Herman Lindqvist: Madame de Pompadour

Kansi: WSOY.

Ruotsalaisen Herman Lindqvistin kirjoittaman Madame de Pompadour - Äly, kauneus, valta -elämäkertateoksen nappasin mukaani kirjastosta jokin aika sitten. Madame de Pompadourin nimi oli tuttu, mutta hänen historiallinen asemansa oli päässyt minulta autuaasti unohtumaan. Niin ikään Lindqvistin nimi tuntui tutulta, mutta kirjaa lukiessani päättelin, että hän taitaa olla jonkinlainen Ruotsin Panu Rajala - melko populääri ja naisiin romantisoivasti ja hieman esineellistävästi suhtautuva miestutkija. Suomentaja Päivi Kivelä on tehnyt käännöksessä hyvää työtä.

Elämäkertojen lukemisen sijaan voisi nykypäivänä lukea yhtä hyvin henkilöstä kertovian Wikipedia-artikkeleita. Tämän kirjan tapahtumat löytyvät tiivistettynä Madame de Pompadourin Wikipedia-sivulta. Toki kirjan lukeminen oli sinänsä mielekkäämpää, sillä yksityiskohtiin käytettiin enemmän tilaa. En kuitenkaan osannut pitää Lindqvistin tekstiä erityisen analyyttisenä, vaan kirja tuntui aika luettelomaiselta. Lisäksi mainitsemani romantisointi välillä hieman häiritsi. Kuninkaan rakastajattaren rooli on toki mielenkiintoinen, mutta naisnäkökulmasta katsottuna kyseessä oli usein hyväksikäyttö. Ja gynekologiset vaivat, varsinkin jos niitä hoidetaan 1700-luvun metodeilla, eivät ole romantiikkaa nähneetkään. Olisi kiinnostavampaa lukea Ludvig XV:n hovista naisnäkökulmasta kirjoitettuna.

Lindqvist nimittäin lähestyy Madame de Pompadouria, Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n pitkäaikaisinta rakastajatarta ja aikansa merkittävää poliittista peluria, melko miehisestä näkökulmasta. Hän ihailee nuoren tytön kauneutta ja viehätysvoimaa, säälittelee ikääntyvän naisen ulkonäön kuihtumista ja seksuaalisen vetovoiman vähenemistä. Onneksi hän kuitenkin osaa osoittaa kunnioitusta kohteensa taitavalle poliittiselle vallankäytölle ja menestyksekkäälle taloudenhallinnalle.

Kirjan kiinnostavuus ei siis niinkään synny kirjoittajan tyylistä, vaan kohteen kiinnostavuudesta. 1700-luvun ranskalainen kuninkaanhovi sosiaalisine peleineen, uhkaava vallankumoukseen viittaava tunnelma, eurooppalaisten kuningashuoneiden sodat ja naimakaupat... Lindqvist viittaa monessa yhteydessä Ruotsin tapahtumiin, ja kun Välskärin kertomuksia on minulla tuoreessa muistissa, oli hauska bongata monia Välskäristä tuttuja nimiä.

Tuntuu siltä, että aina kun luen tietokirjan, totean että olisi syytä lukea useammin mielenkiintoisia tietokirjoja. Noh, todettakoon näin nytkin. Erityisesti jokin hyvä Ranskan vallankumouksesta kertova tietokirja olisi mukava bongata luettavaksi.

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita 
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 5

Ruotsin kuningas Kustaa III.
Kuva: Alexander Roslin /
Wikimedia Commons.

Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt - nyt kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.

Ihana Välskärin kertomuksia päättyi. Project Gutenbergin viidennessä osassa olivat jaksot Vapaa-ajattelija, Iltamyrskyjä ja Aamun valkeneminen. Ihan harmitti loistavan tarinan päättyminen, vaikka toki olin myös utelias tietämään, miten kaikki loppui. Project Gutenbergissä olisi kyllä muitakin Topeliuksen kirjoja, mutta äkkivilkaisulla en keksinyt, olisiko muita Juhani Ahon suomentamia. Ahon mahtava suomennos kun oli olennainen osa lukunautintoa!

Viidennessä osassa keskiössä on Paul Bertelsköld. Nuori Paul on älyttömän kiehtova hahmo haastaessaan aikansa teologit. Toki Topelius ohjaa Paulin myöhemmin hieman sovinnaisemmille vesille. Paulin velipuoli Bernhard on myös mainio hahmo kieroiluissaan.

Kuninkaana on Kustaa III ja Kaarle Viktor ja Ester ovat myös tärkeissä rooleissa. Pahisten juonittelut, hyvisten hurskaus ja juonenkäänteiden dramaattisuus ovat monin tavoin vanhanaikaisia, mutta tämäkään osa ei ole vanhentunut tai tylsä. Päin vastoin, Topeliuksella on taito tehdä henkilöhahmoistaan eläviä ja uskottavia.

Lopussa saamme tietää, mitä kuninkaan sormukselle tapahtuu. Lukija saa itse miettiä, miten hyvin sormukseen liittyvä ennustus toteutui ja miten historian käänteet ennustusta vastaavat. 

Mahtava klassikko, jota voi suositella kaikille! Erityiskiitos vielä Tapio Riikoselle, joka on tehnyt Välskärin kertomuksista Project Gutenberg -julkaisun.

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3 

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 4.2.

Pennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään järveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta ajatukset turhaan koettavat rantaan soutaa.

Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik.
Kuva: Lorens Pasch nuorempi / Wikimedia Commons.

Topeliuksen Välskärin kertomuksia on niin vetävää luettavaa, että jatkoin Kaarle Viktor Bertelsköldin seurassa melko nopeasti edellisen osan päättymisen jälkeen. Project Gutenbergista löytyi osa 4.2., Vaasan prinsessa.

Sota-ajan melskeet ovat vaihteeksi tauonneet ja kirjassa eletään rauhan jaksoa. Kuningas Aadolf Fredrik tulee vierailulle Suomeen ja sehän saa Vaasan kaupungin lähes sekaisin, kun kuninkaan vierailun eteen tehdään kaikki mahdollinen. Päähenkilöinä nähdään kreivi Bertelsköldin lisäksi vanha tuttu Ester Larsson ja lisäksi Larssonin sukuun kuuluva nuori lukiolainen Eerikki Ljung. Tärkeimmäksi juoniaiheeksi nousee romanssi: yhtyvätkö Bertelsköldin ja Larssonin suvut jälleen toisiinsa? Lisäksi kuninkaan sormus näyttää taas mahtiaan ja vanhentunut porvariskuningas Lauri Larsson osoittaa valtaansa. Kaarle Viktorin entinen palvelija Istvan tunnetaan uuden asemansa vuoksi Pennan nimellä ja hänelläkin on tärkeä rooli kirjassa - vaikka hieman ikäviä käänteitä Topelius Pennan tielle järjestääkin. Onneksi Topeliuksella on lempeä ja ihmissielun hyvin tunteva kirjoitustyyli.

Tämäkin osa oli mahtavaa luettavaa: opin paljon Suomen historiasta, nautin ihanien henkilöhahmojen seurasta ja myötäelin seikkailuissa ja romansseissa. Juhani Ahon suomennos on aivan mahtava, kuten olen monesti aiemminkin todennut.

Ja jos minun kehuni eivät riitä, kurkatkaa vaikkapa Lukulampusta Tuomas Keskimäen haastattelu ja Välskäri-kehut!

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Charles Dickens: Our Mutual Friend 1/4 
Ei ne ole tiiliskiviä, ne on jatkokertomuksia!

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 4.1.

Ruotsin kuningatar Ulriika Eleonoora.
Kuva: Wikimedia Commons.

Kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen erämaille.

Kuittaan Välskärin kertomuksilla Lukulampun kesäkirjahaasteen kohdan "Kirja, joka tekee minulle hyvää." Topeliuksen teksti on joiltakin osin vanhanaikaista, idealistista ja naiivia, mutta elävää ja hengittävää. Tämän kirjan lukemisesta tulee hyvä olo ja hyvä mieli.

Lisäksi Project Gutenbergista lukulaitteeseen lataamani kirja sopii ihan erityisen hyvin vauvanhoitopuuhien oheen luettavaksi paristakin syystä. Luvut ovat melko lyhyitä, joten kirja sopii pätkälukemiseen mahtavasti. Lisäksi lukulaitetta on näppärä käsitellä yhdellä kädellä ja laitteen voi vaikka laittaa nojaamaan tukea vasten yksinään ja lukeminen sujuu hyvin, kun ei tarvitse estää sivuja kääntymästä toistensa päälle.

Tähän osaan kuuluivat jaksot Erämaiden kevät ja Porvariskuningas. Eletään 1700-lukua, kuningatar Ulriika Eleonooran ja kuningas Fredrik I:n hallituskautta. Bertelsköldin suvun miehiä on menossa mukana kaksin kappalein: vanha tuttu Torsten Bertelsköld jatkaa juonittelujaan hovissa ja nuori kreivi Kaarle Viktor ehtii seikkailemaan Suomenkin puolelle.

Porvariskuninkaan nimihenkilö on kauppias Lauri Larsson, joka edustaa vaasalaisia Ruotsin valtiopäivillä. Hänen nuorin tyttärensä on kaunis ja hemmoteltu Ester, jonka tiet risteävät Kaarle Viktorin kanssa useampaan otteeseen. Romanssin kipinäähän siitä syntyy!

Kirja oli täynnä jännittäviä seikkailuja, juonitteluja, suuria tunteita ja elävää, kuohuvaa historiaa. Aion ehdottomasti jatkaa Välskärin kertomuksien parissa ja suosittelen kirjasarjaa lämpimästi muillekin!

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3

Viime aikoina olen taas uppoutunut metromatkoillani Välskärin kertomuksiin. Project Gutenbergissa ilmaiseksi julkaistussa kolmannessa osassa eletään Kaarle XII:n sotaisia aikoja. Bertelsköldin suvun miehiä on mukana kaksin kappalein, veljekset Torsten ja Kustaa Aadolf. Torsten on ovela diplomaatti, Kustaa Aadolf idealistinen soturi.
 

Gustaf Cederströmin maalaus "Kaarle XII:n ruumissaatto" vuodelta 1878.
Kuva: Wikimedia Commons.

Tässäkin osassa on kolme jaksoa, nimeltään Siniset, Pakolainen ja Erään nimen varjo. Enimmäkseen ollaan varsin sotaisissa tunnelmissa, mutta romantiikkaakin mahtuu mukaan.

Topelius on osannut aivan mahtavasti yhdistää vetävän ja jännittävän tarinan historian käänteisiin. Kaarle XII:n sotavaiheet käytiin läpi todella kiinnostavasti ja taas kerran täytyy kehua Kajaanin linnaan sijoittuvien kohtausten jännittävyyttä. Topelius kuvaa isonvihan taisteluiden katkeria käänteitä Kajaanissa ja linnan räjäyttämistä. Ensi vuonna tuleekin kuluneeksi tasan 300 vuotta linnan räjäyttämisestä - näinköhän Kajaanissa olisi jotain asiaan liittyvää tapahtumaa tekeillä linnan kunniaksi?

Välskärin kertomuksia on monin tavoin aikansa lapsi, mutta viihdyttävänä tarinana se on aivan tuore vieläkin. Nykylukija ei varmastikaan Topeliuksen tavoin ihaile "historian suurmiehiä" - onhan trendinä pyrkiä näkemään historia tavallisen ihmisen silmin.

Uhrautuva isänmaallisuus ja hyveellinen hengenpalo eivät taida kuulua meidän aikamme ihanteisiin, mutta Kustaan seikkailuihin, Torstenin juonitteluihin ja kauniin Eevan lujatahtoisuuteen kyllä pystyy samaistumaan mainiosti. 

Kyllä, jatkan ehdottomasti Välskärin kertomusten parissa taas jossakin vaiheessa.

Käännöksestä

Toistan itseäni, mutta minkäs teet: Juhani Ahon käännös on aivan ihanaa luettavaa. Otetaan perusteluksi tällä kertaa Kajaanin linnasta kertova lainaus:

Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2
Anneli Kanto: Pyöveli

Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita

Kuva: Otava.

Choderlos de Laclosin Vaarallisia suhteita panin kirjastosta varaukseen katseltuani tarinan korealaisen elokuvasovituksen Untold Scandal jo toiseen kertaan. Olen tutkaillut kirjaa kirjastossa joskus aikaisemminkin, mutta silloin yli 500-sivuinen ranskalaisklassikko 1700-luvulta tuntui hieman vaikeasti lähestyttävältä. Nyt rohkaisin mieleni. Ensimmäinen elokuvaversio, jonka olen kirjasta nähnyt, on 1990-luvulla valmistunut Julmia aikeita. Kuuluisin versio on Glenn Closen, John Malkovichin ja Michelle Pfeifferin tähdittämä 1980-luvun elokuva, mutta siitä olen tainnut nähdä vain joskus pätkiä telkkarissa. Aion kyllä korjata tilanteen.

Kirjan alkuperäisnimi on Les liaisons dangereuses, ilmestymisvuosi on 1782 ja muotona kirjeromaani. Kuulostaa tosiaan hieman raskaalta lähtökohdalta. Mutta kun ryhdyin lukemaan, yllätyin kuinka kepeästi tarina soljui ja vei mukanaan. Ehkä kirjan keskivaiheilla oli pari kertaa sellainen olo, että kaunopuheiset rakkaudentunnustukset alkoivat hieman kyllästyttää, mutta tämä kyllästymisen häivä unohtui, koska alku ja loppu ovat niin vetäviä.

Kuva: Wikipedia.

Teoksen alkuasetelma lienee monelle tuttu elokuvasovitusten vuoksi. Rikkaat, kauniit ja kyyniset markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont huvittelevat manipuloimalla lähimmäisiään ja keräämällä päänahkoja viettelypeleissään. Markiisitar haluaa kostaa entiselle rakastajalleen, joka on menossa naimisiin nuoren, viattoman Cécile Volangesin kanssa. Hän ehdottaa Valmontille Cécilen vokottelua. Valmont taas on iskenyt silmänsä hurskaaseen ja nöyrään rouva de Tourveliin ja haluaa turmella tämän. Hän teeskentelee rakastunutta ja raportoi kirjeitse markiisittarelle edistymisestään.

Kuva: IMDb.

Kirjan lukeminen oli kahdella tavalla mielenkiintoista. Ensinnäkin kirja kiinnosti omana itsenään, toiseksi oli mielenkiintoista vertailla elokuvasovituksia ja niiden painotuksia kirjan juonesta. Jotta kirjan voisi aivan täysipainoisesti dramatisoida, olisi tv-sarja varmasti oikea muoto. Lukiessa huomasi, että monta viehättävää pientä sivupolkua on jätetty huomiotta, jotta elokuva ei paisuisi liikaa. Tavallaan on selvää, että elokuvissa on kannattanut nostaa pääjuoneksi Valmont jahtaamassa viatonta rouva de Tourvelia, mutta kirjasta löytyy paljon muitakin kiinnostavia aspekteja. Esimerkiksi luostarikoulusta vasta päässeen viisitoistavuotiaan Cécilen lemmekäs kirjeenvaihto ritari Dancenyn kanssa on liikuttavan ihanteellista ja romanttista ensirakkautta. Lisäksi kirjassa valotetaan mielenkiintoisesti markiisittaren ja Valmontin historiaa.

Kuva: IMDb.

Tykkään todella paljon tällaisista kirjoista, joissa kuvataan ihmisluonteen raadollista puolta osuvasti, tarkkanäköisesti, ironisesti ja älykkäästi. Turhuuden turulla tulee hyvällä tavalla mieleen. Tykistöupseeri Pierre Ambroise François Choderlos de Laclos'n psykologinen silmä ja herkullisen pirullinen huumorintaju välittyvät kirjan lehdiltä todella hyvin. Siinä missä Cécile ja Danceny uskovat sokeasti idealistiseen rakkauteen, ovat markiisitar de Merteuil ja Valmont täysin ihanteettomia ja kaksinaamaisia. Mielenkiintoista on myös tarkkailla heidän julkisen kuvansa eroja. Valmontilla on miehen roolissa enemmän liikkumavaraa. Hän on niittänyt seurapiireissä mainetta naisten viettelijänä ja tuhoajana, mutta se ei rajoita hänen sosiaalisia suhteitaan. Leskirouva de Merteuil taas joutuu olemaan varovaisempi. Hän on kiillottanut julkisen kuvansa säröttömän hyväksi. Hän on luotettu ystävä ja kunnioitettu hyvien neuvojen jakaja. Nuhteetonta mainettaan hän varjelee ja hoitelee rakastajansa salamyhkäisesti. Ehkä juuri siksi markiisitar tuntuu pelättyä Valmontiakin kavalammalta? Otavan Seitsentähdet-sarjassa ilmestyneeseen suomennokseen on jälkisanat kirjoittanut kirjailija Sari Malkamäki, ja hän pohtiikin, olisiko markiisitar määritelty nykyajassa psykopaatiksi.

Kuva: IMDb.

Kirjeromaanin muotoa pelkäsin vähän ensin, vaikka mietittyäni hoksasin, että tämähän on jo toinen kirjeromaani tälle vuodelle. Ensimmäinen oli Hilja Valtosen Vaimoke. Vaikka Vaarallisia suhteita koostuu pelkästään henkilöiden toisilleen lähettämistä kirjeistä, ei kirjemuoto vähennä draamaa ja toiminnallisuutta mitenkään. Itse asiassa kirjemuoto tuo ovelan lisäkierteen kerrontaan. Kirjeet ovat minäkerrontaa, mutta eivät samalla lailla kuin suoran kerronnan minäkerronta. Kirjeellähän on aina vastaanottaja, joten kirjeen kirjoittaja sekä kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan että valitsee näkökulman kirjeen vastaanottajan mukaisesti. Tästä nähdään useita loistoesimerkkejä, monilla kirjeillä on kaksoistulkinta, mutta vain osa henkilöistä pystyy lukemaan vaihtoehtoisen tulkinnan. Tätäpä markiisitar itsekin neuvoo Cécilelle:

Kuva: Wikipedia.

"P.S. - Asiasta puheen ollen, minä unohdin... vielä sananen. Koettakaahan huolehtia enemmän tyylistänne. Kirjoitatte edelleenkin kuin lapsi. Näen aivan hyvin, mistä se johtuu; Tehän sanotte kaiken, mitä ajattelette, ettekä mitään, mitä ette ajattele. Tällainen käy laatuun meidän kahden välillä, joilla ei ole toisiltamme mitään salattavaa: mutta älkää kirjoittako näin rakastajallenne! Vaikutatte aina pieneltä idiootilta. Koettakaa toki ymmärtää, että kirjoittaessanne jollekin toiselle kirjoitatte hänelle ettekä itsellenne: älkää siis yrittäkö sanoa hänelle, mitä ajattelette, vaan pikemminkin sellaista, mikä häntä enemmän miellyttää."

Kuva: Kansallisteatteri.

Näytteestä varmaan myös huomaa, että kirjeiden tyyli noudattaa sosieteetin etikettisääntöjä. Lähes kaikkia teititellään, isolla teellä. Kirja myös kihisee eroottista jännitettä, mutta ns. lähitaisteluja ei kuvailla sanatarkasti, vaan niistä kerrotaan kaunopuheisin korulausein ja kiertoilmaisuin. Kenties juuri siksi lataus on niin vahva? Samasta syystä kirjaa ei ehkä varauksetta voi suositella kaikille. Jos pitää kohteliaisuuksien täyttämästä muodollisesta korukielestä, antaa mennä vaan, mutta jos kaipaa suoraviivaisempaa ja tiiviimpää esitystapaa, saattaa pitkästyä tämän kirjan parissa. Minä tykkäsin kovasti ja lukeminen tuntui ennakkomielikuvaa kevyemmältä. Eikä voi kuin ihailla de Laclos'n taitoa säädellä draamaa: iskuja satelee juuri oikeassa tahdissa, asiat vaihtavat suuntaa äkkiarvaamatta ja kokonaisuus näyttäytyy uudenlaisena. Kronologisesti kirjan tapahtumat kestävät vain muutaman kuukauden: ensimmäinen kirje on päivätty elokuussa ja viimeinen tammikuussa.

Kirjassa on tarkoituksellisen etäännyttävä lyhyt kehyskertomus, jota vahvistetaan sinne tänne ripotelluilla alaviitteillä. Hauskaa on myös huomata, että "spoilerivaroitus" lienee turha nykyajan keksintö - jo tarinan kakkossivulla kerrotaan melko suoraan, mitä parille keskeiselle henkilöhahmolle lopussa tapahtuu. Tämä ei vähennä lukunautintoa lainkaan, pikemminkin lisää sitä.

Leena Kekomäen suomennos on sujuva, tosin on vaikea sanoa onko suomennos vanha vai uusi, sillä kirjaston tietokannan varhaisin suomennos on 1940-luvulta. Seitsentähdet-sarjan ulkoasu on tyylikäs, mutta koska tämä kirja on painettu vuonna 2000, niin eipä tätä taida enää kirjakaupoista saada. Kirjastoista ja divareista löytyy. Halukkaat voivat toki verrytellä ranskantaitoaan ja kokeilla alkukielellä lukemista, minun kielitaidolleni 1700-luvun ylhäisöranska lienee aivan liian vaativaa.

Herkullinen, eroottinen, ihmissielun pimeitä puolia valaiseva ja koukuttava kirja. Jotain niin yleispätevää tässä tarinassa on, ettei ole ihme, että sovituksia on sijoitettu moniin erilaisiin aikoihin ja paikkoihin.

Lue myös nämä:
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Helen Moster: Hylky

Helen Mosterin Hylky on toinen PEKKin jäsenkirja. Antti Leikaksen Melominen oli ensimmäinen, hauska sattuma että kummankin kirjan nimi on vesiaiheinen. Taisin tilittää kerhoon liittyessäni, että eroan heti, jos sieltä saa luettavakseen vain nuorten miesten itsesääliä tihkuvia kasvukertomuksia. Onneksi kumpikaan kirjoista ei ole tällainen ollut. :) Sekä Hylky että Melominen ovat olleet tasokkaita myös kielellisesti - syksyllähän kiinnitin huomiota blogistaniasta löytyneiden uusien kirjailijoiden suomen kieleen. Mutta Moster onkin toimittaja ja suomentaja, hän on tehnyt pitkän uran kielen ja kirjallisuuden parissa jo ennen esikoisromaania.

Kuva: Avain / Liisa Takala

Minulla oli ilo olla kuuntelemassa sympaattista Mosteria Avaimen kevätkauden avajaisissa, joista kannattaa lukea Hannan raportti. Tilaisuudessa esiintyivät myös Petteri Paksuniemi ja Harri István Mäki. Erityisesti Mäen kirja Kraatterin lapset herätti myös kiinnostuksen, siitä kannattaa lukea marjiksen ja Seija Vilénin bloggaukset.

Hylystä ovat ehtineet kirjoittaa jo ainakin Sara, Kirsi, Lumiomena ja Booksy. Minulla kirjan lukeminen kesti yllättävän kauan, vaikka kirja ei ole kovin paksu, vain 250-sivuinen. Kirjassa on kolme tasoa. Nykyaikaa elää helsinkiläinen Anton Saksa, joka sukellusharrastuksensa parissa löytää Suomenlahdelta hylyn. 1700-luvulla seurataan Venäjän keisarinna Katariina Suurta, joka tilaa posliiniastiaston Saksasta. Sitä kuljettamaan määrätään merikapteeni Willem Arnesen, joka ottaa poikansa Arnen mukaan merenkävijän ammattia oppimaan.

Olen historiallisten romaanien ystävä, ja Moster selviytyy uskottavan historiallisen romaanin kirjoittamisesta kunnialla. Hän ei kirjoita laajaa epiikkaa, pikemminkin pientä salonkihistoriaa. Hienoa, että on uskallettu ottaa merkittävä hahmo yhdeksi päähenkilöksi, keisarinna Katariina Suuri.

Mutta kun luin kirjaa, minulla oli melkein viimeisille sivuille asti sellainen olo, että missäs tässä on se pihvi. Ei nyt olisi tarvinnut mitään davincikoodi-tyylistä salaista symboliikkaa kehitellä, mutta odotin koko ajan että yhdistääkö päähenkilöitä jokin muukin asia kuin uponnut laiva. Tuntui siltä, että kirjassa kyllä kuvaillaan paljon asioita, mutta missäs juoni on? Muistelen että muutamakin bloggaaja on kuvannut nykykirjallisuuden ongelmaksi sitä, että draaman kaarta ja tarinan loppuhuipennusta ei aina ole, vaan kirjailija jättää lopun avoimeksi. Hylyn kohdalla tämä tunne oli melkein koko ajan, siis ikään kuin koko juoni olisi ollut avoin. No loppua kohti jännite kyllä nousi, niin että viimeisten kymmenien sivujen aikana imua oli.

Lisäksi odotin kuvauksia historiallisesta merenkulusta, ja niitä oli yllättävän vähän, sillä suurin osa Willemin ja Arnen osuudesta keskittyy matkailuun Saksassa, ei nyt ihan turistiopastyyliin mutta melkein. Anton Saksassa taas minua ärsytti nahjusmaisuus, vaikka  sinänsä hahmon ajelehtiva elämäntyyli sopi osaksi kokonaisuutta. Lisäksi kirjassa heitellään vähän liikaa vihjeitä hahmoista, ja sitten jätetään nämä langanpäät solmimatta. Ehkä näitä sivuteemoja olisi voinut kasvattaa, jos kirjassa olisi ollut reippaasti lisää pituutta.

Historiallisten kuvausten kohdalla olin aistivinani aavistuksen Kaari Utrion kerronnan henkeä. Muuten ei tullut mieleen mitään selviä yhtymäkohtia muihin kotimaisiin kirjoihin, joten kyllä Mosterilla on saksalaisen kulttuurin tuntijana hyvät eväät löytää persoonallisia aineksia seuraaviin kirjoihinsa, jos sellaisia on tulossa.

Henkilöhahmoista paras oli nuori Arne Arnesen. Taiteellinen ja herkkä poika kokee nahoissaan isän vaatimukset ja ympäristön paineet. Hienosti ja samaistuttavasti Moster tavoittaa nuoruuden tuskalliset tunnot. Arne oli kirjan parasta antia.

Voisin siteerata blogeista joskus lukemaani lausetta: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Takakannessa tätä kuvataan "vetäväksi esikoisromaaniksi", mutta minusta kun tämä nimenomaan ei ollut kovin vetävä. Joku sellainen juonellinen koukku jäi puuttumaan, joka olisi saanut ahmimaan kirjaa eteenpäin. Nyt luin tätä sellaisella odottavalla mielellä, etsien sitä koukkua.

Mutta ei tämä missään nimessä huonokaan ollut. Hesarin arviossa Suvi Ahola vertaa Mosteria Virpi Hämeen-Anttilaan, mutta aivan ehdottomasti Moster on Hämeen-Anttilaa paljon parempi. Hylky sopinee sellaiselle lukijalle, jolle tunnelmallinen kuvailu riittää paikkaamaan juonenkäänteiden vähäisyyden. Tai sitten minulta jäi jotain olennaista tästä kirjasta huomaamatta.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Antti Leikas: Melominen

Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga

Aiemminkin mainittu Kvaak.fi -sarjakuvafoorumi antoi taas hyvän vinkin: Christophe Blainin Maalari ja merirosvo -sarja, jota on tähän mennessä suomennettu kolme osaa. Olin vilkuillut sarjaa joskus kirjakaupassa ja kirjastossa, mutta "tikku-ukkomainen" piirrostyyli oudoksutti. Osa 3 eli Olga tarttui mukaan kirjastosta, tietenkin lastenosaston sarjakuvahyllystä... Toivottavasti kukaan lapsi ei lainaa tätä, sen verran karmeita kohtauksia ja pelottavia kuvia tässä oli. Hyvä etten itsekin nähnyt painajaisia...

Olga olikin paras sarjakuva mitä olen lukenut aikoihin. Se oli suorastaan henkeäsalpaava. Historiallinen 1700-luvun (?) Ranska ja siirtomaat, valtameripurjehdusta, merirosvojen valtataisteluja, bordellikäyntejä eksoottisissa maissa, petollisen rakastetun Alicen lemmenseikkailuja aatelismiehen kanssa sillä aikaa kun maalari Isaac kamppailee hengestään vaarallisilla vesillä... Ai niin, ja käy bordelleissa... ehkäpä petollisuussyyte teki vääryttä Alicelle. Siinäpä tarinaa miun maun mukkaan, kuvattuna erittäin vakuuttavasti ja uskottavasti. Eikä se piirrosjälki ollutkaan "tikku-ukkomaista", vaan tyylittely korostaa historiallista ajankuvaa, merirosvojen rosoisuutta ja hyisen valtameren hurjuutta paremmin kuin pyrkimys ultrarealismiin.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että Blain hallitsee sarjakuvan taidemuotona täydellisyyttä hipovalla tavalla. Jos Olga olisi romaani, vaatisi se 500 sivua tarinankerrontaa eivätkä yllämainitut huikeat maisemat ja ajankuva mitenkään välittyisi visuaalisesti Blainin omalla persoonallisella tavalla. Jos taas kyseessä olisi elokuva, eivät Hollywoodin kiiltokuvapoika-merirosvot olisi läheskään yhtä karmaisevia. Nyt esimerkiksi kohtaus, jossa vieraan laivan ruumassa piilotellut Jack tulee yöllä kolkuttamaan Isaacin oveen, karmii selkäpiitä.

Tässäpä vielä toinen makupala tuosta kehumastani Blainin piirrosjäljestä. Jotenkin erityisen hyvä tehokeino on mielestäni henkilöiden "ilmeettömät" silmät: ne ovat yleensä vain tyhjä pallo ja piste. Useinhan kuvissa ihmisen ilmeitä pyritään luomaan nimenomaan ilmeikkäiden silmien kautta. Lisäksi Blainin huolimattoman oloinen piirrosjälki näyttää koko ajan taitavalta ja tarkoitukselliselta - monesti viimeistelemätön piirrosjälki näyttää siltä, että se on viimeistelemätöntä vain koska piirtäjä ei ole osannut tai jaksanut tehdä kunnollista, mutta Blainin tapauksessa näin ei ole.

Kvaakin keskusteluketjussa Olga-osaan suhtauduttiin yllättävän nyrpeästi - on kuulemma paljon huonompi kuin osat 1 ja 2. Mikäli näin on, niin onpa hyvä että aloitin lukemisen osasta 3 - ne edellisethän ovat sitten varmasti aivan mahtavia!

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Javier de Isusi: Marcosin piippu