Antologioita, joissa Ravilon tekstejä

Jonkun netissä julkaistun haastattelun yhteydessä Hilkka Ravilo mainitsee, että hänen esikoisteoksensa Kuin kansanlaulu on "kaunisteltu ja siloiteltu versio hänen omasta elämästään". Koska Kansanlaulu ei todellakaan mitään silkosiloista lätinää ole, heräsi minussa kiinnostus kaivaa esiin enemmän Ravilon omasta elämästään kirjoittamia tekstejä. Löysin kolme: SKS:n antologiat Rakkaudesta taiteeseen ja Kauas on pitkä matka, lisäksi Taistolaisuuden mustassa kirjassa on lyhyt Ravilon muistelma 70-luvulta.

Kauas on pitkä matka -kirjoituksessa Ravilo muistelee elämänsä vaiheita lyhyesti, Rakkaudesta taiteeseen -kokoelmassa pitemmin ja perusteellisemmin. Todellisuus on taas kerran tarua ihmeellisempää. Ensimmäinen mielikuva oli samanlainen mikä nousi esiin jo Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaajaa lukiessa: ei ole montakaan vuosikymmentä siitä, kun Suomessa on monin paikoin eletty kehitysmaan tasolla. Ainakin kuvaus sotienjälkeisestä Kiuruvedestä on juuri sitä. Ravilon isä syntyi 1800-luvun lopulla loiseksi, 1920-luvun Lex Kallio toi Kiuruveden loisillekin pienen maapalan, josta elanto sitten piti repiä. Jos ihmettelin Ravilon Pahan tytär -kirjaa lukiessani, mistä tulee aihe, jossa äiti vihaa lastaan, syyttää pirun vaihdokkaaksi ja antaa tälle selkään minkä ehtii, nyt tiedän. Ravilon oma äiti epäili uteliasta, kyselevää, lukuhaluista tytärtään, joka kaiken lisäksi karsasti, ja koetti vitsalla ruoskia tämän käytöksen kuuliaiseen ja siivoon suuntaan.

Tunnen itse ihmisiä, jotka ovat hartaita körttejä ja kokevat luterilaisuudessa vaikuttavan körttisuunnan läheiseksi hengelliseksi kodikseen. Pahoittelen heidän puolestaan, mutta Ravilon jyrkkä näkemys körttiläisyydestä perustuu puhtaasti omiin kokemuksiin. Ei riittänyt että Kiuruveden Remeskylän Jylänkäperän asukkaat olivat rutiköyhiä, kouluttamattomia, vailla työmahdollisuuksia, täysin tietämättömiä monesta asiasta, vaan lisäksi heidän yllään väijyi koko ajan körttiuskonnon helvetin tulta ja Jumalan rangaistusta julistava iloton seurakunta. Lukuintoinen pikku Hilkka luki kodin ainoan kirjan, Raamatun, neljään kertaan jo ennen kansakoulua, ja siitä ajasta asti periytyy hänen inhonsa Raamatun ristiriitaisuuksia, väkivaltaisuutta, jumalanpelkoa ja syntien rankaisulla uhkailua kohtaan. Aikuisiällä Ravilo erosikin kirkosta, mikä ei ollut ihan yhtä yksinkertainen asia kuin nykyään: kirkkoherra katsoi asiakseen haukkua hänet perusteelliseksi.

Ravilon työhistoria piikana on myös karmivaa, varsinkin siksi että se on niin totta. Lähin vastine 50- ja 60-lukujen piioille lienee nykyisin myös Euroopassa yleistynyt tapa ottaa "taloudenhoitajiksi" laittomia siirtolaisia. He ovat naisia, jotka eivät tiedä mitään työntekijän oikeuksista ja työnantajan velvollisuuksista, joille ei tarvitse kertoa lomista, maksaa kunnon palkkaa (yleinen tapa oli, että talon rouva antoi piialle vanhoja vaatteitaan ja vähensi näiden "arvon" piian palkasta) eikä antaa vapaata. Käytännössä piika oli töissä aamusta iltaan, siis esimerkiksi aamukuudesta iltakymmeneen. Oman lisänsä työhön toi myös seksuaalinen ahdistelu, joka oli varsin yleistä. Piikapaikoistaan Ravilo toteaa, että noin puolessa häntä kohdeltiin ihmisenä, muissa kuin orjaa, joka ei ollut edes ihminen.

Taistolaisuuden mustassa kirjassa on teksti, jossa Ravilo muistelee työpaikkaansa insinööritoimiston piirtäjänä 70-luvulla. Nuori työntekijä oli hurahtanut kommunismiin, ja haukkuu esimerkiksi Ravilon isän kulakiksi - tämä oli siis ollut rutiköyhä kolmen hehtaarin tilan viljelijä. Vielä kärjistetympi asetelma syntyi, kun Ravilo oli töissä Jaakko Pöyryn huvilan emäntänä. Pöyryn poika kun oli myös vakaumuksellinen taistolainen, ja luksushuvilalla vietettiin useita iloisia kommunistijuhlia, joissa työväenlaulut kaikuivat. Kulakin tytär Ravilohan siellä siivosi, kokkasi, pyykkäsi, petasi sänkyjä ja hoiti juomatarjoilun, yleensä kellon ympäri.

Rakkaudesta taiteeseen -tekstissä Ravilo kertoo kokemuksesta, jonka jokainen kirjojen ystävä itsessään tunnistaa: heti, kun oppii lukemaan, pitää lukea kaikki minkä käsiinsä saa, ja heti, kun oppii kirjoittamaan, pitää alkaa kirjoittaa omia tarinoita. Tuntematon sotilas ja Sinuhe egyptiläinen ovat Ravilolle läheisiä kirjoja. Erityisesti Sinuheen hän kertoo palaavansa uudestaan ja uudestaan, löytävänsä siitä koko ajan uusia tasoja. Ylipäätään hän näkee kirjojen avanneen hänelle tien pois Kiuruveden Remeskylän Jylänkäperältä. Kun kymmenvuotias tyttö luki sadepäivinä aitassa sisarensa sinne piikapaikastaan tuomia romaaneja, alkoi hän tajuta että elämää on muuallakin, ja toisenlaista elämää.

Jotain Suomessakin on kai tehty oikein, jos sellaiset ihmiset kuin Hilkka Ravilo ja Heikki Turunen ovat ponnistaneet korpiseudun pikkutiloilta julkaiseviksi kirjailijoiksi. Siinä vaiheessa kuin jossakin Afrikan maassa tai Afganistanissa tai Nepalissa pienviljelijöiden lapset pääsevät julkaisemaan oman elämänsä aihepiirejä käsitteleviä romaaneja, saadaan ehkä vastaavia kokemuksia luettavaksi muistakin kulttuureista. Eipä silti että yhteiskunta olisi hirveästi vetoapua Ravilollekaan antanut. Hänen teksteistään välittyvä raaka, hurja energialataus lienee sitä samaa voimaa, millä on jyrätty körttiläispitäjästä piikomaan, piikomasta toimistotyöhön, toimistotyöstä kirjailijaksi.

Näissä teksteissä on niin paljon hyviä ja mielenkiintoisia pointteja, että sitaattia valitessa tekisi mieli kopioida jutut kokonaan tähän. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten tässä yksi monien joukossa: työnjako Pohjois-Savossa sukupuolten välillä vanhoina hyvinä aikoina:

"Roolijaot olivat muutama vuosikymmen takaperin ankarat. Vaikka nainen olisi kuollut vesikelkkaa vetäessään, mies katsoi ikkunasta ihmetellen: tuohonko se nyt kävi makaamaan. Naisen osa sähköttömällä maaseudulla oli päättymätöntä raatamista aina lapsi rinnoilla, toinen mahassa, viisi helmoissa."

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Heikki Turunen: Maan veri

Heikki Turusen Maan veren luin nyt toisen kerran. Epäilen, ettei kerta jää viimeiseksi. Muutama vuosi sitten minulla oli kova Turus-kausi, ja siitä asti olen ikään kuin vähän säästellyt Turusen kirjoja odottamaan uusintakierrosta. Nytpä sille tuntui tulleen sopiva hetki, ja tilasin Maan veren Huuto.netistä kun sopuhintainen kappale kohdalle sattui.

Ensimmäiseltä lukukerralta muistiin olivat jääneet kajastelemaan väkevinä kokemuksina nuoren Heinon voimakkaina välähdyksinä kokemat ahdistukset, erityisesti yksi kohtaus jossa Heino istuu Teatteriravintolan terassilla ja tuntuu eräänlaisesta häränsilmäperspektiivistä hetken ajan näkevän ja elävän koko nuoruuden tuskan. Samoin mieleen jäi hullun (anteeksi, psyykkisesti epätasapainoisen, eipä unohdeta poliittista korrektiutta...) Hellevin seksuaalinen heittäytyminen, ja epätodellisen omituiset "kihlajaiset". Myös kohtaus, jossa Heinon ihailema ja rakastama Kyllikki-äiti laittaa lehmät "korkeelaitaseen" ja poika näkee äidin inhimillisten heikkouksien eikä ihailun valossa, kuului jälkeenpäin mielessä kangasteleviin lukumuistoihini.

Niinpä tartuin kirjaan muutaman vuoden tauon jälkeen ahnaan odotuksen vallassa. Enkä pettynyt. Maltoin lukea kirjaa myös melko lailla harppomatta, mutta aina intensiivisimmissä kohtauksissa tuli kyllä ahmittua tekstiä pikaluvulla eteenpäin. Uskon, että kirja alkaa siinä vaiheessa olla riittävän monta kertaa luettu, kun sen malttaa lukea rivi riviltä, yhtään harppomatta. Minulla on monen kirjan osalta siihen vielä matkaa. Toisaalta, tämä ei tarkoita sitä, etteikö kirjaa voisi lukea monta kertaa vielä tämän jälkeenkin. Ainoa miinus tulee ihan muutaman viimeisen sivun osalta, joissa kuvataan epilogin omaisesti Heinon myöhempiä vaiheita. Niissä on mielestäni liikaa jälkiviisastelun ja kaikkitietävyyden makua.

Sanotaan se nyt tässä suoraan: Heikki Turunen on mielestäni yksi aliarvostetuimpia kirjailijoitamme. Kun itse aloin lukemaan hänen teoksiaan, ensin Kivenpyörittäjän kylän saatuani kipinän siihen Markku Pölösen elokuvaversiosta, sitten muistaakseni Maalaisen, sitten sekalaisessa järjestyksessä Raivaaja-sarjaa (Hupeli, Kolmen hevosen mies, Punahongan hehku, Mustarinnan lapset, Maan veri) ja Simpauttajan ja Joensuun Ellin, ihmettelin Turusen oudon vähäistä näkyvää arvostusta nykyisessä kirjallisuuskentässä. Tai no ei kai se sinänsä ole ihme, median mielestähän aikamme merkittävin kirjailija on Viivi Avellan, ainakin näkyvyydestä päätellen. Itsehän olen tasan tarkkaan samaa mieltä kuin Virallinen Lehti, mitä Viivi Avellanin merkitykseen kirjailijaan tulee: tässä mainio artikkeli "Regina syyttää Viivi Avellania plagioinnista".

Ensinnäkin, esimerkiksi dialogin kirjoittajana Heikki Turunen on aivan ylivoimainen. On hyviäkin romaanikirjailijoita, joille tuottaa suuria vaikeuksia kirjoittaa luontevaa dialogia. No Turusta tämä ei koske, sen verran verevästi hänen henkilönsä haastelevat. Ja huom! Pohjoiskarjalan murteen käyttö ei todellakaan ole itseisarvo, eivät myöskään nokkeluudet ja runsaasti viljelty alatyylisyys. Vaan tällä lailla todelliset henkilöt puhuvat. Sama todenmukaisuus laajenee koskemaan koko henkilögalleriaa. Pienessäkin sivuosassa vilahtava hahmo on ehjä kokonaisuus, ihminen, jolla on menneisyys ja tulevaisuus, joka elää elämäänsä kirjan sivujen ulkopuolellakin. Turunen ei kirjoita fiktiota, hän kirjoittaa Elämää. Nämä ihmiset ovat todellisia, niin uskottavia he ja koko kokonaisuus ovat. Kuitenkin samaan aikaan kirjassa säilyy draaman kaari, kirjailijan kertojahahmon maalaama näkemys maailmasta, hän valaisee meille tiettyjä asioita ja jättää toiset pimentoon, juuri niinkuin oikean kirjailijan romaanissa pitääkin.

Joskus mietin, täytyykö lukijan sitten olla kotoisin itäsuomalaiselta murrealueelta, että osaisi täysin siemauksin nauttia Turusen henkilöiden tarinoinnista. Jospa tämä ei liikaa rajoittaisi - nautiskelenhan itsekin esimerkiksi Linnan hämäläismurteesta ja pohjalaiskirjailijoiden murteen tulkinnasta, vaikka olenkin Kainuusta kotoisin. Itselleni Turusen henkilöiden haastelu on silkkaa nautintoa - sen verran lähellä pohjoiskarjalan murre kainuun murretta on, ja kun siellä Joensuussa ehdin kolme vuotta asua ja kaupunki varsin läheiseltä tuntui, ehdin saamaan jonkinlaista tuntumaa pohjoiskarjalaiseen sielunmaisemaan. Ja muistanpa tuolloin nähneeni jonkun kerran vilaukselta Turusen hopeisen leijonanharjan Jokelassa tai Hotelli Karelian aulabaarissa. Mutta otetaanpa replikoinnista esimerkiksi Kyllikki Oinosen ravakka yhteenveto miehensä Viljon elämästä:

"Heh, voikohan muuten olla ennee turhempii elämii kun toallaa miehellä oli. Petäjee söivät karjomökillä kapinakevännä, kerjuulla piti pienenä kulkee, sitten savotaan. Viis vuotta etulinjassa ja vähä ennen rauhoo ryssä ampuu mäikäsi noamaan. Viimmevoimillaan Hupelin raivasi ja rakenteli joukolleen. Pientarella aina makasi jotta jakso yöks pihhaan tulla. No, ihanhan siinä vähä aikoo talona elettiin ja raktori rötisi pellolla ja oli jykkeet maitosaavit. Mutta rikastuttu ei. Lopulta turhaan kaikki, liikaa tälle hyvälle maalimalle. Voivuorii vain oli innokkaasti tekemässä. Eikä tainnu penskostakkaa tulla sen kummenpii. Kimmo eronna ja työtönnä kutalehtaa, alkoholisti. Hupeli etelän huijarin persiissä ja meijän säästämät metät silleenä."

Puheenvuorosta nouseekin esille aika monta asiaa, miksi Turusen kirjat kiinnostavat minua, ne ovat samoja syitä mitä Veikko Huovisen ja Väinö Linnankin kirjojen kohdalta löydän. Näitä kirjoja lukiessa on ihan kuin katsoisi olkansa taakse, maailmaa joka on minua ja läsnä ja melkein täällä, ja kuitenkin jo taaksejäänyttä ja vierasta elämää. Minä olen 1970-luvulla syntynyt, minun lapsuuteeni 80-luvun pienessä kainuulaiskunnassa kuuluivat vielä sopivan kokoiset päiväkotiryhmät, kirkonkylän ala-aste, kaksi tv-kanavaa ja pihaleikit. Omat vanhempani tuntevat vielä maatalon työt, savotassa käymiset, ne olivat vielä heidän lapsuudessaan arkipäivää ja todellisuutta. Jos menisi vanhainkotiin, löytäisi vielä ihmisiä, jotka ovat eläneet ihan samaa elämää mitä Kyllikki Oinonen puheessaan kuvaa. Kuitenkin minun arkipäivästäni se kaikki on jo pois. Teen työtä tietokoneen ja internetin ääressä, ruumiillista rasitusta pitää varta vasten lähteä harrastusten parista etsimään. Kenenkään ei tarvitse oksentaa verta raivioille, vaan päinvastoin, itseni ikäiset ihmiset ajavat lakeja, joiden mukaan valtion pitäisi maksaa kaikille kansalaispalkkaa, vaikka kukaan ei mitään tekisikään. Historia on aina kiinnostanut minua, ja yhä enemmän nimenomaan Suomen historia. Turusen kuvaama maailma sijoittuu samoihin paikkoihin joissa olen syntynyt ja kasvanut, vain muutaman vuosikymmenen päähän omasta nuoruudestani. Minä haluan sitä ymmärtää ja tietää siitä edes sen, mitä voin lukemalla oppia. Ei historia minnekään katoa, se on läsnä, sen näkee jos ymmärtää katsoa ja kuunnella oikeissa kohdin.

Näihin samoihin teemoihin käsiksi pääsisi varmasti myös, jos rupeaisi lukemaan Kalle Päätaloa. Vielä ei ole Päätalo-innostus minuun tarttunut, joskus yritin jotain hänen kirjaansa ja kesken jäi. Mutta tiedä vaikka se into myöhemmin iskisi, onhan esimerkiksi suurin piirtein itseni ikäinen Jenni Janatuinen hurahtanut Päätaloon täysin ja tutkinut häntä ansioituneesti, samoin nuori akateeminen sarjakuvapiirtäjä Grezen pitää miehen tuotannosta, kuten tästä stripistä voisi päätellä.

Toinen asia, mitä Kyllikin puheenvuorosta voi nostaa esille, on Maan veressä välittyvä kuva ihmisen elämästä. Kirjassa nuori Heino kasvaa täysi-ikäiseksi, muuttaa kotoa pois ja ehtii kokea kaikki mahdolliset nuoren ihmisen ahdistukset, mitä tulee yksin asumiseen, ensimmäisten seksuaalisten kokemusten kiihkeään odotukseen, ahdistukseen ja lohdun etsimiseen alkoholista. Niin hänen itsensä kuin kirjan muiden henkilöiden kautta käy hyvin ilmi, että ei elämä suinkaan ole kaikkien kohdalla looginen, hyvin päättyvä tarina, jossa edetään vaikeuksien kautta voittoon ja lopuksi kaikki ovat onnellisia. Päin vastoin, elämän absurdien käänteiden kautta voi monta kertaa käydä niin, että ihminen luisuu vain pikkuhiljaa alamäkeen tai sitten rysäyttää kerralla puuta päin. Ei aina käy niin kuin haaveiltiin.

Maan veri on siis Raivaaja-sarjan päätösosa, ja kertoo siitä, miten kylmään korpeen sotien jälkeen asutustilaksi raivatun Hupelin Viljolle ja Kyllikille ja heidän lapsilleen käy. Pääosassa oleva nuori Heino tuntuisi kovasti omaelämäkerralliselta hahmolta Heikki Turusen rinnalla: kuvataidetta ja kirjallisuutta harrastava nuorukainen, joka päätyy Lieksan kautta Joensuuhun toimittajaksi ja yrittää saada oman kirjan julkaistuksi. Heino on universaalin tuttu hahmo: ahdistunut nuori taiteilijasielu, joka palvoo silmittömästi kauniita naisia ja haaveilee heistä tuskallisen kipeästi. Myös kaupungissa asuminen on ihmispelkoisesta ja arasta Heinosta vaikeaa, ja Hupelista muodostuu hänelle nostalgiantäyteinen haavemaa, tosin siellä käyminen saattaa olla niin liikuttavaa, että kipeää tekee. Hienosti Turunen tavoittaa aikuistumisen ja kotoa pois muuttamisen tunnot, ehkä ihan kaikilla ne eivät niin dramaattisina jyllää kuin Heinolla, mutta tutulta hänen tuntemuksensa kuitenkin tunnostavat.

Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka eivät Turusen tyylistä pidä. Rönsyttelevä adjektiivivyörytys voi olla minimalismin ystäville liikaa, minä siitä pidän, minusta kun romaanin pitääkin tarjota luettavaa eikä tyhjiä seiniä. Herkimmille voi olla liikaa sekin, että parinkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen ollaan päästy jo eläimiinsekaantumisjuttuihin ja vähän yli sadan sivun hujakoilla kohdataankin jo insestiperheessä elävä nuori nainen. Näin tarinoi Heinon elämään pitkällä tähtäimellä isosti vaikuttava, maaseutua kiertävä keinosiementäjä Suli:

"Päältä näyttää kun kaikki olis jehovii, kirkossa istutaan ja kansantanhuja mennään ja sillai. Vaan mikä on raaka ja ihana totuus. Ämmät hinkkaa kirkonpenkkiin nurkkaan, äijät runkkaa taskun kautta kun hyvännäköset kinkut menee kansallispuvussa ja pelimanniviulu soi kun kollikissan ulina maaliskuussa. - - - Ja mitä mä kuulen näistä Karjalan laulumaista. Yhenkin äijän kans juhannuksena vähä ryypättiin Ruunankylällä. Se oli vielä just tullu kirkosta, se sano että sika on parempi kun akka joka vain löhöttää sängyssä kuivana että narina kuuluu, mut kyllä hyvä hiehokin menettelee. Eläimiin sekaantumisesta kuulee vähä puolelta ja toiselta."

Ka siinäpä sitä maaseuturomantiikkaa. Turusella on merkillisen kaksijakoinen suhtautuminen aiheeseen, toisaalta hän ihannoi maaseutua ja suree sen autioitumista, vihaa kaupungistumista ja urbaania elämäntapaa. Toisaalta hän kuvaa kirjoissaan sellaisia henkilöhahmoja ja useita niin kamalia ja surkeita ihmiskohtaloita, etteivät ne jätä mitään sijaa nostalgiselle rypemiselle.

Toinen kriitikoita raivostuttava, mutta minua riemastuttava piirre Turusen kirjoissa on runollisen ylätyylin yhdistyminen tähän fotorealistisella tarkkuudella kuvattuun pohjoiskarjalaiseen elämänmenoon. Kohtauksissa, joissa Heino kuvaa ikään kuin itsensä ulkopuolelta elämäänsä runollisin sanakääntein, on sellaista ylilyövää lyyrisyyttä, että niihin on ladattu kaikki korkeakirjallinen aineisto mitä Eino Leinon perinnöstä lähtien vain löytyy. Toisaalta, hieman edellämainittuun tapaan, kaikki runollisuus katoaa kun kirjan henkilöt suunsa avaavat. Eipä ole Heinon herkästä taiteilijasielusta ja ahdistuneisuudesta jälkeäkään, kun hän yöllä humalassa kadulla tapeltuaan pakenee rappukäytävän suojiin ja huutelee sieltä takaa-ajajilleen:

"- Saatana miten uunon näkösii jätkii. Ootteko Kiihtelysvaarasta kun on vihneitä upslaakissa? Niin vitun näkösiä naamoja että seisomaaha tässä rupee väkisellä. Hähähä! Vituttaako vituttaako?"

Maan veri -kirjan toiseksi päähenkilöksi Heinon ohella kohoaa Hellevi, tyttö, joka vihdoin vapauttaa hänet poikuuden ikeestä. Näin toisella lukukerralla heräsin miettimään, että harvoin muistan missään lukeneeni näin eheää ja osoittelematonta kuvausta mieleltään järkkyneestä ihmisestä. Vaikka Hellevi on käytökseltään holtiton ja arvaamaton, vuodattaa pitkiä ja sekavia monologeja, elää pitkälti omassa mielikuvitusmaailmassaan, jonka todellisuutta sitten uskottelee muillekin, kuvaus hänen henkisestä epätasapainostaan ei ole mitenkään osoittelevaa tai eristävää. Hellevi on elävä ihminen, ehjä kokonaisuus siinä missä muutkin kirjan hahmot, ja valtavan mieleenpainuva. Psyykkinen horjuminen on vain yksi osa häntä, ei hänen pääominaisuutensa. Heinon ja Hellevin kiihkeä, epätasainen ja lopulta aika karmea rakkaustarina jätti ensimmäisen lukukerran jälkeen syvät jäljet, ja näin toisella lukukerralla samojen asioiden uudelleen kokeminen oli myös varsin antoisaa.

Toisin kuin tästä kirjoituksestani voisi päätellä, ei Turusen tyyli toki pelkkää ahdistusta ja kamaluutta ole, vaan juuri sopiva sekoitus sitä ja läpitunkevaa elämäniloa, luonnon kauneutta, kokemusten voimallisuutta. Meikä tykkää ja suosittelee. Turusen tuotanto Maalaisen jälkeen on jäänyt kirjastossa plaraamisen varaan, tosin veikkaan, että senkin aika kohdallani tulee vielä, kunhan tässä uusintakierroksessa ja lisälukemisessa taas vauhtiin pääsee... Poikkeuksena muutaman vuoden takainen Seitsemän kurvin suora, jonka taannoin luin. Se onkin Simpauttajan jälkeen ehkä sujuvimmin etenevä, ehjin ja tiivistetyin romaani Turuselta, ja muutenkin kaikin puolin mainio kertomus. Tässä kirjasuosituksessani tosiaan pitää ottaa huomioon se, että en pidä Turusesta vain objektiivisella tasolla, vaan hän niinsanotusti koskettaa minua. Turusen kirjat ovat hyviä koska tykkään niistä, ja tykkään niistä koska ne ovat hyviä. On kirjailijoita, joita pidetään yleisesti ottaen hyvinä, mutta jotka jättävät minut kylmäksi. Tällaisesta käynee esimerkiksi vaikka Salman Rushdie, jota olen sen verran lukenut, että voin myöntää hänet hyväksi ja maineensa ansaitsevaksi, mutta jonka kirjoja en silti itse jaksa lukea. Sitten on niitä, joita pidetään hyvinä ja joita itse en pysty näkemään millään lailla hyvinä, esimerkiksi Paavo Haavikko ja Bo Carpelan. Jotkut kirjailijat ovat hyviä ja joita itse pidän hyvinä. Vaikkapa Anja Snellman, ainakin silloin kun hän vielä oli Kauranen. Mutta ehkäpä Anja vielä terhistyy... Ja sitten on kirjailijoita, jotka ovat hyviä ja joiden kirjat uppoavat minuun tunnetasolla ihan täpöllä, kuten Hilkka Ravilo ja Heikki Turunen.

"Tyhjien heinäseipäiden aidastuneen hopeinen vaaleus äpärikön raskasta vihreyttä vasten, korkeana kukkivan perunanvarsikon hajussa sateenjälkeisellä viinimarjamaalla jotenkin muisto koulujen alkaessa, Anitan näkemisestä pihlajanterttujen kirpeän punoituksen alla. Vielä tuntui loppukesä olevan sähköpaimenen nakutusta tolpan päässä uudelleenlatjatun ja punaisella huovalla katetun entisen Tahaslaksiaan ladon takana, galvanoitujen lankojen välkettä kirkaspisaraisessa odelmikossa. Lauantaina he muuttivat muovieristimillä varustettuja paimenpojan tolppia uuteen paikkaan ja tuleentuvan rukiin ja apilikossa olevien vereksien vetelien lehmänsontien hajussa Eero lauloi möräkällä äänellä sadepilvistä yllä niittyjen. Lakoontuneiden harvojen rukiinkorsien alla oli piikiäisiä ja saviheiniä, auringonpaisteessa siellä oli kuin oma pieni maailmansa jota hallitsi ruiskukan ja keskeltä keltaisen pienen lemmikin sininen valo."

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Väinö Linna: Sotaromaani
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

L.M. Montgomery: Magic for Marigold

Kirjahyllyssä pitkään säästelty Magic for Marigold pääsi lukuvuoroon, kun tuli taas ikävä L.M. Montgomeryn nostalgista, viehättävää, turvallista, huumorintajuista ja silti tarkkanäköistä maailmaa. Kirja ehtikin kulkea repussa viikon verran Romanian maisemissa, tosin matkalukemisena se palveli vain Helsinki-Vantaan lentokentälle asti. Onneksi matkakumppani Tiina pelasti ja sain matkan varrella pikalukea Anna Gavaldan pokkarin Kunpa joku odottaisi minua jossain, lisäksi plarailin hieman Katja Kallion Tyyppejä, joka ei kyllä edennyt, koska en jostain syystä pidä Katja Kallion tyylistä lainkaan. Niistä en taida voida merkintää kirjoittaa, sen verran supernopeasta silmäilystä oli kyse.

Mutta takaisin aiheeseen. Magic for Marigold on hyvin tyypillistä Montgomeryn tekstiä, ollen lapsuuskuvaus pikkutytön elämästä Prinssi Edvardin saarella 1900-luvun alkupuolella. Vakiokamaa on sekin, että Marigold Lesley syntyy pienen kylän hyvään perheeseen, ylpeään Lesleyn klaaniin. Sukujuuret ulottuvat Skotlantiin, josta on muutettu Kanadaan muutamia sukupolvia aiemmin. Tiivis sukuyhteys, vahva ja valvova matriarkka ja omat perinnetavat leimaavat Lesleyn suvun arkielämää.

Ei siis mitään uutta Montgomery-faneille, mutta rakkaudella kirjoitettua tekstiä tämäkin on. Montgomeryn viehtymys kuvata lapsen mielenliikkeitä ja lapsuuden kokemuksia pistää miettimään, että hänellä on itsellään täytynyt olla todella mieleenpainunut lapsuus, tai ainakin kyky ja halu muistaa, miltä maailma on lapsen silmin näyttänyt. Tämän kyvyn olen yrittänyt itsellänikin säilyttää, että muistaisin lapsen omalaatuisen logiikan, voimakkaan kokemusmaailman ja mielikuvituksen voiman näin aikuisenakin, kun moni asia näyttäytyy aivan erilaisena. Erityisesti tuo mielikuvitus... voi mikä menetys onkaan, kun aikuisena ei kuvittelun ja eläytymisen kyky ole lähellekään samaa luokkaa kuin lapsena. Montgomery on nämä asiat muistanut ja halunnut muistuttaa muillekin, näin ainakin itse tulkitsen hänen kirjojensa sanomaa.

Toinen syy kertoa tarinoita lapsen näkökulmasta lienee vapaus säätyrajojen ja sukupuoliroolien ylityksessä. Montgomeryn kirjoja pidetään yleensä kiltteinä tyttökirjoina, mutta kyllä niissä rivien välissä tapahtuu yhtä sun toista. Herttaiset kanadalaiset maalaiskylät ja pikkukaupungit sata vuotta sitten tuntuvat olleen melkoisen värikkäitä paikkoja, joissa on elänyt juoppoja, hulluja, väkivaltaisia vaimonhakkaajia ja salamurhaajia. Pääosassa tällainen väki ei Montgomeryn kirjoissa ole, mutta päähenkilöt, kuten tässä tapauksessa pikku Marigold, saavat kyllä heihin kosketuspintaa kyläyhteisön, sukujuorujen ja aikuisten varomattomien puheiden kautta. Lisäksi lapset ovat suhteellisen tasa-arvoisia leikkikavereita keskenään perhetaustasta riippumatta, ja pääsevät näkemään erilaisia elämäntyylejä ystäviensä perheiden kautta. Marigold ehtii kirjassa tutustua niin eurooppalaiseen pikkuprinsessaan kuin kilahtaneen hurmoshenkisen saarnaajan köyhään tyttäreen - ja arvatkaa vain, kummalla on villimmät ja vastuuttomammat leikit. Sivuhenkilöt ovat muutenkin usein persoonallisia ja moniulotteisia Montgomeryn kirjoissa. Maininnan arvoisia tässä teoksessa ovat esimerkiksi "vanhanapiikana" naimisiin mennyt, lääkärin koulutuksen saanut ja lapsettomaksi jäävä Marigold-täti, ovela pikku hurmuri Hip ja köyhä naimaton sukulaisnainen Salome, joka työskentelee Lesleyn perheessä taloudenhoitajana.

Ylipäätään kirjan suloiset pikkutytöt irrottelevat ja riehuvat omissa leikeissään aikuisten silmän välttäessä sellaisella tavalla, että veikkaan, että Montgomery olisi viihtynyt kovasti myös sata vuotta myöhemmässä maailmassa. Hänen oman aikansa naisen melko ahdas rooli tulee hyvin näkyviin kirjan lopussa, kun 12-vuotias Marigold joutuu pohtimaan käytöstään ja suhdettaan miessukupuoleen ihastuttuaan naapurin poikaan. Harmi, että kirjan loppu on siis vähän lälly, kyllä persoonallinen, herkkä ja mielikuvitukseltaan voimakas Marigold olisi ansainnut vähän kiinnostavammat tulevaisuudennäkymät. Varsinkin kun koko kirjan ajan korostetaan, että hänen johtotähtenään elämässä on sen kiinnostavien puolten tarkkaileminen.

Jonkun verran samojen teemojen kierrätystä näkyy tässäkin kirjassa, esimerkiksi kohtaus, jossa Marigold joutuu leipomaan kakun yllätysvieraille, on mielestäni pääpiirteissään samanlainen kuin Runotyttö-kirjoissa ollut vastaava tapaus. Eräs erikoinen teema kirjassa on lapsen uskoontulo. Marigold kokee melkoisen uskonnollisen heräämisen vierailevan lähetyssaarnaajan esiintymisen vuoksi, ja pohtii pikkutytön logiikallaan paljon syntiä, hurskautta ja muuta hengellistä asiaa. En muista vastaavaa ihan äkkiä lukeneeni, ja Montgomery kuvaa hienolla ja tarkkanäköisellä tyylillään lapsen mielenliikkeitä ja asian etenemistä tässäkin asiassa. Muutenhan kirjassa ei varsinaista juonta erikseen ole, vaan se on pikemminkin sarja toisiaan seuraavia tapahtumia, pääjuonen ollessa lähinnä Marigoldin varttuminen ja vuosien vieriminen. Näinhän Montgomeryn kirjoissa hyvin usein on. Kumma kyllä, tämä ei tunnu mitenkään pitkästyttävältä, vaan tarinaa ahmii mielellään ja jopa kiirehtien eteenpäin. Montgomeryn rakastamia luontokuvauksia viljellään tässä kirjassa ahkerasti, itse olen sen verran laiska että niissä kohdissa useimmiten hypin yli. Jossakin on pidetty tätä luontorakkautta jopa panteistisena ja animistisena maailmankuvana, eikä siinä välttämättä hirveän kauas osutakaan, vaikka ajan hengen mukaisesti henkilöiden arjessa näkyy ja tuntuu konservatiivinen ja melko kaikenkattava kristillinen uskonnollisuus.

Ylipäätään Lucy Maud lienee ollut niitä ihmisiä, jotka hihittelevät itsekseen kanssaihmisten tahalliselle tai tahattomalla typeryydelle ja naurettavalle käytökselle. Hienovarainen, joskin yleensä hyväsydäminen kritiikki esittää ihmiset koomisessa valossa, esimerkiksi kohtauksessa, jossa surustaan suuren numeron tehnyt iäkäs rouva pimahtaa sukujuhlissa, ja saa Marigoldin räväkän Gwen-serkun suuttumaan:

"Mrs. Lawrence yooped more wildly than ever. - - - Gwen, who had hitherto been rather dazed and soberred by the suddenness of the catastrophe, now wrenched her shoulder from Uncle Klon's restraining hand and sprang forward.

"Shut your face, you old screech-owl", she said furiously. "You've been told Aunt Lorraine had nothing to do with it. Neither had Marigold. It was me found that mouldy old dress and made Marigold put it on. Now, get that through your dippy old head and stop making a fuss over nothing. Oh, glare - glare! You'd like to boil me in oil and pick my bones, but I don't care that that for you, you fat old cow."

And Gwen snapped her fingers under outraged Queen Victoria's very nose."

Jaksaisikohan kukaan polkaista kasaan addressia, jossa vaadittaisiin suomalaisia kustantamoita suomennuttamaan Montgomeryt uudelleen, Annat ja Runotytöt lyhentämättöminä ja nämä suomentamattomat niiden päälle? Vai olisikohan sellainen jossain jo olemassa, Suomessakin lienee olemassa jonkinlainen Montgomeryn fanikerho? No, itse nostan tässä blogissa käsitellyistä Montgomeryistä ylitse muiden tuon Blue Castlen, jossa tosiaankin on oikea juoni peräkkäisen tapahtumasarjan sijaan, ja A Tangled Webin, jossa lapsi- ja luontokuvaukset jäävät vähemmälle värikkäiden, aikuisten ihmissuhdekiemuroiden ja nopeiden juonenkäänteiden vuoksi. Mutta yhteenkään Montgomeryyn en ole joutunut pettymään, tämä luku-urakka tulee taatusti jatkumaan, hitaasti mutta varmasti.

Lue myös nämä:
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
SF Said: Varjak Käpälä

Roman Schatz: Rakasta minut

Roman Schatzin kirjaan tuli tartuttua puhtaasta juoruilunnälästä. Kaverini VesaK suositteli kirjaa, kertoi sen sisältävän messeviä Muumilaakso-juoruja. Suomalaistunut saksalaistoimittaja Schatz kun kuulemma on seurustellut Muumi-imperiumia pyörittävän Sophia Janssonin kanssa. Kirjassa Janssoniin viitataan peitenimellä, mutta sain mitä halusin: hauskoja, hupaisia ja paikoin varsin räävittömiä anekdootteja.

Ei Jansson toki pääosassa ole, kirja kuvaa nuoren Romanin kasvuvuosia jaetussa Saksassa ja äkillistä Suomeen lähtöä suomalaisnaiseen rakastumisen myötä. Jutustelevaan sävyyn etenevä kirja lienee melko lailla väritettyä totuutta, mikä ei tietysti vähennä sen hauskuutta yhtään. Kuvaukset länsiberliiniläisestä opiskelijaelämästä 1980-luvulla, suomalaisarjesta ulkomaalaisen silmin 20 vuotta sitten ja vapaamielinen suhtautuminen ihmissuhteisiin tarjoavat mukavaa viihdykettä. Höröttelin kirjalle ääneen julkisilla paikoilla (junassa ja rautatieasemalla), yksin nauraminenhan on aina varma tapa tehdä hyvä vaikutus kanssaihmisiin.

V. 1986 Suomeen muuttanut Roman osaa tiivistää suomalaisuuden erityispiirteitä melko nasakasti. "Jos Suomi oli silloin outo paikka, oli YLE sen vielä oudompi pienoismalli. Hämmästyin jatkuvasti. Naiivina saksalaispoikana en ollut ennen nähnyt vannoutuneita kommunisteja, jotka järkiään tienasivat tuhansia länsimaisia markkoja kuukaudessa, lomailivat ympäri Länsi-Eurooppaa ja omistivat kesämökkinsä lisäksi omakotitalon Helsingin Käpylässä." Henkilökohtaisemmalla tasolla riemastuttavia ovat Romanin kuvaukset perheestään (toivottavasti kaikki jutut eivät ole tosia) ja mielipiteet ihmissuhteista. Sovinistin mainetta kantava Roman suhtautuu parisuhteeseen tavalla, jota joku voisi pitää sietämättömän kyynisenä ja inhottavana, joku toinen taas varsin järkevänä, käytännönläheisenä ja realistisena. Toisin sanoen hän näkee ihmisten läpi, ei pidä uskollisuutta ja uskottomuutta hirveän hösäämisen arvoisina asioina ja pystyy hyväksymään tunteiden ohimenevyyden.

Kirjassa hieman häiritsi toistuva peruskielivirhe, eli keskellä lausetta saattoi lukea "Suomalainen" ja "Suomen kieli" isolla kirjoitettuna, eikä "suomalainen" ja "suomen kieli" pienellä kirjoitettuna. Onko kustantaja Johnny Kniga jättänyt nämä tarkoituksella korjaamatta, näyttääkseen että vaikka Roman Schatz hyvää suomea kirjoittaakin, ei kuitenkaan täydellistä? Vai onko kustannustoimittajana ollut joku pösilö, joka ei ole näin ilmiselvää toistuvaa virhettä huomannut? Mene tiedä.

Ei tämä kirja niin merkittävä kaunokirjallinen mestariteos ole, että sitä jäisi pohtimaan viikkokausiksi, mutta hupaisana välipalana oikein sopiva ja suositeltava teos.

Lue myös nämä:
Tove Jansson: Taikurin hattu
Juha Vuorinen: No, velli

Juhani Aho: Papin rouva

Papin rouvan luin, kun isäni oli suositellut sitä minulle monta kertaa. Juhani Ahon tuotantoa olen aiemmin lukenut hävettävän vähän. Rautatie taidettiin koulussa pakkolukea, ja se tuntui silloin todella tylsältä. Näinköhän siihen olisi yhtään enempää jännitystä tullut, jos yrittäisin uudestaan?

Papin rouvaa olen joskus aiemminkin aloittanut, ja parin sivun jälkeen kirja jäi kesken. Tällä kertaa kuitenkin kirja tuli luettua parissa päivässä. Teema on sama minkä muistelen olevan myös Ahon Juha-tarinassa: kolmiodraama, jossa tylsän miehen kanssa naimisissa oleva nuori vaimo ihastuu komeaan ja kiinnostavaan vieraaseen mieheen.

Tosin maisterismies Olavi ei ole Tyynelän pastorin Elli-rouvalle ihan vieras. Olavi ja Ellin tuleva mies Mikko Aarnio kävivät jo Ellin lapsuudenkodissa kesävieraina, ja yhden päivän kestäneen vierailun ajan Elli ehti rakastua Olaviin. Naimisiin meno myöhemmin Mikon kanssa ei Ellillä perustunut mihinkään tunteeseen, vaan äidin kehotteluun ja siihen järkeilyyn, että jonkun kanssa on pakko naimisiin mennä kuitenkin ja siten turvata tulevaisuutensa.

Niinpä Olavin yllättävä tulo kesänviettoon Tyynelään herättääkin Ellissä melkoiset tunnekuohut. Lukijahan tietää koko ajan alusta asti, että tästä ei voi seurata mitään hyvää. Kokemattoman, rajoittunutta elämää viettäneen Ellin kiihkeät tunteet eivät jää huomaamatta matkustelleelta ja kokeneelta maailmanmieheltä, ja hyväntahtoisen, yksioikoisen pastori-Mikon selän takana pelataankin melkoista peliä. Elli lietsoo ihanteelliseksi kokemaansa rakkauden tunnetta täysin sydämin, kyynistynyt ja kyllästynyt Olavi ei jaksa ihan yhtä täysillä mukaan mennä. Jännite ja tunnelataus kasvavat täysin kierroksin aina kirjan loppuun asti, jolloin Olavi päättää tehdä ratkaisujaan.

Eli tylsyyttä ei tarvitse lukijan pelätä, kunhan muistaa, että yli sata vuotta vanhassa kirjassa kerronta ei aivan yhtä hektistä ole kuin MTV-sukupolven tuotoksissa. Ihmisluonteen tarkkailun lisäksi pidin kirjassa kovasti aivan mahtavasta maalaismaiseman kuvauksesta. Tämä oli sukellus siihen myyttiseen "ennen vanhaan" Suomeen, jota vanhat suomifilmit myös väläyttävät. Savolaisessa järvimaisemassa pastorin rouva kulkee heinäpellolla, soutelee järvellä, matkustajat haetaan veneellä ulapalla kulkevasta matkustajalaivasta, piiat ja rengit toimittavat talon töitä, mökkiläisten lapset onkivat. Rauhallisen, verkkaisen kesän Tyynelän pihamaalla ja seinien sisällä lukija aistii melkein koko ruumiillaan. Mahtavaa! 1800-luvun lopun tapakulttuuri aikalaisen silmin kuvattuna oli minusta myös todella kiehtovaa luettavaa.

Lisäksi Juhani Aho viljelee henkilöidensä suulla rakkaudesta ja avioliitosta näkemyksiä, jotka ovat mahtaneet olla varsin vapaamielisiä kirjan ilmestymisaikana. Olavi kertoo Ellille heidän yhteisestä tuttavastaan, naimisissa olleesta naisesta, joka karkasi rakastajansa kanssa ulkomaille. Ajatus avioerosta tuntuu Ellistä säpsähdyttävän erikoiselta ja vieraalta. Olavi kuitenkin perustelee melko huolettomaan sävyyn, että eikö ero ole järkevämpää kuin yhteen jääminen, jos rakkautta liitossa ei ole. Hupaisa on myös kohtaus, jossa miesten ollessa uimareissulla pastori-Mikko utelee Olavilta tämän Pariisin-kokemuksia:

"- Asuitko perheessä?
- Asuin omassani.
- Että mitenkä?
- Omassa perheessäni...
- Oliko sinulla tyttö itsepäälläsi? kysyi pastori iskien silmää lasiensa yli ja naurahti viekkaasti.
- Se on tietty se... niinkuin kaikilla muillakin.
- Se on sitä elämäänsä se...
- Mitäs pahaa siinä on?
- On siinä toki... vai niin, vai niin... no tuota... se oli näet semmoinen grisetti.
- Mimmoinen grisetti?
- Eikös niitä sanota... mitenkä niitä... elikkä mitä koketteja ne on... niitäpä niitä kameelidaameja!"

Ahon käyttämä kieli on myös erittäin mukavaa luettavaa. Se on hyvällä tavalla vanhahtavan kuuloista suomea, josta huomaa myös Ahon olevan savolaiselta murrealueelta kotoisin. Esimerkiksi henkilöt sanovat koko ajan johdonmukaisesti "elkää" eivätkä "älkää". Aikakauden sanasto, uskottava dialogi ja kohtelias puhetapa teitittelyineen virkistävät lukijaa.

Googlettelin Ahosta hieman kertaustietoa, ja totesin että kunhan kohdalle osuu, niin pitääpä lukea myöskin Papin tytär. Se sijoittuu Papin rouvaa edeltävään aikaan ja käsittelee Ellin tyttövuosia hänen lapsuudenkodissaan. Lisäksi kiinnostavalta vaikuttaa myös romaani Yksin, jossa nuori mies tilittää elämäntuskaansa Pariisissa opiskellessaan.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Yksin
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla
Henry James: Washingtonin aukio

Marian Keyes: Anybody Out There?

Marian Keyesin uusinta romaania pääsin lukemaan äidin hyllystä pääsiäislomalla. Tiiliskiviromaani tulikin hotkaistua parissa päivässä, Keyesillä kun on vetävä tyyli, joka pistää ahmimaan tekstiä eteenpäin.

Anybody Out There? palaa Keyes-faneille tuttuun Walshin perheeseen. Oman romaaninsa saa neljäntenä tytär Anna, vanhemmat siskot Claire, Rachel ja Maggie ovat jo seikkailleet kirjoissa Watermelon, Rachel´s Holiday ja Angels. Näissä kirjoissa Anna on kuvattu mystiikkaan taipuvaisena, epäkäytännöllisenä hömppänä, joka liitelee jalat tukevasti ilmassa vielä liki kolmekymppisenä eikä ole missään vaiheessa aikuistunut kunnolla. No, omassa kirjassaan Anna näyttää, että onhan hän jotain saanut elämässään aikaiseksi: hyvän työn ja aviomiehen.

Kirja alkaa hieman samaan tapaan kuin Watermelon: aikuistunut tytär on palannut asustelemaan väliaikaisesti vanhempiensa nurkkiin Dubliniin. Pikkuhiljaa lukijalle annetaan tiedonmuruja siitä, miksi näin on käynyt: Anna on vakavasti loukkaantunut, hän on ollut auto-onnettomuudessa. Hän ikävöi kovasti miestään Aidania, josta ei tunnu kuuluvan mitään. Mitä Aidanille on tapahtunut? Menee pitkä aika, ennen kuin Anna suostuu myöntämään totuuden itselleen ja lukijalle: Aidan kuoli samassa auto-onnettomuudessa, ja nyt nuoren lesken pitäisi saada oma elämänsä jollain lailla taas raiteilleen.

Nykyään länsimaissa on paljon harvinaisempaa nuoren ihmisen olla leski kuin eronnut. Mutta oli sitten tullut jätetyksi tai leskeytynyt, toipumisen kaavassa lienee yhtäläisyyksiä. Keyes kuvaa osuvasti Annan surua, joka ensi alkuun on jähmettynyttä, totuuden kieltävää. Ikävä on valtava, niin kova, että palattuaan nykyiseen kotikaupunkiinsa New Yorkiin Anna ryhtyy varsin epärationaalisiin, mutta hänen tilassaan ymmärrettäviin toimiin: etsii yhteyttä mieheensä kuolleilta viestejä vastaanottavan meedion avulla.

Kuvaukset New Yorkin ihmiskirjosta, johon mahtuu joukkoon myös "spirituaalinen kirkko" ja huippusuosittu ja -kallis puhelinmeedio, ovat mainioita. Keyesillä on taitava tapa käsitellä meedioaihetta: kirjaa voi lukea niin sellainen, joka pitää tällaisia asioita täytenä hömppänä, kuin sellainenkin, joka uskoo niihin tosissaan. Myös kuvaus työelämästä oli mainiota: Anna on ison kosmetiikkabrändin pr-edustaja, jolla on kovat tulospaineet, tiukat johtajat ja äärimmäisen vaativat asiakkaat. Mutta Annako rehkisi hullun lailla ja uhraisi elämänsä työlle? Ei toki. Entisen hippitytön urakehitys on ollut melko lailla sattumanvaraista, ja kun on surusta seonnut ja onnettomuuden jäljistä toipuva, niin energiaa huipputärkeään projektiin riittää vain puolinaisesti. Mutta sattuma korjaa satoa, ja tärkeissä paikoissa Anna onnistuu hoitamaan hommat kotiin.

Tietysti kirja kuvaa myös kolmekymppisten ihmisten sinkku- ja parisuhderulettia. Anna muistelee kohtaamistaan Aidanin kanssa, ex-kämppis Jacqui joutuu hoitamaan omat seikkailunsa ja Annan siskoilla on myös yhtä sun toista säätöä. Mainio sivujuoni on sähköpostikirjeenvaihto Dubliniin: Walshin perheen nuorin tytär Helen pyörittää yksityisetsivätoimistoa, ja joutuu tutkimaan niin vääriin paikkoihin kakkivaa naapurin koiraa kuin Dublinin rikollisliigojen välienselvittelyä.

Parasta kuitenkin on Keyesin takuuvarma ja ihana tyyli. Kirja ei ole teennäistä ja epätodellista harlekiinihömppää, vaan henkilöhahmojen tunteet ja ajatukset ovat tästä maailmasta. Keyesin tapa viljellä sanaleikkejä, tilannekomiikkaa ja hauskoja anekdootteja on mitä mainioin. Dublinilainen perhe-elämä ja newyorkilainen suurkaupunkimeininki tulevat lukijoille tutuiksi. Ihanaa, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus
L.M. Montgomery: The Blue Castle
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Hannu Salama: Tapausten kulku

Kuten mainitsinkin, sain Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta pari Saarikoski-aiheista kirjavinkkiä. Yksi oli Hannu Salaman Tapausten kulku vuodelta 1975. Tuula-Liina Varis ei kovin korkealle kirjaa noteerannut, hänelle siitä jäi selkäänpuukotuksen makua, ja en valitettavasti voi sanoa arvostaneeni kirjaa itsekään. Syy ei kuitenkaan ole Saarikosken mollaaminen, vaan se, että kirja on huono. Mietin jo, voinko kirjoittaa kirjasta mielipidettä ollenkaan, koska jaksoin lukea sen paristasadasta sivusta vain puolet, loput plarailin, mutta tuli kirjaan kuitenkin sen verran eforttia laitettua että katson voivani sitä kommentoida.

Salamalta olen aikaisemmin lukenut Juhannustanssit, joka muistaakseni pyörii myös äidinkielen tuntien suosituslistoilla koulussa, lähinnä kai esimerkkinä kirjasodasta ja jumalanpilkkasyytteestä. Nykypäivänä Juhannustanssit ei mikään merkillepantavan kamala ole, ja oma mielipiteeni oli tuolloin ettei se mikään ihmeellinen kirja ollut. Salaman tympeänpuoleinen elämänkatsomus kiinnitti huomioni kyllä. Tapausten kulkua ryhdyin siis lukemaan vain tirkistelynhaluisesta uteliaisuudesta - onhan se eräänlainen aikalaistodistus kulttuurikapakka Hansan porukoista, joita kirjassa vilahtaakin iso liuta. Useimmille on annettu peitenimi, eli Saarikoski on Ilmari Autere, vaimo Tuula-Liina on Anita, Jorma Ojaharju on Iso-Santeri. Hermo Hormoonia veikkasin Armo Hormiaksi, Paavia Paavo Haavikoksi. Kaikkia en tunnistanut, jos kirjasta joskus uusi painos otetaan niin kustantaja voisi ystävällisesti lisätä siihen "kuka kukin on" -tunnistuslistan.

Valitettavasti uusintapainokseen ei ole mitään syytä, koska kirjassa ei todellakaan tämän tirkistelyn lisäksi ole mitään kiinnostavaa luettavaa. Rakenteeltaan kirja on oudon hahmoton. Se tuntuu lähinnä Salaman tajunnanvirralta - hän kirjoittaa omasta työstään, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan riitaisassa köyhässä maalaistalossa, käsittelee juopotteluaan, avioliittoaan, perhe-elämäänsä, pettämisiään ja sivusuhteitaan. Jos haluaa hyvää tajunnanvirtaa, voi lukea tämän blogin kirjoista Anja Kaurasen Kultasuun tai Pentti Saarikosken Asiaa tai ei. Tyylissä kun oleellista on koukuttaa lukija siten, että hän nauttii tunteesta ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja lukee innokkaana lauseen kerrallaan ja sitä seuraavan lauseen. Tässä kirjassa sitä tunnetta ei tule, pikemminkin joutuu koko ajan miettimään, että miksi ihmeessä tämä kirja on kirjoitettu.

Hansa-ravintola esiintyy kirjassa nimellä Visby. Salamalla tuntuu olevan oudon ristiriitainen suhde koko paikkaan ja sen asujaimistoon. Vuoroin hän kehuu itseään, vuoroin vähättelee, välillä mollaa, mustamaalaa ja panettelee kaikkia kapakan kavereitaan, välillä saattaa haukkumisten päälle kehua. Jokaisella lienee joku tuttu ja sukulainen, jonka on mahdotonta sanoa kenestäkään mitään myönteistä, vaan joka keskittyy juorujen levittelyyn ja paisutteluun, kauhistuneella äänellä pällistelyyn ja kaksinaamaiseen moralisointiin. Tällaisten ihmisten kanssa keskustelu on vastenmielistä, koska tietää koko ajan, että samalla lailla "kaveri" haukkuu selän takana tämänhetkisen keskustelukumppaninsakin seuraaville tutuilleen. Salaman kirjasta tulee samanlainen tunne.

Se, mikä kuitenkin sai minut jättämään kirjan kesken, on Salaman erityisen tympeä ja vastenmielinen asenne muihin ihmisiin ja koko elämään, näin lyhyesti sanottuna. Vaimoaan ja lapsiaan hän ei tunnu arvostavan millään tavalla, saatikka ymmärtävän ja tahtovan heille hyvää, vaan puhuu heistä todella rumasti. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat yksinkertaisesti ällöttäviä. Salama tilittää sivutolkulla onnetonta seksuaalihistoriaansa ja vaikeroi traumaattisia kokemuksiaan, samalla kuitenkin heitellen todella esineellistäviä, loukkaavia ja typeriä kommentteja mm. lapsista, sukulaisnaisistaan, koulukavereistaan. Älkää käsittäkö minua väärin. Jos haluan lukea nuoren pojan seksuaalisesta heräämisestä ja ahdistuneisuudesta sotienjälkeisellä maaseudulla, luen Heikki Turusen kirjoja. Hän kirjoittaa tästä aiheesta hyvin, kiinnostavasti ja puhuttelevasti. Jos taas haluan lukea siitä, miten alistavaa, raakaa ja loukkaavaa seksuaalinen suhtautuminen naisiin on ollut niinikään sotienjälkeisellä maaseudulla, saa aiheesta hyvän kuvan Hilkka Ravilolta, joka myös kirjoittaa loistavasti, tyylikkäästi ja erittäin hyvin. Salaman lukijoilleen tässä kirjassa välittämä maailmankuva ei ole mitään muuta kuin typerää ja törkeää ajattelemattomuutta. Jos hän tällaisen kommentin ottaa vanhoilla päivillään vielä todisteena kyvystään järkyttää ja shokeerata lukevaa yleisöä, siitä vaan.

Noh, tämähän nyt on vain minun mielipiteeni. Esimerkiksi tämä Ylioppilaslehden haastattelu vuodelta 2006 on ihan mukavaa luettavaa. Minulla ei kuitenkaan tämän kirjan jälkeen ole mitään ihmeempää hinkua ruveta lukemaan lisää Salaman kirjoja. Jyrkkä tuomioni siis on, että epäilen, ettei Salama ole niitä kirjailijoita, joiden tuotannosta uusintapainoksia otettaisiin hänen kuolemansa jälkeen. En usko niiden kestävän aikaa ja kiinnostavan lukijoita.

Vielä sananen Saarikoskesta. Vuonna 1975 ilmestynyt Tapausten kulku kuvaa runoilija Ilmari Autereen rappeutuneena ja tuhon omana. Suosio on hiipunut, kirjallinen menestys on taaksejäänyttä elämää, lehdet tekevät vain hömppäjuttuja. Kun Salama kuitenkin elämäkerrallisen kirjallisuuden perusteella Saarikosken hyvä kaveri oli, yhdyn minäkin arvioon siitä, että selkäänpuukotuksen ja jalustalta syöksemisen makua tässä on. Hähähää. Vuoden 1975 jälkeen kun Saarikosken parhaat päivät olivat vasta edessä. Jo samana vuonna häneltä ilmestyi Tiarnia-sarjan aloittava Tanssilattia vuorella. Siitäs saivat!

Jos joku Salama-fani osaa suositella minulle omasta mielestään hyvää ja kiinnostavaa Hannu Salaman kirjaa, otan ehdotuksia ja perusteluita mielelläni vastaan. Itse en kuitenkaan hänen tuotantoaan näiden kahden lukemani kirjan perusteella voi muille suositella.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Pentti Saarikoski Asiaa tai ei
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit

Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan

Hilkka Ravilon Yö yllä viljan on niitä kirjoja, jollaisen vuoksi moni kirjailija itkee, rukoilee ja hakkaa sormensa verille koneen näppäimistöä vasten. Eikä pysty samaan. Tämä kirja pistää lukijassaan liikkelle vahvoja tunteita, nostaa ihon pintaan niin eläimellisimmät vaistot kuin älyä kutkuttelevat pohdinnat. Lisäksi arvostan todella paljon sitä realistista ja tarkkaan piirrettyä kuvaa, mitä parhaat kirjailijat onnistuvat lukijalleen omasta aihepiiristään välittämään. Tässä tapauksessa lihana luun ympärillä on mm. yläsavolainen maaseutukulttuuri, suomalainen köyhyys jälleenrakennuksen ja maaltamuuton aikana sekä hyvinvoinnin karttuminen nykypäivää kohti tultaessa ja tietysti naisen asema, milloin seniorien välisessä rakkauselämässä, milloin työtätekevän naisen taloustilanteessa.

Olen tämänkin Ravilon lukenut jo kahteen tai kolmeen kertaan aiemmin. Niinpä maltoin tällä kertaa edetä kirjassa rauhalliseen tahtiin, nauttien joka lauseesta. Puolivälissä kirjaa hyöky kuitenkin vei mukanaan, ja vaikka hyvin tiesin, mitä kirjassa tapahtuu, harpoin eteenpäin kauheaa vauhtia ahmien tekstiä. Loppuun päästyäni olo olikin yhtä puulla päähän lyöty kuin aina ennenkin. Sillä vaikka Ravilo ei muutenkaan ole tavannut antaa ihmisten välisistä suhteista erityisen idealistista kuvaa, niin tässä kirjassa hän paukuttaa lukijaa päähän raskaalla lekalla ennenkuulumattoman lujaa. En spoilaa, lukekaa itse.

Kirjassa on yksi käännekohta, jota kohti mennään pohjustaen ensin tarinaa takautumien avulla vuosikymmenien ajalta. Se on päähenkilö Vapun entisen miniäkokelaan Minnan kohtalo. Vappu on hahmona samaa maata kuin Älä itke äitini -kirjan Laila, keski-iän ylittänyt, raskasta ruumiillista työtä ikänsä tehnyt työläisnainen. Vapun hahmon kautta Ravilo kritisoi armotta nykypäivän työelämää: lihamyyjänä työskentelevä Vappu joutuu kyttämään työnantajan puhelinsoittoja vapaa-ajallakin, mutta valittamisen varaa ei ole, kun kansakoulun käyneelle, eläkeikää lähestyvälle naiselle yksinomaan työpaikkakin on jo lottovoitto.

Pidän Ravilon tavasta hahmottaa tapahtumien kulkua takautumien avulla. Vapun lapsuusmuistot vievät sotienjälkeiseen köyhään Helsinkiin. Varhaisen keski-iän työntäyteiset vuodet vievät Vapun poikineen Ylä-Savoon Hiekkamäen suurtilalle, arkisen onnen täyttämään aikaan, joka myöhemmin palautuu Vapun mieleen katkeruuden sekaisina muistoina. Idylli särkyy onnettomasti rakastuneen Tapani-pojan vuoksi, suru syöksee Vapun raiteiltaan ja Hiekkamäen emännyyden ottaakin haltuunsa Minna. Vanhoja tapahtumia ruvetaan kerimään auki, kun Vappu saa kutsun Hiekkamäen isännän hautajaisiin ja joutuu perinnönjaossa kohtaamaan Minnan taas kerran silmästä silmään.

Ravilolla on merkillinen taito kuvata ihmisen pahuutta. Hän ei demonisoi mustavalkoisesti tarinoidensa pahiksia, vaan tunnekylmä ja itsekäs Minnakin on täysin uskottava ja silti todella karmaiseva hahmo. Kirjaa lukiessani mieleeni nousi epämääräisiä muistikuvia John Steinbeckin Eedenistä itään -kirjan Cathystä. Siitä on aikaa kun olen sen lukenut, mutta jotain samaa muistelin tarinan tarjoavan. Muisti virkistyi kun pääsin kohtaan, jossa kirjassa viitataan suoraan samaiseen Cathyyn. Lukija joutuu kirjan jälkeen myös tekemään hankalaa perustason moraalista pohdintaa: saako pahan maksaa pahalla, miten ihminen viime kädessä vedetään teoistaan vastuuseen ja miten käy niiden, jotka tuntuvat onnistuvan pääsemään kaikesta kuin koira veräjästä...

Tässä maistiaisena kirjasta pätkä kohtausta, jossa Vappu on jäljittänyt Minnan äidin pientä juttutuokiota varten:

"Nainen näki katseeni suunnan. - En pidä tyttärestä kuvia esillä, siitä tulisi vain kysymyksiä. Että onko naimisissa, montako lasta, miksei häntä koskaan näy. Kaikkein raskainta on ollut se, että minut syyllistettiin, äidit aina syyllistetään.

Tiesin naisen puhuvan totta. Itse olin mielessäni syyttänyt äitiäni siitä, että minun piti lapsena kuunnella ääniä, joita olin liian nuori ymmärtämään. Että minun piti huolehtia naapurin vanhuksesta muutaman kolikon saadakseni ja juoksuttaa lihakauppiaan koiraa ansaitakseni maksanrepaleita, keuhkonpalasia ja luita ruokiin, jotka olisivat kuuluneet jonkun muun kuin toisen kymmenensä aloittaneen tytön kokattaviksi.

Vasta siinä, Minnan äitiä vastapäätä istuessani, sotaa ja puutetta käsitteleviä kirjoja luettuani tajusin, miten raskasta edellisen sukupolven elämä oli ollut. Ja sen, että äitini oli kaunis nainen, joka halusi elämäänsä pieniksi ylellisyyden ripauksiksi hajuvesipullon tai ravintolaillan ja käytti niiden saamiseen sitä ainoaa keinoa, joka sillä oli.

Tapani oli saanut elää lapsuutensa lapsena. Nyt kun kaikki olisi ollut hyvin, oli tullut Minna.

- Meillä on yhteinen suru, sanoin.

- Teidän surunne on vasta alussa, Aira Kettunen vastasi."

Ehdin kytätä Yö yllä viljan -kirjaa omaa hyllyyn kuukausitolkulla. Antikka.netissä sitä ei ole tullut vastaan viime kesän jälkeen, en silloin, pöljä, älynnyt tilata kirjaa heti. Muuallakaan nettipalstoilla tai eri divareissa ja Kirjatorien tyyppisissä jäännöseriä myyvissä kaupoissa tätä loppuunmyytyä kirjaa ei ole vastaan tullut. Lopulta päätin kysyä jopa kirjan kustantajalta Atenalta, mahtaisiko kirjaa löytyä. Yllätyksekseni kustantamosta vastattiin sähköpostiin todella nopeasti ja kerrottiin että kirjaa vielä heidän varastostaan löytyi ja voivat toimittaa sen minulle postiennakolla. Hieno juttu, yleensä kustantamojen vastaukset ovat olleet aika nuivia tai vastausta ei ole tullut ollenkaan, kun olen yrittänyt sähköpostilla kysellä milloin minkäkin kirjan perään. Pisteenä iin päälle tilasin vielä Ravilon kaksi uusinta kirjaa Myllylahti-kustantamolta, joten nyt olen paitsi lukenut, myös hankkinut oman kirjahyllyn kaunistukseksi kirjailijan koko romaanituotannon ja voin keskittyä odottelemaan kirjailijan mahdollista seuraavaa kirjaa.

Jos jotakuta toistakin kiinnostaa Ravilon kirjojen keräily, tässä lista paikoista, joista olen kirjat hommannut:

1. Kuin kansanlaulu. Loppuunmyyty, ei ole juuri tullut vastaan Antikka.netissä, divareissa eikä muuallakaan. Sain kirjan kun meilasin Ravilon nykyiselle kustantajalle Myllylahdelle ja ehdotin uutta painosta. Sitä ei luvattu, mutta sen sijaan kustantaja antoi yhteystietoni kirjailijalle itselleen, ja hänen omista varastoistaan löytyi kirjaa ja sain oman kappaleen sopuhintaan.

2. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Loppuunmyyty. Tilasin Antikka.netistä, ja siellä näkyy tätä kirjaa olevan tällä hetkellä kaksi kappaletta myynnissä. Osta omasi pois kuleksimasta...

3. Älä itke äitini. Loppuunmyyty. Syksyllä Antikka.netiin ilmestyi yksi kappale, jonka tilasin haukkana itselleni.

4. Yö yllä viljan. Loppuunmyyty. Atena-kustantamo lähetti postiennakolla, vaikea sanoa onko kirjaa heidän varastoissaan vielä minkä verran jäljellä. Mahtaako löytyä myös kahta edellistä kirjaa, jotka myös ovat Atenan julkaisemia?

5. Pahan tytär ja 6. Kuolleet lehdet. Kustantaja Myllylahti, molempia saatavissa kustantamon kautta tai kirjakaupoista.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Tv-sarja: Oz
Sisko Istanmäki: Yöntähti

Veijo Meri: Manillaköysi

Hesari äänestettiin hiljan merkittävimmäksi kulttuurivaikuttajaksi Suomessa, ja se pitänee paikkansa ainakin minun kohdallani. Manillaköysikin tuli lainattua siksi, kun Hesarissa tehtiin juttu kirjan 50-vuotisjuhlavuodesta ja teatterisovituksesta. Olipa joku toinenkin kai lukenut saman jutun, koska kirja löytyi suoraan kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä.

Manillaköysi sai kyllä hetken odotella lukuvuoroaan. Yhtenä iltana yritin kaivella pahvilaatikkoa, jossa kaikki kirjani toistaiseksi ovat (kirjahylly on nyt jo tilattu, toimitusaika tosin voi kestää) ja etsin Kaari Utrion Aatelisneito, porvaristyttö -kirjaa, jonka ostin syksyllä Huuto.netistä. Ei löytynyt - pino on harvinaisen epäkätevä tapa selata kirjoja - joten muun lukemisen puutteessa aloitin sitten Manillaköyden.

Tästäkään kirjasta en juuri muuta etukäteen tiennyt kuin että hirmuisen tärkeä ja merkittävä klassikko se on. Kirjan nimi on kyllä sointuvana ja kiehtovana mieleen jäänyt - Veijo Meren Manillaköysi, mistä ihmeestä sellainen kirja voi kertoa? Hesarin juttu virkisti muistia sen verran, että sota-aiheinen opus kyseessä on ja kovasti sodanvastaista tekstiä.

Kirja oli lyhyenä melko nopealukuinen, enkä ihmettele sen luettuani että esimerkiksi Jari Tervo on maininnut pitävänsä Veijo Merta kirjallisena oppi-isänään. Manillaköydessä polveilee monta tarinaa ja kertomusta, jotka varastavat huomion pääjuonelta. Sotakirjana Manillaköysi tekee Tuntemattomalle sotilaalle sen mitä Tuntematon teki Vänrikki Stoolin tarinoille: tyrkkää edeltäjänsä kansakunnan kaapin päältä alas ja näyttää että tällaista se sota oikeasti oli, näin järjetöntä ja typerää ja ahdistavaa. Opettajalle: teksti on kopioitu Sallan lukupäiväkirja -blogista. Tarkista googlettamalla.

 Juoni on hyvin simppeli: sotatantereelta lomille pääsevä Joose Keppilä löytää köyden, jonka kietoo kehonsa ympärille ettei jäisi varastamisesta kiinni. Kotimatkaa haittaa se, että köysi rupeaa kiristämään ja kuristamaan. Perille päästessään Joose on sekava ja tajuton, vaimo kauhistuu miehensä kuntoa ja tätä elvyttäessään katkoo mokoma koko köyden pätkiksi ja hautaa lantalaan. Hukkaan meni sekin vaiva!

Kirjassa eniten tilaa saavat Joosen matkan varrelle osuvien ihmisten tarinointi sodasta ja siihen liittyvistä aiheista. Pari aika karmeaa kertomusta mukaan mahtuu, erityisesti ne, joissa kuvataan hautaamattomien ruumiiden kohtaloa. Milloin siat syövät, milloin lääkäri varastaa luurangon opetuskäyttöön. Myyttiä suomalaisen työntekijän ahkeruudesta ja rehellisyydestä pöllytetään kertomuksessa, jossa kuvataan pommin räjäytystä. Käytännön kannalta opettavaisin oli ehkä tarina, jossa vääpeli kouluttaa alaisiaan ylittämään suota. Jos joskus joudun sotarintamalle, pitää muistaa ettei nouse ylös sen mättään takaa, jonka taakse on piiloon heittäytynyt, vaan ryömii ainakin muutaman metrin eteenpäin ja vasta sitten syöksyy ylös. Kuuden sekunnin ajan ehtii syöksyä lähes 100 % turvallisuusvarmuudella, mutta yhdeksän sekunnin ylhäällä olo kasvattaa kuolleisuusriskin jo lähes 60 %:iin. Näin sitä kirjoista oppii kaikkea kätevää!

Bloggausharrastusta tuli täyteen vuosi. Blogini tarkoituksena oli paitsi tarjota kirjaesittelyjä muille lukemisen ystäville, myös toimia seurantavälineenä minulle, paljonko sitä oikein lukeekaan ja mitä. Blogin perusteella olen lukenu vuoden aikana 50 kirjaa, mikä on melkein kirja per viikko. Tämä ei ole ihan koko totuus, sillä olen lukenut näiden lisäksi myös esimerkiksi erilaisia oppaita, sarjakuvia tai joitakin kirjoja pikalukuna selailemalla tai muuten niin nopeasti, etten ole viitsinyt niistä kirjoittaa. Joka tapauksessa tuo lukutahti on hieman nopeampi mitä etukäteen arvelin, minulla oli mielikuva että luen noin 2-3 kirjaa kuukaudessa.

Toinen mitä halusin selvittää on viihteen ja "vakavan" kirjallisuuden välinen suhde. Mutta tätäpä ei olekaan yhtä helppoa arvioida. Viihteellisin blogin kirja on Jude Deveraux'n Ylämaan laulu, mutta entä vakavin? Saako eniten rispektiä Humisevalla harjulla? Mutta minähän viihdyin kovasti senkin parissa, eikös se ole väärin? En siis voi sanoa, paljonko luen viihdettä ja paljonko korkeakirjallisuutta, koska raja näiden välillä on mielestäni hyvin häilyvä.

Sen sijaan blogi vahvistaa sen arvion, mitä etukäteen oletinkin: lukemistani kirjoista 29/50 on suomalaisia. 58 % suomalaisenemmistö tosin on hieman vähemmän kuin kuvittelin, luulin että luen vielä enemmän vain suomalaista kirjallisuutta. Mielenkiintoista on sekin, että noista 21:stä ulkomaalaisesta kirjasta ja sarjakuvasta 9 on luettu alkuperäiskielellä. Käännöskirjallisuuden osuus on siis 12/50 eli 24 %. Taidan olla huonompaa kohderyhmää käännöskirjallisuudelle kuin suomalaiselle kirjallisuudelle.

Eivätpä kustantajat tosin meikäläisen rahoilla pääse muutenkaan juhlimaan, koska lukemistani kirjoista olen ostanut vain murto-osan kirjakaupan kautta. Ainoa ostamani kovakantinen täyshintainen kirja on Saarikosken Runot, lisäksi listan kirjoista olen ostanut kaksi pokkaria, Ylämaan laulun ja Kilpikonnan ja olkimarsalkan. Englanninkieliset Montgomeryt olen ostanut kaikki, mutta vain osan Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta ja loput Amazonista, kuten myös Watermelonin. Loput kirjat olen lainannut kirjastosta, ostanut netistä, lähinnä Antikka.netistä ja Huuto.netistä tai lainannut luettavaksi muualta. Saarikosken Asiaa tai ei olen ostanut kirjakaupasta myös, mutta siitä on liki kymmenen vuotta, joten uusintalukeminen ei tietenkään kustantamolle rahaa tänä vuonna enää tuonut. En tiedä meneekö divarien kirjamyynneistä enää rahaa kustantamoille tai kirjailijoille, luulisin että ei, koska hinnat ovat tosi alhaisia.

Lisäksi halusin arvioida, minkä verran luen naisten, minkä verran miesten kirjoittamia kirjoja. Naiset johtavat tällä hetkellä 28/50, eli aika tasoissa mennään. Pienoinen yllätys tämäkin, luulin että painottuisi naisten kirjoittamiin kirjoihin enemmänkin.

Olen saanut blogista mukavaa palautetta tutuilta ja tuntemattomiltakin. Blogia perustaessa tiesin kyllä, että tällaisella blogilla, jossa on paljon tekstiä, olemattoman vähän kuvia eikä mitään henkilökohtaista vuodatusta näiden "pettäjän päiväkirjojen" tyyliin, on vaikea voittaa suurten massojen suosiota. :) Eli ne ihmiset, jotka eivät jaksa lukea sitä 200-sivuista romaania, tuskin jaksavat lukea myöskään nelisivuista kommenttia siitä. Siihen nähden oli mukava yllätys, kun muutama kuukausi blogin olemassaolon jälkeen huomasin pääseväni googleosumissa aika korkealle esimerkiksi eri kirjailijoiden nimien haun perusteella. Syksypuolella laiton Google Analytics -ohjelman seuraamaan blogiani, ja tulokset ovat olleet varsin mielenkiintoista luettavaa. Blogissani on käyty viime viikkojen aikana n. 500 käynnin viikkotahtia, ja mikä merkillisintä, blogilista kertoo että blogillani on jopa 11 tilaajaa. Aika hienoa, varsinkin kun en ole itse koskaan edes jaksanut opetella tuota blogien tilaamista, vaikka monta kivaa blogia seuraankin.

Tuo Google Analytics kertoo mm. sen, millaisilla hakusanoilla sivuilleni osataan. Jari Tervo johti monta kuukautta Ohrana-kirjan julkaisun jälkeen, viime aikoina kärkipaikoille ovat nousseet Veikko Huovinen ja Matti Yrjänä Joensuu, jotka toki molemmat ovat koko ajan roikkuneet kärkiviisikossa Tervon tuntumassa. Paljon googletetaan myös sanoilla, jotka viittaavat koulutehtäviin, esimerkiksi pelkkä sana "lukupäiväkirja" toistuu tosi usein. Olen miettinyt pitäisikö minun kirjoittaa joku ohje tällaisia varten, mutta toisaalta, se koostuisi lähinnä siitä että lue kirja ja laita sen herättämät ajatukset muistiin... Kaikkein hauskimpia ovat todella satunnaiset hakusanat, blogissani kun alkaa olla paljon tekstiä niin joskus osumia tulee todella erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi "ananaksen elinkaari" on ollut yksi tällainen. Myös "maailmankirjallisuuden klassikoiden juonet" nauratti - taitaa joku koululainen yrittää päästä todella vähällä? Paljon tulee myös hakusanoja, joiden alkuperää ei tee edes mieli lähteä selvittämään - esimerkiksi "vaimoa kimpassa" pistää epäilemään, että jonkun avioliitto taitaa kaivata pientä piristysruisketta.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Lahti
Kari Hotakainen: Klassikko
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu

Aloittelin hiljan sivutoimisena Etelä-Saimaan kirja-arvostelijana. Luin sinne viimeksi Suvi-Anne Siimeksen tuoreen kirjan. Kirja-arvosteluissa pituusraja kuitenkin tulee vastaan hyvin äkkiä, joten alkuperäinen versioni oli auttamatta liian pitkä. Lehteen on tulossa huomattavasti lyhyempi teksti, joten päätin laittaa pitemmän versioni tänne luettavaksi:

Vaalikirjat tuppaavat yleensä olemaan poliitikkojen ympäripyöreää itsekehua. Oma persoona pitää saada esitettyä mahdollisimman myönteisessä ja inhimillisyyttä tavoittelevassa valossa, kuitenkin varoen liian suoria kannanottoja suuntaan tai toiseen. Yleensä tällaisen vaalikirjallisuuden paras taiteellinen ja yhteiskunnallinen anti toteutuu esimerkiksi saunan sytykkeenä. Siksi onkin virkistävää lukea Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivu, joka on eräänlainen antivaalikirja. Siimeshän ei itse ole enää eduskuntavaaliehdokkaana, ja lisäksi hän ilmoittaa kirjassaan, ettei aio edes äänestää enää Vasemmistoliittoa, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1998-2006.

Vasemmistoliiton kannalta Siimeksen kirja on ikävä paitsi siksi, että siinä kritisoidaan erittäin voimakkaasti puolueen toimintatapoja ja eräitä keskeisiä toimijoita, myös siksi, että kirja on perusteellisesti dokumentoitu. Se perustuu pitkälti julkiseen kirjalliseen aineistoon, kuten pöytäkirjoihin ja lehtiartikkeleihin, sekä Siimeksen itsensä vuosien varrella tekemiin muistiinpanoihin kokouksista ja eduskuntatyöstä. Siksi kritisoinnin kohteiden on taatusti hyvin hankala ryhtyä argumentoimaan sitä vastaan. Tyylillisesti kirja on asiallinen, kuivalla huumorilla höystetty, kaukana tunteenomaisesta purkauksesta. Itse asiassa kirja on sisältöönsä nähden nimetty varsin kiltisti. Paljon kuvaavampi otsikko olisi vaikkapa ”Ääni Vasemmistoliitolle on ääni vanhoille stalinisteille ja taistolaisille.” Se on nimittäin se johtopäätös, jonka jokainen ajatteleva lukija väkisinkin kirjan pohjalta tekee.

Kirjassa on monta tasoa. Julkisuudessa on esiin nostettu kansanedustaja Jaakko Laaksoon kohdistuva suoraviivainen kritiikki. Sitä kirjasta kyllä löytyy, Siimes mainitsee suorasukaisesti pitävänsä Jaakko Laaksoa erittäin epäluotettavana ihmisenä, jonka poliittinen toiminta perustuu pääasiassa oman edun tavoitteluun, ja joka ulkopoliittisesti ei ajattele asioita Suomen saatikka Euroopan Unionin edun kannalta, vaan ensisijaisesti Venäjän edun kannalta. Toisaalta kirjasta löytyy perustelut sille, miksi Siimes luopui Vasemmistoliiton puheenjohtajan tehtävistä ja sanoutui puolueesta kaikin tavoin irti. Mutta kirja on myös kuvaus poliitikon arkisesta työstä ja toimenkuvasta sekä katsaus toisen maailmansodan jälkeiseen poliittiseen ajatteluun. Jos kapitalismin ja kommunismin välinen aatteellinen taistelu päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen ja kapitalismin voittoon, miksi 2000-luvun Suomessa toimitaan edelleen monissa asioissa 1970-luvun suomettumisvuosien perusteiden mukaisesti? Tässä mielessä kirja sopii erinomaisesti näistä asioista kiinnostuneen lukijan hyllyyn, vaikkapa sellaisten kirjojen väliin kuin Timo Vihavaisen Kansakunta rähmällään ja Paavo Rintalan Eläinten rauhanliike.

Siimeksen yhteenveto Vasemmistoliiton linjasta on seuraava: tietty sisäpiirijengi, joka ajattelussaan on edelleen varsin uskollinen suomettumisen pahimpien vuosien neuvostomielisyydelle, estää puolueen toiminnan rakentavan kehittämisen. Pääpahiksiksi Siimes nimeää Jaakko Laakson ohella Esko Seppäsen, Esko-Juhani Tennilän ja Martti Korhosen. Kehuja saavat Outi Ojala, Anne Huotari ja Esko Helle. Ensin mainittujen porukka nojaa toiminnassaan siihen, että otetaan käsittelyn keskiöön joku asia, josta päätös on jo tehty, ja ryhdytään vastustamaan sitä kaikin tavoin. Näin saadaan runsaasti näkyvyyttä ja samoin ajattelevien kannatus, toisaalta kaikesta käytännön vastuusta päästään luistamaan, koska mitään ei enää voida tehdä, koska päätökset ovat jo olemassa. Arkipäiväisin esimerkki lienee europarlamentaarikko Esko Seppäsen ankara EU-vastaisuus. Siimeksen oma linja on, että kun Euroopan unionissa kerran jo ollaan, kannattaa työskennellä siellä päätettävien asioiden hyväksi siten, että pääsee itse vaikuttamaan asiasisältöihin. Toinen poliittisiin linjauksiin vaikuttava asia on, että osa puolueen jäsenistä, Jaakko Laakso esimerkkinä, tuntuu näkevän eduskunnan vain omana työpaikkanaan, jonka jatkuvuus täytyy kaikin keinoin varmistaa. Kun ei ole mitään elämää tai uramahdollisuuksia eduskunnan ulkopuolella, on henkilötasolle menevä pelaaminen ja juonittelu ainoa tapa varmistaa oma asema ja selusta. Tämä ei luonnollisestikaan johda mielekkäisiin pitkän tähtäimen suunnitelmiin ja kannanottoihin. Tilanne alkoi kärjistyä Vasemmistoliiton jouduttua oppositioon vuonna 2003. Sitä ennen puolue oli ollut pitkään hallituksessa ja Siimes toiminut ministerinä. Hallituksessa olon aikana konkreettinen asioiden eteenpäin vieminen oli vielä ollut mahdollista, mutta oppositiossa oli helppo keskittyä pelkästään edellä mainittuun kaiken vastustamiseen. Toisaalta Siimekselläkin jäi enemmän aikaa eduskuntaryhmän kanssa työskentelyyn, ja hän pääsi tätä kautta huomioimaan puolueen sisäisiä valta-asetelmia aikaisempaa tarkemmin. Eniten kirja keskittyykin vuosien 2003-2006 välisiin tapahtumiin.

Eräs keskeinen vedenjakaja Suomen eduskunnassa on Siimeksen mukaan suhtautuminen ulkopolitiikkaan. Nykymaailman aikana ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista tehdä politiikkaa vain kotimaan rajojen sisäpuolella. ”Kansanedustajia pitäisi kannustaa olemaan kiinnostuneita muistakin luottamustehtävistä kuin oman kotikuntansa kunnallispolitiikasta. Maakuntalehtiä on hyvä ja tärkeä lukea, mutta niiden ohella pitäisi olla aikaa ja energiaa perehtyä myös siihen, minkälaista poliittista keskustelua käydään Suomen rajojen ulkopuolella. Siksi myös ulkomaankieliä, ainakin englantia pitäisi osata, ja maailmalla matkustettaessa pitäisi seurustella myös muiden kuin pelkkien suomalaisten kollegojen kanssa.” Siimes kiteyttää, että Suomi on edelleen maailman paras silloin kun pitää sopeutua, peesata, hakea konsensusta ja pysytellä sitoutumattomana. Euroopan unioniin meidän jälkeemme liittyneet jäsenmaat, esimerkiksi Latvia ja Puola, ovat määrätietoisella tuloshakuisuudella pystyneet viemään monta itselleen tärkeää asiaa läpi paljon lyhyemmässä ajassa.

Globalisaation tarjoamat hyödyt kuluttajalle yhdistyvät pahimmillaan irvokkaan koomisella tavalla Vasemmistoliittoon, joka on pyrkinyt esiintymään aidosta suomalaisesta työväestöstä huolta kantavana tahona. ”Julkisuudellekin olin aina silloin tällöin selityksen velkaa siitä, että kampasin hiukseni, lakkasin kynteni ja punasin huuleni enkä kulkenut edes kukkahuivissa vaan hyvin istuvassa kotimaisessa housupuvussa. Samaan aikaan monet eduskuntaryhmän ja ammattiyhdistysliikkeen työläistaustaiset miehet, yhtenä heistä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Martti Korhonen, pääsivät kuin koirat veräjästä jopa siitä, että he joutuivat huijatuiksi yrittäessään teettää itselleen edullisia miesten silkkipukuja ja paitoja halpana tilaustyönä Aasiassa.”

Eräs pinnan alla kulkeva virtaus on Vasemmistoliiton kovin miehinen maailma. ”Politiikassa pätee edelleen se, että kaveria ei jätetä. Sääntö ei kuitenkaan koske naisia”, kiteyttää Siimes Jäätteenmäki-kohun. Martti Korhosen noustua eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi joutuivat eduskuntaryhmän kokeneet naiset säännönmukaisen vähättelyn kohteeksi. Siimes ei ole heistä ainoa, joka päätti olla asettumatta ehdolle vuoden 2007 vaaleissa. Kommunismin parhaisiin perinteisiin kuuluu hänen mukaansa naisten näkeminen lähinnä kahvinkeittäjän roolissa. Kuvaavaa on, että Siimestä, keski-ikäistä, näyttävän uran tehnyttä poliitikkoa, entistä ministeriä ja puolueen puheenjohtajaa, tytötellään ryhmän kokouksissa. Puolueen kantajengille tuntuu olevan myös hankalaa nähdä, että nykypäivän Suomessa työläinen ei välttämättä tarkoita enää vain metallimiestä, vaan työläisiin kuuluu runsaasti pienipalkkaisia pätkätöissä olevia naisia. Heidän etujensa ajaminen ei kuitenkaan erityisesti kiinnosta Vasemmistoliiton kantavia voimia.

Pitkä pesti puolueen puheenjohtajana tuntuu olleen Siimekselle myös opintomatka itselleen vieraaseen maailmaan, jonka hän luuli jääneen jo historiallisesti kauas taakse mutta jonka joutui toteamaan olevan oleellinen osa suomalaista eduskuntatyötä puolueessaan. Siihen kuuluivat marxismi-leninismin periaatteet ja kommunistinen ajattelu. Näistä hän pudottelee painavia toteamuksia tiiviiseen tahtiin: valehtelu oman edun nimissä on itsestään selvä osa kommunistista perinnettä ja siten myös nykypäivän Vasemmistoliiton toimintaa, puolue ei voi koskaan olla väärässä, vain yksilöt ovat, demokratia ei ole arvo ja tavoite sinänsä vaan vain väline, jota voi käyttää hyväkseen pyrittäessä kommunistiseen valtaan. ”Tein vuonna 2004 monta karkeaa virhettä myös siksi, että en ollut koskaan kuullut kenenkään eduskuntaryhmän jäsenen edes puhuvan Leninistä. Siksi luulin, että Leniniä ei ollut enää olemassakaan, ei ainakaan Vasemmistoliitossa. Mutta siellähän se Lenin-setä kuitenkin istui näkymättömänä eduskuntaryhmän viidennen kerroksen ryhmähuoneen nurkassa. Se istui ja vahti tarkasti, että hänen kehittämästään politiikkakäsityksestä ei annettu siinä huoneessa piiruakaan periksi.”

Muutamat puolueen kannat selittynevät pitkälti jo sillä, että Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä niin iso osa on keski-iän paremmalla puolella olevia miehiä. Heille ympäristökysymykset tuntuvat olevan merkityksettömiä, seksuaalivähemmistöjen olemassaolo kuitataan sillä että ”kommunistisessa yhteiskunnassa kenenkään ei tarvitse homoilla”, Baltian maiden kohtalosta Neuvostoliiton vallan aikana muistuttaminen on kiusallista ja epäkorrektia, jopa tarkoitushakuista ja pahantahtoista Venäjän ärsyttämistä.

Vaikka Siimeksen tilinteko puolueen sisäisistä ristiriidoista ja hänen omien mielipiteittensä muuttumisesta on kiinnostavaa luettavaa, on mielestäni kirjan parasta antia sen loppuosassa esitetty analyysi nykypäivän Euroopasta. Euroopan unionin laajeneminen itään ja entisten Neuvostoliiton alusvaltioiden suuntaan herättää Siimeksessä monenlaisia ajatuksia, sellaisia, joita soisi pohdittavan suomalaisessa julkisessa keskustelussa laajemminkin. Kenties suomettuneisuuden ajalta on jäänyt julkisuuteen myytti siitä, että Suomi olisi jotenkin erityinen Venäjän-tuntojen tulkki ja venäläisyyden asiantuntija. Mitä sitten on Baltian maiden asiantuntemus, onhan näissä maissa vuosikymmenien kokemus neuvostomiehityksestä, pakkovenäläistämisestä ja kymmenien tuhansien ihmisten karkottamisesta Siperian työleireille? Pystytäänkö tätä asiantuntemusta kuulemaan ja näkemään Euroopan unionissa, entä Suomessa? Miten siihen reagoidaan?

Kielellisesti Politiikan julkisivu on selkeätä luettavaa, jossa vain joissakin kohdissa vyörytetään liikaa politiikan termistöä, joka tietysti aiheensa puolesta on tällaisessa kirjassa välttämätöntä. Siimeksen hyvin jäsenneltyä ja painokasta tekstiä maustavat purevat toteamukset ja lyhyet anekdootit. Kirjalliset lähteet, tapahtumien ajat, paikat ja läsnäolijat on mainittu huolellisesti.

Viime kädessä kirja lienee eräs lenkki siinä pitkässä historiallisessa väittelyssä, jossa kiistellään kapitalismin ja kommunismin paremmuudesta. Vasemmistoliiton monivuotinen puheenjohtaja tiivistää kommunismin historiallisen merkityksen seuraavasti: ”Kestämmekö me sittenkään katsoa suoraan silmiin, miten kammottavan syvä ja laaja reaalisosialismin jälkeensä jättämä perintö on? Reaalisosialismihan ei rapauttanut ainoastaan tuotantoelämän rakenteita ja sosialistimaiden ympäristöarvoja. Se vei ihmisiltä hyvin usein myös liki kaiken vallan päättää omasta elämästänsä.”

Lue myös nämä:

Sofi Oksanen: Puhdistus
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia