Kuten mainitsinkin, sain Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta pari Saarikoski-aiheista kirjavinkkiä. Yksi oli Hannu Salaman Tapausten kulku vuodelta 1975. Tuula-Liina Varis ei kovin korkealle kirjaa noteerannut, hänelle siitä jäi selkäänpuukotuksen makua, ja en valitettavasti voi sanoa arvostaneeni kirjaa itsekään. Syy ei kuitenkaan ole Saarikosken mollaaminen, vaan se, että kirja on huono. Mietin jo, voinko kirjoittaa kirjasta mielipidettä ollenkaan, koska jaksoin lukea sen paristasadasta sivusta vain puolet, loput plarailin, mutta tuli kirjaan kuitenkin sen verran eforttia laitettua että katson voivani sitä kommentoida.Salamalta olen aikaisemmin lukenut Juhannustanssit, joka muistaakseni pyörii myös äidinkielen tuntien suosituslistoilla koulussa, lähinnä kai esimerkkinä kirjasodasta ja jumalanpilkkasyytteestä. Nykypäivänä Juhannustanssit ei mikään merkillepantavan kamala ole, ja oma mielipiteeni oli tuolloin ettei se mikään ihmeellinen kirja ollut. Salaman tympeänpuoleinen elämänkatsomus kiinnitti huomioni kyllä. Tapausten kulkua ryhdyin siis lukemaan vain tirkistelynhaluisesta uteliaisuudesta - onhan se eräänlainen aikalaistodistus kulttuurikapakka Hansan porukoista, joita kirjassa vilahtaakin iso liuta. Useimmille on annettu peitenimi, eli Saarikoski on Ilmari Autere, vaimo Tuula-Liina on Anita, Jorma Ojaharju on Iso-Santeri. Hermo Hormoonia veikkasin Armo Hormiaksi, Paavia Paavo Haavikoksi. Kaikkia en tunnistanut, jos kirjasta joskus uusi painos otetaan niin kustantaja voisi ystävällisesti lisätä siihen "kuka kukin on" -tunnistuslistan.
Valitettavasti uusintapainokseen ei ole mitään syytä, koska kirjassa ei todellakaan tämän tirkistelyn lisäksi ole mitään kiinnostavaa luettavaa. Rakenteeltaan kirja on oudon hahmoton. Se tuntuu lähinnä Salaman tajunnanvirralta - hän kirjoittaa omasta työstään, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan riitaisassa köyhässä maalaistalossa, käsittelee juopotteluaan, avioliittoaan, perhe-elämäänsä, pettämisiään ja sivusuhteitaan. Jos haluaa hyvää tajunnanvirtaa, voi lukea tämän blogin kirjoista Anja Kaurasen Kultasuun tai Pentti Saarikosken Asiaa tai ei. Tyylissä kun oleellista on koukuttaa lukija siten, että hän nauttii tunteesta ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja lukee innokkaana lauseen kerrallaan ja sitä seuraavan lauseen. Tässä kirjassa sitä tunnetta ei tule, pikemminkin joutuu koko ajan miettimään, että miksi ihmeessä tämä kirja on kirjoitettu.
Hansa-ravintola esiintyy kirjassa nimellä Visby. Salamalla tuntuu olevan oudon ristiriitainen suhde koko paikkaan ja sen asujaimistoon. Vuoroin hän kehuu itseään, vuoroin vähättelee, välillä mollaa, mustamaalaa ja panettelee kaikkia kapakan kavereitaan, välillä saattaa haukkumisten päälle kehua. Jokaisella lienee joku tuttu ja sukulainen, jonka on mahdotonta sanoa kenestäkään mitään myönteistä, vaan joka keskittyy juorujen levittelyyn ja paisutteluun, kauhistuneella äänellä pällistelyyn ja kaksinaamaiseen moralisointiin. Tällaisten ihmisten kanssa keskustelu on vastenmielistä, koska tietää koko ajan, että samalla lailla "kaveri" haukkuu selän takana tämänhetkisen keskustelukumppaninsakin seuraaville tutuilleen. Salaman kirjasta tulee samanlainen tunne.
Se, mikä kuitenkin sai minut jättämään kirjan kesken, on Salaman erityisen tympeä ja vastenmielinen asenne muihin ihmisiin ja koko elämään, näin lyhyesti sanottuna. Vaimoaan ja lapsiaan hän ei tunnu arvostavan millään tavalla, saatikka ymmärtävän ja tahtovan heille hyvää, vaan puhuu heistä todella rumasti. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat yksinkertaisesti ällöttäviä. Salama tilittää sivutolkulla onnetonta seksuaalihistoriaansa ja vaikeroi traumaattisia kokemuksiaan, samalla kuitenkin heitellen todella esineellistäviä, loukkaavia ja typeriä kommentteja mm. lapsista, sukulaisnaisistaan, koulukavereistaan. Älkää käsittäkö minua väärin. Jos haluan lukea nuoren pojan seksuaalisesta heräämisestä ja ahdistuneisuudesta sotienjälkeisellä maaseudulla, luen Heikki Turusen kirjoja. Hän kirjoittaa tästä aiheesta hyvin, kiinnostavasti ja puhuttelevasti. Jos taas haluan lukea siitä, miten alistavaa, raakaa ja loukkaavaa seksuaalinen suhtautuminen naisiin on ollut niinikään sotienjälkeisellä maaseudulla, saa aiheesta hyvän kuvan Hilkka Ravilolta, joka myös kirjoittaa loistavasti, tyylikkäästi ja erittäin hyvin. Salaman lukijoilleen tässä kirjassa välittämä maailmankuva ei ole mitään muuta kuin typerää ja törkeää ajattelemattomuutta. Jos hän tällaisen kommentin ottaa vanhoilla päivillään vielä todisteena kyvystään järkyttää ja shokeerata lukevaa yleisöä, siitä vaan.
Noh, tämähän nyt on vain minun mielipiteeni. Esimerkiksi tämä Ylioppilaslehden haastattelu vuodelta 2006 on ihan mukavaa luettavaa. Minulla ei kuitenkaan tämän kirjan jälkeen ole mitään ihmeempää hinkua ruveta lukemaan lisää Salaman kirjoja. Jyrkkä tuomioni siis on, että epäilen, ettei Salama ole niitä kirjailijoita, joiden tuotannosta uusintapainoksia otettaisiin hänen kuolemansa jälkeen. En usko niiden kestävän aikaa ja kiinnostavan lukijoita.
Vielä sananen Saarikoskesta. Vuonna 1975 ilmestynyt Tapausten kulku kuvaa runoilija Ilmari Autereen rappeutuneena ja tuhon omana. Suosio on hiipunut, kirjallinen menestys on taaksejäänyttä elämää, lehdet tekevät vain hömppäjuttuja. Kun Salama kuitenkin elämäkerrallisen kirjallisuuden perusteella Saarikosken hyvä kaveri oli, yhdyn minäkin arvioon siitä, että selkäänpuukotuksen ja jalustalta syöksemisen makua tässä on. Hähähää. Vuoden 1975 jälkeen kun Saarikosken parhaat päivät olivat vasta edessä. Jo samana vuonna häneltä ilmestyi Tiarnia-sarjan aloittava Tanssilattia vuorella. Siitäs saivat!
Jos joku Salama-fani osaa suositella minulle omasta mielestään hyvää ja kiinnostavaa Hannu Salaman kirjaa, otan ehdotuksia ja perusteluita mielelläni vastaan. Itse en kuitenkaan hänen tuotantoaan näiden kahden lukemani kirjan perusteella voi muille suositella.
Tekstit
