Pirjo Rissanen: Äitienpäivä

Kansi: Gummerus.

Pirjo Rissasen Äitienpäivä tarttui matkaan kirjastosta. Kirja on jatkoa Muistoille, jonka muistin lukeneeni, tosin muistikuvat kirjan tapahtumista olivat jo aika hämärät. Perusasetelman kuitenkin muistin: topakalla Ulpulla on miniänä vapaaehtoisesti lapseton Susanna. Ulpun Markus-poika tuntui olevan aika lailla Susannan vietävissä. Ulpun tytär Marianna oli kuollut tapaturmaisesti jo vuosia aiemmin, mutta Mariannan puoliso Antti uusine perheineen kuuluu vieläkin Ulpun lähipiiriin.

Äitienpäivässä ristiriitoja aiheuttavat niin Antin perheen kasvaminen, Susannan äidin Irman putkahtaminen kuvioihin ja Susannan ja Markuksen aviokriisi. Ulpukin joutuu harjoittelemaan sitä, miten asiat kannattaa välillä jättää sikseen, varsinkin jos ne ovat muiden ihmisten asioita.

Tuttuun tyyliinsä Rissanen kirjoittaa niin mukaansatempaavasti, että kirja tuli oikein ahmittua. Harmittelin kirjan loppumista, joten täytyy varmaan paikata tilannetta lukemalla muitakin Rissasen kirjoja pitkästä aikaa.

Kirjassa kuvataan keskiluokkaisten ihmisten ongelmia mukavassa, rauhallisessa pikkukaupungissa, mutta keskiluokkaisuus ja rauhallisuus ei tarkoita sitä, etteivätkö elämän kolaukset voisi raastaa sydäntä vereslihalle. Itkut ja ilot ovat tunnistettavia ja samastuttavia. Mahtavaa on sekin, miten Rissanen saa melkein kaikille henkilöhahmoille jonkinlaisen onnellisen lopun. Tai ainakin lukija saa solmia langanpäät oman mielikuvituksensa avulla, hyviä täkyjä tähän annetaan.

Ihanaa luettavaa, oikea lukunautinto johon uppoutua.

Lue myös nämä:
Pirjo Rissanen: Kamomillasola
Pirjo Rissanen: Posliinihäät 
Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Pirjo Rissanen: Kamomillasola

Kuva: Gummerus.

Pirjo Rissasen uutuus Kamomillasola tarttui matkaan kirjastosta. Vasta lainatessani tajusin, että bestseller-tarralla varustetuissa kirjoissa on vain seitsemän vuorokauden laina-aika eikä lainaa voi uusia, joten Kamomillasola kiilasikin tämän vuoksi lukujonon kärkeen.

Eipä silti, valinta osuikin nappiin. Juuri tällaista lukemista tunsin tarvitsevani. Muistelen viimeksi lukeneeni Rissaselta vuonna 2010 ilmestyneen Muistot, jonka mielestäni arvioin Etelä-Saimaaseen. En nettilinkkiä kuitenkaan löytänyt, joten olisiko ollut niin, ettei arviota nettiin ole laitettu.

Muistoista jäi aikanaan vähän laimea jälkimaku, joten Kamomillasola oli erittäin virkistävää luettavaa siihen nähden. Itse asiassa kirja on mielestäni Rissasen parhaita! Rakenne on jäntevä ja henkilöhahmot mielenkiintoisia. Kirjaan on luotu hyviä perhesalaisuuksia ja lopussa melkein kaikki langat solmiutuvat yhteen. Erityisesti päähenkilö Maarit oli onnistunut henkilöhahmo: yhtä aikaa samastuttava ja raivostuttava. Raivostuttava siksi, että ainakin minä tunnistin Maaritin takautumista kai ihan liikaa omia piirteitäni. :)

Juoni perustuu klassiseen kotiinpaluu-asetelmaan: päähenkilö palaa kotikonnuilleen ja joutuu siellä tekemään tilit selviksi menneisyytensä kanssa, jota on yrittänyt pakoilla vuosikausia. Nelikymppisellä Maaritilla on päällisin puolin kaikki hyvin. Hän on varakas kotirouva Berliinissä, pojat ovat jo teini-ikäisiä, nuoruuden huumasta syntynyt esikoistytär Ilona on juuri päässyt ylioppilaaksi. Maaritin vanhemmat ovat tyypillistä pikkukaupungin "parempaa väkeä", elämän ulkoiset puitteet tuntuvat olevan kaikin puolin kunnossa.

Rissanen kuvaa hienosti sellaista monelle tuttua tunnetta - mikä riivaa, kun tietyissä tilanteissa kaikki on paperilla ihan hyvin ja tunnelman pitäisi olla herkkä ja lämmin, mutta silti olo tuntuu lähinnä kiusaantuneelta tai vaivautuneelta? Maaritilla riittää jännitteitä sekä tyttärensä että vanhempiensa kanssa.

Tykkäsin taas kerran todella paljon myös Rissasen hienovaraisesta huumorista. Nauruhermoja kutkutellaan esimerkiksi luokkakokous-kohtauksessa, kun Maarit joutuu tapaamaan kahdenkymmenen vuoden takaiset koulukaverinsa.

Kirjasta suuri osa käytetään Maaritin takautumiin ja muistoihin. Niissä tyylikäs berliiniläisrouva palaa pikkukaupungin ylioppilastytöksi, suojattua ja hemmoteltua elämää viettäväksi. Kaikki muuttuu, kun hän rakastuu kesätoimittaja Renneen - ja samalla sukset menevät ristiin parhaan ystävän Ninnin kanssa.

Hyvää kieltä, osuvaa ihmiskuvausta, perhesuhteiden kanssa tasapainoilua ja rakkauden pähkäilyä. Päälle hieman elämänviisauksia ja myös sydäntäriipaisevaa surua. Jos Rissasen kirjat rinnastaisi aikakauslehtiin, verrokkeja voisivat olla Kotiliesi tai Eeva. Ehkä hieman minua kypsemmille suunnattuja, mutta samastumispintaa riittää kaiken ikäisille. Kamomillasola oli kerrassaan viihdyttävää ja nautittavaa luettavaa. Pitänee sopivassa kohdin kaivella luettavaksi myös nuo minulta väliin jääneet Rissaset.

Lue myös nämä:
Pirjo Rissanen: Posliinihäät
Jude Deveraux: Tunteiden talo
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Kari Hotakainen Iisakin kirkkoineen joutui taas syrjinnän kohteeksi, kun kirjaston varausjonosta sain uusimman Pirjo Rissasen kirjan. Rissanen kuuluu, jälleen kerran, niihin hyviin viihdekirjailijoihin, joiden kirjat siis viihdyttävät eivätkä ärsytä. Äidin kautta tämäkin kirjailija tuli tutuksi - äiti oli lainannut Kevätniemi-sarjaa (Onnen tyttäret, Askelten taito, Kotimme Kevätniemi) parisen vuotta sitten, ja kun kerran oli kirjaan tarttunut niin ei sitä laskeakaan voinut. Kaikki Rissaset on sen jälkeen tullut luettua ja uusinta odotettua aina kovasti. Suosikkini on vuonna 1999 ilmestynyt Rakkaus kuin lupiininkukka, jossa Rissasen savolainen huumorintaju pääsee parhaiten valloilleen. Romantiikka savolaiseen tapaan kun ei välttämättä enää kovin romanttista ole. :)

Tai ehkä viihdekirjailija on taas kerran liian leimaava käsite. Jossakin haastattelussa Rissanen kertoo, kuinka hän ensimmäisten kirjojensa ilmestyttyä luuli, että hänen kirjansa ovat ihan tavallisia kirjoja, mutta sitten alkoi se leimojen iskeminen: viihdettä, viihdettä. Vielä hassumpi määritelmä minusta on Gummeruksen käyttämä, lähes joka kirjan kansiliepeissä ja takakannessa lukeva "naiskirjailija". "Rissanen on armoitettu naisten kuvaaja... hän kertoo taitavasti eri-ikäisistä naisista." Haloo. Kyllä niissä kirjoissa miehiäkin on, ihan yhtä paljon kuin naisiakin. Savolaisesta huumorintajusta näytteeksi riittänee Suuri Kuu -kirjakerhon sivuilta löytynyt kirjailijapäiväkirja, jolle itse ainakin nauroin hillittömästi. Onneksi muillakin tuntuu olevan välillä hieman käynnistysvaikeuksia työhön tarttumisessa...

Posliinihäät toistaa monista Rissasen kirjoista aiemmin tuttuja teemoja. Tuttuudesta huolimatta kirja maistuu yhtä lailla rakkaudella kirjoitetulta kuin aiemmatkin. Päähenkilö on keski-ikäinen Aina Mikonmäki, joka joutuu pohtimaan uusiksi suhdettaan aviomieheensä, lapsiinsa, sisareensa ja entiseen rakastettuunsa. Keski-ikäisen naisen kriiseihin oleellisesti kuuluvat liika kiltteys, velvollisuudentunto ja ylihuolehtiminen - kuinkas sitten käykään kun Aina yhtenä päivänä kaasuttaakin auton nokan kohti Helsinkiä ja humputtelee siellä sydämensä kyllyydestä...

Ainan pohdinnat oman elämän kulusta ja ihmissuhteista ovat mukavaa ja helposti samaistuttavaa luettavaa. Parasta on se, ettei kunnollinen Aina kuitenkaan mikä moraalisaarnaaja ole, vaan häneltäkin löytyy ne luurangot vaatekaapista ja lisääkin ehtii ilmaantua ennen kirjan päättymistä. Vahva suomalaisen arkielämän maku, kesän tuntu ja perhe-elämän kuvaus, siinäpä niitä asioita joiden vuoksi Pirjo Rissasen kirjoja on niin mukava lukea. Annetaanpas vielä pieni näyte Posliinihäistä:

"- En minä oikeastaan tullut tänne shoppailemaankaan. No, eilen tuli kyllä vähän vingutettua visaa Stokkalla, mutta minä kyllä lähdin -

Hän vaikeni. Vingutettua visaa Stokkalla! Miksi ihmeessä hän käytti tuota typerää sanontaa ja tuota tekonuorekasta kieltä, jota oli aina inhonnut. Sitä paitsi hän ei äkkiseltään keksinyt edes kunnon tekosyytä, selvästä valheesta puhumattakaan, miksi oikein oli Helsinkiin tullut. Hänhän vain lähti, jätti kääntymättä kotiin valtatieltä, polki kaasua ja jatkoi kohti etelää. Miten sen selittäisi toiselle?"

Lue myös nämä:
Marian Keyes: Watermelon
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja