Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ryan Reese. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ryan Reese. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. maaliskuuta 2023

Texas Cattleman's Club: The Wedding 1-2

Just the thought of his handsome face, broad smile and those mesmerizing golden-brown eyes sent a shiver down her spine.

Do no fall for the trap, girl.
 
Kaipasin luettavakseni viihdettä ja käännyin tutun kirjailijan pariin. Reese Ryanilta olikin sopivasti ilmestynyt uutuus, A Cowboy Kind of Thing. Latasin sen Kindleeni ja Dionnan ja Trippin romanssia ahmiessani tutkin Amazonista kirjan taustoja. Kuten kansikuva kertoo, kirja on osa Texas Cattleman's Club -sarjaa. Oli hieman työlästä löytää tietoja siitä, paljonko kirjoja sarjassa on julkaistu. Sanahaku Harlequin Desiren sivuilla antaa 269 tulosta ja tiukemman suodattamisen jälkeen sain 109 tulosta. Veikkaan siis, että jossain sadan ja kahdensadan välillä sarjan nimikkeiden määrä tällä hetkellä on.

Sarja sisältää minisarjoja ja The Wedding sisältää kuusi osaa, jokainen eri kirjailijan kirjoittama. Reese Ryan avaa pelin. Juoneen kuuluu häitä suunnittelevat Ariana ja Xavier, jotka värväävät ystävänsä avuksi valmistelemaan häitä Royal-nimisessä pikkukaupungissa Texasissa. Morsiamen paras ystävä Dionna on hieman tiukkapipoinen Hollywood-roolittaja, sulhasen paras ystävä Tripp rennonletkeä karjatilan omistaja.
 
Kansi: Harlequin Desire.
Kun sarjan jatkuvajuonisuus selvisi minulle, rohkaistuin lataamaan myös seuraavan osan. Siinä morsiamen hääpuvun suunnittelija, newyorkilainen Keely saapuu Royaliin ompelemaan luomusta. Hän joutuu olosuhteiden pakosta muuttamaan äreän cowboyn, Jacobin, vierastaloon. Kirjailija on minulle uusi, LaQuette. 
 
Huokasin helpotuksesta kirjan alussa, sillä LaQuette kirjoittaa yhtä tasokkaasti kuin Ryankin. LaQuette tuo kirjaan mukaan hieman näkyvämmin afroamerikkalaisen kulttuurin erityispiirteitä. Hauska piirre on myös Keelyn brooklyniläisyys - suurkaupungin kasvatin kuvataan olevan terveen epäluuloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan tavalla, joka pikkukaupungissa on välillä tarpeetonta.
 
En pääse jatkamaan sarjaa vielä, sillä kaksi seuraavaa osaa ilmestyvät vasta maaliskuun lopussa ja kaksi viimeistä toukokuussa. Ennakkotiedot ja kansikuvat ovat kuitenkin jo saatavilla: kirjojen päähenkilöinä ovat morsiamen floristi, häävieras, morsiamen sisko, morsiamen hääsuunnittelija. Miespääosan esittäjät eivät kaikki ole karjatilallisia, vaan mukaan mahtuu useamman ammattiryhmän edustajia.

Harlekiinipokkarien on perinteisesti ajateltu olevan pahimman luokan roskaa. Olen usein puhunut romanttisen viihteen puolesta, sillä hyvää viihdettä ei ole helppo kirjoittaa. Genrekirjallisuutta kannattaa arvostella genrerajojen puitteissa. Romanttisessa viihteessä tärkeää on osata luoda kemiaa pääparin välille, kuljettaa juonta eteenpäin, herättää tunteita - sanalla sanoen saada lukija viihtymään. Siksihän viihdettä luetaan.

Tässä valossa näiden kahden kirjan voi todeta olevan osoitus todella kovasta ammattitaidosta. Jotta voi kirjoittaa jatkuvasti kirjoja, joiden juoni on hyvin toisteinen - mies ja nainen kohtaavat, tuntevat vetoa toisiinsa, mutta vasta kirjan päätteeksi tunnustavat tunteensa toisilleen molemminpuolisesti - pitää kyetä sekä olemaan nopea ja tuottelias että taikomaan jokaiseen kirjaan persoonallisen tunnun. Sellaisen, että kirjan henkilöt tuntuvat lukijasta samastuttavilta, kokonaisilta ihmisiltä, joiden puolesta myötäelää ja jännittää.

Lisäksi Harlequin Desiren kustannustoimittajat ovat varmasti vähintään yhtä suuria taikureita. Jos pitää kätilöidä parisataa kirjaa, jotka kertovat Texasin karjapaimenten intohimoisista rakastumisista ja pitää jokaikinen kirja tuoreena ja houkuttelevana, täytyy olla jämpti ammattilainen. Jotkut The Wedding -sarjan kirjoittajista esitellään yli sadan julkaistun teoksen kirjoittajiksi - siinä pitää olla sekä kirjailijalla, kustannustoimittajalla ja kustantajalla koneisto kunnossa.

Väitän myös, että Harlekiini-kirjoilla on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Esimerkiksi tapa, jolla sekä Reese Ryan että LaQuette käsittelevät seksuaalista vuorovaikutusta ja diversiteettiä, on suorastaan tervehdyttävää.
 
Kirjoihin on huolellisesti kirjoitettu seksuaalisen suostumuksen näkökulma. Ennen intohimoista seksiä osapuolet ottavat selvää, että toinen on aidosti halukas. Ketään ei painosteta ylittämään rajojaan. Toiveista ja tarpeista kysellään ja keskustellaan. Ehkä oikeassa elämässä äreä ja vetäytyvät cowboy ei ilmaisisi itseään aivan niin monisanaisesti kuin rakastunut Jacob - mutta tämähän on viihdettä.
 
Erityisesti cowboy-teeman kontekstissa afroamerikkalaiset päähenkilöt tekivät terää ainakin minulle. Myönnän, että ensimmäinen ajatukseni kansikuvista oli, että "mutta cowboythan ovat valkoihoisia". No eivät kaikki olleet! Kirjoissa viitataan Texasin afroamerikkalaiseen historiaan. Siiihen voi tutustua vaikka Texas State Historical Associationin sivuilla, josta löytyy myös upeita kuvia mustista karjapaimenista ja tilanomistajista. Arvioin, että olen 1900-luvulla luodun populäärikulttuurin mielikuvien vanki: vanhoissa Hollywood-elokuvissa tai villiin länteen sijoittuvissa sarjakuvissa näkökulmaksi on tietoisesti valittu valkoihoinen mies ja naisten ja vähemmistöjen tarinat on sysätty pois näkösältä.

Erityisesti LaQuettea voi pitää myös kehopositiivisuuden puolestapuhujana, sillä päähenkilö Keely on pitkä ja roteva nainen, joka käyttää vaatekokoa 16 (vastaa osapuilleen XL-kokoa). Visualisoin Keelyn näyttämään Beyoncén ja Queen Latifahin sekoitukselta. Virkistävää!

LaQuetten kotisivuilla on verkkokauppa, joista voisi tilata vaikka näyttäviä T-paitoja harlekiinipainatuksilla. En vielä tohdi panna tilausta vetämään, mutta huomiotaherättäviä arkiasusteita kaupasta kyllä saisi.

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Reese Ryan: Second Chance on Cypress Lane

Kansi: Forever.
In the months before she'd left for NYU to pursue a degree in journalism, her mother had cornered anyone who would listen and compared Dakota to icons like Ida B. Wells and Gwen Ifill, proclaiming that her baby girl was headed off into the world to "make a name for herself".

Lukiessani Reese Ryanin romanttista viihderomaania Second Chance on Cypress Lane en tiennyt, keitä Ida B. Wells ja Gwen Ifill ovat. Totta kai uteliaana tarkistin asian netistä. Wells syntyi vuonna 1862 orjuuteen ja hänestä tuli toimittaja, opettaja ja mustien oikeuksien puolestapuhuja ja kansalaisvaikuttaja. Vuonna 1955 syntynyt Ifill taas oli ensimmäinen afroamerikkalainen nainen, joka pääsi juontamaan ajankohtaisohjelmaa maanlaajuisella tv-kanavalla. Kummankin naisen elämäntarina vaikuttaa pikatutustumisen perusteella todella mielenkiintoiselta.

Second Chance on Cypress Lane on uuden kirjailijasuosikkini Reese Ryanin uutuus. Luin kesällä hänen kirjansa A Reunion of Rivals, joka kuuluu The Bourbon Brothers -sarjaan. Hieman epäluuloni heräsivät, kun huomasin uusimman kirjan olevankin kokonaan uuden sarjan avaus. Second Chance on Cypress Lane avaa Holly Grove Island -sarjan. Mutta turhaan epäilin, sillä uutuus oli vetävän eskapistista viihdettä täynnä suuria tunteita, upeita maisemia, hieman luksusta ja roihuavaa intohimoa. Näin vuoden 2020 joulukuussa, kun koronapandemian kanssa on lusittu sosiaalisesti rajoittunutta elämää pian vuoden verran, on aivan loistava aika uppoutua viihteen pariin virkistymään.

Kirja sijoittuu Pohjois-Carolinan rannikolle, Outer Banksin alueelle. En ole varmaan koskaan ennen kuullut tällaisesta alueesta, mutta matkailusivuston perusteella kyseessä on varsin viehättävän oloinen saariryhmä. Rupesin myös miettimään, onko viihdekustantamojen trendianalyyseissä päätelty, että juuri tänä vuonna juonikuviot, joissa paetaan suurkaupungin sykettä luonnonläheisiin pikkukaupunkeihin, ovat erityisen houkuttelevia.

Muuten kirjan juoni on lähes identtinen A Reunion of Rivalsin kanssa. Kummassakin kirjassa pääpari on seurustellut nuorena ja naisen sydän särkyi miehen päätettyä suhteen. Kun nainen kohtaa vastoinkäymisiä urallaan suuressa kaupungissa, hän palaa kotikonnuilleen, jossa kohtaa vanhan heilansa valmiina näyttämään, ettei välitä tästä enää vähääkään. Erilaisten esteiden ja vastoinkäymisten jälkeen rakkaus kuitenkin voittaa. 
 
Monessa muussa genressä voisin tuntea tulleeni hieman huijatuksi, jos kirjailija kirjoittaa kaksi kirjaa tismalleen samanlaisilla juonenkäänteillä. Mutta viihderomantiikkaan tämä sopii mainiosti. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä kirjassa tapahtuu, vaan miten hyvin kirjailija osaa herättää tutut kuviot henkiin. Ja Ryan todella osaa saada lukijan viihtymään. Lisäksi hän heittelee sopivasti täkyjä sen suhteen, ketkä sivuhenkilöt voisivat seuraavissa osissa nousta pääosaan. Sarjan seuraavan osan pitäisi ilmestyä vuoden päästä.

Kannen ja sisällön osalta tein sellaisen havainnon, että The Bourbon Brothers -sarjan kirjojen kansissa on afroamerikkalainen pääpari mutta tähän mennessä kirjojen sivuille on otettu kantaa rotukysymyksiin vain hyvin hienovaraisesti. Second Chance on Cypress Lanen kannessa ei ole ihmishahmoja, mutta kirjassa käsitellään useammassakin kohdassa taitavasti niitä ennakkoluuloja ja asenteita, joita afroamerikkalaiset joutuvat kohtaamaan työmarkkinoille. Esimerkiksi oma äiti painostaa televisiotyöhön pyrkivää Dakotaa suoristamaan hiuksensa. Kiharilla hiuksilla ja rotukysymyksillä on suorastaan käsittämättömän vahva poliittinen lataus. Aiheesta kannattaa lukea vaikkapa Glamourin artikkeli Michelle Obama Wore Her Natural Curls, and People Are Living for It ja Voima-lehden artikkeli Pidä kiharas.

Lämmin suositus siis Reese Ryanin taidokkaille, mukaansatempaaville viihderomaaneille.

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Reese Ryan: A Reunion of Rivals (The Bourbon Brothers Book 4)

Kansi: Harlequin Desire.
She'd spent more than a decade being the "good girl". Being pursued rather than going after what she wanted. And what had it gotten her?

She'd ended up alone. Without a job. Her reputation tarnished. 

This time she'd get what she wanted: sex with no strings attached. Then they could both just walk away.

RRAKASTAN sitä tunnetta, kun löydän uuden, hyvän viihdekirjailijan. Vaikka viihdettä julkaistaan valtavia määriä, on hyvän viihteen kirjoittaminen mestaruuslaji, jossa todelliset osaajat ovat harvassa. Viihteeseen kuuluu tietty kaavamaisuus ja ennustettavuus - tämä korostuu erityisesti Harlequin Desire -sarjan kaltaisessa tuotannossa, jossa lukijalle todella on tarjoiltava juuri sitä, mitä hän odottaa. Vaatii kykyä kyetä kirjoittamaan tutuista kuvioista tavalla, joka saa lukijan tuntemaan, että henkilöhahmot todella ovat aitoja, tuntevia ihmisiä, joiden tunteisiin voi samastua.

Kolmen lukemani kirjan perusteella Reese Ryan on tässä lajissa mestari. Löysin hänen kirjansa viime vuonna, kun suoritin Helmet-lukuhaastetta 2019. Eräs haastekohta oli lukea rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Haaste mielessäni bongasin S-marketin pokkarihyllystä tuplaniteen Savannahin salaisuus / Sabinen salaisuus. Ostin kirjan ja tykkäsin lukemastani sen verran, että sittemmin luin e-kirjana saman sarjan kirjan Engaging the Enemy.

Sarja sijoittuu Yhdysvaltojen etelävaltioihin, kuvitteelliseen Magnolia Laken pikkukaupunkiin. Abbottin perhe pyörittää tislaamoa, joka myy huippulaadukasta King's Finest -nimistä bourbonviskiä. Monen sukupolven perheen nuorempaan polveen kuuluu neljä veljestä ja yksi sisar. Toistaiseksi jokaisessa osassa eräs veljeksistä on rakastunut naiseen, johon on joutunut työn kautta tekemisiin. Kissa-hiiri-leikkeihin on kuulunut salaisuuksia, työristiriitoja ja muita ongelmia sekä palavaa intohimoa.

Ryan osaa tehdä henkilöhahmoistaan eläviä, tuntevia, samastuttavia ihmisiä. Tässä kirjassa Quinnin sydän on särkynyt monta kertaa ja hän on rakentanut henkisen muurin, jota vanhan heilan Maxin on vaikea ylittää. Tarinaan kuuluu toki myös luksuselämää ja menestysbisnestä. Ihanaa, vetävää viihdettä, joka tekee juuri sen mitä viihteen kuuluu - tarjoaa virkistystä ja eskapismia lukijan arkeen.

Romanttinen viihde heijastelee aina myös kirjoitusajankohtansa asenteita ja The Bourbon Brothers -sarjan parissa on ollut hienoa huomata, miten tarkasti kirjoissa kuvataan suostumuksellista seksiä. Muistan nuorena lukeneeni paljon ns. bodice ripping -kirjoja, historiallista viihdettä, joissa vakiokuvio oli, että intohimon valtaan joutunut mies otti vastustelevan neidon puoliväkisin. Tämä varmaan johtui siitä, että ajan asenteissa korostui edelleen se, että naisen ei ole sopivaa olla seksuaalisesti aktiivinen. Tällä kerrontatekniikalla kirjoissa pystyttiin kuvaamaan naisen intohimoa, mutta samalla sankaritar oli "siveä", koska ei itse vaatinut seksiä. Tällaisessa asennemaailmassa on helppo nykyisin nähdä isoja ongelmia, joten on mahtavaa, että Ryanin kirjoissa miespäähenkilö huomaavaisesti kyselee koko ajan naiselta, mitä tämä haluaa ja antaa naisen asettaa rajat, joita mies myös kunnioittaa.

Suosittelen siis Reese Ryanin kirjoja kaikille, jotka arvostavat hyvin kirjoitettua romanttista viihdettä. Ennustan hänestä Jude Deveraux'n manttelinperijää romanttisen viihteen kuningattarena.