Näytetään tekstit, joissa on tunniste Larsson Stieg. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Larsson Stieg. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Noniin, nyt sain loppuun Larssonin trilogian. Kolmas osa, Pilvilinna joka romahti, tuntui aluksi samanlaiselta läpihypittävältä kuin kakkososa, mutta yllättäen kirjan puolivälissä iso vaihde nytkähti taas päälle. Minun mielipiteeni on, että ykkösosa on sarjan paras, ja kolmososan jälkipuolisko on samaa tasoa. Kakkososa ja kolmososan alku taas on melko hajanaista ja epäuskottavaakin luettavaa. Kolmososan lopussa solmittiin langanpäitä ja julistettiin tuomioita hyviksille ja pahiksille mukavaan tahtiin.

No mistä se huonous tulee - ehkäpä siitä että Larssonilla mielestäni monessa kohdassa on hyvät ainekset käsillä mutta hän tarttuu sekundäärisiin aiheisiin. Esimerkiksi kylmän sodan agenttitoiminnasta saisi vaikka mitä jännittävää, mutta sen sijaan kirjassa jankataan vaikka sovinistipoliisin ajatuksia. Samoin kakkososa alkaa lupaavasti ihmiskaupan ja seksirikosten puimisella, mutta ei niistäkään oteta kunnon tehoja irti. Kohtuuttomasti aikaa menee myös milloin kenenkin henkilöhahmon kahvinkeittoon ja voileipien tekoon. Olin lukion jälkeen Pohjois-Karjalan opistolla yhden lukukauden ajan kirjallisuuslinjalla, ja muistan että jo silloin kirjoitusharjoituksissa oli toistuva vitsi, että kun tarinoissa alkoi esiintyä kahvinkeittoa tai kahvinjuomista, niin se kertoi siitä ettei kirjoittaja oikein keksinyt mitä olisi laittanut hahmonsa tekemään.

Osa jaksoista olisi siis kaivannut jatkotyöstämistä, mutta eipä se tietenkään ole ollut mahdollista jos Larsson on ollut jo vainaa siinä vaiheessa kun kirjoja on alettu julkaisemaan. Usein on mainittu, että Larssonilla oletetaan olleen mielessään 10-osainen sarja. Ihan uskottava teoria, koska kyllä näissä kolmessa kirjassa heitellään sen verran täkyjä, joista hyvinkin olisi saanut aineksia myöhempiin osiin. Onneksi näissä kolmessa kirjassa kuitenkin ehditään aloittamaan ja lopettamaan pääjuoni kunnolla.

Moni kirjabloggaaja on ärsyyntynyt päähenkilö Mikael Blomkvistin menestyksestä naismaailmassa ja pitänyt sitä epäuskottavana. Hassua kyllä, minun mielestäni taas siinä ei ole mitään epäuskottavaa. Onhan Larssonin kestoteema se "miehet jotka vihaavat naisia", joka olisi oikeastaan sopinut ihan yhtä hyvin koko sarjan pääotsikoksi eikä pelkästään ykkösosan. Monen naisvihamielisen ja sovinistisen mieshahmon rinnalla Mikael on sympaattinen, naisia arvostava ja naishahmoihin avoimen myötämielisesti suhtautuva hahmo. Häntä myös kuvataan melko komean näköiseksi. Joten onko ihme, että kirjoissa esiintyvät lämpöä ja lempeä kaipaavat naishahmot kääntyvät juuri Mikaelin puoleen kaipauksessaan? Tosin hieman ärsyttävää on se, että kaikki itsenäiset ja vahvat naishahmot muuttuvatkin heti mustasukkaisiksi ja läheisriippuvaisiksi kun alkavat suhteeseen Mikaelin kanssa.

No mikäs sitten on minun yhteenvetoni Larssonin hehkutetusta trilogiasta? On tämä ehdottomasti parempi kuin muutaman vuoden takainen kirjallinen superhitti, Da Vinci -koodi. Mutta ei aivan niin tasokas kuin kehuista olisi voinut päätellä. Oikeastaan tästä OLISI voinut saada todella hyvän ja vetävän dekkaritrilogian, mutta se olisi vaatinut kustannustoimituksellista otetta ja joidenkin jaksojen uudelleenkirjoitusta. Mikä ei tietenkään ollut mahdollista jos kirjat on julkaistu postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen.

Lisbeth Salander on kuitenkin piristävä ja vetävä hahmo, joka jää mieleen pyörimään. Huolimatta noista tietotekniikkakuvausten ärsyttävistä ylilyönneistä, joista nillitin jo aiemmissa kirjoituksissani. Ja tosiaan, ykkösosassa sekä kolmososan jälkipuolikkaassa on niin vetäviä juonikuvioita, että sivuja ahmii eteenpäin hirmuista vauhtia saadakseen tietää, miten tässä oikein käykään.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Viime aikoina olen lukenut erityisesti arvostelukappaleita lehteä varten. Käykääpä lukemassa arvioni Laura Honkasalon ja Hilkka Ravilon uutuuksista.

Lisäksi tuli vetäistyä kakkososa Stieg Larssonin trilogiasta. Kävin sitten lueskelemassa muiden kirjabloggaajien mielipiteitä Larssonista, joihinkin olen ehtinyt kommentoidakin jo kauan sitten. Kirjatohtori kehuu erityisesti tätä kakkososaa, Koskikara löysi myös epäröintiä. Yritin etsiä jonkun oikein nörttiytyneen atk-asiantuntijan mielipidettä kirjasta, mutta sellaista ei tähän hätään löytynyt. Voi kunpa vaikka LTKY:n atk-kerho Ruutin aktiivit lukisivat ja arvostelisivat kirjan. Saattaisivat Larssonin tietotekniset näkemykset saada hieman höykytystä.

Harmillista, mutta minulle tämä kakkososa oli pettymys ykkösosaan nähden. Eri puolilla Internetiä muistutettiin, että Larssonin kirjat on julkaistu postuumisti. Kustannustoimittajan kanssa kirjailija ilmeisesti ei päässyt tekemään yhteistyötä. Sääli. Tyttö joka leikki tulella on monelta osin harhaileva ja jäsentymätön. Lisäksi minua alkoi ärsyttää hahmojen kärjistys. Ykkösosassa Larsson onnistui tasapainoilemaan vielä uskottavuuden paremmalla puolella, vaikka hieman ylilyöntejä ykkösosaankin mahtui. Mutta tässä kakkososassa hahmot ja tilanteet kärjistetään niin voimakkaasti, että mustavalkoisuus alkoi syödä kiinnostustani. Tyhmät poliisit ovat sikoja ja hölmöjä, Lisbeth on supersankarimaisen ylivoimainen niin fyysisiltä kuin henkisiltä taidoiltaan, Mikael Blomkvist on epärealistinen töytäilijä.

Juonenkulku oli vetävää edelleen, mutta osittain tuon pienen ärsytyksen vuoksi luin kirjan lopun melkoista pikavauhtia ja jonkin verran hypin kohtauksia yli. Lisäksi välillä kirjan teksti on melkoisen kökköä, tähän tyyliin: "Lisbethin bootsin kärki osui liike-energiaksi muutetulla voimalla miehen haaroihin, iskun paine oli suunnilleen 120 kilopondia per neliösentti." Osa kökköydestä menee suomentajan piikkiin, kiireessä on taidettu tämäkin kääntää, mutta suurin osa johtuu ihan kirjailijasta itsestään.

Mutta voiko mikään kirja olla kovin huono, jos se suorastaan pakottaa lukijansa tarttumaan jatko-osaan? Huolimatta tästä pikkumaisesta nillityksestäni ehdin jo aloittaa Millennium-trilogian kolmososan innokkaasti.

lauantai 31. lokakuuta 2009

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Äiti antoi luettavaksi Stieg Larssonin kehutun Millennium-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia tulikin luettua huimaa vauhtia. Pitänee hommata jostain käsiinsä kolmas osa ennen kuin on kakkososa luettu, ettei sitten joudu kärvistelemään jännityksessä jos kirja puuttuu.

Olen joskus hieman vilkaissut tätä suosittua kirjaa, mutta lukeminen ei oikein käynnistynyt. Nyt ei sitä pelkoa ollut, vaan kirja oli todella mukaansatempaava. Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei siis ole, kaikista kehuista huolimatta, vaan täkynä on koukuttava juoni ja hyvät päähenkilöt. Juonivetoisuudesta johtuen kirjan tapahtumista ei taida uskaltaa kertoa sen enempää, mitä takakannessa kuvataan, joten keskityn hieman analysoimaan kirjan suosituimman hahmon, Lisbeth Salanderin, olemusta.

Kirja alkaa, kun taloustoimittaja Mikael Blomkvist saa tuomion kunnianloukkauksesta. Hän on penkonut ruotsalaisen suurkapitalistin konnankoukkuja, mutta hävinnyt oikeusjutun. Mikael saa uutta ajateltavaa, kun hän saa kutsun pieneen Hedestadin kaupunkiin tehtävänään kirjoittaa vanhan teollisuusmiehen elämäkerta - sekä samalla ratkaista 1960-luvulla tapahtunut sukulaistytön katoaminen. Asiaan sekaantuu myös epäsosiaalinen turvallisuusfirman työntekijä Lisbeth Salander.

Lisbethistä tuntuu tulleen Larssonia lukeneiden ja Millennium-elokuvia katselleen suursuosikki. Varsinainen päähenkilö Mikael Blomkvist onkin paljon perinteisempi dekkarihahmo: naisiinmenevä toimittaja, josta tulee juttua penkoessaan eräänlainen salapoliisi. Lisbeth taas on huipputaitava tietokonehakkeri, joka pukeutuu mustiin, jolla on lävistyksiä ja tatuointeja, kurja lapsuus ja jolle on asetettu virallinen holhooja, koska yhteiskunta katsoo hänet kyvyttömäksi huolehtimaan omista asioistaan.

Miksi Lisbeth on niin kiinnostava hahmo? Toisin sanoen, missä asioissa hän on uskottava ja samaistuttava?

Mustiin pukeutuvia, tatuoituja tyttöjä ja naisia on nykyään paljon. Välillä Larsson kuvaa Lisbethiä hieman setämäisesti, häntä esimerkiksi kutsutaan toistuvaksi "tytöksi" vaikka hänen kerrotaan kirjan alussa olevan 24-vuotias. Myös Lisbethin epäsosiaalisuus ja erakkomaisuus on tuttua: syrjäänvetäytyviä ja masentuneita nuoria tuntee jokainen. Lisäksi piristävä ominaisuus on se, että Lisbeth ei ole tunteellinen. Mies = järki, nainen = tunteet, tunnutaan edelleenkin ainakin perinteisemmässä dekkarimaailmassa ajateltavan. Tässä ei. Samoin tietokoneharrastuneisuus on nykypäivää.

Mutta missä asioissa Larsson sitten kompastuu Lisbethin uskottavuuden kohdalla? Tästä listasta taitaa tulla paljon pitempi, vaikka tällainen pikkuasioihin puuttuminen lieneekin minulta ylikriittisyyttä. Täytyy ajatella, että Lisbeth on hahmona eräänlainen supersankari, varsin tyypillinen kirjailijan lempilapsi: ihmeellinen tyyppi, joka osaa vaikka mitä ja selviää vaikka kuinka kiperistä tilanteista. Siksi hänelle on lastattu hieman liikaakin loisto-ominaisuuksia.

Epäsosiaalisuudella on kääntöpuolensa: tarpeen tullen Lisbeth kykenee viiltävän analyyttiseen, älykkääseen keskusteluun vaikkapa työkuvioissa. Käy myös ilmi, että hänellä on huima kielitaito. No, kuinkas uskottavaa tämä on? Kuinka moni epäsosiaalinen erakko on puhumatta muille ihmisille vain huvin vuoksi, vaikka oikeasti onkin monipuolinen keskustelija? Ei varmaan kovin moni. No, ehkä Lisbeth on vain niin yliälykäs tai kärsii jonkinlaisesti lievästä autismista tai Asperger-yhtymästä tai vastaavasta, ja on sen takia puolet ajasta puhumatta.

Sitten se tietokoneosaaminen. Olen itse opiskellut tietotekniikkaa, ja vaikka minusta ei valitettavasti huippuhakkeria tullutkaan (eikä tietotekniikan koulutuksen tarkoituskaan toki ole kouluttaa hakkereita), niin tutustuin ihmisiin, joilla huimaa tietokoneosaamista on. Ehkä he eivät aivan Lisbethin veroisia ole, mutta kuitenkin sellaisia, että osaavat sekä salata viestiliikennettä että purkaa salauksia tehokkaasti. Kuten usein tapahtuu silloin, kun kirjailijat haluavat käyttää hakkerointia kirjan tehoelementtinä, tässäkin kirjassa sorrutaan liiallisuuksiin. No, ei kai se ole sen kummempi ilmiö kuin telkkarin sairaalasarjat: oikeassa elämässä sydänkirurgeilla ei ole aikaa vatvoa ihmissuhdesotkuja, vaan työ on paljon epädramaattisempaa.

Muutama pikkujuttu kiinnitti huomion. Kun kuvataan Lisbethin asuntoa, voi olettaa että hän esimerkiksi tilaa sanomalehteä, pitää jääkaapissa piimää ja kaapissa omenaa. Ainakin hän yhdessä kohtauksessa heti herättyään juo piimää ja syö omenaa, ja asunnon kuvataan olevan sanomalehtikasojen vallassa. Kukaan tuntemani übernörtti ei tilaa sanomalehteä, ja useimmat ovat kieltäneet myös ilmaisjakelulehtien tulon. Onhan sanomalehden luku aivan ajanhukkaa, kun uutisia voi lukea netistä paljon nopeammin ja ilmaiseksi. Samoin ruokavalio tuntuu olevan kliseisesti siellä pitsa-kola -linjalla, tai ainakaan tuoreita hedelmiä ei säännöllisesti syödä. Kaupasta ylipäätään hankitaan pilaantuvia ruokatarvikkeita vain vähän, sillä kotiin tilattavat kebab- tai pitsa-annokset riittävät ruoaksi hyvin. No, tämä jos mikä on saivartelua.

Erikoista tuntuu olevan myös Lisbethin holhouksenalaisuus. Larsson kyllä hieman kuvaa kirjassaan ruotsalaista holhouskäytäntöä, mutta kun Lisbeth kerran mainitsee että hänellä on esimerkiksi oma yritys, miten ihmeessä tällainen ihminen voi olla holhouksen alainen? Eivätkö työssä käyminen ja oman yrityksen perustaminen muka ole riittäviä osoituksia elämänhallinnasta, että holhoussuhde voitaisiin purkaa?

Kirjassa tökki hieman Marja Kyrön suomennos. Tuntuu että kritisoin suomennosta melkein jokaisen lukemani käännöskirjan kohdalla, mutta kyllä tässäkin ärsytti pienet epätarkkuudet ja muut kömmähdykset. Mutta kuten sanottu, mikäli haluaa uppoutua mukaansatempaavan tarinan pariin, tämä kirja on loistavaa luettavaa.