämä olisi helppo siirtää valkokankaalle. Romaanien elokuvakäsikirjoitusmaisuus on minusta melko ärsyttävää, tuntuu kuin kirjailija jättäisi käyttämättä ison osan kirjoitetun tekstin mahdollisuuksista. Ylipäätään en ole mikään toimintaviihteen ylin ystävä, joten siinä mielessä kirja ei puhutellut minua kovinkaan paljon. Hyvänä puolena toki oli nopealukuisuus, tuntui että tekstiä pystyi ahmimaan, mikä on välillä kirjoille ihan mukava juttu.

Kirjan sanoma taas oli hyvinkin ajankohtainen. Länsimaissa eletään läpikaupallisessa maailmassa jo nyt, ja vaikka Barry kärjistää aihetta reippaasti, on lopputulos silti monin paikoin pelottavan uskottava. Tästä heräsikin lukupiirissä mukavasti keskustelua.

Koska lukupiirimme tapaan kuuluu kokoontua ravintoloissa ja kahviloissa, jäi kirjan sijaan mieleeni melkeinpä paremmin tämänkertainen kokoontumispaikkamme. Korkeavuorenkadulla sijaitseva Lungi Kortteliravintola oli akustiikan puolesta aika hälyisä, mutta ruoka oli maistuvaa ja miljöö mukava.

Käännöksestä

Jukka Saarikiven suomennos vaikutti hieman hätäiseltä. Kieli ei ollut kaikilta osin kovin viimeisteltyä. Kovin ihmeellistä kieltä teos ei varmasti alkuperäiskielelläkään tarjoa, koska tarinaa kerrottiin niin toimintavetoisesti. Olisin silti kaivannut suomennokseen vielä viimeistä tarkistuskierrosta ja kunnon loppusilausta.

Lue myös nämä:
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli  

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Kansi: Miika Immonen /Teos.

Johanna Sinisalon Linnunaivot katkaisi pienehkö lukujumin. Ahmaisin kirjan joulunpyhinä lähes yhdeltä istumalta. Sinisalo on taidokas tarinankertoja ja hän osaa koukuttaa lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Linnunaivot tarttui mukaan kirjastosta, mutta muistin lukeneeni siitä monia blogiarvioita. Ainakin Booksy, Tessa, Amma ja Ilse ovat tämän lukeneet ja haulla löytää paljon muitakin juttuja.

Oletin lukemani perusteella, että kirja olisi jonkinlainen kauhutarina, jossa linnut alkavat ahdistella vaeltajapariskuntaa. Ihan harhaanjohtava tämä mielikuva ei ollut, mutta varsinainen kauhutarina Linnunaivot ei kuitenkaan ole. Ympäristötietoisuus ja ekokatastrofin käsittely saavat enemmän tilaa.

Kirjassa vähän aikaa heilastelleet Jyrki ja Heidi lähtevät vaellukselle toiselle puolen maailmaa. He kiertävät Uudessa-Seelannissa ja Australiassa ja suuntaavat sitten Tasmanian etelärannikolle, kovien jätkien vaellusreitille. Jyrki on vaeltajana kokenut konkari, mutta Heidi on ensikertalainen. Sisunsa ja omien henkilökohtaisten syidensä vuoksi Heidi jaksaa kuitenkin rämpiä Jyrkin matkassa mukana.

Rinnakkaisena tarinana mukana kulkevat nimettömän kertojan puheenvuorot - tulkitsin puhujan Heidin veljeksi Jesseksi. Jesse on yksiselitteisen vastenmielinen hahmo, mutta kirjan lopussa aloin miettiä, että kenties tarkoitus on rinnastaa Jesse vaeltajien kohtaamiin älykkäisiin lintuihin. Kun ruoan saanti on liian helppoa, alkavat sosiaaliset pelit ja suoranainen kiusanteko kiinnostaa enemmän. Kenties sekä linnut että Jesse haluavat vain vauhdittaa luovaa tuhoa, polttaa kaiken vanhan maan tasalle, jotta kuona-aineet lähtisivät samalla?

Sinisalo on melkoisen kantaaottava kirjailija ja mikäs siinä. Hiukan saarnaavaksi Linnunaivojen teksti välillä menee, mikä vähän lässäyttää tunnelmaa, kun pääosin ollaan tiiviisti Jyrkin ja Heidin tunnelmien seuraajina. Hienosti Sinisalo kuitenkin peilailee vaeltajiensa pyrkimyksiä: jos ihminen haluaa löytää koskematonta erämaata, tuoko hän itse mukanaan tuhon siemenet? Jopa vaeltamiseen puhdasoppisesti ja aika tiukkapipoisestikin suhtautuva Jyrki joutuu tämän huomaamaan.

Onneksi Sinisalolla on laaja tuotanto, aion kyllä taas jossain vaiheessa napata jotain hänen kirjoittamaansa luettavaksi.

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld

Kansi: Vertigo.

Piipahdus Fennica Comicsilla takasi minulle jännittävän viikonlopun. The Unwrittenin uusin kokoomaosa Orpheus in the Underworld oli ilmestynyt. Saunan jälkeen olikin mahtavuutta avata merkkaripussi ja uppoutua sarjakuvaan! (Onneksi kirjablogiin voi kirjoittaa tällaisia tunnustuksia koska muut lukutoukat ymmärtävät tilanteen täysin.)

Faktan ja fiktion rajojen välillä painiskeleva sankarikolmikkomme Tom Taylor, Richie Savoy ja Lizzie Hexam hajaantui aiemmissa osissa. Onneksi kaikilla on kova halu päästä takaisin yhteen - se vaatii kuitenkin pääsyä tarinoiden maailmaan. Tomilla on onneksi kirjallista voimaa kuin lihaksi tulleella sanalla konsanaan ja niinpä hän päätyy Orfeuksen jalanjäljissä Haadekseen. Mutta hupskeikkaa, kuoleman valtakunnan hallitsijaksi onkin päätynyt eräs aiemmista osista tuttu jänis...

Maanpäälliset tapahtumat sijoittuvat Australiaan kuten seitsemännessäkin osassa. Lempinimellä Didge tunnettu poliisi joutuu selvittämään murhasarjaa, joka vaikuttaa zombien tekemältä. Richard on välillä epäillyn, välillä avustajan roolissa. Tomin perään päätynyt Danny Armitage näyttää joutuvan tärkeään osaan sarjan tulevaisuudessa...

En ole ihan varma, mitä tästä osasta pitäisi ajatella. Ainakin Orpheus in the Underworld oli todella viihdyttävä ja nappasi tiukasti otteeseensa. Viihdyttävyys ei sulje pois terävyyttä, moniulotteisuutta ja syvällisyyttä. Välillä piti pinnistellä, että pysyisi kirjallisuus- ja kulttuuriviitteissä kärryillä. Tulipa lukuvinkkikin: Joan Lindseyn vuonna 1967 ilmestynyt australialaisromaani Picnic at Hanging Rock. Kirja tuntuu sopivan liiankin hyvin The Unwrittenin teemaan eli siihen miten kaunokirjallisuus vaikuttaa reaalielämään: romaani on herättänyt vuosikymmenien ajan melkoisia salaliittoteorioita ja monet uskovat sen tapahtumien olevan totta, vaikka kirja on täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Lisää aiheesta voi lukea vaikkapa Sydney Morning Heraldin jutusta Hanging out for a mystery.

Tapahtumat saivat välillä melkoisen psykedeelisiä kierroksia ja tämä jätti jälkeensä hieman hämmentyneen olon. Kuolleiden valtakunnasta löytyi melkoinen määrä Tomin vanhoja tuttuja. Kuolleiden hahmojen henkiinherättäminen on minusta aika plääh, mutta jos ollaan antiikin Haadeksessa niin kieltämättä kuolleiden jälleennäkeminen sopii kontekstiin. Sen sijaan en ihan pysty hahmottamaan ison kuvan kehittymistä - mutta ehkäpä sitä selvennetään ensi osassa tai ainakin sitä seuraavassa. Orpheus in the Underworld kun päättyy lupaavaan cliffhangeriin - The Unwrittenin ja Fablesin maailmat törmäävät. Sitä odotellessa voin onneksi lukea tämän osan toiseen ja kenties kolmanteenkin kertaan, sen se ansaitsee.

Jos joku ei ole koskaan kuullutkaan The Unwrittenistä, niin näistä höpinöistäni ei varmaan kovin hyvää kuvaa sarjasta saakaan. Kannattaa kurkata bloggaukseni ykkös- ja kakkososasta, niin pääsee tähän loistosarjaan paremmin kärryille.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice
Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 7 - The Wound

Kuva: Vertigo

Kävin noutamassa suosikkisarjakuvani The Unwrittenin uusimman osan Fennica Comicsilta. Sarja on edennyt jo seitsemänteen kokoomaosaansa. Näppituntumalla veikkaisin, että nyt ollaan sarjan puolivälissä. Voin tietysti olla monella tavalla väärässä, sillä kuten maaliskuun sarjakuvamietteissäni totesin, jatkosarjakuvia saatetaan lakkauttaa tai jatkaa myös kaupallisten eikä vain taiteellisten syiden vuoksi. Toivottavasti The Unwritten kuitenkin jatkuu yhtä tiukkana sarjana kuin tähän asti - tämä sarja ei ansaitsisi tarpeetonta pitkittämistä eikä myöskään äkkinäistä lopetusta.

The Woundin lukeminen jätti samanlaisen olon kuin nelososa Leviathanin ensilukeminen. Tämä on suvantomaisempi ja episodimaisempi kuin edellisten osien huikea tykitys. Hyvään draamaan kuuluu toki sekä kiihkeitä että rauhallisempia kohtia. Itse asiassa The Woundissa päähenkilö Tom Taylor ystävineen on käytännössä sivuosassa. Tarina sijoittuu pääosin Australiaan ja enimmäkseen kertojana on poliisi Sandra Patterson. Hän selvittää outoja katoamistapauksia, jotka tuntuvat kytkeytyvän uskonnollisen kultin leviämiseen - nimittäin Tommy Taylorin kultin.

Upea Frank Miller -pastissi.

The Woundissa ratkaistaan  - ainakin osittain - monta aiempien lukujen mysteeriä. Pauly Brucknerin ja muutaman muun erittäin mielenkiintoisen sivuhahmon kohtaloista annetaan olennaisen tärkeää lisätietoa. Itse asiassa nyt minulla alkaa olla käsissä riittävästi aineksia tulkita lähes kaikki sarjan ensimmäisen osan arvoitukselliset kohtaukset. Mutta The Unwritten on niin monikerroksellinen, etten kuvittelekaan kaikkien pikku vihjeiden saavan vielä selitystään.

Kun Tom itse vihdoin pääsee esiin, selviää vaivihkaa, että kuutososassa ratkaistut ongelmat ovat omalla tavallaan poikineet uusia ongelmia. The Woundissa nämä ongelmat vasta pohjustetaan, joten veikkaan että seuraavassa kokoomaosassa on taas vuorossa vauhdikkaampaa äksöniä.

Erityispisteet The Woundille pitää antaa eräästä pienestä, mutta ratkaisevasta seikasta Sandra Pattersonin kohdalla. Sarjan yliluonnollis-mystiset piirteet ovat välillä menneet pikkuisen yli hilseen (kuten yliluonnollisella mystiikalla usein onkin tapana), mutta nyt eräässä käänteessä yhdistetään mystinen ja arkinen kerrassaan loistavasti.

Koska olen sarjan fani, on tämä bloggaus hyvinkin subjektiivista lätinää. Yhtä kaikki: kannattaa lukea. Sarjaa saa hyvinvarustetuista kirjastoista, kirjakaupoista ja verkkokirjakaupoista.

Lue myös nämä:
Frank Miller: Batman  - Yön ritari
Charles Dickens: Our Mutual Friend 1/4
J.M. Barrie: Peter Pan