Peter Kimani (toim.): Nairobi Noir

Kansi: Akashic Books.

In the time she has been here, she has learned to block out the monotonous chant of the hawkers, the hooting of the buses, the loud Afrobeat music seeping from the stores that sell not-so-original designer jeans and misspelled Timberland boots, and she roams inside her head. An uncaged animal running free in the wild.

 

Luin toissa vuonna Akashic Noir -sarjaan kuuluvan Addis Ababa Noirin ja sen innoittamana hankin luettavakseni Nairobi Noirin. Yhdysvaltalaisen Akashic Noir -konseptin ideana on synkkäsävyinen novelliantologia, joka on kustannustoimitettu laadukkaasti ja joka sijoittuu yhteen kaupunkiin. Homma toimii: kirjailijoiden kotiseuturakkauden ansiosta tapahtumapaikka herää eloon. Ja vaikka ainakin itselleni kenialainen kirjallisuus on jokseenkin vierasta, on tämä novellikokoelma helposti lähestyttävää luettavaa - arvelen konseptiin kuuluvan, että (yhdysvaltalainen) keskivertolukija pitää ottaa huomioon ja tarjoilla tarinat kohtuullisen sulavassa muodossa.

Eksotiikkaa ja erikoisuuksia riittää joka tapauksessa. Nairobi Noirin tarinat maalaavat kuvan kuohuvasta ja kaoottisesta suurkaupungista, jossa köyhyys tulee iholle ja rikkaat elävät muurien takana. Rikkaiden elämästäkin on kokoelmassa välähdyksiä, mutta suurin osa kirjoittajista kuvaa köyhiä nairobilaisia. On ahtaita slummeja ilman viemäröintiä, laittomia baareja, väkivaltaisia ja lahjuksia vailla olevia poliiseja, katulapsia, kulkukoiria...

Näin suomalaisesta näkökulmasta tarinat pursusivat yhteisöllisyyttä. Tarinoiden jännite rakennettiin usein tiiviin yhteisön ympärille. Ristiriitojakin oli: useammassakin tarinassa sivuttiin Keniaan suunnanneiden somalipakolaisten huonoa asemaa ja heidän kohtaamaansa syrjintää. Siirtomaa-ajan menneisyyttä käsiteltiin joissakin tarinoissa, mutta enimmäkseen huomio oli nykyajassa. Kirjan lukeminen oli kuin nojatuolimatkailua, niin elävä ja monipuolinen kuva nairobilaisista syntyi.

Antologia oli tasalaatuinen ja kovatasoinen. Minuun kolahtivat eniten Troy Onyangon A Song from a Forgotten Place, josta ylläoleva sitaattikin oli sekä Caroline Mosen Plot Ten. Siinä ratkotaan suljetun paikan murhaa. 

Tunnetasolla huomioni kiinnittyi tarinoista pursuavaan yhteisöllisyyteen ja elämäniloon, vaikka pohdin että tulkitsenko tällaista liikaa Afrikka-stereotypioiden kautta. Toivottavasti en: tarinoiden henkilöillä piisaa energiaa, elämäniloa, toiveikkuutta ja tulevaisuudenuskoa, vaikka elinolot olisivat kuinka karmaisevat näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. No, ehkä nairobilaislukijoille perisuomalaiset tarinat yksinäisyydestä, ahdistuksesta ja pessimismistä olisivat eksoottista luettavaa.

Kirjan lopputeksteissä esitellään kirjailijat ja sieltähän löytyikin myös linkki Suomeen: Wanjikũ wa Ngũgĩ on kirjoittanut mm. Maailman Kuvalehteen.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt pitkälti yli sata teosta, joten tiedän mistä etsin luettavaa, kun seuraavan kerran haluan lähteä kovatasoiselle nojatuolimatkalle suurkaupunkien sykkeeseen.

 

Lue myös nämä:
Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Muistojen kirja

André Brink: Valkoinen, kuiva kausi

"Sinä tarkoitat, että meidän olisi suljettava rivimme jokaisen häpeällisen ilmiön ympärille, niin kuin rugbyjoukkue suojelee pelaajaa, joka on hukannut housunsa kentällä?"

 

Nappasin André Brinkin Valkoisen, kuivan kauden ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä. Ennakko-oletukseni oli, että tämä on eteläafrikkalaisen Brinkin merkittävimpiä ja tunnetuimpia kirjoja. Kirja onkin palkittu Prix Médicis Etranger -palkinnolla ja Martin Luther Kingin muistopalkinnolla.

Vuonna 1979 ilmestynyt kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1981. Internet kertoo, että kotimaassaan Etelä-Afrikassa kirja kiellettiin välittömästi ilmestymisen jälkeen, ja Brink sai kirjalleen levikkiä kun maanalainen kustantamo teetti kirjasta painoksen.

Kirjailija Marianne Bargum on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Esipuheessa hän siteeraa Brinkin Tukholmassa pitämään puhetta, jossa sanotaan näin:

 

Silloinkin kun kirjailija liikkuu teoksissaan yhteiskunnan ja politiikan alueella, hän valitsee eri keinot kuin poliitikko tai lentolehtisten laatija. Vaikka hän osallistuukin yhteiskunnalliseen keskusteluun, hän ei alenna taidettaan päivänpolitiikan tasolle. Mikäli hän ottaa kirjailijantyönsä vakavasti, hän sulauttaa politiikan esteettiseen kokonaisuuteen.

 

Lukemani perusteella kehun, että Valkoinen, kuiva kausi täyttää tämän Brinkin määrittelemän ihanteen häkellyttävän hyvin. Kirja on samaan aikaan sekä ajassa ja paikassa kiinni että universaali. Totta on, että se kertoo eteläafrikkalaisesta rotuerottelusta, poliisin väkivaltakoneistosta ja toisinajattelijoiden vainoamisesta, mutta 2020-lukija voi lukea tarinaa myös oman elämänsä kuvana. Emmekö me kaikki hyväosaiset länsimaalaiset ole hieman kuin Etelä-Afrikan buurit: keskitymme henkilökohtaiseen elämäämme ja pyrimme aktiivisesti sulkemaan silmämme ympäröivän maailman epäoikeudenmukaisuudelta? Kuka tai ketkä uskaltavat ottaa syrjivän ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan ongelmat puheeksi samalla lailla kuin kirjan päähenkilö, kiltti ja vähän tylsä opettaja Ben Du Toit?

”Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla”, sanotaan. Tämä pätee täysin Beniin, jonka draaman kaari alkaa siitä, kun koulun siivooja Gordon kertoo hänelle poikansa katoamisesta. Ben on tukenut pojan koulunkäyntiä rahallisesti ja hän yrittää selvittää, mitä nuorelle Jonathanille tapahtui. Poliisin mukaan Jonathan kuoli väkivaltaisessa mellakassa. Mutta todisteet viittaavat siihen, että poliisit pidättivät Jonathanin ja pahoinpitelivät hänet kuoliaaksi.

Kun Ben kyselee Jonathanin perään, eteläafrikkalainen poliisikoneisto kääntyy häntä vastaan. Jonathanin kohtalosta jotain tietäneitä uhkaillaan, he saavat potkut töistä tai he katoavat. Silmukka kiristyy myös Benin kaulan ympärillä. Hänen lähipiirinsä ei lainkaan ymmärrä hänen käytöstään – miksi hän ei vain anna asian olla?

Kirjaa kuvataan kansiliepeessä dekkarimaiseksi, mutta minusta olennaista ei ole salaisuuden selvittäminen vaan Brinkin luoma tunnelma. Olen aiemmin Brinkiä luettuani kuvannut, kuinka valkoisten eteläafrikkalaisten elämä kuulostaa klaustrofobiselta. Aivan kuin hulppeita taloja ympäröivät muurit tukahduttaisivat pikku hiljaa asukkaansa. Tässä kirjassa totuuden etsiminen ja silmien avautuminen jakavat valkoisen buuriyhteisön. Kun Ben alkaa nähdä yhteiskunnan viat, hän ei enää pysty olemaan näkemättä niitä. Eikä haluakaan, hän haluaa kuunnella omaatuntoaan ja pyrkiä totuuteen. Useimmille hänen sukulaisilleen on kuitenkin helpompaa niellä virallisen politiikan selitykset ja uskoa siihen, että Etelä-Afrikka on hyvä maa kaikille.

Valkoinen, kuiva kausi on kirja, jonka lukemiseen ainakin minulla meni aikaa ja kirjaa piti makustella välillä, vaikka mistään erityisen paksusta kirjasta ei ole kyse. Tämä on laadukasta kaunokirjallisuutta, joka on kirjoitettu aikana, jolloin ”koukuttavuutta” ei tarvinnut tunkea väkisin romaaneihin. Ainoa pieni miinus on kirjan naiskuva, jota kritisoin samasta syystä kuin taannoin Orwellin 1984:ää: naiset tuntuvat välillä stereotyyppisen yksiulotteisilta miehisen katseen kohteilta. Tässäkin kirjassa nuoren viehättävän naisen tärkein ominaisuus tuntuu olevan se, että hän ehdottomasti haluaa seksiä väsähtäneen, keski-ikäisen ja tylsän päähenkilömiehen kanssa.

Tästä huolimatta suosittelen Valkoista, kuivaa kautta ja Brinkin tuotantoa laajemminkin korkeatasoista kaunokirjallisuutta arvostaville lukijoille.

Käännöksestä
 

Monesta hyvästä käännöskirjasta tuttu Seppo Loponen on asialla. Loposeen voi luottaa – hänen suomennoksensa ovat rikasta kieltä, hyvää suomea ja hän taitaa sekä kirjakielisen että puhekielisen rekisterin. Erinomaista työtä!

 

Lue myös nämä:
André Brink: Terroriteko
George Orwell: 1984
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Kun kirja löytää parinsa: Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ja Yaa Gyasin Matkalla kotiin

Kansi: Lauren Peters-Collaer / Tammi.

Vuosikausia Stella ilmestyi hänen uniinsa. Stella minkkiturkissa, Stella kyyhöttämässä kallionkielekkeellä, Stella kohauttamassa hartioitaan, hymyilemässä, pujahtamassa sisään ja ulos ovista. Aina vain Stella, ei ikinä äiti, kuin Jude olisi jopa unissaan kyennyt erottamaan nuo kaksi toisistaan.

 

Sain syntymäpäivälahjaksi toivekirjan, Brit Bennettin Mikä meidät erottaa, joka kuvaa ilmiötä nimeltä passing. En löytänyt termille suomennosta, mutta se esitellään toisessa yhteydessä, Kehrääjän sivulla "Opas sateenkaarisanastoon". Bennettin kirjassa se tarkoittaa ilmiötä, jossa afroamerikkalainen henkilö esiintyy valkoihoisena eivätkä valkoiset ymmärrä hänen olevan ei-valkoinen.

Kun vuosia sitten kuulin passing-ilmiöstä ensi kertaa, se kuulosti jotenkin jännittävältä ja eksoottiselta. Sittemmin asia on saanut mediatilaa eri yhteyksissä ja olen tajunnut, että kyseessä ei ehkä ole niin dramaattinen erikoisuus kuin ensin ajattelin. Kun mietin, olenko törmännyt asiaan elävässä elämässä, niin ehkäpä lähimmäksi ovat osuneet viihdesivustojen uutiset Sussexin herttuatar Meghanista. Kun näyttelijä Meghan Markle ryhtyi seurustelemaan Englannin prinssi Harryn kanssa, ei ainakaan minulla käynyt mielessäkään pitää Meghania tummaihoisena, vaikka hänen äitinsä on afroamerikkalainen.

 

Brit Bennett. Kuva: Emma Trim / Tammi.

Kaksossisarukset Stella ja Desiree erkaantuvat toisistaan, kun Stella loikkaakin rotuerottelun rajojen yli valkoisten puolelle. Mikä meidät erottaa -kirja tutkiskelee monin tavoin sitä, missä määrin "rotu" onkin vain sosiaalinen rakennelma. Onko kaikenlainen luokittelu stereotypioihin uskomista, lokerointia, ennakkoluuloja? Samalla kirja kuvaa sitä hintaa, jonka valkoiseksi ryhtyva maksaa vapauksistaan ja etuoikeuksistaan. Siteet perheeseen, sukuyhteisöön ja vanhaan viiteryhmään katkeavat. 

Bennettin romaani oli taidokas, mutta jotenkin se väljähti loppua kohti. Kirja oli lukemisen arvoinen, mutta ei aivan lunastanut odotuksiani, jotka olivat päässeet kehittymään melko suuriksi. Mutta kun hieman myöhemmin tartuin Yaa Gyasin esikoisromaaniin Matkalla kotiin, jota minulle suositeltiin HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä, sai Mikä meidät erottaa lisämerkitystä.

 

Kansi: Michael Lionstar / Otava.

Hän teki töitä kaiket päivät ja kuunteli etelän ääniä. Hyttysten jatkuvaa ininää, kaskaiden kirskuvaa siritystä, juoruilevien orjien puheensorinaa. Iltaisin hän palasi ja tamppasi olkipatjaansa niin että siitä pöllähteli tomua, joka otti hänet syleilyynsä.

 

Ghanassa syntyneen ja Yhdysvalloissa kasvaneen Yaa Gyasin esikoisromaani lienee ollut vuoden 2017 käännöskirjojen merkkitapauksia, mutta panen ruuhkavuosien piikkiin, etten itse ole tutustunut kirjailijaan aiemmin. Matkalla kotiin on kerännyt tukun palkintoja ja ylistäviä kritiikkejä, enkä ihmettele. Kirjassa on painava aihe - orjakauppa Afrikasta Amerikkaan ja häkellyttävän hyvin toteutettu vaativa rakenne. 

Kirja alkaa 1700-luvulta ja seuraa sukupolvi kerrallaan kahden sukuhaaran vaiheita. Toinen haara elää nykyisen Ghanan alueella ja toinen Yhdysvalloissa. Kirjaa siis voisi pitää jopa novellikokoelmana, koska joka luvussa on eri päähenkilö, eri aikakausi ja usein myös eri tapahtumapaikka. Aika usein tällaiset episodiromaanit alkavat vähän puuduttaa minua, mutta tässä on todella imevä ja vetävä tarina ja eri henkilöiden tarinoista muodostuu upea kokonaisuus.

Yaa Gyasi. Kuva Peter Hurley/The Vilcek Foundation 2020. / Otava.

Gyasi on kirjoittajana kuin taikuri: hän sai minut lukijana samastumaan joka ikiseen henkilöhahmoonsa ja onnistui näyttämään Yhdysvaltojen historiassa olennaisesti vaikuttavan rakenteellisen rasismin aivan erityisellä tavalla. Kirjan lukemisen jälkeen Mikä meidät erottaa alkoi näyttää loogisen jatkumon osaselta. 

 

Matkalla kotiin on parhaita pitkään aikaan lukemiani kirjoja - romaani, joka on enemmän kuin hetken ajankulua. Tällaisella kirjallisuudella voidaan muuttaa maailmaa. 

Käännöksistä

 

Mikä meidät erottaa on Maria Lyytisen suomentama ja Matkalla kotiin Sari Karhulahden suomentama. Kumpikin käännös on erinomaista jälkeä. Hyvää, kaunista kieltä, jossa teksti on ajateltu ja kirjoitettu suomeksi. Näitä voi lukea luottavaisin ja rauhallisin mielin. Kiitos!

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Michelle Obama: Minun tarinani
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir

Kansi: Akashic Books.

"I also had difficulty with English." It was the drunk. "I'm telling the truth; when it got too difficult for me, I hired a hopeless Indian guy to teach me for four hundred birr a month. A year later, the Indian had learned perfect Amharic and then we began to communicate really well."

 

- Sitaatti Bewketu Seyoumin novellista Under the Minibus Ceiling

 

HelMet-lukuhaasteen ratkominen eteni kohtaan 33: ”Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan”. Päätin, että haluan lukea jotain uutta, afrikkalaisen kirjailijan kirjoittamaa tekstiä. Googletin moderneja afrikkalaisia kirjoja ja jonkin listan kautta osuin Akashic Noir -sarjan kirjoihin. Sarjaa voi kuvata urbaaneiksi, tummasävyisiksi novellikokoelmiksi. Yksi teos sijoittuu yhteen suurkaupunkiin ja mukana on useiden tekijöiden novelleja. Afrikkaan sijoittuvia osia on jo viisi: Kenian pääkaupunkia kuvaava Nairobi Noir, Etiopian pääkaupunkia kuvaava Addis Ababa Noir, Nigerian pääkaupunkia kuvaava Lagos Noir, Marokon pääkaupunkia kuvaava Marrakech Noir ja Ghanan pääkaupunkia kuvaava Accra Noir.

Valitsin Addis Ababa Noirin sillä perusteella, että se oli ostohetkellä Amazonin edullisin vaihtoehto yllämainituista. Kokoelman toimittanut Maaza Mengiste on nimeltä tuttu kirjailija: hänen uusinta suomennettua romaaniaan Varjokuningas on arvioitu jonkin verran sekä mediassa että blogeissa.

En voi väittää olevani mikään Etiopian erityisasiantuntija – maasta tulee mieleen nälänhätäuutiset, muinaishistorian merkkihenkilöt ja erikoinen, pitkän historian aikana muotoutunut omaleimainen ortodoksikristillisyys. Toki arvelin, että kirjassa käsitellään jotain aivan muuta – afrikkalaisissa suurkaupungeissa on paljon väkeä, jotka elävät huoletonta ja urbaania arkea, aivan kuin länsimaissakin. Turistifiiliksiä Addis Abebaa kohtaan voi nostattaa vaikka tämän African Insider -kanavan videon "Discover Ethiopia's Addis Abeba - The Beautiful Capital City of Africa" avulla YouTubessa:

 

Lähes poikkeuksetta moitin novelli- ja esseekokoelmia epätasaisuudesta. Addis Ababa Noir kuuluu poikkeusten joukkoon - sitä voi kehua tasalaatuisuudesta. Kirjan jälkisanoissa kustantaja Johnny Temple kuvailee, että tiukka kustannustoimitus on pitkään jatkuneen Noir-sarjan laadun tae. Lukijana kiitän tätä johdonmukaista linjaa ja arvelen, että voisin lukea muitakin Akashic Noir -sarjan osia ja luottaa saavani laatua.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa, Past Hauntings, tuntuu pehmeältä laskulta, sillä sen neljässä novellissa päähenkilö katsoo Etiopiaa osin ulkopuolisin silmin. Tarinoiden päähenkilöt ovat esimerkiksi Etiopiasta lähteneiden pakolaisten jälkeläisiä palaamassa juurilleen tai ulkomaalaisia. Muissa kolmessa osassa näkökulma syvenee tiukemmin paikalliseen ja Addis Abebaa katsotaan sisältäpäin.

Joitakin lähihistorian tapahtumia mainitaan siellä täällä. Vuoden 1974 sotilasvallankaappaus, joka käynnisti 30-vuotisen sisällissodan, on selvästi jättänyt jälkensä etiopialaisten kollektiiviseen tajuntaan. Dergiksi kutsuttu sotilasjuntta väkivaltakoneistoineen teki tuhoisaa jälkeä. Pakolaisuus on toinen teema ja näin suomalaisena oli tarpeen lukea syitä, miksi ihmiset lähtevät kotimaastaan pakolaisiksi. Etiopian kulttuurinen moninaisuus käy myös hyvin selväksi – maassa on useita kansallisuuksia ja kieliä ja ryhmien välillä on monenlaisia jännitteitä.

Monessa novellissa oli viehättävää absurdiutta. Tapahtumat irtoavat arkijärjen kahleista eikä tilanteita aina edes yritetä selittää. Toisaalta Acashic Booksin tiukahkon tuntuinen konsepti ja englanniksi julkaiseminen tekee sen, että etiopialaistarinat ovat länsimaalaisellekin helposti lähestyttäviä.

Kokoelman paras tarina oli mielestäni Sulaiman Addonian A Night in Bela Sefer. Siinä yhdistyy pari todella ajankohtaista teemaa: sukupuolen moninaisuus ja slummielämä. Hökkelislummin tunnelma on todella elävästi kuvattu ja arvelen Addonian pystyneen ammentamaan tosielämän kokemuksista. Internet kertoo Addonian hämmästyttävistä elämänvaiheista: pakolaislapsi päätyi Britanniaan ja siellä ammattikirjailijaksi. Nykyään Brysselissä asuvalta Addonialta on julkaistu kaksi romaania, joita voisin vähintään vilkaista, niin vaikuttava lukuelämys novelli oli.

Hyvänä kakkosena tulee Lelissa Girman Insomnia, jonka vaikuttavimmat kohtaukset iskevät polttoraudan tavoin. Unettomuudesta kärsivä mies vaeltaa kuppilasta toiseen ja muistelee elämäänsä, joka ei ole ollut kaunista. Lelissa Girmasta en löydä juuri lisätietoja netistä - kirjan esittelyosiossa hänet kuvataan Addis Abebassa asuvaksi toimittajaksi, joka on julkaissut amharan kielellä viisi kirjaa.

Synkistä aiheista huolimatta kokoelmassa on paljon piristävää ja hauskaa. Kirjan Addis Abebasta löytyy omakustannerunokokoelmia julkaisevia baristoja, bilettämiseen panostavia nuoria naisia, tunnollisia yliopisto-opiskelijoita ja huolehtivia sukulaisia.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä 72 osaa ja löytyypä listalta myös Helsinki Noir. Se on ilmestynyt myös suomeksi Liken kustantamana.

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Muistojen kirja
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Petina Gappah: Muistojen kirja

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.

Evernice meni nurmikolle viiden lapsenmurhaajan seuraan, jotka kikattelivat kuunnellessaan.

"Minä olen oikeussalitoimittaja", yksi heistä sanoi. Hän nousi ruohikolta ja meni Jimmyn ja Verityn luo.

"Ja minä olen viitossalin naispoliisi, se joka näyttää aina siltä kuin haisisi mädältä sipulilta", Manyara sanoi. Hän väänsi suuntaan oikealle. Häntä katselleet naiset nauroivat hersyvästi.

Olen koko Euroopan lailla seurannut viime päivinä henkeä pidätellen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mannerlaatat tuntuvat liikkuvan.

Onneksi myös näinä aikoina lukeminen antaa jaksamista. Löysin viime vuonna zimbabwelaisen Petina Gappahin kirjat ja erityisesti Pimeydestä loistaa valo teki huikean vaikutuksen. Muistojen kirja on ilmestynyt sitä ennen, suomennos on vuodelta 2017.

 

Kirjan takakanteen on nostettu Financial Timesin kritiikkisitaatti:  "Se, että Gappah onnistuu yhdistämään synkeän todellisuuden ja viehättävän kerronnan, tekee hänestä kirjailijan, joka kannattaa tallettaa mieleen ja sydämeen." En tämän paremmin osaisi tiivistää Gappahin viehätysvoimaa: kirjat kertovat kamalista asioista, mutta ovat kuitenkin lämpimiä ja hauskoja.

Muistojen kirjassa kertojana on Memory, jonka kohtalona on albiinous. Albiinoksi syntyminen vaikuttaa olevan suhteellisen yleistä - netistä löytyy jopa Afrikan albiinojen oma sivusto. Memory on nähnyt Zimbabwen köyhän ja vauraan puolen: hän on asunut lapsena köyhässä lähiössä ja nuoruutensa varakkaassa valkoisessa kodissa. Mutta tarinaansa hän kertoo vankilasta käsin, sillä hänet on tuomittu kuolemaan murhaajana.

Vaikka juonessa riittää käänteitä, oli kirjan tunnelma minusta tärkein. Vankilan löyhkän melkein tuntee, zimbabwelaisen lähihistorian absurdit, tragikoomiset tai pelkästään traagiset käänteet tulevat tutuksi ja Memoryn tapa kertoa panee kyseenalaistamaan muistin ja muistojen luotettavuutta.

Yritin etsiä onko Gappahilla omaa kotisivua, jossa kenties kerrottaisiin onko häneltä tulossa uutta kirjaa, mutta löysin vain kustantamojen ylläpitämiä sivuja. Gappah on kuitenkin aktiivinen twiittaaja tilillään @VascoDaGappah. Häntä pääsisi kuulemaan kenialaisilla Heroe-kirjamessuilla 5.-7.5.2022. Ehkä laitan nämä kirjamessut myös haavematkojen listalle.

Lukiessani ryhdyin myös googlettamaan tietoja Zimbabwesta. Minussa heräsi toive päästä joskus käymään Zimbabwessa. Tutustumisen jälkeen tajusin, että en ollut edes osannut sijoittaa Zimbabwea kunnolla kartalle. Olin mieltänyt Zimbabwen jonnekin Kenian ja Tansanian seudulle, mutta sehän on paljon etelämpänä: naapurimaat ovat Etelä-Afrikka, Mosambik, Sambia ja Botswana. Pinta-alaltaan Zimbabwe on hieman Suomea suurempi.

Käännöksestä

Suomentaja Tero Valkonen saa minulta täydet pisteet käännöksestä. Kaunista, elävää ja rikasta suomea. Tätä oli ilo lukea.

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
André Brink: Terroriteko

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.

Vaikka on niinkin, sanoin hänelle, että äitini, joka oli sulttaanin liwalin suria ja kokki, kertoi minulle, että Omanissa on ihmisiä, vuorilla asuvia alkuasukkaita, jotka osaavat tehdä kanasta tai kokonaisesta vuohesta aivan ennennäkemättömän aterian pelkillä kuumilla kivillä ja vain suolalla maustettuna, mutta minä en ole Omanin vuoristokansaa, en. Minä olen Halima, enkä pysty kokkaamaan juhla-ateriaa kivistä, suolasta ja tyhjästä.

Petina Gappah on nero. Ihastuin hänen tyyliinsä luettuani toukokuussa novellikokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta. Romaani Pimeydestä loistaa valo ilmestyi sekä alkukielellä englanniksi että suomeksi käännettynä vuonna 2019 ja tuoreeltaan siitä kirjoittivat mm. Lumiomena ja Kirsin Book Club. 

Nerokasta on se, miten kepeästi ja vaivattomasti Gappah kertoo tarinaa, johon lataa todella isoja teemoja ja ajatuksia. Pimeydestä loistaa valo kertoo tutkimusmatkailija David Livingstonen ruumiin kuljettamisesta sisämaasta rannikolle. 

Jos kouluhistoriasta ei mitään muuta ole jäänyt mieleen, arvelen useimmille suomalaisille kuitenkin iskostuneen jonkinlaisen mielikuvan "löytöretkeilijöistä". Siis valkoisista eurooppalaisista miehistä, jotka purjehtivat laivoillaan Afrikkaan, Amerikkaan, Aasiaan tai Australiaan ja sitten heidän julistettiin löytäneen sitä ja tätä. Gappahin kirja sai minut pohtimaan, kuinka läpitunkevan rasistista tällainen löytöretkeilytarinointi onkaan. Olen kuullut usein väitteen, ettei Suomella ole mitään kolonialistisia rasitteita koska Suomella ei ollut siirtomaita, mutta rohkenen olla eri mieltä. Tarinat, mielikuvat, populäärikulttuurin kuvasto ja viihde ovat Suomessakin raskaasti rasitettuja kuvastolla ja mielikuvilla savimajoista, viidakoista, oppimattomuudesta jne. 

Pimeydestä loistaa valo purkaa tätä kuvastoa hyvin hienovaraisesti ja antaa näin lukijalle todella paljon pureskeltavaa. Selväksi tulee, että 1800-luvun Itä-Afrikka on ollut ihan ilman eurooppalaisia tutkimusmatkailijoitakin todella monikulttuurinen, kansainvälinen ja pitkän historian alue. Paitsi että alueella asui useita kieliä puhuvia ja eri kulttuureita edustavia afrikkalaisia kansoja, oli vuorovaikutus Arabian niemimaan ja Intian kanssa pitkää ja rikasta.

Tarinaa kertovat kokki Halima ja brittiläisen koulutuksen Intiassa saanut vapautettu orja Jacob Wainwright, joka on koulussa nimetty uudelleen englantilaisittain. Kummallakin romaanihahmolla on historiallinen esikuva. Livingstone kirjoittaa päiväkirjassaan Halima-kokistaan. Skannattua päiväkirjaa voi lukea Livingstone Online -sivustolla. Romaanissa Jacob Wainwright kirjoittaa omaan päiväkirjaansa matkakertomusta ruumiin kuljettamisesta. Jälkisanoissa Gappah viittaa oikean Jabob Wainwrightin päiväkirjan julkaisemiseen vuonna 2019. Gappah ei tätä päiväkirjaa ehtinyt hyödyntää lähdeaineistona romaanissaan, johon hän keräsi aineistoa ja teki tutkimusta parinkymmenen vuoden ajan. Oikean Wainwrightin päiväkirjasta kertoo The Guardian ja digitoitu päiväkirja on luettavissa Livingstone Onlinessa. 

Joskus historiallisissa romaaneissa laajamittainen taustatyö näkyy möhkälemäisinä "infodumppeina", mutta tässä ei. Pimeydestä loistaa valo on rikas, hengittävä kokonaisuus, jonne uppoaa kuin lämpimään veteen. Ja koska historialliset romaanit tyypillisesti kertovat jotain omasta ajastamme, on helppo lähteä tekemään omia johtopäätöksiä siitä, mitä kirja kertoo omasta ajastamme. Siitä, että on aika kuulla muidenkin kuin valkoisten miesten tarinoita. 

Kirja on tällä hetkellä kahdeksalla eurolla tarjouksessa Werner & Jarl -kirjakaupassa, joten äkkiä alelaaria tyhjentämään. Itse klikkailin juuri ostoskoriini samasta paikasta Gappahin Muistojen kirjan. Sen jälkeen pitääkin odottaa, että Gappahilta julkaistaisiin uutta tuotantoa. Julistaudun kahden luetun kirjan jälkeen odottavaksi faniksi.

Käännöksestä

 

Kokenut suomentaja Aleksi Milonoff on tehnyt upeaa työtä käännöksen parissa. Jacob Wainwrightin itsetietoinen ja mahtipontinen päiväkirjatyyli, jota sävyttää aivopesun kaltaisesti omaksuttu kristinusko ja englantilaisuuden ihailu, on mahtavaa luettavaa. Suulas ja itsevarma Halima-kokki nousi kuitenkin suosikikseni ja hänen rempseä puheenpartensa on Milonoffin tulkitsemana mahtavaa luettavaa. Kenties ainoan pienen ihmettelyn koin, kun hurskas Jacob viittaa Hesekielin kirjan "aasin lihaan". Jäin miettimään, olisiko "aasin elin" ollut sopivampi termi, tätä käytetään ainakin vuoden 1992 Raamatun käännöksessä.

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Toni Morrison: Tervanukke

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta

Kansi: Tuija Kuusela / Tammi.

Sitten äitini tuli siihen tulokseen, että ongelma oli nuoruus eikä vieras veri; tytöt olivat liian nuoria, liian kokemattomia. Meille löytyikin äitiä paljon iäkkäämpi nainen, jota kutsuimme englantilaisittain Auntieksi, tädiksi, koska hän ei ollut sukulainen mutta oli liian vanha teititeltäväksi edes Sisi-etuliitteellä, ja jota mummi huonokuuloisuuttaan kutsui Kauntieksi. Kerran Kauntie nukahti puoleta päivin ja unohti hakea Munyan koulusta, jolloin veljeni meni pyydystämään nuijapäitä Chisipite-joesta, kaatui ja teloi suunsa sillä seurauksella, että hän menetti yläetuhampaansa ja Kauntie työpaikkansa. Ja niin me päädyimme SisiBlandinaan, joka puhui yhtä vahvaa karangaa kuin mummini, ja kahden vuoden kuluttua tuntui kuin hän olisi asunut meillä aina.

 

Petina Gappahin nimi on jäänyt mieleen kiittävistä arvioista. Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta osui silmiin kirjaston suositteluhyllystä. Blogeista löytyy Gappah-arvioita: Inahdus on lukenut Tanssimestarin, Kirsin Book Clubissa on luettu Pimeydestä loistaa valo, samoin Lumiomenassa.

 

Kirja ylitti odotukseni - se oli piristävä, mukavan tempoileva, paikoin absurdin hauska. Novellikokoelman punainen lanka on arki diktaattorin hallitsemassa Zimbabwessa, jossa käsistä lähtenyt inflaatio romauttaa monen tavallisen ihmisen arjen. 

Gappahilta on suomennettu muitakin teoksia ja ainakin Pimeydestä loistaa valo vaikuttaa todella kiinnostavalta. Hieman kritisoin Tammen Keltaisen kirjaston painoksiin tehtyjä kuvakansia: Tanssimestarin uudempaan painokseen on pantu seeproja ja kirahveja ja muuta varsin kliseistä Afrikka-kuvastoa. Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta kuvaa kuitenkin pääosin urbaania ympäristöä: suurkaupunkeja, lähiöitä tai edes kyliä. Villieläimet eivät ole missään roolissa novelleissa.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Seppo Loponen on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä. Kieli on luontevaa. Rönsyily ja monikielisyys tekevät kielestä rikasta.

 

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä 
André Brink: Terroriteko
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - Love in Yop City

Kansi: Drawn & Quarterly.

Aya-sarjakuvan englanninnosten ilmestymisjärjestys oli minulle hieman mysteeri, mutta onneksi Hdcanis valotti asiaa taannoin kommentissaan. Aya - Love in Yop City kokoaa yksien kansien väliin ranskankielisen alkuteoksen nelos-, vitos- ja kutososan. Yli 300-sivuisessa paksukaisessa riittikin iloa moneksi illaksi.

Kirjan paksuuntumisen myötä tarinakin syvenee syvenemistään. Tämän luettua sarjan aloitusosa tuntuu melko kevyeltä - osa osalta mukaan on tullut painavampia teemoja. Mutta Ayan henkilöhahmot ovat ehtineet muutenkin tulla läheisiksi, joten tuntui hyvältä saada uusiakin puolia heidän elämästään.

Kuva: Drawn & Quarterly.

Ayassa viehättää erityisesti henkilöhahmojen letkeä huumori, johon yhdistyy yllättävän teräviä yhteiskunnallisia viittauksia. Esimerkiksi perheen aputyttö Féli osoittautuukin lapsikaupan uhriksi - hänen köyhä isänsä myi hänet Ayan perheelle, mutta alkaa havitella Féliä takaisin kotikylään. Ayan isä vaatii Féliä takaisin perusteena, että on kohdellut tyttöä kuin omaa lastaan. Tällaista mielikuvaa ei sarjasta aiemmin ole syntynyt, vaikka Aya ja Féli hyvissä väleissä ovatkin.

Kuva: Drawn & Quarterly.

Kapinallinen Moussa onnistuu yllättämään vanhempansa, rikkaat Sissokot, perusteellisesti. Ranskaan lähtenyt kampaaja Innocent totuttelee eurooppalaiseen elämään. Aya itse taas on niin tottunut ratkomaan muiden ongelmia, että ihan hätkähdytti kun hän joutuukin itse isojen ongelmien keskelle. Apua onneksi löytyy ystäviltä Adjoualta ja Bintoulta.

Lisäksi kuvioon ilmestyy mukava nuori mies, joka voisi hyvinkin olla Ayalle sopiva Prinssi Uljas...

Ayaa ja hänen lähipiiriään jää suorastaan ikävä, mutta onneksi sarjakuvien pariin voi palata myöhemmin uudestaan. Lisäksi täytyy joskus ehdottomasti kokeilla albumeissa esiteltyjä norsunluurannikkolaisia reseptejä!

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya of Yop City
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - The Secrets Come Out

Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - The Secrets Come Out

Kansi: Drawn & Quarterly.

Aya-sarjan kolmannessa osassa The Secrets Come Out on aiempia osia synkempi kansikuva ja myös kansien välistä löytyy synkempiä teemoja. Yleisfiilis on edelleen kuitenkin aurinkoinen, hyväntuulinen ja letkeä, vaikka aiempaa vakavampia teemoja nostetaan esiin.

Näitä ovat mm. homoseksuaalisuus ja moniavioisuus. Aya ystävineen joutuu pohtimaan, hyväksyvätkö he isiensä salaiset rakastajattaret tai uudet vaimot, vaikka vanhempi norsunluurannikkolaisten sukupolvi pitää tällaista tavallisena elämänmenona. Järkevän Ayan menevät ystävät Adjoua ja Bintou joutuvat kumpikin pohtimaan muunkinlaista vastuunkatoa. Adjoua miettii parasta keinoa elättää lapsensa ja Bintou puolestaan haaveilee menolipusta Ranskaan komean poikaystävänsä Grégoiren siivellä. Omien värikkäitten käänteidensä vuoksi Bintou pääsee myös rökittämään Ayaa ja syyttää häntä sinkkuna pysyttelemisestä.

Joidenkin henkilöhahmojen kehitys oli mainiota, esimerkiksi hieman hölmö maalaispoika Hervé on kehittynyt hienosti sarjan aikana. Tässä osassa hän on osaava autokorjaaja. Ayan perheen aputyttö Feli taas menestyy Miss Yopougon -kisoissa.

Kirjan lopussa varaudutaan seuraavaan osaan hyvällä ”pikakelauksella”, luodaan nopeilla välähdyksillä asemia seuraavaa osaa varten. Ja tässäkin osassa on lopussa pari ihanan tuntuista ruokaohjevinkkiä. Täytyisi kokeilla joskus kokata norsunluurannikkolaisittain Ayan ohjeiden mukaan.

Ayalla näkyy olevan vientiä myös kirjastossa, pitääkin kiirehtiä palauttamaan tämä opus seuraavan varaajan saataville.

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä  
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya of Yop City
Nura Farah: Aavikon tyttäret

Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya of Yop City

Kuva: Random House.

Kirjaston sarjisosastolla törmäsin Ayaan ja päätin palata norsunluurannikkolaisen neitosen seuraan. Luin sarjan avausosan Aya  - elämää Yop Cityssä nelisen vuotta sitten, mutta valitettavasti sarjan suomentaminen ei ole jatkunut. Onneksi kirjastossa on sarjan englanninnoksia. Oli vaan hieman kaivelua, että missä järjestyksessä sarja oikein etenee. Tässä ohjeita:

Ykkösosa Aya - elämää Yop Cityssä on englanniksi joko Aya de Yopougon tai Aya: Life in Yop City. Kakkososa on Aya of Yop City. Kolmososa on Aya: the secrets come out. Nelososa on Aya: Love in Yop City. Ilmeisesti osia on yhteensä kuusi, näistä ainakin kolmos- ja nelososa löytyvät myös HelMet-kirjastosta.

Ayaa on muuten luettu mukavan paljon kirjablogeissa - ainakin Nenä kirjassa, Kirja joka maasta, Kirjava kammari ja Kirjava kukko ovat tutustuneet Ayaan ystävineen.

Kakkososa jatkaa - tattadaa - siitä, mihin ykkösosa jäi. Ayan ystävän yllätysvauvan isää spekuloidaan ja Miss Yopougon -kilpailu vetää osallistujia puoleensa. Aya on ystäväpiirinsä järkevin ja tasapainoisin nuori nainen, hänen lähipiirinsä on enemmän tai vähemmän kouhottavaa. 1970-luvun Norsunluurannikon elämään näyttää kuuluvan sekä olutbrändin lanseeraamista, Ranskan-matkasta haaveilua ja opiskelutoiveita.

Sarjakuva on täynnä mainioita hahmoja, huumoria, ihmissuhdekäänteitä ja mukavaa ennalta-arvaamattomuutta. Ihanan rentoa luettavaa. Näitä lisää!

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä 
Nura Farah: Aavikon tyttäret
Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Kansi: Timo Numminen / Otava.

Nura Farahin Aavikon tyttäret herätti kiinnostukseni lehdistötiedotteen kautta. Ensimmäinen suomensomalin suomeksi kirjoittama romaani! Hatunnosto Nura Farahille tästä teosta. Kirja on kiinnostanut monia muitakin bloggaajia, linkitän tässä Kirsin, Taikan, Susan ja Mari A:n. Yle Areenasta löytyy Farahin haastattelu, samoin Uudesta Suomesta.

Kirja oli ristiriitainen mutta voimakas lukukokemus. Kielestä kiinnostuneena lukijana tarkkailin ensinnäkin paljon kieltä. Alkulehdillä kiitetään kustannustoimittajaa kieliasun hiomisesta. Pilkunviilaajana pitänee huomauttaa, että loppusilaus on jäänyt silti puuttumaan, kirjassa on jonkun verran kielivirheitä. Tämä on kuitenkin vähemmän tärkeää kuin sen pohtiminen, miten kieli ja kulttuuri linkittyvät toisiinsa. Muun kuin suomea osaavan asuvan somalikirjailijan romaani tulisi varmasti luettavakseni käännöksenä, enhän osaa somaliaa. Nyt Aavikon tyttärien Somaliaan sijoittuva tarina on kuitenkin luettavissani suoraan äidinkielelläni. Ilmaisut ja sanavalinnat ovat sitä mitä kirjailija on alun perin halunnut. Miltä suomen kieli kuulostaa, kun kirjailija käyttää sitä täysin Suomesta poikkeavan kulttuuriympäristön kuvaamiseen?

Erinomaiselta. Kirja hehkuu kuumuutta, tunteita, tunnelmia. Päähenkilö Khadija on elämälle ahnas - ainakin itse kiinnitin huomiota siihen miten paljon kirjassa ahmitaan - milloin raikasta tuulta, milloin tuoksuja. Lisäksi Farah hallitsee kirjailijalle erinomaisen taidon - hän näyttää, ei selitä puhki. Kirja etenee täysin päähenkilöiden maailmankuvasta käsin, siinä ei moralisoida eikä kyseenalaista, ei asetuta ulkopuolelle.

Ja tämä olikin se ristiriitaisia tunteita aiheuttava osuus. Kirjan historiallinen maamerkki on Somalian itsenäistyminen, tapahtumat sijoittuvat siis vuoden 1960 molemmin puolin. Voisin siis hyväntahtoisesti tulkita, että kirjassa kuvatut raakuudet ovat historiaa, mutta en usko näin olevan, keskustellaanhan esimerkiksi tyttöjen ympärileikkauksista jatkuvasti.

Paimentolaisleirin elämää säätelee yhtäältä islaminusko, toisaalta yhteisön omat perinteet. Khadijan maailmassa on itsestään selvää, että pojat ovat arvokkaampia kuin tytöt, että ympärileikkaamaton tyttö on likainen, että synnyttäneen naisen vagina ommellaan uudelleen umpeen, että tytön kouluttaminen syöksee koko perheen rappioon, että raiskaus avioliitossa on normaalia, että moniavioisuus on ihan hyvä juttu. Annan kiitosta Farahille siitä, että hän näitä kuvatessaan ei ole lähtenyt sormi pystyssä saarnaamaan, mutta en voi mitään että välillä lukiessa yökötti. Toisaalta Farah pystyy nostamaan naisnäkökulmaa hyvin esille: hän kuvaa hienosti miten mustasukkaisuus repii ensimmäistä vaimoa, kun mies tuo perheeseen toisen vaimon. Kirjassa itsestään ei mielestäni ole mitään feminististä, mutta näin feministinä kirjaa lukee väkisin tasa-arvon puolustuspuheena. Näyttämällä miesten ja naisten eriarvoisen aseman kirjan kuvaamassa yhteisössä monelle muullekin lukijalle toivottavasti tulee mieleen, että tasa-arvossa on kohentamisen varaa.

Khadijassa on himpan verran Mary Suen vikaa - hän on paitsi kaunis, myös poikkeusyksilö tuodessaan runoilijan taitonsa leirissään esiin. Kierosilmäisen Luulin tarina oli melkeinpä kiehtovampi - Luulin kautta kuvataan fyysisesti poikkeavan tyttölapsen mahdollisuuksia selvitä epätasa-arvoisessa maailmassa.

Kierosilmäisyydestä puheen ollen - monin paikoin tuli mieleen suomalainen romaani, jossa on paljon yhteistä Aavikon tyttärien kanssa. Kyseessä on tietenkin pitkäaikainen suosikkini, Hilkka Ravilon Kuin kansanlaulu, jossa tarina käynnistyy sotienjälkeisestä Pohjois-Savosta. Myös tämän kirjan miljöössä olennaisin hengenravinto on jyrkkiä moraalisääntöjä julistava patriarkaalinen ja tuomitseva uskonto, myös siellä tytöt ovat heikommassa asemassa kuin pojat, myös siellä naisen kohtalo on synnyttää lapsi toisensa perään nuoresta pitäen.

Palaan kirjan kieleen vielä lopuksi. Kielenkäyttö on siinäkin mielessä onnistunutta, että tarina kerrotaan sellaisella kielellä, joka sopii päähenkilöiden elämänpiirin. Pari pientä lipsausta tuli vastaan: kerran leirin naiset käyttävät sanaa "meikki", joka on kuitenkin kehittynyt englannin make upista. Kun muualla kirjassa mainitaan, että vasta yes ja no -tyyppiset englannin perusilmaisut ovat trendikkäiden kaupunkilaisten kielenkäyttöön pesiytyneet, olisi vaikkapa vanhanaikaisempi sana ehostus ollut kenties sopivampi ilmaisu naisten suuhun. Samoin Khadija kerran puhuu toffeenvärisestä ihosta - mutta tunnettiinko toffeemakeiset leirissä? Ainakaan missään kohtaa ei syöty toffeeta, laxoox-lettuja sen sijaan syötiin vähän väliä.

Lukukokemuksena kirja oli intensiivinen ja kuvaamieni ristiriitaisten tunteiden vuoksi mielenkiintoinen. Suomen somaliyhteisöltä kuitenkin toivon, että he pystyvät kitkemään kulttuuristaan tyttöjen ympärileikkaamisen ja moniavioisuuden.

Lue myös nämä:
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Craig Thompson: Habibi

Ranya ElRamly: Auringon asema

Kansi: Juha Markula / Otava.

Ranya ElRamlyn esikoisromaani - ja toistaiseksi ainoa romaani - Auringon asema oli äänikirjaksi lyhyt, vain kolmen ja puolen tunnin mittainen. Se oli silti verkkaista kuunneltavaa - itse asiassa taisin kuunnella kakkoslevyn vahingossa kahteen kertaan. Vuonna 2002 ilmestynyt Auringon asema sai useita kirjallisuuspalkintoja ja sitä on myös käännetty ahkerasti, kuten Otavan kirjailijasivulta ilmenee. Äänikirjan luki ansioitunut laulaja ja näyttelijä Vuokko Hovatta.

Auringon asema oli ihan miellyttävää kuunneltavaa, mutta en voi väittää ihastuneeni siihen täysillä. Vaikka en kaipaa kirjoilta ensisijaisesti juonivetoisuutta, arvostan kuitenkin sitä, että juonessa on imua. Auringon asema oli tunnelmallinen ja maalaileva, mutta varsinaista juonta siinä ei oikein ollut. Pikemminkin tuntui, kuin olisi ollut henkilökohtaisen päiväkirjan äärellä, uppoutunut toisteiseen ja polveilevaan perhetarinaan. Avainromaanihan tämä onkin ja sisältää kaikesta päätellen paljon henkilökohtaisia aineksia, vaikka kaunokirjallisuutena kirja julkaistiinkin.

Kertojahahmoa traumatisoi sekä kahden kulttuurin välissä kasvaminen että vanhempien avioero. Vaikka kertoja kaikesta selviääkin hienosti, jauhetaan kirjassa näitä kokemuksia kuin mälliä. Äänikirjassa toisteisuuden huomaa jotenkin erityisen hyvin, ja välillä ihan väsytti, kun taas hoettiin sitä, miten kertojan vanhemmat tapasivat toisensa junassa.

Kirjassa enkelimäisen vaalea Anu ja egyptiläinen Ismael rakastuvat ja saavat kaksi tytärtä. Kertoja ja hänen sisarensa kokevat olevansa sekä suomalaisia että egyptiläisiä mutta pikkuisen vieraalla maalla kummassakin paikassa. Ja siinäpä se kirjan idea sitten olikin.

ElRamlyn kieli on kuvailevaa ja tunnelmallista, kuunnellessa maisemat ja tilanteet nousivat silmien eteen. 2010-luvun vinkkelistä katsottuna jotkut ulkokirjalliset seikat kiinnostivat kuitenkin jopa kirjaa enemmän. Vielä vuonna 2002 ei puhuttu "maahanmuuttokriittisyydestä" tai "monikulttuurisuudesta" ja kun ottaa huomioon, miten provokaatioherkkiä aiheita nämä teemat nykyään tuntuvat olevan, oli Auringon asema suorastaan raikas. Kirjassa ei oteta kantaa rasismiin oikeastaan mitenkään eikä tehdä yksityisestä kokemuksesta yhteiskunnallista. Kirjan perheenjäsenet ovat kotoisin eri puolilta ja heillä on tuntumaa erilaisiin kulttuureihin, mutta he ovat ensisijaisesti yksilöitä, ihan tavallisia ihmisiä.

Vuokko  Hovatalla on kaunis ja persoonallinen lauluääni, mutta lukijana hän ei ollut ihan yhtä vakuuttava kuin parhaat kuulemani äänikirjalukijat. Aivan erityisesti minulla töksähti korvaan Hovatan tapa lausua "appelssiini", siis appelsiini kahdella ässällä. Mutta toki Hovatan ääni myös sopi hyvin fiksun ja teräväkatseiseisen kertojan ääneksi.

Lue myös nämä:
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2
Anja Snellman: Parvekejumalat
Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Katja Kettu: Piippuhylly

Kansi: Marjaana Virta / WSOY.

Katja Ketun novellikokoelmaan Piippuhyllyyn piti tarttua, olihan Ketun edellinen kirja Kätilö vaikuttava lukukokemus. Piippuhyllyssä mainittiin myös esiintyvän joitakin samoja henkilöitä kuin Kätilössä.

Mielestäni Piippuhylly ei aivan yllä Kätilön tasolle, mutta kiinnostavaa luettavaa kirja silti oli. Kettu kirjoittaa värikästä kieltä ja hänellä on taitoa kertoa tarinoita. Kehyskertomuksena on Kätilön nimihahmon isän tarinointi Kuolleen Miehen vuonolta. Hän kertoo tarinoita piipuista, joita hänen hyllyynsä on päätynyt. Tarinat vievät ympäri Pohjois-Lappia mutta myös Venäjälle, Afrikan länsirannikolle ja Brasiliaan.

Tuntui vähän siltä, että kehyskertomus on luotu vain naittamaan yhteen novellit, sitä osa tarinoista on täysin irrallisia Kätilön maailmasta. Sinänsä tämä ei haittaa - Ketun mielikuvitus riittää kyllä herättämään uskottavasti henkiin myös afrikkalaisen orjalaivan tai eteläamerikkalaisen bordellin. Rohkeasti Kettu tarttuu myös maailmanhistorian tunnetuimpiin kuuluvaan aiheeseen - Rasputiniin ja Venäjän vallankumoukseen. Novelleista Grisha ja Rasputinin poika olisi kenties voinut kasvattaa romaaninkin, mutta ehkäpä Kettu palaa aiheeseen vielä joskus myöhemmin.

Mehevä pohjoissuomalainen kielenkäyttö näkyy teksteissä. Jopa pietarilaiset puhuvat lapinmurretta. Onko tämä uskottavaa? No ei. Haittasiko tämä lukiessa? Ei. Kettu on tarinankertojana niin hyvä, että hän "tuntee säännöt ja siksi voi rikkoa niitä".

Piippuhyllyä on blogeissa luettu jonkun verran ja siellä täällä on kommentoitu, että tarinat ovat liiankin riettaita ja raakoja. Minua tällainen ei häirinnyt, mutta huomaan silti pitäneeni eniten Mulukukasta. Siinä annetaan Kätilölle vaihtoehtoinen ja romaania kauniimpi loppu.

Lukiessa häiritsi hieman puutteellinen oikoluku. Pieniä kauneusvirheitä oli jäänyt tekstiin sinne tänne. Huolellisemmalla editoinnilla ne olisi varmasti saatu siivottua pois.

Lueskelin novelleja pikku hiljaa, mikä sopikin kirjalle hyvin. Pitäisi kai lukea novelleja useamminkin. Ne sopivat kiireiseenkin aikatauluun eikä haittaa, vaikka lukemisen väliin jää taukoja. Tuleepahan tekstille vaan enemmän kypsymisaikaa lukijan korvien välissä.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Jari Tervo: Pohjan hovi
Jhumpa Lahiri: Tuore maa

André Brink: Terroriteko

André Brinkin Terroriteko oli huhtikuun kirja lukupiirissä, johon kuulun. Kirja on melkoinen järkäle, yli 900-sivuinen. Teksti oli intensiivistä, joten onneksi aloitin lukemisen hyvissä ajoin, sillä minulla meni noin kolme viikkoa kirjan lukemiseen. Mutta onneksi käytin tähän aikaa, sillä kirja oli varsin hyvä ja monella tavalla ajatuksia herättävä.

Terroriteon alaotsikko on Eli ravutkin tottuvat siihen. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1991 nimellä An Act of Terror ja suomennos on ilmestynyt Aikamme kertojia -sarjassa vuonna 1992. Suomentaja on Seppo Loponen ja parin viikon takaisen käännöskritiikkiseminaarin innoittamana käsittelen käännöstä lyhyesti erikseen bloggauksen lopussa. Hieman ihmettelen graafikko Martti Ruokosen työtä kannen parissa: kansikuvaksi valittu maalaus vie tunnelmallaan ajatukset jonnekin ihan muualle kuin yhteiskunnalliseen jännitteeseen. Vaikka kirjan henkilöillä on tunnesiteitä ja ihmissuhteita, ei kirja todellakaan ole mikään ihmissuhde- tai rakkausromaani. Tämä kirja käsittelee isoja linjoja: yhteiskuntaa, diktatuuria ja sen vastustamista, totuuden tavoittelua ja valheen turmiollista vaikutusta. Mieleen tuli monta kertaa Mario Vargas Llosan Vuohen juhla.

Terroriteko kuvaa Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmää 1980-luvulla. Kirjan päähenkilöt taistelevat apartheidin päättymistä vastaan. Päähenkilö on valokuvaaja Thomas Landman, josta on hieman alle kolmekymppisenä tullut terrori-iskun suunnittelija, vaikka hän on hyvästä valkoisesta afrikaaniperheestä lähtöisin.

2010-luvun lukijalle Terroriteko oli siinä mielessä mielenkiintoista luettavaa, että sanana "terroristi" on saanut WTC-iskujen jälkeen taas uudenlaisen arvolatauksen. Brink kuvaa Thomasta "hyvänä terroristina": hän vastustaa epäoikeudenmukaista yhteiskuntajärjestelmää ja turvautuu väkivaltaan äärimmäisenä keinona. Kirja ei kuitenkaan ole mustavalkoinen eikä valmiita vastauksia tuputeta. Onko tappaminen aina väärin? Voiko mielivaltaista sortoa vastustaa rauhanomaisesti vai onko väkivaltaan turvautuminen oikeutettua? Ovatko terroristit murhaajia?

Kirjassa on useita aikatasoja ja kertojanäkökulmia. Lisäksi siinä on mielenkiintoinen rakenne: ensimmäiset 700 sivua ovat romaania, mutta sitten seuraa Thomaksen näkökulmasta kirjoitettu parisataasivuinen kronikka Landmanin suvun vaiheista Etelä-Afrikassa. Lopussa on vielä sanasto, sillä kirjassa käytetään paljon afrikaansin sanoja ja poliittisten termien lyhenteitä.

Kirjan reaaliaika kestää muutaman viikon. Thomas ja hänen tyttöystävänsä Nina toteuttavat pommi-iskun ja lähtevät pakoon. Valtiovallan kovaotteiset poliisijoukot käynnistävät terroristijahdin. Reaaliaikaista kerrontaa rikkovat sekä Thomaksen muistelot menneisyydestä että sivuhenkilöiden kommentit tapahtuneesta. Brink onnistui hämäämään minua todella hyvin näillä kertojanäänillä, sillä olin viime metreille saakka varma, että kirja olisi loppunut toisin kuin se lopulta loppui.

Samalla voi myöntää, että kirja saattaa olla kokemattomille lukuharrastajille vaativaa luettavaa. Kerronta on tiheää, täynnä historiallisia ja yhteiskunnallisia kuvauksia ja Thomaksen tarinaa keritään auki pikku hiljaa. Minulle kirja oli antoisa. Joskus tuntuu siltä, kuin uusimmat kirjahitit olisi kirjoitettu suoraan elokuvaversion pohjiksi: kerronta saattaa olla melko yksitotista ja helposti filmille siirtyvää. Terroriteossa taas käytetään keinoja, jotka ovat vain kirjallisuudelle mahdollisia: Brink vyöryttää muutamassa virkkeessä lukijan mieleen historian painolastin, vuosisatojen kehityskulut ja monimutkaiset yhteiskunnalliset rakenteet. Oma vivahteensa syntyi pienistä huomioista: kirjan päätarinan reaaliaika kestää huhtikuulta kesäkuulle, joka siis Etelä-Afrikassa tarkoittaa syksyä. Asunnossa on niukka, kalpea valo, jos ikkunat avautuvat etelään päin. Hyviä pieniä muistutuksia siitä, että Etelä-Afrikka on meistä katsottuna toisella puolen maapalloa.

Kirja herätti mielenkiinnon perehtyä Etelä-Afrikkaan enemmän. Vietin pitkän tovin Google Earthin äärellä katselemassa eteläafrikkalaisia maisemia ja luin Wikipediasta taustatietoja. Tarina tuli myös uniin: eräänä yönä hain kiivaasti töitä Etelä-Afrikan propagandaministeriöstä...

Nobel-veikkausten kohteena usein ollut Brink osoittaa kirjailijantaitonsa sivuhahmoissa. Paitsi että Terroriteon päähenkilöt ovat kiinnostavia ja moniulotteisia, on kirjassa vilisemällä todella mielenkiintoisia, eläviä ja inhimillisen ristiriitaisia sivuhenkilöitä. Ihmiset piipahtavat tarinassa suorastaan tuhlailevasti: joku toinen olisi voinut kirjoittaa monille hahmoille oman kirjan.

Mutta vaikka kirja onkin puolustuspuhe tasa-arvolle, kiinnitin huomiota siihen, että mustiksi ja värillisiksi luokitellut sivuhenkilöt jäivät silti paitsioon valkoisiin verrattuna. He saavat vähemmän omia puheenvuoroja ja kun saavat, on niissä aavistuksen verran alentavaa sivumakua. No, toki kirja on afrikaaninäkökulmasta kerrottu, silti tällaisen havainnon tein. Lisäksi kirjassa on aika paljon Afrikka-romantisointia, jonka toki voi tulkita myös Thomaksen pyrkimyksiksi määritellä oma identiteettinsä.

Näin paksuja, intensiivisiä romaaneita ei tule kovin usein luettua, mutta olen iloinen että lukupiirin ansiosta tämän kirjan luin. Jokin kirjallisuuden perimmäinen tarkoitus toteutuu, kun kirjailija tempaisee minut mukaansa minulle ennestään tuntemattomaan aikaan ja paikkaan. Etelä-Afrikan pölyiset tasangot, kimaltava kylmä Atlantti, tungoksen täyttämät mustien slummit, vauraiden afrikaanien klaustrofobiaa herättävä ylellinen, mutta monin tavoin rajattu elämänpiiri tulivat lähelle ja heräsivät eloon. Historiafanina tykkäsin kovasti myös romaanin ja sukukertomuksen yhteen nivoutumisesta. Kirjan alussa oleva huomautus vinkkaa, että sukukronikkaan voisi perehtyä etu- tai jälkikäteen tai kesken kirjan, itse luin sen viimeiseksi. Thomas viittaa varhaisiin sukulaisiinsa romaanissa usein, mutta sukukronikka toimii myös Etelä-Afrikan afrikaanien historian pienoisyhteenvetona, vaikkakin värittyneenä ja pompahtelevana.

Käännöksestä

Olen aika herkkä käännöskielelle ja odotan hyvän käännöksen olevan luontevaa suomea. Muistan lukeneeni Seppo Loposen käännöksiä aiemminkin. Yksityiskohtana mainitsen, että kirjaan on jäänyt hieman lyöntivirheitä, toki paksussa järkäleessä on varmasti ollut tarkistettavaa. Toinen seikka on, että Brink näyttää suosivan monin paikoin aika mutkikkaita virkkeitä, joissa on paljon sulkuja ja ajatusviivoja. Tällaisten uskollinen suomentaminen tuottaa tietenkin aika polveilevaa tekstiä:

Raivaan huoneen, siivoan sen, lakaisen lattian päällisin puolin (siinä vaiheessa olet jo ilmestynyt ovelle – kädessäsi kuppi kuumaa kaakaota, jonka olet laittanut keittiössä – ottamaan selvää mikä minua viivyttää niin pitkään), sitten huuhtelen ammeen ja lasken veden. (sivu 21)

Parhaimmillaan suomennos vei mukanaan soljuvasti pitkiä matkoja. Loponen on löytänyt luontevia ja värikkäitä suomen sanoja ja ilmaisuja käännökseensä. Näin Nina miettii verratessaan terrori-iskuja Jeesuksen kavaltamiseen:

Mutta ratkaisevalla hetkellä Jeesus jänisti, selitti puhuneensa jostakin ylimaallisesta taivaanvaltakunnasta. Ja vikisi, että oli käännettävä toinenkin poski ja että hiljaiset perisivät maan: semmoista imelää, toivotonta soopaa, johon mekin joskus uskoimme. Minä näen asian näin, ja vaikkei se olekaan järin omaperäinen näkemys, niin ainakin siinä on järkeä: Juudas laski, että jos hän pakottaisi kundin selkä seinää vasten, juonisi hänet tilanteeseen, jossa hän joutuisi valitsemaan mennäkö vankilaan vai tehdäkö jotain, niin hän panisi – vihdoin viimein! – töpinäksi. Mutta sittenhän Juudaksen odotukset haukkasivat tyhjää. (sivu 53)

Jänisti, vikisi, soopaa, kundi, selkä seinää vasten, panna töpinäksi. Sanavalinnat elävöittävät Ninan vuodatuksen ja tekevät siitä luontevaa suomea. Tyhjän haukkaaminen ei ole minulle kovin tuttu ilmaisu, mutta koska Google löysi fraasilla useita hakutuloksia sekä kuvaannollisessa että hieman konkreettisemmassakin käytössä, niin totean tämänkin sanavalinnan hyväksi.

Vastaan tuli myös kohtia, joita pysähdyin miettimään. Thomas kuvaa hiljaista pikkukylää näin:

Arkkityyppinen kylä: leveät pölyiset kadut, pippuripuita, paljaita takapihoja kanatarhoineen ja ulkokäymälöineen (kuinka hyvin tunsinkaan ne nuoruudestani: puuistuin, Jeye's Fluidin haju, sanomalehtineliöitä pitkässä ovinaulassa, laatikko täynnä maissintähkiä). (sivu 782)

Yritin miettiä, miksi ulkohuussissa on maissintähkiä, mutten keksinyt. Tuntuisi epähygieeniseltä pitää tuoreita, syötäväksi tarkoitettuja tähkiä ulkohuussissa. Voisiko kyse olla kuivikkeesta? Suomessahan heitetään esimerkiksi turvetta tai sahanpurua käymälän reiästä kuivikkeeksi ja hajuhaittoja estämään. Ehkäpä afrikaanit säästävät maissintähkien karat ja keräävät ne huussiin? Maissintähkä on kyllä aika kookas ja kompakti tähän käyttöön, ei mikään optimaalinen kuivike puruun verrattuna. Voisiko kyseessä sittenkin olla jokin muu asia kuin maissintähkä, ehkä laatikossa on vaikka jotain akanoita tai vastaavaa, kääntyyhän englannin kielen corn myös viljaksi tai jyväksi? Akanan kirjaimellinen vastine tosin on husk. Tämä taitaa jäädä minulle arvoitukseksi, ellei joku osaa valaista eteläafrikkalaisia huussitapoja.

Kirjan alkuperäiskieli on englanti mutta kirjassa käytetään paljon afrikaansin sanoja. Nämä on jätetty suomentamatta, ymmärrettävästi. Tästä ilmiöstä kriitikko Kaisa Neimala puhui käännöskritiikkiseminaarissa: miten kolmannen kielen kääntämiseen pitäisi suhtautua? Kolmatta kieltä käytetään tehokeinona kirjallisuudessa jonkun verran eikä ole harvinaista, että kolmanteen kieleen on jäänyt virheitä. Pitäisikö kääntäjän korjailla kirjailijan erheitä? Koska en itse osaa afrikaansia, en pysty arvioimaan sanojen oikeellisuutta, selasin kyllä ahkerasti kirjan lopussa olevaa sanastoa. Afrikaansinkieliset sanat elävöittivät tekstiä: isoisää ja isoäitiä puhuteltiin oupaksi ja oumaksi, välillä sjambok eli "tukeva sarvikuonon- tai virtahevonnahkainen piiska" viuhui.

Jossakin vaiheessa afrikaansinkielisten sanojen käyttö tuntui etäännyttävältä. Hetkinen, nämä henkilöthän ovat itse afrikaaneja ja puhuvat afrikaansia - miksi he sitten vain heittelevät sinne tänne äidinkielensä fraaseja sen sijaan että puhuisivat äidinkieltään koko ajan? Kirjahan on kirjoitettu englanniksi. Tähän löytyi selitys Wikipediasta: Brink kirjoitti kirjojaan alun perin afrikaansin kielellä, mutta apartheidia koskeva kirjallisuus joutui hallituksen sensuurin kohteeksi. Niinpä Brink siirtyi kirjoittamaan kirjansa sekä englanniksi että afrikaansiksi ja englanniksi kirjoitetut kirjat julkaistiin myös ulkomailla. Suomeksi on varmasti luontevampaa suomentaa kirja englannista, ei taida kovin paljon afrikaansintaitoisia päteviä suomentajia olla.

Seminaarissa määriteltiin, että "hyvää käännöstä on ilo lukea" ja totean Loposen suomennoksen täyttävän tämän kriteerin. Pienet yksityiskohdat katkaisivat välillä lukemiseni, mutta pääsääntöisesti teksti soljui eteenpäin luontevasti ja mukaansatempaavasti.

Lue myös nämä:
Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Agatha Christie: Kuolema Niilillä

Kuva: WSOY.

Monet kirjabloggaajat kuuntelevat ahkerasti äänikirjoja. Minäkin olen tykännyt parista äänikirjakokeilustani, mutta olin ehtinyt ajattelemaan, ettei minulla oikein ole käteviä tilaisuuksia kuunnella äänikirjoja. Kännykän nappikuulokkeet lienevät tuhannen solmussa jossakin kaapin perukoilla. Taloudessamme on kyllä laadukkaat Sennheiser-kuulokkeet, joilla kuuntelin Simpauttajaa, mutta märkänä ja kylmänä vuodenaikana niitä ei kannata ulkokäytössä pitää... Pienen pohdinnan jälkeen päätin kuitenkin kokeilla äänikirjan kuuntelua ihan perinteisesti cd-soittimelta, ja sopiva aikaikkuna avautui aamuaskareiden yhteydestä. Jotkut superlukijathan pystyvät lukemaan kirjaa jopa meikatessaan, mutta itse en näihin lukeudu. Sen sijaan osoittautui, että äänikirja sopii  erinomaisesti ripsivärin töhöttämisen taustalle. Kokeilukappaleeksi valikoitui Agatha Christien Kuolema Niilillä, kiitoksia vain WSOY:lle arvostelukappaleesta.

 Alkuperäisteos on nimeltään Death on the Nile ja se on ilmestynyt vuonna 1937. Suomentaja on Kiti Kattelus, suomennosvuotta ei kerrota, mutta kirjaston tietokannan antamien tietojen perusteella arvaan tämän suomennoksen olevan peräisin 1970-luvulta. Suomennos oli mielestäni aika onnistunut. Äänikirjan lukijana on Lars Svedberg, ahkera ääninäyttelijä, jonka ääntä olen varmasti kuullut radiossa ja televisiossa useita kertoja.

Kokonaisuutena kuuntelukokemus antoi minulle paljon uutta sekä äänikirjoista että Christiestä. Aloitan ensimmäisestä. Äänikirjan pätkäkuuntelu toimi tämän kirjan yhteydessä mainiosti. Christien kirjat ovat sen verran helppolukuisia, että jos olisin lukenut tämän kirjana, olisin varmasti ahmaissut tämän nopeasti. Mutta kuten ruoankin ahmimisesta, myös kirjojen ahmimisesta tulee helposti ähky. Nyt, kun kuuntelin tarinaa yleensä puoli levyä kerrallaan, huomasin miettiväni ja pohtivani tarinan tapahtumia paljon perusteellisemmin. Tähän vaikuttaa kai sekin, että äänikirjaan pitää tavallaan keskittyä enemmän, sillä jos ei keskity, ei myöskään voi vilkuilla edellistä sivua ja kerrata. Pitäisi mennä kelaamaan lukuja taaksepäin ja se on aika ärsyttävää. Myöskään ei voi hyppiä sivuja yli ja pikalukea tarinaa eteenpäin, vaan tarina on pakko vastaanottaa juuri siinä tahdissa kuin lukija sen lukee, mikä oli tässä tapauksessa hyvä juttu.

Kirjassa on aika paljon dialogia, ja tässä erityisesti ääninäyttelijän vahvuus pääsi oikeuksiinsa. Lars Svedberg eläytyi kirjan hahmoihin hienosti ja loihti äänenpainoillaan henkilöihin uusia ulottuvuuksia.

Joko näistä seikoista tai jostakin muusta johtuen koin pääseväni Agatha Christie -suhteessani uudelle tasolla. Tuntuu vähän hassulta sanoa näin, olenhan blogiaikanakin jo pari Christietä lukenut. Koetanpa selittää. Christiet olivat supersuosittuja ikäisteni keskuudessa joskus 12-15 vuoden iässä, samalla lailla kuin aivan erityyppiset V.C. Andrewsin kirjat. Minäkin luin ensimmäiset Christieni jo silloin, mutten hurahtanut näihin samalla lailla kuin moni muu. Nyt luulen hoksaavani mistä se johtui. Suurin osa tunne-elämän kuvauksesta on piilotettu rivien väleihin näissä kirjoissa, ja minuun taisi tuonikäisenä upota enemmän romanttinen historiallinen viihde, joissa tunteita oikein tulvi. Nyt Kuolema Niilillä oli paikoin hyvinkin avartava, sillä aikuinen tekee omat johtopäätöksensä tapahtumista esimerkiksi silloin, kun mainitaan nuoren viehättävän naismatkustajan saapuvan lounaalle myöhässä, silmät loistaen ja hengitys hieman kiihtyneenä.

Ja varmasti on paljonkin syitä, miksi Agatha Christien kirjoittamia dekkareita nautiskellaan edelleen, kun moni muu 1930-luvun kirja on painunut unohduksiin. Rikosjuonen lisäksi tähän kirjaan on annosteltu taitavasti huumoria ja romantiikkaa. Ihmisluonteen pimeää puolta tarkastellaan analyyttisesti, vaikka toki englantilaisella seurapiiriväellä on kulissit kunnossa, ainakin ensi näkemältä.

Kuolema Niilillä taisi olla ensimmäinen Hercule Poirot -dekkari minulle. Telkkarista olen toki joskus ohimennen nähnyt Poirot-seikkailuja. Tarina sijoittuu luksusristeilylle Egyptiin. Kaunis ja rikas Linnet Ridgeway on mennyt pikaisesti naimisiin entisen parhaan ystävänsä entisen poikaystävän kanssa. Pari on lähtenyt häämatkalle Niilille, mutta kiusallista kyllä, hylätty morsio Jacqueline de Bellefort vainoaa pariskuntaa hankkiutumalla samalle risteilylle. Tyylikäs belgialainen salapoliisi Hercule Poirot on lomalla samassa laivassa, kuten myös lukuisa joukko laatutietoisia eurooppalaisia ja amerikkalaisia matkailijoita.

Kirjan maailma on nyky-yleisön silmiin lähes rasismiin asti kolonialistinen. Egyptiläiset ovat lähestulkoon rekvisiittaa, niin näkymättömiin ja sivuosiin he jäävät. Laivan matkustajat ovat eniten kiinnostuneet toisistaan - onko joku sukua jollekin tärkeälle tai kuka on kenenkin tuttava. Ja köyhäksikin mainittu matkustavainen pystyy elämään pääomatulojensa koroilla.

Tarinaa pohjustetaan aika perusteellisesti. Kun puoliväli alkoi lähestyä, ryhdyin jo odottelemaan että koskas niitä murhia oikein tulee. No tulihan niitä, useampikin kuin yksi. Kenties juuri tuon kuvaamani keskittyneen kuuntelukokemuksen ansiosta tarinan rakenne tuntui erityisen onnistuneelta. Pohjustus oli tarpeellinen, ja sitten kun alkoi tapahtua, ryhdyttiin kaivamaan luurankoja vähän jokaisen kaapista. Parina viime päivänä olen oikein ehtinyt päivälläkin makustella johtolankoja ja jännittää, että kukas se murhaaja onkaan. Onneksi Poirot sen ratkaisi. :)

Seuraavaksi voisinkin sitten lähteä kirjaston äänikirjavalikoimia kartoittamaan. Aamuinen äänikirjan kuuntelu toimi vieläpä mahtavana rentoutusefektinä, ei ehtinyt miettimään mitä palavereja on tiedossa, kun sai lipua helteisellä Niilillä ja selvitellä kanssamatkustajien motiiveja ja alibeja.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Helsinkiin
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut