Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Ostin Trimalkion pidot Lappeenrannan sataman kirjadivarikärrystä alkukesästä, kun vein sinne ylijäämäkirjojani. "Otavan klassikot" -sarjassa vuonna 1988 ilmestynyt pokkari kiinnosti, onhan antiikin historia kiehtova ajanjakso. Kirjaa aloittelin heti hankittuani sen, mutta loppuun se tuli luettua vasta nyt, työmatkan ohessa. Peruste kirjan valinnalle matkalukemiseksi oli sama kuin To Kill A Mockingbird -kirjan kohdalla: kevyt pokkari ei paljon paina.

150-sivuisesta kirjasta on varsinaisen romaanin osuus ensimmäiset 85 sivua. Loppu on varattu suomentaja Edwin Linkomiehen jälkisanoille ja selitysosuuksille. Täytyy sanoa, että enemmän alkoi kiehtoa muuallakin antiikin suomennosten yhteydessä vastaan tulleen Edwin Linkomiehen hahmo kuin Petroniuksen teksti itsessään. Wikipediasta löytyikin tiivis kuvaus Linkomiehen vaiheista.

Linkomies selostaa, kuinka Trimalkion pidot on vain osa Petroniuksen alkuperäistä romaania, joka tunnetaan nimellä Satyricon. Romaanista on säilynyt vain katkelmia, niistä Trimalkion pidot on tunnetuin. Näköjään Satyriconista löytyisi tuoreehko suomennos, pitänee joskus tutustua jos jaksaa.

Trimalkion pidot lienee käsitteenä tuttu lukemisen harrastajille. Sen verran itse ainakin tiesin juonesta etukäteen, että siinä kuvataan nousukas Trimalkion ylenpalttisen pöyhkeileviä illallisia. Tämän kummempaa ei juonessa ehdi tapahtuakaan. Minäkertoja on päätynyt Trimalkion vieraaksi, ja hän seuraa kuinka tämä entinen orja marssittaa juhlasaliin toinen toistaan pröystäilevämpiä ruokalajeja ja tuhlaa kallisarvoisia lahjoja vieraisiinsa. Kertojaa inhottaa Trimalkion vulgaarisuus. Välillä Trimalkio käskee orjiensa esittää laulua, sirkustemppuja tai muuta viihdykettä, välillä hän puhkeaa estottomaan itsekehuun. Ylipäätään tarinan tarkoituksena on kuvata, kuinka moukkamaista nousukkaiden rahoillaan päteminen on. Varsin universaali teema siis.

Linkomies selostaa jälkisanoissa, kuinka Petronius herkuttelee latinan kielen vivahteilla. Alhaiset pöytäseurueen jäsenet puhuvat rahvaanomaista latinaa. Linkomies on suomentanut tekstit paikka paikoin varsin värikkäästi. Suomennosta on miellyttävä lukea, siinä on vanhanaikaista ajan patinaa. Ehkä tuo uudempi Satyricon-suomennos, Pekka Tuomiston käännös, olisi mielenkiintoinen vertailukohde. Tässä näyte Linkomieheltä:

"Kun nyt Askyltos hillittömän julkeana kädet koholla pilkkasi koko tätä menoa ja nauroi niin, että kyyneleet vuosivat hänen silmistään, tulistui eräs Trimalkion vapautetuista tovereista, juuri se, joka oli minun pöytänaapurinani, ja huudahti:

- Mitä naurat, senkin kuohittu pässi! Vai eivätkö isäntäystäväni hienoudet sinua miellytä? Sinä mukamas olet varakkaampi ja olet kai tottunut saamaan paremman kestityksen. Niin totta kuin toivon, että tämän paikan suojelushenki on minulle suosiollinen, jos minä olisin pöydässä hänen vieressään, niin olisin jo kiskonut hänestä esille määkinän. Mokomakin sikiö, joka nauraa muita. Senkin sätkyukko, yökyöpeli, joka ei ole virtsansa arvoinen. Kerta kaikkiaan, jos heitän veteni hänen ympärilleen, hän ei tiedä, mistä pääsisi pakoon. En minä, herkules avita, tavallisesti vähästä suutu, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."

Minua huvittanut sivujuonne teoksessa on Edwin Linkomiehen ylistävä jälkipuhe. Monisanaisesti hän kehuu Petroniuksen kirjallista nerokkuutta ja romaanin hienoutta. Tämä on sinänsä koomista, jos ajatellaan että Linkomies suomensi kirjan vuonna 1945 ja mietitään ajan yleistä ilmapiiriä. Kun kyseessä on antiikin klassikko, ylistää Linkomies estoitta teosta, jossa homoerotiikka kuvataan itsestäänselvänä osana miehen elämää. Miesten välinen rakkaus on kaikesta päätellen keskeinen juonikuvio alkuperäisessä Satyricon-teoksessa. En usko, että 1940-luvun Suomessa moista estottomuutta olisi missään muussa yhteydessä noin vaan hyväksytty. Varsinkin, kun Linkomies näkyi olleen oikeistopoliitikko, jonka vanhoillisuudesta käy hyvin esimerkiksi, että hän mm. kannatti pitkään monarkismin tuomista Suomeen.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Arto Salminen: Lahti

Pitkähkö tauko blogissa menee sen piikkiin, että muutaman viime viikon ajan lukemisena oli eräs tietokirja lehden kirja-arvostelua varten. Huomasi kyllä, että tietokirjan luku sujuu silloin, kun siihen on riittävästi aikaa keskittyä, toisin sanoen kesäloma tai paljon pitkiä junamatkoja. Rentoutuslukemisena, eli viisi minuuttia kerrallaan ennen nukkumaanmenoa, ei tietokirjaan jaksa keskittyä. Toisaalta oli antoisaa lukea pitkästä aikaa hyvää ja kiinnostavaa tietokirjaa. Tiedä vaikka tulisi luettua jotain muutakin tieteellistä taas joskus.

Nämä Arto Salmisen kirjat ovat siinä mielessä päinvastaista luettavaa, että nämä lukee nopeimmillaan parissa tunnissa, vaikka ovatkin intensiivisiä ja painavaa asiaa. Lahti-kirjasta tiesin etukäteen sen, että siinä kuvataan armeijaa ja siellä tehtäviä salaisia sikakokeita. Sitä en tiennyt, että rinnan tämän juonen kanssa kulkee myös kuvaus ahdistuneesta, konkurssin partaalla olevasta pienyrittäjästä. Maahantuontiyritystä pyörittävän miehen tarina oli näistä painavampi ja ahdistavampi. Siinä vanhan liiton mies toteaa joutuneensa ahtaalle, kun suuret keskusliikkeet tuottavat tavaransa suoraan Kiinasta ja tukkukaupat kiristävät pieniä ostajia hankkimaan mahdollisimman suuriä eriä yhdellä kertaa. Kun asunto on kiinnitetty viimeistä nurkkaa myöten eivätkä pankit anna luottoa, ei ole ihme ettei uni tule yöllä silmään ja paniikkihäiriö oireilee.

Kun viime aikoina on ruoan hinnasta keskusteltaessa puhuttu myös siitä, onko Suomessa todellista kauppojen kilpailuasetelmaa kun S-ryhmä ja K-kaupat ovat jakaneet markkinaosuudet keskenään, osuu Salmisen vuonna 2004 kirjoittama kirja naulan kantaan:

"- Nämä marketit ei kilpaile oikeasti, minä sanoin. - Ne jakaa kaupungit kahtia. Niillä on kylmä sota, kauhun tasapaino. Korkeintaan niillä on pieni nahina siitä kumpi saa Alkon. Tonteista niille ei tule riitaa. Kunnanisät antaa molemmille yhtä hyvät kauppapaikat, parhaat mahdolliset. Ne on ainoita jotka saa rakentaa keskelle kaupunkia ihan millaisen hirvityksen niitä huvittaa. Siinä ei julkisivulautakunnat voi muuta kuin nikotella. Mutta auta armias jos joku laitakaupungin taavitsainen haluaa omakotitaloonsa kattoikkunan tai erkkerin. Vähintään neljä virkamiestä seisoo heti aamusta talon edessä kansiot ja kaavat mukana. Ne viittilöi ja tekee merkintöjä ja kieltää ehdottomasti kaikki muutostyöt. Lähtiessään ne kertoo uhkasakon määrän yhden euron tarkkuudella. Ne kostaa yksityishenkilöille kun ne ei marketeille voi mitään. Kukaan ei voi. Niiden kanssa voi vain liittoutua tai kuolla."

Yrittäjän Marko-poika päätyy samaan aikaan intissä erikoiselle metsäleirille. Yhdessä kahden muun varusmiehen kanssa hän seuraa, kuinka upseerit ampuvat huumattuja sikoja ja varusmiesten tehtävä on kuskata haavoittuneet siat paareilla kenttäsairaalaan ja valvoa niiden hoitoa. Leirillä testataan kenttäsairaalaan toimivuutta. Salminen rinnastaa armeijan ja kaupan keskusliikkeiden toiminnan: molemmissa logistiikka, markkinointi ja kohderyhmät ovat tärkeissä rooleissa. Yöllisissä nuotiopuheissaan upseerit luokittelevat vanhan ajan sodankäynnin nyky-yhteiskunnassa tarpeettomaksi ja määrittelevät uudet toimintatavat.

Lahti-kirjassa Salminen tuo yhteiskuntakritiikkiään selvemmin esiin kuin Kalavaleessa tai Ei-kuoressa, jotka olivat hienovaraisempia, pirullisempia ja monisyisempiä. Lahdessa kuvattu pienyrittäjän tarina lienee kuitenkin niitä kertomuksia, jotka jäävät kurkkua kuristavina tunnemuistoina elämään omaa elämäänsä lukijan aivokuoreen. Arto Salminen oli ja on tärkeä kirjailija. Hänellä oli kyky nähdä olennainen nykymaailman menosta ja purkaa se ajatuksina paperille.

Näistä kolmesta tähän mennessä lukemastani Salmisen kirjasta nostaisin parhaaksi hänen viimeisen kirjansa eli Kalavaleen. Varsinkin nyt Idols-kauden taas alkaessa telkkarissa suosittelen kirjaa luettavaksi ihan kaikille. Minuun tuo kirja teki vaikutuksen, se on niitä kirjoja joita on huomannut ajattelevansa monta kertaa jälkeenpäin, sieltä nousee tilanteita ja tuokiokuvia hakematta mieleen eri yhteyksissä.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Kari Hotakainen: Klassikko
Veijo Meri: Manillaköysi

Jane Stanton Hitchcock: Vaarallisia naisia

Tässäpä dekkari minun makuuni. En ole kovin innokas dekkarien lukija, mutta pari aiemmin suomennettua Jane Stanton Hitchcockin kirjaa olen lukenut, joten tämä kolmas suomennos oli ilahduttava kirjastolöytö. Kirja on jatkoa ensimmäiselle suomennokselle Seurapiirimurhia, josta tykkäsin aikanaan kovasti. Pitäisi kai lukea se uudestaan, huomasin lukiessani Vaarallisia naisia etteivät sen juonenkäänteet ihan tuoreessa muistissa olleet. Pitämiseni selittyy osin sillä, että tyylilajiltaan kirja on yhtä paljon ihmissuhdekuvausta kuin dekkaria. Kirjastossa se oli kumminkin luokiteltu dekkarien hyllyyn.

Jane Stanton Hitchcock kuvaa maailmaa, josta tulee mieleen vaikkapa Versaillesin hoviin sijoittuvat kirjat. Rikkaat ja vaikutusvaltaiset liihottelevat yltäkylläisessä ympäristössään, pelaavat hienostuneita mutta monimutkaisia henkisiä shakkipelejä, joissa on panoksena valtavia summia rahaa, valtaa ja arvostusta. Toisin kuin vanhoissa hoveissa, näissä ympyröissä ei tarvitse syntyä aateliseksi, vaan sellaiseksi voi päästä myös rahalla - tai ainakin voi yrittää. Kirjailijan taustoista saa hieman osviittaa vaikka tästä haastattelusta.

Vaarallisten naisten päähenkilö on Jo Slater, tuttu jo Seurapiirimurhista. Hän on ehdottoman tyylikäs, etiketin hallitseva, hillitty seurapiirilady, jolla kuitenkaan ei ole itselläkään ihan puhtaita jauhoja pussissa. Menneisyyden pikku hairahduksista ei onneksi tiedä kukaan muu kuin hän ja hänen kiristäjänsä - tai niinhän hän luulee. Kun nousukasmainen pikkuvaimo Carla Cole yrittää kiipiä piireissä ylemmäs, kadonneen aviomiehensä rahoilla, hän päättää tukeutua Jo'n apuun. Riittääkö kohtelias kieltäytyminen palveluksista, vai osaako Carla vetää sellaisista naruista, joille Jo ei mahda mitään?

Kirjassa oli parhaimmillaan sellaista draivia, että se innoitti ahmimaan eli hyppimään sivulta toiselle kauheaa vauhtia, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä yleensä tarkoittaa sitä, että joskus kirja tulee luettua toiseenkin kertaan, sillä toisella lukukerralla sitten voi nautiskella myös niistä kohdista, joiden yli kaahasi ensimmäisellä lukukerralla. Rikkaiden newyorkilaisten rouvien juonittelut kaupunkimaisemissa ja Karibianmeren kesäparatiiseissa kiehtovat oudosti.

Lue myös nämä:
Henry James: Washingtonin aukio
Toni Morrison: Tervanukke
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho

Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho

Huolimatta edellisestä, vain puolimyönteisestä arvelustani Nancy Thayerin kohdalla, käteni tarttuivat kirjaston T-hyllyllä Kuumien aaltojen kerhoon. Mukava, nopealukuinen hömppäpaketti tämä olikin. Koska tämä on sarjan avauskirja, sillä on tiettyjä etuja puolellaan jatko-osiin nähden. Draamaa on helpompi rakentaa, kun ensin pitää esitellä kaikki henkilöt, johdattaa heidät yhteen ja sitten ruveta ratkomaan heidän ristiriitojaan. Jatko-osaan verrattuna henkilöt tuntuvat tässä vielä aika paljon selkeämmiltä ja paremmin roolitetuilta, ts. heidät oli helpompi erottaa toisistaan.

Sympaattinen ja joiltakin osin jopa herttainen kirja oli tämä. En liene oletettua kohderyhmää, koska päähenkilöt ovat 50-60-vuotiaita, mutta tykkäsin kirjasta silti. Toisaalta, Thayer kääntää hömppäasetelmat mukavasti päälaelleen ja irvailee näille lempeästi: nuorten naisten romanttisissa seikkailuissa tärkeintä on aina jallittaa itselleen aviomies ja päästä lapsentekoon, näille rouville moisella ei ole enää merkitystä, useimmat kun ovat aviomiehensä jo hyvästelleet joko haudan reunalla tai raastuvan portailla, ja lapsetkin ovat jo aikuisia ja elävät omaa elämäänsä.

Kun Faye, Marilyn, Alice ja Shirley kohtaavat toisensa juhlissa, perustavat he Kuumien aaltojen kerhon, ja jakavat keskenään toistensa elämää koskevia salapoliisitehtäviä. Fayen pitää selvittää Alicen pojan morsiamen taustoja, Marilynin taas tutustua Alicen työpaikan ongelmiin, Alice auttaa Shirleytä oman yrityksen perustamisessa ja Shirley taas joutuu tarkkailemaan Fayen tyttären aviomiehen oletettua sivusuhdetta. Tällaisesta "dekkarimaisuudesta" saadaan mukavia juonenkäänteitä aikaiseksi, ja yllätys yllätys, samalla jokainen nainen joutuu miettimään elämänsä arvoja ja eteen tulevia muutoksia. Samalla pohdiskellaan runsaasti esimerkiksi ulkonäköpaineita, erityisesti ulkonäköpaineita vaihdevuosiaan elävän naisen elämässä.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Tunteiden talo
Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä

Marian Keyes: Lucy Sullivan Is Getting Married

Luulin jo pääseväni sanomaan, että luettuani Lucy Sullivan Is Getting Married -kirjan, olen lukenut kaikki Marian Keyesin kirjat. Mutta eihän näin olekaan! Häneltä on jo tänä vuonna ilmestynyt uusi kirja, This Charming Man, ja bibliografian perusteella olen missannut myös kirjat No Dress Rehersal ja Cracks In My Foundation. Noh, onpahan enemmän mukavaa luettavaa jäljellä, ja sitä paitsi Keyesin kirjat kestävät uusintalukemista mainiosti, ja varmaan jossain vaiheessa luen englanniksi myös Rachel's Holiday -kirjan, jonka olen lukenut vain suomeksi.

Vanhaan tuttuun Keyesiin tartuin hömppänälässäni, jonka Jennifer Weiner herätti ja ehkäpä myös kesälomalle jääminen ruokki. Joskus kesä inspiroi lukemaan pitkiä klassikoita, nyt on selvästi hömppävaihde päällä. Muistan nähneeni ohimennen pätkiä tv-sarjasta, joka perustuu kirjaan. Tosin sekä kirjan romanttinen nimi että vaaleanpunasävyinen kansikuva olivat kovasti ristiriidassa kirjan sisällön kanssa. Päähenkilö Lucy on välillä jopa ärsyttävä, johtuen siitä että hän on liiankin realistinen sankaritar: nuori nainen jolla on huono itsetunto ja joka antaa sen takia kohdella itseään huonosti. Lisäksi hän on masennukseen taipuvainen eikä ole vielä päässyt selville siitä, mitä oikein haluaa, minkä takia hän ei tietenkään myös osaa pyrkiä niihin asioihin, joita haluaa, vaan ajelehtii elämänsä läpi muiden pompoteltavana ja ajattelee lisäksi tämän olevan hänen oma vikansa.

Ehdottoman epätieteellisen tulkintani mukaan Marian Keyes on tähän toiseen romaaniinsa ammentanut niitä aineksia elämästään, joita hän ei käyttänyt hilpeämmän sävyisessä Watermelon-esikoisromaanissaan. Kotisivuillaan hän kertoo nuorena kokemastaan masennuksesta, alkoholismista ja itsemurhayrityksestä, ja samoja asioita Lucykin sivuaa elämässään. Yleisesti ottaen tämä kirja tuntuu melkeinpä huonoimmalta Keyesin kirjalta jonka olen lukenut. Huom! Tämä ei tarkoita sitä että kirja olisi huono, vaan se oli silti mukaansatempaava, viihdyttävä, naurattava ja ajatuksia herättävä. Se vain ei ollut ihan yhtä viihdyttävä ja naurattava kuin monet muut Keyesin kirjat. Esimerkiksi erinomaiset humoristin kykynsä Keyes tuntuu päästävän valloilleen vasta kirjan jälkipuoliskon aikana, vaikkapa kohtauksessa joissa Lucy joutuu aivan hirveille sokkotreffeille ylimielisen amerikkalaisen kanssa. Keyesistä tulee mieleen tämä sanonta: "Pizza on kuin seksi. Vaikka se olisi huonoa, on se silti aika hyvää."

Kirjan juoni alkaa vetävästi: Lucy menee kolmen työkaverinsa kanssa ennustajalle, ja ennustaja sanoo Lucyn menevän vuoden sisällä naimisiin. Sinkkunaiselle tämä ennustus tuntuu varsin absurdilta, mutta kun muiden kohdalla ennustukset rupeavat vähitellen käymään toteen, alkavat työkaverit povata Lucylle loistavaa flaksia ja vasten tahtoaan tämä itsekin alkaa tarkkailla aviomahdollisuuksien lähestymistä.

Miesonni tuntuu toteutuvan, kun Lucy tapaa hurmaavan Gusin. Tässä kohti lukijan (tai ainakin minun) tekee mieli ravistella Lucya ja huutaa lujaa: EI NÄIN! Sillä Lucy elää vaihetta, jossa rakastutaan renttuihin: hänen ihannemiehensa on vastuuton, rahaton, kauniskasvoinen, lipeväkielinen, hurmaava taiteilija, mieluiten muusikko. Gus on juuri tällainen, ja hän lypsää Lucyn rahoista kuiviin, katoaa jäljettömiin viikkokausiksi, ei kerro itsestään juuri mitään, ja Lucy antaa kaiken tapahtua uskoen olevansa rakastunut.

Varsinkin loppupuolella kirjasta tulee tutkielma: kuinka huonosti nainen antaa kohdella itseään, ennen kuin raja tulee vastaan, ja hän oppii ryhdistäytymään ja vastaamaan ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistaan? Lucyn kohdalla tämä vaatii paitsi Gusin käytöksen, myös vanhempien avioeron ja isänsä alkoholismin kohtaamisen pahimmillaan. Vähitellen huono itsetunto rupeaa hälvenemään ja Lucy oppii sanomaan vastaan ja pitämään puoliaan.

Kirjassa on monia mainioita sivuhenkilöitä. Kuvaus Lucyn kimppakämppäelämästä varsinkin on elävää. Suosikkini oli määräilevä, välillä suorastaan kauhea Karen, joka on voimakastahtoinen skotlantilaistyttö. Hupaisa on myös toinen kämppis Charlotte, joka on viehättävä mutta hieman yksinkertainen blondi. Lucyn angstinen äitisuhde huipentuu kilpakettuiluun joka kerta, kun hän äitiään tapaa. Työkaverit taas kunnostautuvat eniten töiden välttelyssä.

Tiedän kirjalle yhden erityisen sopivan kohderyhmän: ne naiset, joilla on kova alemmuuskompleksi ja miellyttämisen tarve, ja jotka eivät ole tottuneet pohtimaan, mitähän he itse mahtaisivat haluta ja kuinka siihen voisi päästä. Lucyn toilailut ja pään seinään hakkaaminen ehkä auttaisivat heitäkin näkemään, ettei kaikkea ole pakko niellä.

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Marian Keyes: This Charming Man
Jude Deveraux: Perijätär

Jennifer Weiner: Lainakengissä

Weinerista innostuttuani tutkin kirjaston tarjonnan ja sieltä löytyi hyllystä Lainakengissä. Kirjan nimi oli tuttu samannimisestä elokuvasta, jota en kylläkään ole itse nähnyt, mutta muistan ettei se lehdissä kovin kummoisia arvioita kerännyt. Kirjan luettuani ihmettelen hieman roolitusta. Vaikea kuvitella Cameron Diazia henkilöksi, joka kuvataan kirjassa noin 160-senttiseksi juutalaistytöksi.

Kirja on Weinerin toinen. Kirjaston tietokanta kertoo, että tämän lisäksi Weinerilta on suomennettu Pieniä maanjäristyksiä, lisäksi syksyllä on tulossa uusi suomennos, Rikoksia ja hiekkakakkuja, jonka alkuperäisteos näköjään olisi Goodnight Nobody. Niinpä Weinerin kirjoista The Guy Not Taken ja Certain Girls olisivat sellaisia, joita ei suomeksi ole (ainakaan vielä) saatavilla. Weinerin suomennosten kustantaja vaihtuu myös: ensimmäiset kolme on käännättänyt Otava, tuo Rikoksia ja hiekkakakkuja on tulossa WSOY:lta. Samalla vaihtuu kääntäjä: toivottavasti Hilkka Pekkinen yltää yhtä hyviin suorituksiin kuin Terhi Leskinen!

Lainakengissä oli varsin vetävä kirja tämäkin. Varsinkin ensimmäinen puolikas oli sellaista, että ihmettelin taas itsekin, miksi tällaisia kirjoja kutsutaan "hömppäkirjoiksi". No niin toki kutsun itsekin, se on helppo, kätevä ja kuvaava yleisnimi. Mutta ensimmäisessä puolikkaassa ei ole mitään kovin hömppämäistä, vaan siinä kuvataan sotkuisiksi äityviä perhesuhteita. Rose ja Maggie ovat klassinen sisaruspari: Rose on älykäs, mutta ulkonäöltään arkipäiväisen näköinen pullukka, Maggie hurmaa ulkonäöllään, mutta ei muuten oikein pärjää elämässään. Itse asiassa Maggie on sellainen ihminen, jota kukaan ei oikein haluaisi sukulaisekseen: työpaikat vaihtuvat tiheään, melkein kolmekymppisenä hän haihattelee tähtihaaveiden perään. Asunnot menevät alta, ja niinpä Maggie loisii sukulaisten luona vähän väliä, lainaillen tai varastaen rahaa, tavaroita, autoja ja aiheuttaen muille ongelmia yhtä mittaa.

Rosella taas on perinteinen kiltin tytön syndrooma: hän on paahtanut läpi lukion ja oikeustieteellisen ja ahkeroi nyt asianajotoimistossa lakimiehenä. Piristystä työpäiviin tuo hurmaavan komea työkaveri Jim, jolla on valitettava naistenmiehen maine, mutta se ei estä Rosea ihastumasta häneen korviaan myöten...

Weiner on taitava luodessaan todentuntuisia, arjessa tunnistettavia henkilöhahmoja. Totta kai kirjan lopussa päästään hömppäraiteelle siinä mielessä, että happy end koittaa yhdelle jos toisellekin henkilölle ja monta ongelmaa ratkeaa, mutta kokonaisuutena henkilöt ovat ongelmissaan ja onnistumisissaan varsin samaistuttavia.

Tiettyjä samoja teemoja Lainakengissä ja Hyvä sängyssä pyörittävät. Rose muistuttaa Cannieta siinä, että hänkin on pitkä, roteva nainen, joka ei aina oikein viihdy ruumiissaan siron ja laihan naisihanteen vuoksi. Myös Rose ja Maggie ovat joutuneet osaksi uusperhettä. Heidän mielenterveysongelmista kärsinyt äitinsä on kuollut, ja isän uusi vaimo "Syöjätär-Sydelle" on varsinaisen hirviö amerikkalaiseksi kotirouvaksi. Kuolleen äidin kautta käsitellään muitakin tärkeitä teemoja: miten käy, kun sukulaissuhteet katkeavat, ja voiko niitä elvyttää? Kiinnostava aspekti oli myös Maggien oppimisvaikeudet ja lukihäiriö ja Maggien taipumus kieltää ongelmansa ja yrittää luovia elämässä läpi laput silmillä. Tietysti kirjassa käsitellään myös sinkkuongelmia: miten toimia, kun vaimo- ja perheideaalia tungetaan silmille joka suunnasta, mutta oikeasti miessuhteet menevät aina tavalla tai toisella pieleen tai niitä ei ole ollenkaan?

Weinerilla on hieman yhtäläisyyksiä vanhan suosikkini Marian Keyesin kanssa, mutta erojakin löytyy. Tarkkanäköinen ihmistuntemus ja kyky kertoa ongelmista kepeään tyyliin yhdistävät näitä kertojia. Weiner on kuitenkin suoraviivaisempi, hän ei viljele sivupolkuja ja rönsyileviä anekdootteja samalla tavalla kuin Keyes. Kaiken kaikkiaan ehdottoman suositeltava kirjailija "hömpän" ystäville. Löytyy huumoria, romantiikkaa, perhesuhteiden vatvomista ja ulkopuolisia paineita vastaan kamppailua. Tulen varmasti lukemaan Weineria lisääkin.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: The Doctor's Sweetheart / Tiedän salaisuuden
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä

Suomalaisen miesproosan jälkeen aivoni kaipasivat rehellistä ja reilua hömppää. Työmatkalla kun olin ja edellinen kirja oli loppunut, meinasin käydä ostamassa jonkun halpispokkarin. Totesin kumminkin, että paremman hinta-laatusuhteen saan divarista, ja niin kävikin: kovakantinen hyväkuntoinen Hyvä sängyssä maksoi Kampintorin divarissa vain neljä euroa. Kampintorin divari (Helsingissä, lähellä Kampin ostoskeskusta Fredrikinkadulla) olikin tasokas paikka: ulospäin näytti pieneltä, mutta kun meni sisälle, siellä olikin paljon huoneita, hyvä valikoima kirjoja siistissä järjestyksessä. Ainoastaan hömppähylly oli pienehkö: sinne oli kelpuutettu lähinnä kovakantisia ja ehdottoman hyväkuntoisia kirjoja. Poissa olivat resuiset, horjuvat harlekiinipinot, jotka yleensä ovat divarien vakiovarastoa. Valikoin kirjoista hieman vastentahtoisesti Hyvän sängyssä. Vastentahtoisesti siksi, että vaikka kirja on ainakin kansikuvansa puolesta ollut tuttu ja sitä on mainostettu naistenlehdissä mielestäni melko paljon, on kirjan typerä nimi ollut minusta suunnattoman ärsyttävä. Mutta nimestä ei kannata välittää, kirja ei suinkaan käsittele päähenkilönsä sänkytaitoja. Sen sijaan kirja osoittautui oikein hömppäaateliksi: se on ihan oikeasti viihdyttävä, hyvin kirjoitettu ja mikä merkillisintä, jopa hyvin suomennettu, mistä kiitos Terhi Leskiselle. Juonenkäänteitä riittää, sopivasti kaikille tuttua arkea sekä liitoon lähtevää amerikkalaista unelmaa sopivana mausteena. Kirjailija kuvaa huolellisesti myös henkilöidensä asuinympäristöä, eli nyt liikutaan Philadelphian ja New Jerseyn alueella, päähenkilö Cannie ja monet hänen läheisensä ovat juutalaisia ja Cannie työskentelee toimittajana.

Kuten hyvässä hömpässä usein, tässäkin käsitellään vakavia asioita kepeään sävyyn. Cannie on ylipainoinen, ja hän pohtii ympäristön asettamia laihdutuspaineita ja oman ulkonäkönsä hyväksymistä. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja avioeroperheiden kuvioita ja isäsuhteen merkitystä tyttärelle ruoditaan myös paljon. Lisäksi hänen äitinsä on avioeron jälkeen löytänyt lesbokumppanin, mistä irtoaa niin huumoria kuin vakavampaakin pohdintaa.

Kirja oli riittävän paksu, joten sitä riitti ahmittavaksi monen päivän ajan. Cannie oli napakka, huumorintajuinen päähenkilö, jonka seurassa viihtyi. Kaiken kaikkiaan, voisinpa lukea tämän perusteella Weinerilta muitakin kirjoja. Uusimpia ei kai ole suomennettu, pari vanhempaa tämän esikoisen lisäksi näköjään on.

Lue myös nämä:
Marian Keyes: This Charming Man
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
L.M. Montgomery: A Tangled Web

Arto Salminen: Kalavale

Arto Salmisen Ei-kuori herätti kiinnostuksen siinä määrin, että jatkoin Salmisen parissa Kalavaleella. Ja olipa muuten loistava kirja. Ainoa huono puoli on, että tämä oli niin nopealukuinen, että pitäisi kai lukea se heti perään alusta asti uudestaan. Toisaalta kirja oli niin intensiivinen, että lyhyys ei haitannut. Pienessä tilassa mahtui kertomaan paljon asioita.

Kalavaleesta lienen lukenut jo aikanaan Hesarin kirja-arviosta. Sinänsä tarina on mitä herkullisin näinä aikoina, jolloin iltapäivälehdet repivät kirjoitettavansa tosi-tv-ohjelmista. Kirjassa vuorottelee kaksi kertojanäkökulmaa. Fisu-Hanski on vanhan polven tv-tuottaja, jonka olo enteilee jo kuolemaa. Oona on Hanskin tyttöystävä, lähiökaunotar jolla on taustaa niin missikisoissa kuin poliisin kirjoissa. Inspiraation lähteenä Salmisella on epäilemättä ollut Speden ja Maria Drockilan suhde. Tässä suora lainaus Wikipediasta:

"Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä, ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jotka he kokivat uhkailuina."

"Speden tytär Pirre peri isänsä perinnön lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa. Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa. Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista. Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen. He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä."

Salmisen näkemys Fisu-Hanskin ajatuksista on tietenkin kirjailijan omaa mielikuvitusta, mutta kyllä tästä asetelmasta herkullisia kuvioita irti saa. Esimerkiksi näin pahis-Oona keskustelee siskonsa kanssa:

"- Joo, lähe vaan, Minttu huutaa. - Mee nuolee Hanskin munaa, mee latkii sen vanhan sian mäihää ni saat lisää fyrkkaa.

Mua rupee vituttaa Mintun naama, mua rupee tosissaan vituttaa.

- Mee itte imee trokarin kyrpää, mä huudan ja mä huudan kovaa. - Ime niin saatanasti, ime nii et sperma pursuu korvista. Ime ni se antaa sulle pollee.

- Haista sä huora vittu, Minttu huutaa. - Sä et oo yhtään sen parempi ku mäkään. Kyl mä tiedän sun imemiset. Ja neulaa säkin oot työntäny nahan alle."

Fisu-Hanskin yhtiötä pyörittää uuden ajan tv-mies, Kasperi. Kasperin repliikkeihin on ladattu kaikki käsittämätön kapulakieli mitä talouslehtien sivuilta suinkin voi löytää:

"Kasperi nousi liittymästä Tuupakantielle. Teollisuushalli häämötti muiden samankaltaisten keskellä.

- Me tullaan nyt siihen pisteeseen, Kasperi sanoo, - jossa suspensiivinen intrigointi kääntyy kohti resoluutiota.

- Just nyt me tullaan Tuupakantielle, minä sanoin."

Juoni käynnistyy, kun Fisu-Hanski, Kasperi ja Oona ideoivat uuden tosi-tv-ohjelman vetonaulakseen: Auschwitzin. Siihen täytyy etsiä 12 kilpailijaa, joiden täytyy olla nuoria ja nättejä, jotta katsojat jaksavat seurata heitä, mutta samaan aikaan niin tyhmiä ja epätoivoisia, että ovat valmiita tekemään kameran edessä mitä tahansa. Ammattimaiset headhunterit käyvät rekrytoimassa Itä-Helsingin työttömiä, ja halukkaita kilpailijoita löytyy enemmän kuin Idols-kisaan. Ohjelmassa kilpailijat jaetaan kahteen osaan, vankeihin ja vartijoihin. Kovinkaan paljon simulaatiota ei tarvita, kun vartijat ryhtyvät kiduttamaan ja hakkaamaan vankeja ja öisin molemmilla osapuolilla on keskenään hirveät orgiat. Kaksi kilpailijaa valitaan viikoittain pudotukseen, ja pudotuksen välttää se, joka kestää Fortumin ja ABB:n sponsoroimassa sähkötuolissa kovemman sähköiskun. Ennen kisaa tuotantoyhtiö, Nelonen ja Ilta-Sanomat tekevät markkinointikampanjan, jossa sovitaan että Iltis aloittaa ohjelman puffaamisen kirjoittamalla kauhistelevia juttuja. Välillä Kasperi puffaa sopivia juoruja esimerkiksi Seiskaan.

Loistava tv-ohjelmaidea siis, kumma kun tätä ei vielä ole oikeasti toteutettu. Lähiöeläjien epätoivo ja kamppailu elämän syrjässä kiinni pysymiseksi välittyy kyllä Oonan ja ohjelman kilpailijoiden kautta lukijalle hyvin. Suorastaan kauniita sen sijaan ovat ikääntyneen Fisu-Hanskin mietteet vanhuuden ja lähestyvän kuoleman tiimoilta. Ylipäätään Salmisen naseva, paikoin lyyrinen kieli on hienoa luettavaa. Tarina on pirullinen tiivistelmä 2000-luvun lööppi-Suomen menosta ja kansakunnan kahtiajakautumisesta. Lisäksi se on hervottoman hauska, tosin välillä musta huumori kääntyy melkoisen rujoksi.

ps. lue myös Laura Saaren mielipide Kalavaleesta.

Lue myös nämä:
Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Veikko Huovinen: Lentsu

Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Kustannusosakeyhtiö Sammakko muistaa minua aina välillä kirjalähetyksillä, koska bloggauksen lisäksi avustan myös paikallista maakuntalehti Etelä-Saimaata. Miellyttävä yllätys oli, kun postilaatikosta tupsahti Riku Korhosen Lääkäriromaani. Olisin mahdollisesti lukenut tämän joka tapauksessa, Riku Korhosen lennokkaat Hesari-kolumnit ja hyvää mainetta kerännyt esikoisromaani Kahden ja yhden yön tarinoita ovat saaneet miehen nimen jäämään mieleeni. Kirja-arvion jälkeen ajatuksia jäi ylikin, siksi postaus.

Lääkäriromaani oli tuhti lukupaketti, mikä miellytti minua. Korhonen ei ole mikään sanoja pihtaileva minimalisti, vaan hän vyöryttää reippaalla kädellä takautumia ja aikahyppyjä, villinä pursuilevaa sanastoa ja antaa tarinan lipsahtaa reippaasti sivuraiteelle, esimerkiksi ujuttamalla mukaan herkullista pilkkaa aikamme ilmiöistä, kuten kirjoitusvirheitä tekevistä skineistä. (Tosin tämä lienee universaali ilmiö, jos sekä huono kirjoitustaito että skiniaatteiden kannatus korreloivat huono-osaisuuden kanssa.) Korhonen revittelee antaumuksella itse kehittelemiensa vertausten ja sutkausten kanssa ja kaivaa suomen kielen harvinaisuuksia mukaan sanastoon. Tämä on esimerkiksi ensimmäinen kerta kirjallisuudessa kun törmäsin sanaan rasvarännikkä. Itse asiassa ensimmäinen kerta yhtään missään, sen jälkeen kun ensikosketukseni rasvarännikkään sain. Tämä tapahtui talouskoulussa Kajaanissa syksyllä 1996, jossa oli joku perinneruokapäivä ja eräs ruokalaji oli muistaakseni Suomussalmella esiintyvä paikallisherkku rasvarännikkä. "Herkku" on varsin nälkämaalainen: kyseessä on eräänlainen piirakka, jossa on ruiskuori, täytteenä mannapuuroa ja keskellä voisilmä. Lääkäriromaanissa rasvarännikkää nautitaan turkulaisessa Kaski-ravintolassa, joka on erikoistunut suomalaiskansalliseen keittiöön.

Verbaalitykityksellä kuvattu aikalaispilkka irrotti minusta useammatkin röhönaurut, mikä on aina virkistävää. Tällaiseen paneelikeskusteluun päähenkilö Niklas joutuu pirkanmaalaisessa kesätapahtumassa:

"Muut panelistit istuivat koivujen alla pöydässä, jonka vierellä seisoi puheenjohtajarouva kukkahuivi kaulassa. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa, ehostanut romahtaneet piirteensä ja ripustanut korviin suuret siniset lasikuulat. Arvelin hänen olevan koulutukseltaan äidinkielenopettaja. Esittäydyin panelisteille. Iloitsin huomatessani, että ravintolasta sai väkeviä. Hain viskin ja istuin.

En käsittänyt, millaisen järkeilyn jälkeen meidät viisi oli kutsuttu paneeliin. Osanottajista ainoa vähänkään kuuluisa oli viisissäkymmenissä oleva mieskirjailija, Kojakia näytellyttä Telly Savalasia muistuttava paksuniskainen kaljupää. Tiesin hänen julkaisseen edellisenä syksynä viisisataasivuisen sadomasokistisen avainromaanin, joka oli lievästä ennakkokohusta huolimatta flopannut. Hän huojui tuolilla synkän ja aggressiivisen näköisenä, vahvasti juovuksissa, hiestyneenä, kolho pää ärtyneen punaharmaana kuin koko mies olisi muotoiltu lauantaimakkarasta."

Lääkäriromaani on rehellisesti aikalaisromaani, sidottu tarkkoihin aika-paikkakehyksiin. Kirja sijoittuu kesään 2003 ja Turkuun, missä tutkija-Niklas asuu avovaimonsa Innan kanssa. Niklas on rakastanut Innaa ylioppilaskirjoituksista asti, mutta nyt, kolmissakymmenissä, suhdetta hiertää Innan ahdistus ja surutyö kuolleen isänsä vuoksi. Isä-Joonaksen kirjeet Innalle vuosien varrella pätkivät kerrontaa, samoin kuin kokonaan eri fontilla painettu tarina Rachelista, joka lontoolaisessa sairaalassa on mukana rakentamassa proteesia irakilaiselle Ali-pojalle. Miksi Rachelin tarina on mukana, se selviää vasta kirjan lopussa, jossa Korhonen intoutuu hieman vanhanaikaisiin, mutta yhtä kaikki hauskoihin metakirjallisiin kikkailuihin.

Niklas on kiinnostava, mutta tietyllä tavalla häiritsevä hahmo. Minua kiinnosti, että hän kuvaa kauniisti, estottomasti ja herkästi rakkauttaan Innaan. Onko tämmöistä nähty pitkään aikaan Suomessa, jossa nuoret kirjalliset mieshahmot yleensä pannaan vain kärsimään, ahdistumaan ja pettymään, tai heidät esitetään tunteettomina sydäntenmurskaajina. Niklas ei kuitenkaan ole lojaali, sanoivat tunteensa mitä tahansa. Innan lisäksi tämän saa kokea Niklaksen vanha ystävä ja työkaveri Jussi Korpinen.

Minua jäi vaivaamaan, miksi Niklas teki julmiksikin äityneitä tekojaan. Joissakin tilanteissa voi nähdä oman edun tavoittelua, eli aiheuttamalla muille pahaa hän saavuttaa itse hyötyä. Toisaalta Niklas on sympaattinen hahmo, pohdiskeleva ja täynnä kiinnostavia mielipiteitä. Ylipäätään henkilöhahmojensa välityksellä Korhonen onnistuu välittämään monia kiehtovia ajatuskulkuja. Kirjassa analysoidaan pari- ja perhesuhteiden toimivuuden lisäksi mm. nettipornoa.

Jostakin haastattelusta muistan lukeneeni, että Korhonen olisi maininnut yrittäneensä kirjoittaa Lääkäriromaaniin mahdollisimman paljon seksikohtauksia. Oli yritetty tai ei, niin niitä kirjassa kyllä riittää. Ovat lisäksi harvinaisen tyylikkäitä, eivätkä kömpelöitä tai vaivaannuttavia!

Reippaasti Korhonen on ottanut mukaan myös huumeitten käyttöä. Niklas kokeilee ketamiini-nimistä ainetta ja kokee huikean tripin. Ketamiinista tulee hänelle pakkomielle, mutta muut yritykset eivät suju yhtä hyvin. Luontevasti ja taitavasti huumekokeilukin on sulautettu osaksi juonta.

Lukiessa tuli mieleen, että tältä minusta kai olisi pitänyt tuntua lukiessani Juha Itkosta. Mutta siinä missä Itkonen on mielestäni hieman kevyt, pinnallinen ja tekotaiteellinen, on Korhonen taitava, puhutteleva ja onnistuu maalaamaan tunnistettavia tuokiokuvia 1970-luvulla syntyneiden elämästä. Tästä kai tietää olevansa vanha, jos itseni ikäisistä ihmisistä ruvetaan kirjoittamaan sukupolviromaaneja.

Ehkä surullisin huomio aikalaisromaanissa on havainto ilmastonmuutoksesta. Turkulainen Niklas voi vielä 2003 ajatella luontevasti talvista Turkua, muistella lapsuutensa paukkupakkasia

ja odottaa seuraavaa lumista talvea. Parina viime vuonna ei Turussa ole enää mitään talvea edes ollut.

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Heikki Turunen: Maalainen
Roman Schatz: Rakasta minut

Arto Salminen: Ei-kuori

Tämä kirja tarttui matkaan perinteisellä tavalla: kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä. Salmista olen kuullut kehuttavan, joten plarailin Ei-kuorta hetken. Rupesin lukemaan kirjan ensimmäistä lukua, ja siinä oli ahdistava mutta mieleenpainuva kuvaus taksikuskista, joka katsoo edellä ajavaa hevosenkuljetusvaunua. Vaunusta pettää pohja ja hevosen takajalat putoavat asvaltille. Hevosvaunua vetävästä autosta tätä ei huomata. Taksikuski ajaa rinnalle varoittaakseen, mutta näkee että auto on täynnä mustalaisia. Hän päättää että mustalaisille ei kerrota ja niinpä hevosen takajalat kuluvat vähitellen poikki asvalttia vasten.

Inhottava mielikuva. Muita vastaavia tuokiota Ei-kuori on pullollaan. Miksi niitä lukee - vaikea sanoa, ehkä siksi että Salmisen kertojantaidoilla osataan luoda mielleyhtymiä jotka palavat poroksi aivokuoreen. On kirjoja, joista on jäänyt yksittäisiä kohtauksia vuosiksi päähän pyörimään, yleensä enemmän tai vähemmän ahdistavan tunnelatauksen saattelemina. Tällaisia ovat esimerkiksi Ville Virtasen kirjassa Menkää mielenhäiriöön kohtaus, jossa pikkupojat käyvät kerrostalon takapihalla kokeilemassa Huora-Päivin rintaa, tai vähän isommat pojat panevat vuoronperään ratsastusmaneesin penkeillä "jakorasian" maineessa olevaa tyttöä. Joku suomalainen naiskirjailija, ehkä Päivi jotain, on kirjoittanut novellikokoelman, jossa oli monta tällaista ahdistavia tunnelatauksia täynnä olevia tuokiota. Kuvaavaa on, etten pysty muistamaan kuka Päivi oli kyseessä, vai oliko kirjailija nimeltään jotain ihan muuta. Kirjan nimestäkään ei ole hajua. Mutta siinä oli Birgitta, joka alkoi yläasteikäisenä kulkea poikien autoissa, ja pari epätoivoista runkkaripoikaa, jotka kokeilivat kissoja.

Jos tulee paha mieli tämmöisistä asioista, ei ehkä kannata Salmisen Ei-kuorta lukea. Siinä eronnut mies raiskaa väkivaltaisesti entisen vaimonsa, keski-ikäinen tytär myy äitinsä asunnon tämän alta äidin jouduttua huonokuntoisena sairaalaan, julkkismies piinaa hänestä taloudellisesti riippuvaista vaimoaan. Hemmetin hyvä kertoja Salminen kyllä on. Ilmankos hän onkin eräänlaisen kulttimaineen saavuttanut. Vuonna 2005 kuollutta Salmista muistellaan kauniisti WSOY:n sivuilla.

Tyylinsä puolesta Salminen kuuluu "yheksänkytlukulaisten" mieskirjailijoiden joukkoon: samanlaisia äänenpainoja on Jari Tervolla, Kari Hotakaisella, Hannu Raittilalla. Yhtymäkohtia ovat ainakin nämä: lakoninen tyyli yhdistettynä runollisiin metaforiin, rujot aiheet, vaihtuva kertojannäkökulma, episodimaisuus. Ei-kuorella ei ole mitään kovin selkeää juonta, yhdistävänä tekijänä toimii taksia ajava Urkki Kyrenius. Hänen perheensä tekemisiä seurataan, samoin hänen taksinsa kyytiin istahtavien asiakkaitten. Polut risteävät.

Kirja on pituutensa puolesta nopealukuinen, mutta sisällöltään tiivistä ja täysipainoista kuin ruisleipä. Ruisleivän lailla siinä riittää pureskeltavaa ja jälkimaku on viipyilevä. Jos naturalistinen mestarillisuus kiinnostaa, lukekaa. Jos elämän rumat puolet ahdistavat, kiertäkää kaukaa.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Heikki Turunen: Maan veri