Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kansi: Piia Aho / Otava.

Sain Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia  kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Mutta ei tuolla kaikella mitään väliä ole. On turva, on mies joka pitää huolta. Joka kertoo auliisti missä kulkee ja milloin on tulossa, ei katkokävele vastaan aamutuimaan jokin rämekettana käsipuolessaan.

 

En koe olevani mikään uutuuskirjojen kyttääjä, mutta Katja Ketun uuden romaanin ilmestymistä kyllä kyttäsin. Ketun Kätilö oli kansainvälinen läpimurto 12 vuotta sitten. Viisi vuotta sitten ilmestynyt Rose on poissa jäi mieleen päräyttävän hienona teoksena, mielestäni Ketun parhaana.

 

Erään kissan tutkimuksia vaikuttaa olevan jossain määrin omaelämäkerrallinen romaani, mutta luojan kiitos sitä ei kutsuta esittelytekstissä autofiktioksi (minulla on jonkinlainen yliherkkyys autofiktio-termiä ja lajin kehnoimpia edustajia kohtaan). Kirjassa on kaksi tasoa, joista toisessa seurataan 1900-luvun alkupuolella elävän Eevan vaiheita ja toisessa nykyhetkeä, Kirjailijan ja hänen kotiinsa tupsahtavan yliluonnollisen kissan vaiheita.

 

Pidän historiallisista romaaneista ja pidän murteen käytöstä kirjoissa. Sen sijaan en erityisemmin välitä romaaneista, joissa kuvataan kirjailijan vaikeuksia kirjoittaa kirjaa. Erään kissan tutkimuksissa minut yllätti se, että pidin huomattavan paljon enemmän nykyhetkeen sijoittuvasta kirjailijakuvauksesta kuin historiallisista osuuksista. Esitän muutaman perustelun.

 

Fantastinen Pohjois-Suomi

 

Jo kirjan alkusivuilla syntyy mielikuva, että Eevan osuudet sijoittuvat Kuhmoon: tekstissä mainitaan niin rönttöset, perukka kuin Lentuakin. Samassa yhteydessä mainitaan myös kivestä tehty raatihuone. Koska sellaista ei Kuhmosta löydy - lähin raatihuone on Kajaanissa sadan kilometrin päässä ja se on tehty puusta - piti lukijana asennoitua siihen, että mihinkään ultrarealistiseen historialliseen romaaniin Kettu ei pyri. Tätä vahvistaa se, että henkilöt puhuvat lapin murretta, eivät kainuun murretta. Kainuun murre kuuluu savolaismurteisiin, lapin murre taas peräpohjalaisiin murteisiin ja niissä on perustavanlaatuinen ero, vaikka yhteisiä piirteitä ja yhteistä sanastoa löytyy. Myös jotkut maantieteelliset mittasuhteet ja etäisyydet tarinassa ihmetyttivät.

Muistan kuitenkin lukeneeni kritiikkiä siitä, miten rasittavaa on, kun lukijat vaativat historiallisilta romaaneilta liiallista faktuaalista uskottavuutta. En siis käy sitä nyt itsekään vaatimaan. Tuntuu siltä, että Kettu on luonut eräänlaisen eksotisoidun fantasia-Pohjois-Suomen ensisijaisesti urbaaneja tai kansainvälisiä lukijoita ajatellen. 

Eeva itse on hieman etäiseksi jäävä naishahmo, vaikka hänessä on paljon samaa kuin Kätilön Villisilmässä. Pienen saaren karussa arjessa kiinnostavimmiksi aineksiksi minulle nousevat yliluonnolliset hahmot, kuten kummitteleva hevonen, sekä Eevan tietämys loitsuista ja luonnonyrteistä. Suomen historian vaiheet jäävät vähän luettelomaisiksi. Ajankohtaisuutta löytyy rajan ylittämisen teeman kautta: tätä kirjoittaessa Suomen uutisissa kirjoitetaan herkeämättä Venäjän hybridivaikuttamisesta eli siitä, miten venäläiset ohjailevat kolmansien maiden maahanmuuttajia Suomen rajanylityspaikoille.

Keskenmenon kokonaisvaltaisuus

 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Kirjailija saa keskenmenon. Kuvaus keskenmenosta ja sen aiheuttamasta järkyttävästä surusta on ehkä paras lukemani. Kirjailijan hahmon kuvataan olevan hedelmällisen ikänsä loppusuoralla ja toive lapsesta hiipuu kokonaan viimeisimmän keskenmenon myötä. Monelle nykynaiselle lienee tuttu tunne siitä, että biologinen kello kolkuttaa lujaa ja äidiksi tulemisen mahdollisuudessa peräseinä näkyy jo. Millaisilla eväillä elämää voi rakentaa eteenpäin, jos pitää keski-ikäisenä pystyä käsittelemään lapsettomaksi jääminen? Näiden tunteiden kuvaamiseen Ketun hurja, värikylläinen, rönsyilevä ja heittäytyvä tyyli sopii erinomaisesti.

 

Yliluonnollinen kissa on mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saada keveyttä ja tuoreutta. 

Ketun tuotannon kärkeen Erään kissan tutkimuksia ei kiilaa, mutta se on ilahduttava ja tervetullut jatke Ketun kaunokirjalliselle tuotannolle. Räväkkyys ja naisen voiman korostaminen teki minulle lukijana hyvää.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)
Katja Kettu: Piippuhylly

Katja Kettu: Piippuhylly

Kansi: Marjaana Virta / WSOY.

Katja Ketun novellikokoelmaan Piippuhyllyyn piti tarttua, olihan Ketun edellinen kirja Kätilö vaikuttava lukukokemus. Piippuhyllyssä mainittiin myös esiintyvän joitakin samoja henkilöitä kuin Kätilössä.

Mielestäni Piippuhylly ei aivan yllä Kätilön tasolle, mutta kiinnostavaa luettavaa kirja silti oli. Kettu kirjoittaa värikästä kieltä ja hänellä on taitoa kertoa tarinoita. Kehyskertomuksena on Kätilön nimihahmon isän tarinointi Kuolleen Miehen vuonolta. Hän kertoo tarinoita piipuista, joita hänen hyllyynsä on päätynyt. Tarinat vievät ympäri Pohjois-Lappia mutta myös Venäjälle, Afrikan länsirannikolle ja Brasiliaan.

Tuntui vähän siltä, että kehyskertomus on luotu vain naittamaan yhteen novellit, sitä osa tarinoista on täysin irrallisia Kätilön maailmasta. Sinänsä tämä ei haittaa - Ketun mielikuvitus riittää kyllä herättämään uskottavasti henkiin myös afrikkalaisen orjalaivan tai eteläamerikkalaisen bordellin. Rohkeasti Kettu tarttuu myös maailmanhistorian tunnetuimpiin kuuluvaan aiheeseen - Rasputiniin ja Venäjän vallankumoukseen. Novelleista Grisha ja Rasputinin poika olisi kenties voinut kasvattaa romaaninkin, mutta ehkäpä Kettu palaa aiheeseen vielä joskus myöhemmin.

Mehevä pohjoissuomalainen kielenkäyttö näkyy teksteissä. Jopa pietarilaiset puhuvat lapinmurretta. Onko tämä uskottavaa? No ei. Haittasiko tämä lukiessa? Ei. Kettu on tarinankertojana niin hyvä, että hän "tuntee säännöt ja siksi voi rikkoa niitä".

Piippuhyllyä on blogeissa luettu jonkun verran ja siellä täällä on kommentoitu, että tarinat ovat liiankin riettaita ja raakoja. Minua tällainen ei häirinnyt, mutta huomaan silti pitäneeni eniten Mulukukasta. Siinä annetaan Kätilölle vaihtoehtoinen ja romaania kauniimpi loppu.

Lukiessa häiritsi hieman puutteellinen oikoluku. Pieniä kauneusvirheitä oli jäänyt tekstiin sinne tänne. Huolellisemmalla editoinnilla ne olisi varmasti saatu siivottua pois.

Lueskelin novelleja pikku hiljaa, mikä sopikin kirjalle hyvin. Pitäisi kai lukea novelleja useamminkin. Ne sopivat kiireiseenkin aikatauluun eikä haittaa, vaikka lukemisen väliin jää taukoja. Tuleepahan tekstille vaan enemmän kypsymisaikaa lukijan korvien välissä.

Lue myös nämä:
Katja Kettu: Kätilö
Jari Tervo: Pohjan hovi
Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)

Kuva: WSOY.

Jo lukiessani Kätilöä viime helmikuussa suunnittelin kirjan uusintalukemista, totesinhan näin: "En osaa tältä istumalta edes sanoa, pidinkö tästä kirjasta, tämä selvästi vaatii sulattelua, jälkifiilistelyä ja joskus myöhemmin myös uusintalukemista." Kätilön äänikirjaversiota on kuunneltu blogeissa ahkerasti ja palaute on ollut pääosin kiittävää. Lukekaa vaikka Amman, Kirsin, Unnin, Maijan ja Anun kuuntelukokemuksista.

Minäkin yhdyn kehuihin. Eija Ahvo teki lukijana todella hienoa työtä. Murredialogikin kuulosti luontevalta. Ahvon luenta oli upeaa kuunneltavaa!

Koska oli Kätilön kanssa jo kakkoskierroksella, oli kokemus kirjasta jo hieman erilainen - siksipä luenkin hyviä kirjoja mielelläni useita kertoja. Äänikirjana Kätilö tuntui jopa raaemmalta ja julmemmalta kuin luettuna. Sinänsä tämä ei kai ole ihme - lukiessa tahtia voi nopeuttaa, jopa hyppiä inhottavimpien kohtausten parissa. Äänikirjassa pitää vastaanottaa hyvä ja paha sellaisenaan kuin ne tulevat, sitä tahtia kuin lukija lukee. Ahvon taitava luenta vielä korosti värikästä kieltä ja groteskejä käänteitä.

Kätilössä käytetään rikottua aikarakennetta ja vaihtuvia kertojanäkökulmia ja tämähän on usein omiaan pistämään lukijan pään pyörälle. Huomasin kiinnittäväni huomiota moniin asioihin eri tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, lisäksi jotkut juonenkäänteet loksahtivat mielessäni vasta nyt kohdalleen. Ja bongasinpa ne anakronistiset sukkahousutkin, joista ainakin Ilse antoi hieman rapsuja.

Tarinasta esille nousi erityisesti Villisilmän hullu, järjenvastainen rakkaus. Ja ne sodan ja ihan arjenkin raakuudet ja kauheudet, ulosluiskahtaneista kohduista raiskauksiin. Kettu on onnistunut kirjoittamaan kenties mieleenpainuvimman aborttikuvauksen, jonka olen lukenut.

Kuunneltuna nautin erityisesti myös upeasta kielestä. Sodan kauheuksien vastapainona on kauneutta - Jäämeren rantojen jylhyyttä ja solisevaa kieltä.

Olisiko nyt aika vastata helmikuussa esittämääni kysymykseen? Kyllä, pidän tästä kirjasta. Upea teos, jota toivottavasti luetaan pitkään.

Lue myös nämä:
Kalevala
Heikki Turunen: Simpauttaja
Sarah Waters: Yövartio

Katja Kettua haastattelemassa

Eilen Akateemisen kirjakaupan järjestämässä Kohtaamispaikalla-tilaisuudessa palkitsimme Katja Ketun Blogistanian Finlandian voitosta. Olin itse haastattelemassa Kettua ja ilmeisesti haastattelu meni ihan hyvin, vaikka pientä etukäteisjännitystä oli asiaankuuluvasti ilmassa. :)

Pääni taisi nollautua haastattelusta niin tehokkaasti, etten pysty edes tekemään mitään yhteenvetoa siitä mitä Kettu jutteli, mutta suosittelen lukemaan Marjiksen ja Jennin raportit. Kiitos myös Marjikselle luvasta lainata kuvaa. :)

Kuva: Kirjamielellä

Katja Kettu oli mukava haastateltava ja ehdin kysellä ainakin taustatöistä, sanastosta ja sota-aiheen kiinnostavuudesta. Muistutan vielä, että Ketulla on oma kirjailijablogi, josta voi lukea mm. Sammatin talvesta.

Katja Kettu: Kätilö

Muistan olleeni jo syksyllä alustavasti kiinnostunut Katja Ketun Kätilöstä, mutta lukulistalle pääsyn takasivat blogisavut, jotka huipentuivat Blogistanian Finlandiassa. Kirjasta on kirjoitettu jo niin monessa blogissa, että tyydyn linkittämään vain pariin uusimmasta päästä olevaan blogiarvioon, Booksyn ja Susan kirjoituksiin.

Sain kirjan juuri luettua loppuun ja olen vielä himpan verran pyörällä päästäni. Olin jo ehtinyt ajatella, että tätä kirjaa pitää makustella ajan kanssa, luku kerrallaan. Mutta tänään päädyin ahmimiskierteeseen - kirja piti lukea loppuun huimaa vauhtia. Minun kannattaa siis joskus tulevaisuudessa lukea kirja jo senkin takia uudelleen, että nyt jotkut tärkeät jaksot tuli painettua melkoista haipakkaa. Toinen syy on siinä, että kirjassa on aika paljon jippoja, joita tekisi mieli tarkastella uudestaan...

Moni on ollut kirjan jäljiltä melkoisessa huumassa, mutta minä tunnuin lukevan kirjaa melko tarkkailevalla mielellä. Mikä ei tarkoita sitä etteikö tämä herättänyt tunteita. Mukana vain on niin monta elementtiä, joita tekee mieli tarkastella muihin kirjoihin peilaten.

Ensinnäkin kirjan aihe. Sotakesä 1944 Lapissa. Villisilmäksi tai Vikasilmäksi kutsuttu kätilö rakastuu päätä pahkaa komeaan saksalaisupseeriin, Johann Angelhurstiin. Kätilö päätyy Johannin jäljessä Titovkaan saksalaisten hoitelemalle vankileirille. Sota on raakaa kaaosta, julmaa eloonjäämistaistelua päivä kerrallaan.

Kätilö kutsuu rakastettuaan Johannekseksi, ja kaikki Mika Waltarinsa lukeneet varmasti assosioivat miehen Johannes Angelokseen. Waltarin mestarillisessa romaanissa Johannes Angelos kohtaa maailmanpalon turkkilaisten piirittämässä Konstantinopolissa. Sama maailmanlopun tunnelma Kätilössäkin on. Johannes rakastuu ensi silmäyksellä kauniiseen Anna Notarakseen. Kätilöä lukiessa tuli mielikuva, että rakentaakohan Kettu tahallaan vastakkaista asetelmaa. Varsinkin kirjan alkupuolella naisten palvoma saksalaisupseeri on lähinnä objekti, oman äänensä hän saa kuuluviin vasta myöhemmin. Nainen kirjan kertojana taas vyöryttää kirjan sivuilla naiseutta esiin hyvin ruumiillisella tavalla. Kirjassa on paljon erilaisten eritteiden kuvausta. Tulehtuneet emättimet löyhkäävät mädältä, virtsaaminen kirvelee, abortit hoituvat karulla syrjäseudulla alkeellisin tavoin. Ollaan kaukana Waltarin naispalvonnasta...

Toiseksi kirjan kieli. Nautin monipuolisesta murredialogista ja murre sävytti kirjan kieltä muuallakin. Vertasin taannoin Helmi Kellokummun tyyliä Jari Tervoon, ja täytyy sanoa että Kätilön kielessä ja tyylissä näen yhtäläisyyksiä kumpaankin suuntaan. Erityisesti Tervon sota-aiheiset kirjat tulevat mieleen. Kielenkäytön lisäksi yhteistä on, että Kätilössäkin käytetään "kaikki liittyy kaikkeen" -tehokeinoa. Vaikka Villisilmä on suurimman osan aikaa kertojana, riittää muitakin kertojanääniä raportoimaan tapahtumista eri aikoina ja paikkoina. Ja vaikka Pohjois-Lappi ei ole minulle tuttua seutua, oli mukava huomata kirjasta, että tietyt Ketun käyttämät sanontatavat ovat tuttuja Kainuussa kasvaneellekin: mennään pahki ja kysellään mitäkä.

Naisnäkökulma ja murretta hyödyntäen kerrottu tarina sota-ajalta tuovat tietenkin mieleen myös Sirpa Kähkösen. Mutta Kätilö ja Kuopio-sarja ovat paljon kauempana toisistaan kuin päältäpäin luulisi. Hyviä kummatkin, mutta erilaisia.

Kiinnostavaa Kätilössä oli kirjan "sisäisen todellisuuden" ja kertojanäänten kielenkäytön tietty ristiriitaisuus. Kirjan tapahtumat olivat realistisempia kuin henkilöiden kielelliset revittelyt. Tarkoitan tällä sitä, että syrjäseudulla kasvanut, punikkiäpäräksi haukuttu Villisilmä käyttää sanoja ja käsitteitä, joiden osaaminen ei tunnu uskottavalta hänen taustaansa vasten. Detaljiesimerkki: kotikylänsä isossa talossa käydessään hän kuvaa kahvikuppia "kirsikkakuvioiseksi". Eipä Lapissa kirsikoita kasva, eikä Villisilmä ole kirjan perusteella paljon kouluja ehtinyt käymään. Vertaan tilannetta Hilkka Ravilon esikoisromaaniin Kuin kansanlaulu, jossa savolaistorpan tytölle kinkku ja silakka ovat vieraita käsitteitä. Vastaavalla tavalla saksalainen Johann käyttää sanastoa, jonka ei luulisi olevan saksalaiselle luontevaa, olkoonkin että hänessä virtaa myös suomalaista verta.

Kielen ja "sisäisen todellisuuden" ristiriita ei kuitenkaan ollut häiritsevä vaan tuntui tarkoitukselliselta tyylikeinolta. Kokonaisuus toimi. Minä nautin rikkaasta ja monipuolisesta suomen kielestä silloin kun sellaisesta pääsee romaanissa nauttimaan, ja tässä pääsi. Pientä lipsahtelua WSOY:n kustannustoimituksessa vaan tuntuu jälleen olleen, muutama pikkuvirhe tähänkin kirjaan oli jäänyt. Ja pariin kertaan tuli hassuja pieniä notkahduksia - kesken kielellisesti värikkään tykityksen tuleekin lattea klisee, esimerkiksi joku "toteaa kuivasti" jotakin. Nämä olivat kuitenkin onneksi poikkeuksia.

Kätilöä tekee mieli tarkastella myös sotaromaanien pitkää perinnettä vasten. Kettu onnistuu siinä, että tuskin paatuneinkaan kirjallisuussovinisti voi väittää Kätilöä "naiskirjallisuudeksi". Uskon, että kirjassa kuvatut "naisten työt", kuten synnyttämiset ja kätilöinnit, sairaanhoitajan työt ja lottien työt, ovat niin väkevästi ja universaalisti kuvatut, että kenenkään ei tarvitse ruveta puolustelemaan tai selittelemään Kätilön näkökulmia naisnäkökulmiksi.

Isänmaallisuuden rippeetkin ovat Kätilön sotakuvauksista kadonneet. Suomalaisuuden käsitekin tuntuu kaukaiselta, kun pohjoisessa liikutaan sujuvasti rajojen yli Neuvostoliiton lisäksi Norjaan. Vankileiri on melkoinen kansojen sulatusuuni. Vankileirikuvauksia en muutenkaan muista aivan valtavasti suomalaisromaaneista lukeneeni. Kansalaissodan vankileiriä kuvasi Linna Pohjantähdessä. Neuvostovankileirejä ovat kuvanneet ainakin Harri Sirola Kahdessa kaupungissa ja Jari Tervo Myyrässä.

Varsinkin loppua kohti minulle tuli tunne, että Kätilö on yhtä aikaa historiallinen romaani ja ajankohtainen romaani. Suomalaisille sotiminen ja vankileirit kidutuksineen, raiskauksineen ja tappamisineen ovat menneisyyttä, mutta Kätilössä kuvattuja karmeuksia tapahtuu myös vuonna 2012 eri puolilla maailmaa. Moraali hajoaa, kun kovissa oloissa pitää valita huonon ja vielä huonomman päätöksen väliltä. Koska Kettu kuvaa samaan aikaan raakuuksia ja kaikkinielevää rakkautta, yhdistyvät nämä merkillisellä tavalla. Parisuhdeoppaana ei tätäkään kirjaa kannata lukea, hullun rakkauden kuvauksena kyllä.

En osaa tältä istumalta edes sanoa, pidinkö tästä kirjasta, tämä selvästi vaatii sulattelua, jälkifiilistelyä ja joskus myöhemmin myös uusintalukemista. Sen sijaan suosittelut voin Kätilölle antaa saman tien. Kirja on omaperäinen, kieleltään rikas ja siinä on painava aihe. Moni kirjan lukenut on pitänyt Kätilöä jotenkin poikkeuksellisena kirjana kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta siitä olen eri mieltä. Minusta Kätilö liittyy monella lailla osaksi kotimaisen kirjallisuuden perinteitä. Kirja on samaan aikaan perinnetietoinen ja tuore.

Kätilö on Katja Ketun kolmas kirja. Aiemmat teokset ovat Surujenkerääjä ja Hitsaaja. Molemmista muistelen nähneeni joskus lehtiarvioita. Kätilön perusteella kannattaisi vilkaista näitä varhaisempia kirjoja. Ketun seuraavalta teokselta uskaltaa Kätilön perusteella odottaa paljon.

Paitsi että Kätilö voitti Blogistanian Finlandia -äänestyksen, on kirja palkittu muuallakin. Tänään Kettu voitti kirjallaan Runeberg-palkinnon. Palkinnoista, kirjan käännösoikeuksien myynnistä ja muusta kirjaan liittyvästä löytyy lisätietoa WSOY:n Lue-sivulla.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Pienoisromaanit
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Jari Tervo: Myyrä