Lasten kanssa Annikin Runofestivaaleilla

Kävin Annikin Runofestivaaleille sosiaalisen median edustajana eli tapahtuma tarjosi minulle maksuttoman sisäänpääsyn. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Kuten aiemmin kerroin, suuntasin tänään kohti Tamperetta lapsiseuralaisten kanssa. Määränpäänä oli Annikin Runofestivaali. Tapahtuma jatkuu tänään myöhään yöhön - seuraavan kerran tapahtuman pääsee kokemaan kesäkuussa 2026.

Kiitän ensimmäiseksi todella helppoa saavutettavuutta. Tampereen rautatieasemalta oli sujuva kävellä kohteeseen ja Tampereen kävely-ympäristö on ihanan selkeää. Jalkakäytäviä pääsee oikeasti etenemään, ilman että pitää pysähtyä väistelemään ja arpomaan tietyömerkintöjä tai sähköpotkulautoja tai muuta sekoilua, joka tekee jalkaisin liikkumisesta hankalaa tai mahdotonta. Lapsiperheiden kannattaa pysähtyä puolimatkassa viihtyisään Tammelan leikkipuistoon.

 

Toivoin etukäteen sujuvia vessajonoja, lapsille kelpaavaa ruokaa ja osallistavaa tekemistä. Kohtuullisen hyvin toiveeni toteutuivat ja kehun erityisesti runsasta bajamajatarjontaa. Alueen ruuhka tiivistyi sitä mukaa kun päivä eteni, mutta pienellä puikkelehtimisella siirtyminen paikasta toiseen onnistui. Lastenrattaiden kanssa tungoksessa ei olisi päässyt etenemään, eli suosittelen tapahtumaan menoa itsenäisesti liikkuvien lasten kanssa.

Tungoksen täyttämässä kulttuuritapahtumassa lasten jaksaminen toki jossain vaiheessa lopahti. Jos perheellisenä haluaisi osallistua ohjelmaan täysipainoisesti, kannattaisi lähteä isommalla porukalla ja jakaantua: kyllästyneet lapset lähtisivät vastuuaikuisen kanssa jonnekin muualle Tampereen huveihin ja runohenkiset voisivat jäädä festivaaleja viettämään niin pitkäksi aikaa kuin haluavat.

 

 

Mitään hirvittävän suurta lapsimäärää tapahtumassa ei näkynyt, mutta festivaalien järjestämät lasten ohjelmanumerot olivat todella laadukkaita. Osallistuimme Piipoon Hetken runo-olohuoneeseen, jossa lapsia kannustettiin kirjoittamaan omia runoja tapahtuman tunnelmia aistien. Valmiit työt ripustettiin koivunlehdiksi.

 

 

Teemu Palosaaren yhtyeen keikka taisi olla intiimein livekeikka jolla olen koskaan ollut. Pieneen, tunnelmalliseen pesulatilaan tuli bändiä kuuntelemaan noin kymmenhenkinen yleisö, eikä kovin montaa henkeä lisää olisi mahtunutkaan. Hyvä meno!

 

 

Annikin korttelin viereiseen Osmonpuistoon oli perustettu ruokakojualue. Etniset kasvisruoat olivat minun makuuni, mutta lapsia oli turha ylipuhua kojujen annoksille. Onneksi olin kuitenkin pakannut mukaan runsaasti eväitä. Puiston eväspiste oli todella tunnelmallinen ja lasten kanssa riittävä houkutus oli Osmonpuiston leikkipuisto.

 

 

Annikin kortteli oli näkemisen ja kokemisen arvoinen itsessään. Historiallisia rakennuksia ei ole Suomessa liikaa säästelty ja aika pitkän taistelun Annikin aktiivit joutuivat käymään saadakseen alueelle arvostusta.

 

Tunsin myös olevani pitkästä aikaa oikein kulttuuriharrastajien kuplassa. Ympärillä näkyi värikkäitä ja persoonallisia asusteita ja aikuisten ohjelmasta ehdin kuunnella avauspuheen, Ranja Omenan lausuntaa, Tommi Liimatan osuuden ja Lyytin musiikkia.

Kun menee itselleen uuteen tapahtumaan, voi pohtia, tunteeko olonsa tervetulleeksi vai joutuuko kokemaan, että on joutunut sisäpiiribileiden sivustakatsojaksi. Annikin festivaaliin solahdin mukavasti joukkoon, vaikka kyllä paikan päällä huomasi, ketkä olivat enemmän porukan ytimessä kuin toiset. Mutta kyllä sekaan sopii ensikertalaisenakin ja lapsiseuralaisia kohdeltiin suorastaan kiitettävästi.

 

Paluumatkalla käveltiin vielä katsomaan Kirsi Kunnaksen ja Mirkka Rekolan runomuraaleja Pinninkadulla. Komeita!

 

Vaikka huoltajan ominaisuudessa pääpaino onkin katsoa, että lapsilla on kaikki hyvin ja he pysyvät mukana, kyllä runoilla ladattu ilmapiiri ruokki omaakin luovaa ajattelua. Kirjallisuudella on väliä. Sanoilla on väliä. Yhteen kokoontumisella yhteisten tärkeiden asioiden ääreen on väliä. Ja henkilökohtaisuus on edelleen poliittista, kuten festivaalin avausesiintyjä Ranja Omena muistutti.

Annikin Runofestivaali Tampereella lauantaina 8.6.24

Olen menossa Annikin Runofestivaaleille sosiaalisen median edustajana eli tapahtuma tarjoaa minulle maksuttoman sisäänpääsyn. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Annikin Runofestivaali. Kuva: Eino Ansio.

Tunnetko Annikin Runofestivaalin? Annikin puutalokortteli on historiallinen asuinympäristö Tampereella, Tammelan kaupunginosassa. Runofestivaalia on järjestetty vuodesta 2003 alkaen, joka toinen vuosi. Olen itse ollut kaikenlaisissa talkooporukoissa vuosien varrella ja kokemukseni perusteella arvioin, että joka toisen vuoden taktiikka on mainio valinta. Aktiivit eivät pääse liikaa uupumaan ja ideointi- ja suunnittelutyöhön jää väljyyttä. Korttelin tarina on jäänyt mieleen Tiitu Takalon hienosta sarjakuva-albumista Minä, Mikko ja Annikki.

 

En ole koskaan käynyt Annikin Runofestivaaleilla, joten tänä vuonna aion tehdä päiväretken jälkikasvun kanssa tapahtumaan. Tamperelaisten kannattaa nauttia ohjelmasta pitkän kaavan mukaan, sillä tapahtuman kylkiäisenä Annikki OFF -teemalla järjestetään paljon kulttuuritapahtumia pitkin viikkoa.

Lasten kanssa tapahtumiin lähtiessä on muutama kriteeri, jotka ratkaisevat reissun onnistumisen. Pääseekö vessaan ilman älyttömän pitkiä jonotusaikoja? Onko myytävänä järkevän hintaista ruokaa ja sellaisia annoksia, jotka nassikat suostuvat syömään ilman murskakritiikkiä? Onko tarjolla jotain fyysistä tekemistä ja osallistumista?

 

Festivaalin sivuilla suositellaan, ettei paikalle saavuta lastenrattaiden kanssa. Tilat voivat käydä ahtaiksi eivätkä kaikki paikat ole esteettömiä. Ihan pienten kanssa ei välttämättä siis kannata tungeksia paikalle. Myöskään autolla ei kannata tulla, koska alueella ei ole tapahtuman puolesta pysäköintijärjestelyjä. Alue on niin lyhyen matkan päässä rautatieasemalta, että julkisia kannattaa suosia. Himoautoilijat voivat katsoa etukäteen sopivan vaihtoehdon Tampereen keskustan maksullisista pysäköintihalleista ja jättää kulkupelin päiväksi sellaiseen.

Ohjelmisto kertoo, että lapsille on tarjolla sekä musiikkia että runotyöpajoja. Niihin siis mennään! Myös lavarunous vaikuttaa kiinnostavalta. Toivon, että pystyn jonkun verran seuraamaan myös minua kiinnostavaa aikuisten ohjelmaa. Festivaalin teemana on henkilökohtaisuus. Esiintyjät esitellään täällä. Minua houkuttelevat ainakin Kielo Kärkkäinen, Abdullah Pashew ja Iida Rauma.

 

Annikin Runofestivaali. Kuva: Eino Ansio.

Odotan lauantailta sopivan boheemia, taiteilijoiden ja hipsterien kansoittamaa kivaa miljöötä ja yllättäviä ja virkistäviä runoesityksiä. Ja niitä kohtuullisia vessajonoja.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Kansi: Hannu Mänttäri / Otava.

En ole ihmetellyt työpisteeni karuutta - jo valmiiksi ankean toimistohotellin aulasta sermillä erotettua karsinaa -, koska onhan työtehtäväkin niin vaatimaton. Myöhemmin minulle valkeni, että se hipoi loukkausta.

 

Siinä missä Maastamuuttajien lukeminen oli jonkinasteista pinnistelyä, tarjosi Johanna Sinisalon Ukkoshuilu suorastaan elvyttävän lukukokemuksen. Vuonna 2021 ilmestynyt Ukkoshuilu on parhaita lukemiani Sinisalon kirjoja - siinä on väkevä teema, todella säpäkästi kehkeytyvä jännite, ajankohtaisuutta ja hyviä henkilöhahmoja. Tasapainoinen ja vetävä kokonaisuus, jossa Sinisalon kirjailijanlaadun parhaat puolet tulevat hyvin esiin. Pitkän taiteilijauran tähän mennessä tehnyt Sinisalo sai viime vuonna Pro Finlandia -mitalin.

Ukkoshuilun teemana on sää ja sään muokkaaminen. Kirjan ensimmäinen jakso on mahtava Mika Waltari -pastissi muinaisesta Assyriasta, mutta sen jälkeen siirrytäänkin nyky-Suomeen. Nuori meteorologi Leena Lind yrittää selviytyä niin työelämän kuin ihmissuhteiden paikoin mahdottoman tuntuisista haasteista. Tampereen ja lähiseudun maisemat ankkuroivat kirjat arkeen, vaikka juonenkäänteistä löytyy sekä poliittista että tieteellistä lennokkuutta.

Sääennustaminen on arkinen ja tuttu asia kaikille - sään muokkaaminen kuulostaa hurjalta, mutta kuten Sinisalo romaanissaan tuo esille, sitäkin ihminen on tehnyt. Romaanin taustalla heijastelee ilmastokriisi, mutta Ukkoshuilu ei onneksi ole pamfletti vaan draamaa.

Työelämän kipupisteitä Sinisalo käsittelee todella pisteliäästi. Leena ehtii sekä saada potkut että päätyä työkokeilun nimissä tekemään oman alansa töitä. Porkkanana on, että jos hän todistaa arvonsa, hän saattaa kelvata palkkatyöhönkin. Mutta tapahtuuko näin todella, jos työnantaja saa haluamansa irti työkokeilunkin kautta?

Leena on erinomainen päähenkilö - ei mikään sankari, vaan monella tavalla inhimillisen erehtyväinen. Hän tekee typeriä päätöksiä, joista on vahinkoa sekä hänelle itselleen että hänen lähipiirilleen. Hän uskottelee itselleen mustan valkoiseksi. Hän sählää ja säätää, mutta on oikeilla hetkillä kuitenkin neuvokas ja taistelunhaluinen.

Kirjasta tekee suorastaan piinaavan ajankohtaisen siihen kuuluva Ukrainaa käsittelevä juoniosuus, jota en tässä spoilaa.

Jos Johanna Sinisalon tuotanto ei ole ennestään tuttua, Ukkoshuilusta kelpaa aloittaa. Toisaalta arvelen kirjan olevan todella antoisa myös Sinisalon vanhoille faneille.

 

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kansi: Miika Immonen / Teos.

Johanna Sinisalon uutuus Auringon ydin kuulosti niin houkuttelevalta, että klikkasin itseni kirjaston varausjonoon jonkin kiinnostavan blogijutun luettuani. En vaan saa päähäni, kenen blogijutusta oli kyse - Aamuvirkku yksisarvisen? Booksyn? Jonkun? No samapa tuo, kirja oli todella vetävää luettavaa joten kiitos kaikille kirjasta bloganneille tasapuolisesti. :)

Auringon ydin on vaihtoehtohistoriallinen näkemys tulevaisuuden Suomesta. Takakannessa väitetään tapahtumien sijoittuvan vuoteen 2013, mutta kirjassa pääjuoni sijoittuu vuosiin 2016-2017. Suomi on kirjassa Suomen Eusistokraattinen Tasavalta. Viranomaisponnistelut ovat vuosikymmeniä painottuneet terveellisen elämänmallin luomiseen ja erityisesti miesten seksuaalisten tarpeiden ja parisuhdetarpeiden tyydyttämiseen. Tämän seurauksena kaikki nautintoaineet - kuten alkoholi, huumeet ja chili - on kielletty ja miehistä ja naisista on jalostettu kaksi alirotua. Ultranaiselliset eloiset ja ylimiehekkäät maskot ovat parisuhdekelpoisia, mutta neutrinaiset eli morlokit ja miinusmiehet steriloidaan ja ohjataan pakkotyöhön.

Kirjan minäkertoja Vanna - alkuperäisnimeltään Vera - onnistuu kuitenkin elämään eloisen elämää, vaikka hän on oikeasti morlokki. Morlokkius näkyy terävänä älynä, haluna hankkia teoreettista tietoa ja kykynä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vannan sisko Manna - alkuperäisnimeltään Mira - taas oli pienestä pitäen aito eloi, mutta Manna katosi mystisesti jonkun aikaa naimisiinmenonsa jälkeen. Vanna täyttää henkistä tyhjiötään chilin väärinkäytöllä. Chiliriippuvuutta helpottaa hyötysuhde diileri Jaren kanssa. Jare suunnittelee loikkaamista Suomen rajojen ulkopuolelle ja kerää matkakassaa laittomilla chilikaupoilla.

Kirja oli erittäin mukaansatempaava ja ihailin lukiessani Sinisalon tarinankerrontataitoja. Lukija pääsee vauhdin imuun saman tien, mutta pikkuhiljaa menneisyys keriytyy auki. Sinisalo ripottelee kaunokirjallisen kerronnan lomaan näennäisen dokumentaarisia katkelmia Suomen vaihtoehtohistoriasta. Jälkisanoissa paljastetaan lähteiden todenmukaisuus. Se voikin tuottaa yllätyksen.

Sinisalolla on upea taito kirjoittaa vaihtoehtohistoriaa siten, että tarina on melkein totta. Kirjassa on todella paljon aineksia, jotka ovat nykyisestä mediailmapiiristä tuttuja, vaikka kokonaisuudessaan keitos onkin etäännytetty nyky-Suomen arjesta. Lehdissä, tv:ssä ja netissä on kuitenkin paljon lausuntoja, jotka sopisivat suoraan Auringon ytimen maailmaan. Vaikkapa perussuomalaisten ehdotus alentaa avioliitossa synnyttävien naisten eläkeikää tai Henry Laasasen kannanotot miesten parisuhdemahdollisuuksista. Tai kokoomusnuorten varapuheenjohtajan näkemys heikomman aineksen lisääntymisen järjenvastaisuudesta. Tai median hehkutus fitnesstähtösistä: tekorusketus, silikonirinnat, hiustenpidennykset, ripsienpidennykset ja rakennekynnet vaikuttavat olevan nuorelle naiselle paljon tärkeämpiä saavutuksia kuin vaikkapa opiskelu ja oman elantonsa tienaaminen työllä.

Auringon ydin näyttää, että alisteinen ja epätasa-arvoinen parisuhdemalli ei ole pelkkää harmitonta hömpötystä. Julmimmillaan se johtaa karmeisiin kohtaloihin. Kirjassa Vannan yllä roikkuu koko ajan painostavan uhkaava ilmapiiri ja viimeisiä lukuja lukiessa kylmäsi jännityksestä. Taitavasti Sinisalo kytkee mukaan myös yliluonnollisia käänteitä, ilman että yliluonnollisuus menee överiksi.

Hieno ja kaiken hehkuttamisen ansaitseva kirja. Upeaa tekstiä!

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Maarit Verronen: Varjonainen
Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien 

Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan

Teen sarjakuvafestivaalin saaliistani yhteispostauksen, sillä luin ostokseni heti tuoreeltaan ja osan olen lukenut viikon mittaan useampaan kertaan.

Ottopoikia ja työläistyttöjä on Tampereen museokeskus Vapriikin juhlajulkaisu, joka on syntynyt Tampereen vuonna 2009 vietettyjen 230-vuotisjuhlien innoittamana. Vapriikkilaiset ovat selvästi fiksua väkeä, sillä he päättivät elävöittää historiaa sarjakuvilla. Yhdeksän tarinaa tamperelaisista kattaa ajan esikristilliseltä ajalta nykypäivään, tosin pieni katkos väliin mahtuu, sillä jo toinen tarina hyppää 1800-luvulle. Sinänsä tämä toki on ihan ymmärrettävä ratkaisu, leimaahan Tampereen historiaa teollisuuden vahva kasvu.

Sarjakuvakäsikirjoittaja Pauli Kallio on kirjoittanut tarinat ja Tiitu Takalo vastaa piirrosjäljestä. Tarinoita on ollut työstämässä Vapriikin työryhmä, ja museon väki on kirjoittanut väliin pieniä katsauksia Tampereen historiaan. Tämän albumin voi mainiosti lukea "pikahistoriankirjana", tästä todella sai selkeän ja kattavan kuvan Tampereen vaiheista ja monen kohdan voi yleistää koskemaan laajemmin koko Suomen historiaa.

Mutta mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa - tämä tulee mieleen lyhyiden tarinoiden draamallisuudesta. Sitä nimittäin saisi olla enemmän. Okei, tarkoitus on kuvata tavallisten ihmisten arkielämää, mutta näitä arkielämän mininovelleja olisi voinut vähän dramatisoida lisää... nyt osa pätkistä on vähän liiankin yksioikoisia. Jos lopussa huomaa kääntävänsä sivua ja ihmettelevänsä että joko se loppui, niin ehkä pikkuisen olisi voinut tarinoita vauhdittaa. Ja esimerkiksi sisällissota sivuutetaan maininnalla, vaikka Tampere oli keskeisessä roolissa sisällissodassa ja Tampereen taistelu kuuluu Pohjoismaiden sotahistorian suurimpiin taisteluihin.

Mutta epäilemättä työryhmällä on ollut valinnoilleen hyvät perustelut. Tiitu Takalon piirrosjälki sen sijaan ei pettänyt - senhän mainitsinkin ratkaisevaksi ostoperusteeksi. Takalo on ihan älyttömän taitava piirtäjä, esimerkiksi hienot "valotäplät" henkilöiden kasvoilla ovat sellaisia, joita oikein unohtuu tutkimaan. Ajankuvan hallitsemisesta esimerkiksi 1990-luvun lamaan sijoittuva tarina oikein nauratti - niin monta pientä yksityiskohtaa, joista aika tulee elävästi mieleen. Hienoa!

Kaarina Uimosen Cleaning is for hipsters taas oli jotain sellaista, mistä en osaa tyhjentävästi sanoa oikein mitään... ja sehän on kai tarkoituskin, olihan julkaisu ostettu Pienlehtitaivaasta ja toteutettu kopiokoneella. Kartonkikannet olivat uniikkikappaleita, jokainen sai omannäköisensä. Mukana tuli myös postikortti. Hienoa palvelua! Tarina kerrotaan englanniksi, varmaan suuremman yleisön tavoittamiseksi.

Blogeissa on viime aikoina puhuttu lukuvalintojen tekemisestä oman mukavuusalueen ulkopuolelta, ja tämä oli minulle hyvällä tavalla oman mukavuusalueen ylittämistä. Anarkistinen, poukkoileva, logiikan rajoja koetteleva ja muutenkin hervoton tarina kertoo kolmikosta, joka pääsee asumaan kartanoon omistajan loman ajaksi, mutta kartanossa pitää siivota. No tästähän seuraa kaikenlaista jännää... Ei tästä voi oikein muuta kertoakaan, suosittelen vierailemaan ensi syksynä sarjakuvafestivaalien pienlehtitaivaassa ja tekemään yllättäviä löytöjä! :)

Kuva: Asema Kustannus.

Parhaaksi ostoksekseni osoittautui Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan. Ensiksi pitää kehua pienen Asema Kustannuksen tasokasta työtä. Albumin paperi on paksua ja laadukasta, värintoistoa upeaa - ja mikäs on toistaessa, kun Koljonen niin herkullisilla väreillä Intiasta kertookin. Aseman tyyliin kuuluu myös se, että albumien alalaidassa juoksee englanninkielinen käännös. Näin sarjakuvaa voivat lukea muutkin kuin suomenkieliset. Albumin kotisivulta voi lukea neljä ensimmäistä sivua näytteeksi.

Luin albumin monta kertaa peräkkäin mutten ole vieläkään saanut siitä tarpeekseni. Pelkästään tämän vuoksi olen valmis määrittelemään tämän erittäin onnistuneeksi taideteokseksi - jos teos ei päästä lukijaa otteestaan vaan pakottaa palaamaan pariinsa yhä uudelleen, niin jotain siinä on tehty oikein. Koljonen on hyvä tarinankertoja, hyvä piirtäjä - rento kynänjälki tuo mieleen Ville Rannan tyylin - ja taitava värittäjä.

Albumista löytyvä kuva on kopioitu Hanna Koljosen blogista.

Vaan eihän tekninen taitavuus riitä mihinkään, jos tarina ei herätä tunteita. Ja tämä herätti. Albumi kuvaa matkaa Äiti Amman ashramiin - siis hengelliseen keskukseen - Intiaan. Koljonen avaa hengellistä etsintäänsä, johon on kuulunut kaikenlaista, uskonnollisen kirjallisuuden lukemisesta hallusinoivien sienien syöntiin. Äiti Amman saapuminen Helsingin Kaapelitehtaalle halaamaan suomalaisia on tarinan käännekohta.

Kuulostaako hihhuloinnilta? Pelottavalta? Oudolta? No samalta varmasti kuulosti Seija Vilénin Mangopuun alla -kirja, joka kertoo suomalaisen tytön liittymisestä Hare Krishna -uskontoon. Mangopuun alla tuli useammankin kerran mieleen, Syliinvaellus Intiaan sopii sille sisarteokseksi mainiosti. Koljonen kertoo kokemuksistaan vetävästi, samastuttavasti, rehellisesti, hauskasti ja terävästi. Tätä voi lukea niin uskonnoton kuin uskonnollinenkin ihminen. Sanoisinpa, että tämä kannattaa lukea sitä suuremmalla syyllä, mitä kärjekkäämpiä mielipiteitä ja ennakkoluuloja esittääkään uskonnoista tai vieraista kulttuureista!

Kerrataanpa lopuksi vielä festivaaliostosten perusohje. Kun olet menossa jonnekin tapahtumaan, nosta automaatista mukaan käteistä sopiva summa ja anna itsellesi lupa tuhlata se heräteostoksiin festivaaleilla. Tällä tavalla ostoksia ei tarvitse liiaksi arpoa, vaan jotain mielenkiintoista mukaan tarttuu varmasti. Nämä(kin) julkaisut kun ovat kaikki sellaisia, joita ei useimmissa kirjakaupoissa ole edes saatavilla, ja vaikka olisikin, tuskin tulisin ostaneeksi kiireisen arkiasioinnin yhteydessä. Nyt olen iloinen, että nämä hyllyyni päätyivät, erityisesti tuo Syliinvaellus Intiaan on oikea aarre!
 

Lue myös nämä:
Seija Vilén: Mangopuun alla
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Täällä Pohjantähden alla on vilahdellut blogissa mainintoina aika ajoin, ja tänä kesänä oli uuden lukukerran vuoro. Olen Aamuvirkun yksisarvisen keskustelussa maininnut, että Pohjantähden edellinen lukukokemus tuo mieleeni Kourulan uimarannan Lappeenrannassa. Lukukerrasta taitaa olla seitsemän vuotta aikaa. Ensimmäisen kerran olen kirjaa lukenut lukioikäisenä, sillä kuten lukumaun periytymispohdinnoissa kerroin, isän kautta Linnan kirjat ovat tutuksi tulleet. Muistan että ensimmäisellä kerralla luin Pohjantähden ensimmäisen osan ja se teki vaikutuksen, mutta lukeminen jäi kesken toisen osan alkuun. Myöhemmin vetäisin sitten koko sarjan, sittemmin uudestaankin.

Joten Pohjantähdestä on tullut minulle osa omaa mielenmaisemaa. Niin voi käydä kirjoille, joista tulee itselle tärkeitä ja joita lukee uudestaan eri ikäisenä ja eri elämäntilanteissa. Kirjan tapahtumia ja henkilöitä huomaa välillä muistelevansa ja pohtivansa kuin oikeiden ihmisten tekemisiä. Voi kuulostaa hullulta, mutta eivätköhän kaikki lukutoukat tunteen tunnista, ja sitä paitsi The Unwrittenin lukeminen sai minut miettimään uudella tavalla sitä, miten kirjallisuus saattaa vaikuttaa todellisen elämän tapahtumiin.

Trilogian idea lienee tuttu niillekin, jotka eivät ole kirjaa itse lukeneet. Juoniselostuksesta käyköön tämän pokkarimuotoisen yhteispainoksen takakansiteksti:

”Väinö Linnan suurteos Täällä Pohjantähden alla on piirtynyt suomalaisten muistiin lähihistorian näkemyksellisenä kuvauksena. Sen sivuilla syrjäinen hämäläiskylä elää alkuvoimaista, maanläheistä elämäänsä kansamme suurina murroskausina.

Trilogian ajallisina rajakohtina ovat helmikuun manifestia edeltänyt vuosikymmen, josta edetään torppariperheiden tragedian kautta kansalaissotaan ja Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniin aina 1950-luvulle saakka. Varttuneempi lukijapolvi tuntee katselevansa silmästä silmään omiakin kokemuksiaan, nuoremmille avautuu ennen tuntemattomia näkymiä kansakunnan kulkemalta tieltä.”

Minun mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen suomalaisen kannattaa lukea. Ja taidanpa olla tyyppiesimerkki Linna-lukijasta, sillä Tuntematon sotilas antoi minulle ensimmäisen kerran tunnetason mielikuvan jatkosodasta ja Täällä Pohjantähden alla loi sellaisen kansalaissodasta. Kansalaissota lienee edelleenkin, melkein sata vuotta sodan jälkeen, jonkinlainen kollektiivinen trauma Suomessa. Aika moni suomalainen pystyy nykyäänkin sanomaan, onko oma suku ollut punaista vai valkoista. Minullakin on seinälle kehystettynä mummin nuoruuskuva, jossa perhe poseeraa suojeluskunta- ja lottapuvuissa.

Jos ensimmäisellä lukukerralla jäinkin eniten pohtimaan Pohjantähden kuvausta kansalaissotaa edeltävistä torppariolosuhteista ja heräävästä työväenaatteesta, niin tutuksi ja läheiseksi kirjan on minulle kuitenkin tehnyt Linnan ihmiskuvaus. En ole ihan varma, muistetaanko tätä puolta Linnasta vieläkään nostaa esille, vai jääkö se historiallis-yhteiskunnallisten kirjakeskustelujen alle. Pentinkulma on eräänlainen pienoisuniversumi, ja siellä asuvat perheet ovat tunnistettavan, todellisen suomalaisia. Koskelat ovat sisukkaita ja ahkeria aina työhulluuteen asti. Kivivuorissa on käytännöllistä älyä, itseluottamusta ja taitoa vaikuttaa yhteisiin asioihin. Laurilat ovat aggressiivia, kyvyttömiä tunneilmaisuihin ja jopa väkivaltaisia. Kiviojat ovat käytännöllisiä kauppamiehiä. Leppäset ovat kaikkien sosiaalitapausten esivanhempia, elämisen syrjässä miten kuten kiinni roikkuvaa väkeä.

Kirjalliselta tyyliltään Väinö Linna ei ole mikään kikkailija, vaan konstailemattoman kronologista realismia hän kirjoittaa. Tällä lukukerralla jotkut kaikkitietävän kertojan tokaisut ja selitykset tuntuivat aavistuksen vanhentuneilta, mutta sen sijaan Linnan dialogi on pistämätöntä. Monet tokaisut ovat jääneet mieleeni elämään omaa elämäänsä. Erityisesti hyväntahtoinen Leppäsen Preeti osuu välillä jaanauksissaan asian ytimeen sitä itsekään tajuamatta, kuten talvisodan sytyttyä: ”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.”

Minulle todella mieleenpainuva kohtaus on ollut esimerkiksi kuvaus torpparihäädöstä kirjan ensimmäisessä osassa. Samoin ensimmäinen joukkokohtaus, kattotalkoot, on mielenkiintoinen pohjustus tarinalle, sillä se esittelee trilogian keskeiset hahmot. Kirjan loppumetreillä voi arvioida, miten maailmanhistorialliset myllerrykset muuttivat pentinkulmalaisten elämää ja mihin suuntiin. Hieman henkilökohtaisemmista tunnelmista on kuvaus Akselin rakastumisesta Elinaan mainiota luettavaa. Samoin Akustin ja Laurilan Elman orastava suhde riipaisee. Ja huumoriahan kirjasta myös löytyy, välillä huumori kulkee säikeinä mukana pitemmissä juonikuvioissa, välillä nousee kirkkaammin näkymiin. Mutta itkukin tämän kirjan parissa aina vaan tirahtaa, tutuksi tulleiden henkilöiden kohtaloiden vuoksi. Kurkkua kuristaa sekin, kun alkaa pohtia, miten suomalaisissa perheissä uhrattiin miehiä kahdessa sukupolvessa sotiin.

Linnaa on joskus moitittu naisnäkökulman unohtajaksi, mutta kyllä Pohjantähden naishahmoista saa minusta irti vaikka mitä. Linnan ihmissilmä tuntuu samanlaiselta kuin Veikko Huovisen kertojanääni: kumpikin pystyy kirjoissaan kuvaamaan ihmistä niin rehellisesti ja osuvasti, että kuvaus välillä tuntuu armottomalta, vaikkei sitä olekaan. Esimerkiksi Leppäsen Aunea, Preetin tytärtä, muistan Pohjantähti-keskusteluissa usein kutsutun ”kylähuoraksi” tai ”jakorasiaksi”. Mutta onko Aune sitä enää 2010-luvun lukijalle? Aunehan on kirjan naishahmoista ainoa, jonka kuvataan aktiivisesti tavoittelevan ja arvostavan seksuaalista nautintoa. Lisäksi Aune mainitaan usein hyväksi työihmiseksi. Eiköhän tässä olisi opinnäytetyön paikka. Vertailevaa tutkimusta voisi harrastaa Leppäsen Aunen ja vaikka Sinkkuelämää-tv-sarjan Samantha Jonesin välillä. Molemmat elävät naimattomina naisina ja nauttivat useista peräkkäistä tai rinnakkaista miessuhteista ja osaavat ottaa seksistä ilon irti. Aune myös on niitä kansalaissodan ”veteraaneja”, jotka selviävät sodasta hengissä ja ilman suuria sielullisia haavoja. Mahtoikohan Linna hieman piruilla, sillä vaikka kirjan eräänä kantavana teemana on ahkeran työnteon siunauksellisuus, niin trilogiassa ahkerat ja kunnolliset henkilöhahmot tuppaavat kuolemaan nuorempina kuin rennommalla otteella elävät.

Muutaman henkilöhahmon kohdalla huomasin suhtautumiseni selvästi muuttuneen. Nuorena räätäli Halmeen itseoppinut, kaunopuheinen hahmo tuntui minusta hieman naurettavalta ja kiusalliselta. Tällä kertaa taas Halme näyttäytyi ratkaisevan tärkeänä hahmona, sillä ilman hänen työväenaatteelle omistautumistaan ja teoreettista kunnianhimoaan olisivat Pentinkulman torpparit jatkaneet elämäänsä vanhaan malliin. Samoin suomalaisen sisun ruumiillistuma Koskelan Akseli on tuntunut joskus hieman liian tosikkomaiselta ja karulta, nyt elin Akselin vaiheissa mukana täysin rinnoin. Ja kiusallista kyllä, tällä kertaa tunnistin kirkkoherran hahmosta joitakin ei-niin-mukavia piirteitä itsestäni. Ristiriitatilanteissa kirkkoherra kuvittelee usein olevansa diplomaattinen ja hienotunteinen. Hänen käytöksensä on kuitenkin päättämättömyyttä ja vastuun väistelyä. Auts, Linnan pistelyt osuvat. Osuvat ne kyllä monessa muussakin kohdassa, sillä Linna näkee ihmisen pikkusieluisuuden. Puhutaan suurista teorioista, mutta ratkaisevampina vaikuttimina jylläävät naapurikateus tai oman hännän nosto.

Pentinkulman kaltaisessa pikkukylässä sukulaissuhteet eivät suinkaan aina noudata aviolinjoja, joten tästä saa kaikenlaista pohdittavaa. Milloin ihmisen menestyminen tai epäonnistuminen johtuu ihmisen omasta toiminnasta, milloin syntyperästä? Siinäpä pohdittavaa nykyäänkin, kun kansakunnan kahtiajaosta taas puhutaan.

En ole Linnasta kovin monta blogijuttua lukenut. Pohjantähdestä löytyy Morren juttu ja Jenni on kirjoittanut Mustasta rakkaudesta. Olin ajatellut ettei kovin moni bloggaaja ole Linna-fani, mutta asia onkin ainakin osittain juuri päinvastoin, sillä K-blogin superkirjakeskustelussa moni nosti nimenomaan Pohjantähden ”superkirjaksi”, mutta totesi samalla ettei osaa tai halua blogata kirjasta. Kannustan kaikkia Pohjantähden faneja bloggaamaan, minä lukisin erittäin mielelläni muidenkin mietteitä tästä suurteoksesta!

Ilmestymisensä aikana, 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, Täällä Pohjantähden alla synnytti ”historiasodan”, sillä kun historiankirjoitus on aina voittajien historiankirjoitusta, ei kansalaissodasta punaisten kannalta oltu juuri julkisuudessa puhuttu. En valitettavasti löytänyt Hesarin klassikkoarvioiden joukosta Pohjantähden alkuperäisiä kritiikkejä, olisi kiinnostavaa lukea niitä. Mielenkiintoinen näkökulma on ollut myös Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian johdantokurssilla vuonna 2004: "Historiallinen romaani saattaa a) muovata muistamista, b) haastaa tutkimuksen (esim. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia)."

Teemaan sopivaa jatkolukemista kyllä löytyisi. 50 vuotta vaiettu vankileirikuvaus Valkoisten vankina on juuri julkaistu, siitä kannattaa lukea Jorin arvio. Kansalaissodan kuvia yksien kansien väliin kerännyt Punamustavalkea kiinnostaisi todella paljon. Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit sijoittuu Tammisaaren vankileiriin kuten Valkoisten vankinakin. Koskelan Akselin mainitaan joutuneen Tammisaaren vankileirille Hennalan vankileiristä, vaikka Pohjantähdessä kuvaillaan vankileiriaikaa vain Hennalan osalta. Karmeita kuvauksia olikin.

Lopuksi kannustan vielä kaikkia tiiliskivien lukemiseen, sillä sekä Zephyr että Anki tunnustivat tiiliskivikammonsa alkukesästä. Minä valitsin Pohjantähden tätä lukukertaa varten kirjastosta pokkarina, jossa sivuja on 1046. Pieni fontti ja tiheä riviväli epäilyttivät hieman, mutta yllättävän hyvä tätä oli lukea, ei fontti ollut liian pieneksi mennyt. Pokkari on myös kulkenut kätevästi matkalukemisena mukana. Tiiliskivissä on se hyvä puoli, että tarina ei lopu kesken, kirjailija pystyy kehittelemään pitkän tähtäimen juonenkulkuja ja varioimaan teemaa. Lukija saa sekä suuria linjoja että pieniin yksityiskohtiin keskittymistä. Ja kun Täällä Pohjantähden alla on todellinen kansalliskirja, suosittelen todella lämpimästi sen lukemista.
 

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Sotaromaani
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Jari Tervo: Myyrä