Orvokki Autio: Pesärikko

Minun on tehnyt mieli lukea Orvokki Aution Pesärikko siitä asti, kun näin sen Lappeenrannan teatterissa näytelmäversiona vuonna 2004. Nytpä kirja tuli luettua, ja yllättävän äkkiä tämä tuli ahmaistua, kolmen kirjan yhteispainoksessa kun oli sivuja melkein 700. Pesäpallotermeistä otsikointinsa ottanut eepos pitää sisällään kirjat Viistotaival, Kotipesä ja Merkki päällä. Kirjat ovat ilmestyneet alunperin 1980-luvun alussa ja teksti on kestänyt aikaa hyvin. Olen nähnyt tarinasta myös tv-sarjan, jota valitettavasti vaivasivat suomalaisen tv-draaman helmasynnit. Vaikka roolitus oli hieno (Minttu Mustakallio, Ritva Oksanen, Pekka Valkeejärvi), niin sovitus oli kökkö.

Tarina alkaa 1950-luvun Pohjanmaalle ja päättyy 1970-luvun Tampereella. Pidän kirjoista, joissa käytetään murredialogia, ja herkullista pohjalaisdialogin lukeminen oli näin itäsuomalaisellekin. Kyseessä on melko tyypillinen nuoren naisen kasvutarina, mutta vetäväksi sen tekee huumori, hyvä miljöökuvaus, jännitteiset perhesuhteet ja sellainen seikka, jota en osaa yhdellä sanalla määritellä. Kirjassa nimittäin kuvataan monisyisesti perhesuhteiden dynamiikkaa, mutta siitä puuttuu täysin nykypäivän kielenkäytölle tyypillinen keittiöpsykologia. Henkilöiden päänsisäisiä ajatuksia ja tunteita kuvataan ja analysoidaan vain aniharvoin, vaan keskitytään kuvaamaan ulkoista toimintaa. Silti tunnelataus välittyy lukijalle tehokkaasti. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa Armin nuoruutta ja naiiviutta kuvataan yksinkertaisella toiminnolla: aamuisin tai ennen saunaan menoa Armi puristaa naamastaan kutittavia finnejä. Tehokasta!

Orvokki Autio ei siis joudu kirjoittamaan tyyliin "Armi oli pohtinut parisuhteensa haasteita ja todennut että kahdenkeskiselle läheisyydelle pitäisi resursoida kalenteriin laatuaikaa", vaan hän kirjoittaa, miten Armi hoitaa lehmää, siivoaa taloa ja keittää perunoita. Todella virkistävää! Ylipäätään kaunokirjallisuus on ihanaa vastapainoa esimerkiksi oman työympäristöni kielenkäytölle, jossa päivittäin käytän itsekin sellaisia sanoja kuin projekti, prosessi, rajapinta, resurssi. Onneksi lukuharrastuksen avulla voi hulauttaa aivoihinsa virkistykseksi vaikka tällaista sanastoa: vitevä, mykkä synti, konehella veisuu, foorilauta, nästyyki, puolijauhoonen.

Armi naidaan Larvan komeaan taloon, häntä itseään 15 vuotta vanhemman Olavin vaimoksi. Larva on ollut menestyvä tila, mutta jo Armin tullessa perheen peruskuvio on vääristynyt. Olavin äiti Laimi on todellinen anoppi helvetistä: kontrolloiva, omistushaluinen, hyviin tarkoituksiin kaiken käärivä matriarkka. Kamarista käsin asioihin sekaantuu myös Laimin halvaantunut sisko Ilmi. Kahden naisen kasvattama Olavi on tahdoton, henkisesti veltto mies, jota avioliiton aikana alkaa piinata järjetön mustasukkaisuus. Armilta koetetaan pimittää tieto Olavin lehtolapsesta, mutta lopulta salaisuus tietysti ehtii Arminkin korviin.

Toisessa osassa seurataan, onnistuuko Armin ja Olavin elämä oman katon alla, Larvasta pois, ja kolmannessa osassa Armi elää eronneena yksinhuoltajaäitinä Tampereella. Armi on loppujen lopuksi päähenkilönä melkoinen "tyhjä taulu", vailla mitään erityisen persoonallisia ominaispiirteitä, mutta silti hän on samaistuttava päähenkilö. Mielenkiintoisempia ulottuvuuksia saavat Laimi ja Olavi. Varsinkin Olavin kohtalo on rakennettu kiinnostavasti. Laimikin on moniulotteisempi kuin päältä näyttää, omien tapojensa vanki. Sotienjälkeisen Pohjanmaan henkinen ilmapiiri kuvataan sellaiseksi, että lähes kaikki on ollut "kiellettyä": esimerkiksi metsään ei sovi mennä muuten vaan kävelemään, naapurithan voisivat sitä ihmetellä. Samoin Armin suhde lapsiinsa, erityisesti kipakkaan Tiinaan, on kiintoisaa.

Hyvää kerrontaa, uskottavat henkilöt, tunnistettava suomalaismaisema, elävää kieltä ja rivien välistä tihkuvaa huumoria - niistä on Pesärikko tehty ja hyvä kirja se olikin.

Lue myös nämä:
Sisko Istanmäki: Yöntähti
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus

Siunatun hulluuden sarjakuvaversio oli hykerryttävän hauskaa luettavaa. Olen Kimmo Taskisen tyyliä kehunut jo hänen Veikko Huovisen novelleista tekemiensä sarjakuvien parissa, ja messevää luettavaa tämä Aapeli-sovituskin oli. Hieman epäilen, että Taskinen jopa pääsee keulimaan alkuperäisteoksen ohi. Innostuin niin paljon, että kävin lainaamassa Siunatun hulluuden kirjana, mutta pienen plarailun jälkeen en sitten, ainakaan vielä, tarttunutkaan siihen. Tuntuu, että se mikä oli huumoria muutama vuosikymmen sitten, tuntuu hieman tekohauskalta nyt. Taskinen taas on rakentanut dramaturgian huolella, ja hervottomat kuvat tuovat hauskuuden. Rumia, pottunokkaisia, avosuisia suomalaisnaamoja sarjakuva vilisee. Jos siis kaipaa taidenautinnoltaan hienostuneisuutta, cityhenkisyyttä ja kosmopoliittisuutta, ei kannata lukea tätä. Mutta mikäli arvostaa rehellistä suomalaista kansanperinnettä, tässäpä oiva valinta!

Tarinahan on mitä mainioin, ja lienee tuttu monille elokuva- tai kesäteatterisovituksista. Rummukaisen veljekset Ana ja Vilippus lähtevät kuskaamaan nuorinta veljeä Elmeriä hullujenhuoneelle. Isä on kuollut ja pöhkö, mykkä Elmeri syökin niin paljon. Vilippus on käynyt lääkäriltä luvan hommaamassa, tietenkin yksinään, eihän köyhästä talosta kahta miestä kannata lääkäriin lähettää. Anan ja Vilippuksen matkanteko ei suju ongelmitta, sillä vastaan tulee milloin minkäkinlaista eläjää, ja veljekset ajautuvat selkkauksiin milloin viinan, milloin ovelan saarnamiehen vuoksi. Samalla parannetaan maailmaa ja vilosohveerataan. Kun vihdoin viimein pitkältä matkalta päästään kotiin, on maailma taas hieman avarampi ja kotioloja osaa arvostaa enemmän.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Heikki Turunen: Simpauttaja

Onerva Hintikka – Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Kliseinen kohtaus suomalaisissa sotaelokuvissa: seurataan sotilaiden vaiheita rintamalla, välillä käydään katsomassa kotirintaman kuulumisia. Kamarissa radion ääreen on nykertynyt koko perhe, naiset puristavat nenäliinaa kämmessään ja painautuvat keinutuolissa lähemmäs radiota kuullakseen uutiset paremmin.

Onerva Hintikan ja Kirsti Häppölän hieno kirja Tuntematon emäntä häivyttää tällaiset mielikuvat tehokkaasti. Kirja perustuu muisteluaineistoon, jonka Helsingin yliopiston sosiologinen laitos keräsi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Aineiston perusteella on tehty useita muitakin tutkimuksia tähän mennessä. Tuntematon emäntä keskittyy näkökulmassaan maaseudun naisten arkeen talvi- ja jatkosodan aikana. Muistelijoiden iästä johtuen näkökulma on usein nuorehkon perheenemännän tai vielä naimattoman nuoren tytön. Kummallakaan ryhmällä ei ole ollut aikaa istuskella radion ääressä, ja eipä radioita kovin monessa kodissa vielä ollutkaan. Kuten ennen sotaakin, naisilla oli hoidettavana karjatalous sekä perheen lapset ja vanhukset. Uutena asiana tulivat monet miesten työt, kuten hevosella hoidettavat peltotyöt ja metsätyöt. Lisäksi vapaaehtoistyönä tehtiin mm. leipomista, ompelua ja neulomista armeijan tarpeisiin. Koska elintarviketuonti ensin hiljeni ja sitten lähes pysähtyi viiden sotavuoden aikana, piti ruokaa tehdä lähes täysin omavaraistuotannon varassa. Niukoista varoista luovutettiin osa myös yleiseen käyttöön, kansanhuollon tarpeisiin.

Kirja tarttui mukaani kirjaston ”esittelyhyllystä”. Aihe kiinnostaa minua monestakin syystä. Historia ja naisnäkökulma kiehtovat, ja erityisen kiinnostavaa luettavaa teksti on sen vuoksi, ettei siinä kuvatuista tapahtumista ole kuin 70 vuotta aikaa. Kuinka kävisi, jos nykypäivän suomalaiset joutuisivat vastaavan urakan eteen? Työmäärät ja työolosuhteet ovat olleet valtavan rankkoja. Itse asiassa en aina edes pidä siitä, että entisajan hurjalla työnteolla yritetään välillä hieman syyllistää nykysuomalaisia, sillä onhan yleisesti ottaen varsin hyvä asia, etteivät suomalaiset joudu enää tekemään alkeellisissa oloisessa henkensä kaupalla kovaa ruumiillista työtä kellon ympäri. Kuitenkin tällaisia kuvauksia lukemalla jokainen voi myös pohtia, missä määrin ja millaisella asenteella itse olisi vastaavassa tilanteessa selvinnyt. Esimerkiksi osallistumista Lotta Svärd -järjestön organisoimaan armeijan leipien leipomistoimintaan eräs muistelija kuvaa näin:

”Lapuan pappilan renkituvassa leivottiin. Siellä oli vakituinen paistaja ja kaksi lottaa eri kyliltä vuorotellen. Aamulla tehtiin työt kotona, sitten 12 kilometriä pyörällä pitkin joen jäätä Lapuan kirkolle. Siellä leivottiin 700 leipää ja tehtiin 10 sangollista taikinaa seuraavaksi päiväksi. Sitten pyörällä kotiin ja navettatöihin. Ei tietenkään mitään maksua, kaikki oli vapaaehtoista työtä.” (MV: SO/279)

Kirjassa kuvatuista töistä tuo leipominen lienee sellainen taito, johon itse pystyisin, vaikken hapanleipää puu-uunilla minäkään ole tehnyt. Moni muu asia on sellainen, johon ei yksinkertaisesti enää ole osaamista yleisellä tasolla. Kun sodan aikaan esimerkiksi vaatteet kuluivat, tehtiin ensin mahdollisimman paljon vanhoista vaatteista uusia. Kankaita ei saanut kuin harvoin, joten monessa talossa pidettiin lampaita ja kehrättiin villaa, tai kasvatettiin pellavaa ja hamppua ja tehtiin itse pellavakankaat alusta asti. Kyllä voisi hieman kestää, jos minun pitäisi pellavansiemenistä saada aikaan käyttökelpoinen kangas. Eipä moni osaa kehräämistäkään nykypäivänä. Kehruutalkoista on kirjassa tällainen muisto:

”Taloissa pidettiin vanhoja mummoja viikkokaupalla kehräämässä villaa ja pellavaa. Eräskin 90-vuotias vanhus sanoi kehrätessään: ”Jäi vyyhti kesken”, ja nukkui pois maailman vaivoista rukkinsa ääreen.” (MV:SO/166)

Toisaalta, koska maatalon työt olivat jo ennen sotia jakautuneet miesten ja naisten töihin, ei sota-ajan emännilläkään ollut välttämättä mitään kokemusta vaikkapa raskaista hevostöistä, jotka olivat olleet isäntien kontolla. Kun työikäiset miehet joutuivat rintamalle, jäivät maataloustyöt naisten, pikkupoikien ja vanhojenisäntien harteille. Työvoiman vähetessä maatalojen sadot ja tuotot pienenivät, mutta paljon naiset saivat silti aikaan.

”Kesäsodan aikaan isännältä tuli kirje: ”Ota se hevonen haasta ja ala tekemään sillä töitä.” Mitään muuta neuvoa ei ollut. Menin hakaan hevosta ottamaan. Tietysti oli asialliset suitset ja leipäpala mukana. Hevonen olikin vihainen minulle, hyppi ja kiljui hampaat pitkällä. Laitoin veräjän kiinni ja lähdin kävelemään takaisin, itkin ja ajattelin ettei tule mitään. Samalla tuntui, että elämä ei jatku näin ja hain hevosen haasta.” (MV:SO/1342)

Peltotyöt, kuten kyntäminen, olivat fyysisesti raskasta työtä ja usein jo hevosen valjaiden käsittely vaati niin paljon voimia, ettei työikäisillä naisillakaan aina olisi sellaisia riittänyt. Vielä hurjempia muistoja löytyy kuitenkin tukkimetsästä. Talvella 1942 kansanhuoltoministeriö käynnisti Motti mieheen -talkoot. Haloista oli kova pula, sillä pakkastalvet olivat sotavuosina kovia, ja sekä armeija että siviiliväestö tarvitsivat halkoja. Miehiltä odotettiin neljän motin suoritusta, naisilta yhden (yksi motti on siis yhden kuutiometrin suuruinen pino halkoja). Moni nainen kävi muiden töiden ohessa metsässä puita kaatamassa käsisahalla.

Kirja on jaettu osiin, joissa kuvataan eri puolia maataloustöistä sekä perhe-elämästä. Kun kaikki työvaiheet niputtaa yhteen, ei ole ihme, että moni nainen kuvaa työpäiviensä olleen välillä 20-tuntisia. Aamuyöstä herättiin ja aamuyöllä mentiin nukkumaan muutamaksi tunniksi, siinä välissä tehtiin kellon ympäri työtä, vuosi vuodelta niukemmalla ruokavaliolla ja huonommilla vaatteilla ja varustuksilla. Esimerkiksi kenkiä oli mahdoton tehdä tyhjästä, joten sodan loppuvuosina moni teki ulkotyötkin puu- tai paperikengissä, jotka luonnollisesti hajosivat helposti, tai paljain jaloin. Perheet olivat suuria, joten pikkulapsetkin joutuivat omiin tehtäviinsä heti kun kynnelle kykenivät. Aivan pienistä lapsista huolehtivat esimerkiksi vanhemmat sisarukset.

Onerva Hintikka ja Kirsti Häppölä ovat tehneet hienon työn kootessaan ja toimittaessaan Tuntemattoman emännän. Kuvituksena on sota-ajan valokuvia, osa yksityisista albumesta, osa Puolustusvoimien kuva-arkistoista. Blogissa esittelemistäni kaunokirjailijoista esimerkiksi Heikki Turunen ja Hilkka Ravilo ovat kuvanneet paljon sota-ajan ja sodan jälkeisen maaseudun arkea ja työntäyteistä elämää. Tuntematon emäntä antaa kattavasti ja faktatietoihin perustuen lisätietoa tästä ajanjaksosta. Hintikka ja Häppölä muistuttavat esipuheessaan, että naisten kotirintamalla tekemä työ ei vuosikymmeniin saanut juuri minkäänlaista julkista tunnustusta tai arvostusta. Vuonna 2006 julkaistu Tuntematon emäntä nostaa hienosti esille suomalaisten naisten huikeat ponnistelut yhteiseksi hyväksi sodanajan raskaissa oloissa.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha
Väinö Linna: Sotaromaani

Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Jane Stanton Hitchcockin kolmesta suomennetusta dekkarista Seurapiirimurhia on mielestäni paras. Olen lukenut tämän kirjan joskus aiemminkin, ja nyt ostin sen pokkarina kahdella eurolla erään kalliolaisen antikvariaatin kadulle laitetuista esittelylaatikoista. Kuten Vaarallisia naisiakin, se kuvaa rikkaan newyorkilaisen seurapiirin elämää. Dekkarijuonen perusidea on samankaltainen kuin Leena Lehtolaisen Tappavassa säteessäkin: päähenkilö on sympaattinen, lukijan puolelleen saava nainen, josta ikään kuin olosuhteiden välttämättömästä pakosta tulee murhaaja. Kiinni murhaaja ei jää, vaan lukijallekin jää sellainen olo että ihan oikein tehty, juuri noin minäkin olisin toiminut.

Päähenkilö Jo Slater on siis varsin sympaattinen hahmo: hän on keski-ikäinen hienostolady, jonka oma perhetausta on kuitenkin vaatimaton. Hänellä on terävä psykologinen silmä, Ranskan historian tuntemusta sekä erehtymätön tyylitaju sisustuksen, pukeutumisen ja juhlien järjestämisen suhteen. Mutta kun hänen upporikas aviomiehensä yllättäen kuolee, Jo huomaa jäävänsäkin tyhjän päälle, koska aviomiehen testamentti osoittaakin rahat ulkopuoliselle naiselle.

Ranskalainen kreivitär Monique de Passy osoittautuu käärmeeksi Jo'n paratiisissa. Luvassa on herkullisia kissatappeluita, sillä olivatpa kyseessä kahdeksanvuotiaat tytöt koulun pihalla tai luksuselämää viettävät seurapiirirouvat, on naisten myrkyllinen keskinäinen kamppailu hierarkia-asemista peliä, jossa aseina ovat vehkeily ja kaksinaamaisuus. Onko ratkaisun avain historiallinen kaulakoruskandaali, jonka Jo hyvin tuntee, onhan Ranskan kuningatar Marie Antoinette Jo'n lempihahmoja...

Kyseessä on siis mitä suositeltavin kesädekkari, jossa pääpaino on siis jossain ihan muualla kuin poliisitutkinnoissa tai rikoksissa. (Lienenkin maininnut, että tämänkaltaiset dekkarit tuntuvat seuloutuvan suosikeiksini.) Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt ihan hyvää työtä, tosin minua kiusasi, että Marie Antoinettesta puhutaan toistuvasti "Maria Antoinettena", itse ainakin olen tottunut tuohon e-päätteiseen nimimuotoon.

Lue myös nämä:
Leena Lehtolainen: Tappava säde
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Peter Høeg: Lumen taju

Pitkän linjan lukijana ei onneksi kovin usein tule semmoista oloa, ettei tiedä mitä lukisi seuraavaksi. Tai jos tulee, yleensä virikkeellinen käppäily läpi kirjaston auttaa tähän. Mutta hyvin usein käy niin, että jokin kirja ikään kuin "huutelee", että lue minut seuraavaksi. Lähettää kutsuja alitajuntaan, tai jotain. Tällaista sähkötystä Peter Høegin Lumen taju harrasti kirjahyllyni ylimmältä hyllyltä, ja niinpä se tuli luettua taas kerran.

Ylähyllylleni ovat päässeet ne kirjat, jotka pisimpään ovat matkassani kulkeneet (ja jotka ovat pienikokoisia, isot kirjat ovat alahyllyllä). Lumen tajun naapureina ovat Liian paksu perhoseksi, Ylpeys ja ennakkoluulo ja Amerikan psyko. Jäljet johtavat 1990-luvun lopulle, jolloin olen nuorena aikuisena alkanut edes jollakin lailla hankkimaan omia "aikuisten kirjoja". En tosin ole ikinä ollut kirjojen hamstraaja, vaan omistamieni kirjojen määrä on melko pieni ja sellaisena se on tarkoitus pitääkin. Suurimman osan lukemisistani haen kirjastosta.

Jos nyt oikein pystyn muistamaan, olen ostanut tämän kirjan (suomennoksen 5. painos, vuosi 1996) pääsykoereissulla Helsingistä. Kävin tuolloin tuoreena ylioppilaana pyrkimässä Helsingin yliopiston yleistä kirjallisuustiedettä lukemaan, mutten päässyt, sainkin pääsykokeista i:n. Osaksi huono menestys johtui siitä, etten jaksanut ylioppilaskirjoitusten jälkeen paahtaa pääsykokeisiin kovinkaan paljon, osaksi siksikin etten oikein tajunnut kirjallisuustieteellistä teoriaa, mitä pääsykoekirjoissa oli. Pääsykokeeseen piti lukea kaksi teoriakirjaa ja kaksi romaania, jotka olivat Hannu Mäkelän Mestari ja tämä Lumen taju.

Olin Lumen tajun lukenut jo aiemmin (se on suomennettu alun perin vuonna 1993) joten pääsykokeita varten kirja oli tuttu ja lainasin sen kirjastosta. Ellei muistini petä, ostin tämän oman kappaleen nimenomaan pääsykokeiden jälkeen, kun se yliopiston läheisessä pikkukirjakaupassa tuli vastaan ja oli halpa. Nyt kirjassa alkaakin olla jo mukavasti ajan patinaa, vaikkei tämä mikään arvopainos olekaan. Hieman huokoinen paperi alkaa olla varsinkin reunoista kellastunutta ja tummaa.

Peter Høeghan oli 1990-luvulla muotikirjailijoita. Lumen tajun lisäksi luin häneltä tuolloin Kertomuksia yöstä, josta pidin, ja sisäoppilaitoskuvauksen Rajatapauksia, joka muistaakseni oli todella hyvä. Kertomuksia yöstä tuntui muistaakseni uusintalukemisella hieman teennäiseltä. Mäne tiedä, muistinvaraisesti en osaa varmempaa sanoa, pitäisi kerrata. Høegin myöhemmin suomennettuja kirjoja en ole lukenut. Nämä ovat siis Nainen ja apina, Kuvitelma 20. vuosisadasta ja Hiljainen tyttö.

Uusimman suomennoksensa myötä Høegista kirjoitettiin taas lehdissä meilläkin, mutta muuten tässä näkyy taas, kuinka älytöntä ylipäätään on olettaa, että lukeva yleisö on kiinnostunut aina vain niistä kirjoista, jotka milloinkin mediassa pinnalla ovat. Lumen taju on edelleen todella vetävä, hyvä ja kiinnostava kirja. Koska minulle kirja on moneen kertaan luettu ja vanha tuttu vuosien takaa, tuntuu tuo hyvyyden ja huonouden määritys joka tapauksessa vähän turhalta. Tämän sanon puhtaasti henkilökohtaisella tasolla. Tästä kirjasta, kuten monesta muustakin, on ehtinyt tulla jo sellainen vanha kaveri, jota ei tarvitse enää objektiivisesti arvottaa. Merkki siitä on juuri tuo, että kirjan henkilöt ja tapahtumat nousevat välillä assosiaatioina mieleen vuosia lukemisen jälkeenkin, ja että kirja aika ajoin kutsuu luokseen uusintalukemista varten.

Lumen taju on parhaita lukemiani dekkareita, sillä dekkari tämä kirja viime kädessä on. Päähenkilö, puoliksi grönlantilaissyntyinen Smilla Jaspersen alkaa selvittää samassa talossa asuneen grönlantilaispoika Esajaksen kuolemaa talvisessa Kööpenhaminassa. Tapaturmalta näyttänyt kuolema johtaa isojen asioiden jäljille, ja lopuksi Smilla päätyy takaisin Grönlannin hyisille jäätiköille selvittämään arvoituksen ratkaisua.

Dekkarimuoto on Høegille oikeastaan vain tapa marssittaa näyttämölle värikkäitä hahmoja, kuvata Smillan kautta Tanskan ja Grönlannin välistä kolonialistista historiaa, sekä antaa jäätutkimuksia tehneen Smillan ylistää lumen ja jään vaihtuvia olomuotoja sekä kritisoida eurooppalaisia elämäntapoja. Smilla onkin vastustamaton päähenkilö: 37-vuotias hankalaluonteinen yksineläjä, jolla on sisua ja tappelutaitoja sekä taustatukena rikas isäpappa. Laaja henkilögalleria tarjoaa myös loistavia sivuhahmoja sekä tilanteita. Kuitenkin tämä on myös välillä rasite: avainhenkilöitä on niin paljon, että jopa näin ties kuinka monennella lukemisella on välillä vaikea muistaa, mihin joku yksittäinen henkilö liittyikään ja mitä hänestä oli aiemmin kirjassa kerrottu. Sekaisin menivät! Lisäksi varsinkin loppupuolella tulee tunne, että varsin tärkeässä roolissakin olevat henkilöt on esitelty hyvin pinnallisesti, eikä lukija loppujen lopuksi tunnekaan heitä yhtä hyvin kuin pitäisi.

Nautin lukiessani tutusta tarinasta ja paneutuneesta kerronnasta, jossa lukijalle tarjoillaan moniulotteinen miljöö, valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia ja tiheä, jännittävä tunnelma. Jostain syystä kirjan lopun lukeminen sujui minulta melko hitaasti. Yksi syy oli se, että lopussa alkoi taas jännittää, että mitäs tässä käykään (en muistanut loppuratkaisuja enää kunnolla), joten monena iltana kävi niin, että luin pikalukuna selaten monta sivua eteenpäin, ja sitten palasin kiltisti taaksepäin ja luin rauhassa samat kohdat uudestaan. Lisäksi aivan viime metreillä alkoivat tietyt tapahtumat häiritä epätodennäköisyydellään ja epäloogisuudellaan. Yleensä minua eivät tällaiset asiat kiusaa. Olen varsin helppo dekkarilukija, sillä nielen pöljimmätkin juonikuviot yleensä kakistelematta, kirjailijaan luottaen. Mutta ehkä juuri kirjan tuttuudesta johtuen tällaiset onnahtelevat pikku yksityiskohdat hieman häiritsivät. Niistä jäi se mielikuva, että Høeg on hitusen liikaa vain tekninen taituri, kirjallisilla kyvyillään briljeeraaja, ja varsinainen sisältö jää välillä kuitenkin ontoksi.

Suomentajana on Pirkko Talvio-Jaatinen, joka on tehnyt pitkän uran pohjoismaisten kirjojen suomentajana. Suomennos oli pääsääntöisesti varsin hyvä, mutta Talvio-Jaatisella on joitakin maneereja, jotka toistuessaan häiritsevät minua. Esimerkiksi tuntuu siltä, että hän käyttää liikaa sanaa minä. Eli kovin usein ei sanota vaikka "kampaan hiuksiani", "ajan autoa", vaan aina pitää olla "minä kampaan hiuksiani", "minä ajan autoa". Kun tuo minä-sana joka välissä toistuu, se häiritsee. Lisäksi jotkut sanat ovat olleet sellaisia, että niissä suomentaja ei ole joko tiennyt jollekin termille oikeaa vastinetta, tai sitten kyseessä on ollut sellainen erikoistermi, ettei sille edes ole kunnon vastinetta. Esimerkiksi ruoanlaiton yhteydessä kirjassa puhuttiin triflistä eikä triflestä. Kysymys kuuluukin, onko vuonna 1993 Suomessa edes käsitelty ruoanlaitosta kirjoitettaessa trifleä, ja onko sille ikinä ollut minkäänlaista suomenkielistä vastinetta? Tämä taitaa olla aika saivarteleva esimerkki.

Ajan kulumisen näkyy siinä, että lunta ja jäätä rakastava Smilla miettii kirjassa useaan otteeseen, että jäätikköä ei ihminen ole pystynyt kesyttämään. Surullista kyllä, nyt ilmastonmuutoksen jo näkyessä, juuri näinhän uhkaa käydä. Jäätiköt sulavat ennennäkemättömän nopeasti, pohjoisen ikirouta sulaa, jääkarhuja uhkaa sukupuutto. Olisiko näin, että jossakin vaiheessa myös kirjallisuudessa alkaa näkyä vedenjakajana tämä 2000-luvun alku ja ilmastokriisien tiedostaminen? Aletaan puhua kirjallisuudesta ennen ilmastonmuutosta ja kirjallisuudesta sen jälkeen. Nyt Lumen tajun kuvaukset, joissa Kööpenhaminassa on jouluna metrin verran lunta, meri jäässä ja useita pakkasasteita, tuntuvat vaikeilta hahmottaa, kun muistelee Suomenkin parin talven loskakelejä ja nopeaa säätilojen vaihtelua.

Lue myös nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Bret Easton Ellis: Lunar Park
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Joillakin kirjoilla on vaikutusta. Minun kohdallani näköjään tuo Waltari-elämäkerta Unio Mystica oli sellainen, kun se tuuppasi minut näin vauhdilla taas Waltaria lukemaan. Toisaalta, nyt Sinuhea lukiessa oli varsin mukavaa käydä välillä lukemassa Unio mysticasta tapahtumia Sinuhen kirjoittamisen ajalta.

Lukukokemus oli siinä mielessä hämmentävä, että olen lukenut Sinuhen useita kertoja aiemminkin, ja silti sain valtavan paljon uusia asioita kirjasta irti. Tämä selittynee iällä - olen lukenut ensimmäisen kerran Sinuhea n. 12-vuotiaana. Meillä kotona oli kaksiosainen pokkaripainos, muistan vielä että kansikuvassa oli Hollywood-elokuvaversion kuvia. Luin tuolloin ensimmäisen osan, mutta toinen osa jäi alkumetreillä kesken. Rippilahjaksi sain mummilta komean, ison, egyptiläisaiheisilla valokuvilla kuvitetun painoksen, ja silloin luin kirjan kokonaan. Kerran pari olen lukenut kirjan tuon jälkeenkin, mutta viimeisen lukukerta ennen tätä lienee ollut joskus hieman päälle parikymppisenä, maksimissaan.

Ehkä juuri siksi nyt tuntui siltä, kuin ensi kerran olisi kunnolla tajunnut, mistä koko kirjassa on kyse. Ehkei nyt aivan kokonaisvaltaisesti sentään, onhan romaani todella rikas ja monipuolinen, ja eri lähestymistapoja löytyy vaikka kuinka. Mutta nuori lukija lukee tätä eniten tarinana ja seikkailuna, aikuinen tunnistaa myös kokonaisvaltaisia teemoja.

Lyhyt juoniselostus: eletään 1300-lukua ennen ajanlaskumme alkua. Theba on mahtavan Egyptin valtakunnan pääkaupunki, ja siellä kasvaa löytölapsi Sinuhe köyhien lääkärin talossa. Myös Sinuhesta tulee lääkäri, ja aikuisena hän ajautuu lähelle vallan keskusta, kun uusi farao Ekhnaton osoittautuu kiihkeän uskonnolliseksi ja haluaa muuttaa maailmaa. Horjuvaa valtakuntaa pitää pystyssä sotapäällikkö Horemheb, mutta kulisseissa käydään valtataisteluja. Sinuhe ehtii myös kiertää maailmaa uskollisen orjansa Kaptahin kanssa, rakastua eri naisiin sekä pohtia jumalten tarkoitusta.

Minuun iski nyt voimakkaimmin kirjan uskontokritiikki. Institutionaalista, jähmeää uskontoa kritisoidaan erityisesti kirjan alkuosassa, kun kuvataan Ammonin papistoa ja heidän vallanhimoista, tukahduttavaa otettaan Egyptistä. Mutta idealistinen uskonto vasta kyytiä saakin, farao Ekhnatonin Aton-uskon kautta. Hyvin ei käy kummankaan suuntauksen kannattajille. Lääkäri Sinuhe näkee ihmisen alastomana syntymän ja kuoleman hetkellä. Hän menettää uskonsa jumaliin - tai siltä näyttää aina kirjan loppumetreille asti. Kauheimmillaan uskonnon varjo näyttäytyy Sinuhen rakastetun, kreetalaisen härkätanssija Minean kohtalossa.

Minea on yksi Sinuhen kolmesta tärkeästä naissuhteesta. Oikeastaan alkoi melkein naurattaa, kun tajusin miten perinpohjaisesti Waltari on kirjaansa ladannut madonna-huora-asetelmaa. Nuoren Sinuhen tielle osunut kaunis Nefernefernefer, "jonka silmät ovat vihreät kuin Niili kesän paahteessa", on kaikkien pahojen viettelijättärien isä ja äiti. Pitäisi järjestää Celebrity Death Match, Nefernefernefer vastaan Kolmen muskettisoturin Mylady, jotta saisi tietää kumpi on pahempi. Tosin tajusin nyt, että pitihän Waltarin järjestää Sinuhelle myös sopiva syy lähteä kiertämään mualimaa, toisin sanoen Syyriaa, Babyloniaa, Khattien maata ja Kreetaa. Varsinkin Babylon-jakso on todella kiehtova. Romaanin sisäisiä paralleeleja rakennetaan siinäkin, että Babyloniassa vietetty väärän kuninkaan päivä saa myöhemmin todellisen vastineensa Ekhnatonin, "väärän faraon", tapoja mullistavalla hallituskaudella.

Neitseellinen Minea on kavalan Neferneferneferin vastapainoksi Sinuhen puhdas ja oikea rakkaus. Viimeisin rakkaus, Merit, oli tietysti nuorelle lukijalle kaikkein tylsin naishahmo, mutta näin aikuiselle taas se kaikkein realistisin. Tasapainoinen, itsenäinen, pitkä suhde vallitsee Sinuhen ja Meritin välillä - niin kauan kuin onnea kestää.

Ei ole ihme, että nuorena tuo ensimmäinen osa miellytti enemmän: siinä keskitytään Sinuhen seikkailuihin ympäri maailmaa, kun taas toisessa osassa keskitytään farao Ekhnatoniin ja hänen Aton-uskoonsa sekä siihen, mitä Atonin valtakunnan rakentaminen maan päälle tekee Egyptin kansalle. Verisiin hirmutekoihinhan se johtaa. Ekhnatonin ympärille kasattu jännite on valtava, ja sen purkautumisen jälkeen kirjan pari viimeistä lukua tasapainottavat hieman aiempia kuohuja.

Uskonnon lisäksi kirjan suuria teemoja on valta. Lääkäri Sinuhe, uskossaan kiihkeä farao Ekhnaton ja realistinen sotilas Horemheb ovat kolme eri puolta faraon valtaistuimen ympärillä - jossa riittää kuhinaa muutenkin, kun kuningasperheen jäsenet ja hovin jäsenet pelaavat omia pelejään.

Sinuhe egyptiläinen on hämmästyttävän sujuva lukukokemus. Kirjassa on todella tasapainoinen rakenne, junnaavia kohtia ei ole, eteenpäin mennään koko ajan. Samalla lukijalle loihditaan elävä, rikas, monipuolinen, säkenöivä kuvaus muinaisesta Egyptistä. Valtaisan luomisvoiman tulos tämä kirja on. Kirjan kieli on kaunista, ylevää, runollista, monipuolista. Waltari ammentaa paljon aineksia Raamatun tapahtumista ja kielestä (kaislavene, palava pensas, Aton-uskon rinnastuminen kristinuskoon), kuitenkin välttäen huolellisesti liian suoria rinnastuksia.

Kertoja Sinuhen persoona muuttuu loppua kohti aina vain pessimistisemmäksi ja katkerammaksi. Sinuhen entinen orja Kaptah onkin hieno vastinpari isännälleen: käytännöllinen ja opportunistinen peluri. Kaptah kartuttaa maallista hyväänsä eikä turhia murehdi liian syvällisiä asioita. Sinuhe taas elää tapahtumia mielessään ja pohtii elämänsä loppuun asti eri vaihtoehtojen ja tapahtumien merkitystä.

Mikäli Sinuhen tarina on jostain syystä jäänyt lukematta, kannattaa ehdottomasti vaikka kesäloma-aikaan tarttua kirjaan. Paksu tiiliskivi se on, mutta huikean mukaansatempaava.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Johannes Angelos
Panu Rajala: Unio mystica
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus

Uusimmassa Talouselämässä oli hyvä juttu Mauri Kunnaksesta. Kunnas oli päässyt kanteenkin, taatusti raflaavalla otsikolla. "Menestyskirjailija Mauri Kunnas: 'Minulla on kova halu myydä.'" Mahtavaa! Virkistävän erilainen lähestymistapa kirjailijoiden taloudelliseen tilanteeseen. Yleensähän aiheesta kirjoitetaan lähinnä siten, että kerrotaan kuinka vaikea apurahoja on saada ja kuinka epäoikeudenmukaiseksi apurahapolitiikka koetaan, tai että kuinka vähän kirjoja myydään. Ainoastaan Arto Paasilinnan sauna- ja sakkojutuissa käsitellään kirjailijoiden raha-asioita muultakin kannalta. Ja se, että joku sanoo ääneen haluavansa myydä jotain, saatikka vielä omia kirjojaan, on jotain niin tavatonta että oikein hymyilytti. Hienoa!

Mutta tottahan se on, että vain muutama ihminen Suomessa todella elättää itsensä kirjojensa myynnillä. Mauri Kunnas on jutun perusteella onnistunut tässä parhaiten. Nostan jutun innoittamana blogiini erään Kunnaksen helmen, jonka tässä päivänä muutamana luin ties kuinka monennennen kerran uusiksi.

Olen lukenut Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus -sarjakuvan ensimmäisen kerran ehkä 1990-luvun lopulla, sillä muistikuvani tuovat mieleen Joensuun kirjaston, ja asuin tuolloin Joensuusa. Kirjasta on tullut minulle (ja netin kommenttien perusteella monelle muullekin) eräänlainen kestohitti, sillä säännöllisen epäsäännöllisesti pitää hakea se kirjastosta ja lukea ja nauraa ääneen. Joka kerta naurattaa vielä vähän enemmän kuin edellisellä kerralla. Kirjasto on ainoa tapa minulle päästä lukemaan tätä, sillä vuonna 1995 ilmestynyttä albumia ei saa enää mistään. Albumi on loppuunmyyty, divareista tai nettidivareista en ole tätä löytänyt, ilmoitus Kvaak.fi -foorumin osto- ja myyntipalstalla on vetänyt vesiperän. Ilmeisesti kukaan ei halua luopua aarteestaan, jos tämän sattuu omistamaan. Arvoisa Otavan kustantamo, ettekö voisi ottaa tästä uutta painosta, mielellämme me lukijat vyöryttäisimme vielä muutaman miljaaardia euroa lisää kustantamon ja kirjailijan pankkitileille, jos pääsisimme tätä ihanaa sarjakuvaa ostamaan.

Kunnas tunnetaan parhaiten lasten kuvakirjoistaan, mutta hänellä on myös menestyksekäs ja monipuolinen sarjakuvatuotanto. Nyrok Cityt lienevät tunnetuimpia, itse olen niitä hieman lukenut, mutta tämä Mac Moose on todellinen rakkauteni. Tarina on ihanan päätön. Dekkarikirjailija Mac Moosen kotiin (itse asiassa alusvaatelaatikkoon) pakenee rokkibändi Vierivien sappikivien kitaristi Kiith Nielurisat, ja Mac tempautuu James Bondin henkiseen seikkailuun, jossa rokkarit, Lähi-idän diktaattorit ja hyväntekeväisyyskonsertin järjestäjät kohtaavat.

Päähenkilöt, Jagge Migreeni ja Kiith Nielurisat ovat itsessään jo niin hurmaavia, että pelkästään heidän tekemisiään seuraamalla viihtyy oivasti. Kunnas on niin virtuuosimainen piirtäjä, että hän taivuttelee hahmojaan täydellisen suvereenisti. Tarinan viehätysvoimassa on monta tekijää: poikamainen, suorastaan lapsellinen huumori, joka ei kuitenkaan ole aliarvioivaa vaan varsin osuvaa seikkailuhenkisyydessään, viittaukset populaarikulttuuriin ja Rolling Stonesien vääntäminen sarjakuvahahmoiksi ja vauhdikas juonen kieputus sekä lukuisat pikku yksityiskohdat. Suosittelen lämpimästi!

Lue myös nämä:
Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus
Veikko Huovinen: Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Laura Saari: Tyyppiteoria

Luin nimimerkki Laura Saaren (joka blogimaailmassa myös "Muskeli-Nettana" tunnetaan) Tyyppiteorian toiseen kertaan. Edellisen kerran kirjoitinkin kirjasta Etelä-Saimaaseen, eikä tuosta vuodentakaisesta arviosta kauheasti muutettavaa löydy vieläkään. Lisäksi olen huikealla tavalla antanut oman panokseni kirjan luomisprosessiin, sillä Laura Saaren blogissa oli leikkimielinen kilpailu kirjailijakuvauksen kirjoittamisesta. Kustantajan sivuilta löytyvä kuvaus perustuu osittain minun ehdotukseeni! Tyyppiteoria-kappaleessani onkin kirjailijan omistuskirjoitus, kun sain palkinnoksi ehdotuksestani tämän teoksen. Ja tässä huomaakin taas että pienet on piirit Suomessa, kun näköjään näin sisäpiiriporukalla pyöritetään kirjojen tekemistä, lukemista ja jopa arvioimista. :) Mainittakoon kuitenkin että en Laura Saarta alias Muskeli-Nettaa henkilökohtaisesti tunne ja oikean henkilöllisyytensä hän on Internet-yhteisöltä kätkenyt varsin onnistuneesti. Sen hän on kertonut syyksi nimimerkin käyttöön, että tarkoitus olisi julkaista myös jotain vähän vakavampaa, ja silloin tällainen "kevyt hömppä" voisi olla kirjallisissa piireissä rasite.

Vaikka ei rasitteeseen sen kummempaa syytä pitäisi olla, onhan Tyyppiteoria varsin viihdyttävä ja humoristinen opus. Nopealukuinen se on ja tekstimäärältään loppujen lopuksi melko lyhyt, mitä harva riviväli ja isokokoinen fontti hieman onnistuu hämäämään. Kirja noudattelee "hömpän" lakeja jokseenkin tyylipuhtaasti: asialla on ikäkriisiä poteva sinkkutyttö, tässä tapauksessa 32-vuotias tamperelainen kirjallisuuden opiskelija Salla, joka törmää mieheen, jonka kanssa sitten pitäisi unelmien suhteen syntyä. Kirjan aikana päähenkilön sitten pitää punnita, voittaako rakkaus kaiken, vai voittaako oma itsekunnioitus ja terve järki joissakin tapauksessa kuitenkin sen, että pitäisi uhrata kaikkensa miehen eteen.

Vanhemmasta perinteestä poiketen ja uudempaa tyyliä painottaen Tyyppiteoriassa on melko rutkasti kepeään sävyyn kuvattuja seksikohtauksia. Perinteisessä "rouvaspornossa" seksikohtauksiin liittyy usein eräänlainen outo kaksoismoraali: naispäähenkilö joutuu lähes tulkoon raiskauksen uhriksi, antautuen vastentahtoisesti sankarin kuumaan syleilyyn. Olen tulkinnut että kyseessä ei kuitenkaan ole mikään suora raiskausfantasiointi, vaan näin onnistutaan kuvaamaan sankaritar sekä siveellisenä että seksuaalisena. Vanhakantaisen moraalin mukaan kunnon nainen kun ei suinkaan mitenkään voi itse olla aloitteellinen ja haluta seksiä. Tämä onnistutaan kiertämään, kun pannaan sankari himoitsemaan sankaritarta niin paljon, että vastoin omaa moraaliaan sankaritar sitten joutuu mukaan lihalliseen huumaan. Ruhjovan syleilyn aikana koettu nautinnollinen voihke taas kertoo lukijalle sen, että oikeasti sankaritar kumminkin seksistä tykkää ja kokee sen varsin mukavana.

Uudemmassa, angloamerikkalaisessa maailmassa alunperin syntyneessä chick lit -kirjallisuudessa tämmöisiä vipstaakeja ei kuitenkaan käytetä, vaan moderni uuden ajan nuori tai nuorehko naispäähenkilö ihan konstailematta tykkää seksistä silloin kun semmoista kohdalle osuu. Toki perinteistä madonna-huora -syndroomaa voi sitten käsitellä muulla tasolla, esimerkiksi siinä kun päähenkilöt pohtivat, mikä on sopivaa seksuaalista käyttäytymistä ja mikä ei. Tyyppiteoriassakin Salla ja hänen kaverinsa Kukkis, Siru ja Mallu ovat jokseenkin normaaleja suomalaisia kolmekymppisiä bilettäjiä - seksuaalimyönteisiä ja kokemushakuisia.

Hyvän hömpän tavoin Tyyppiteoriaan on uitettu mukaan vakavampi aihelma. Salla joutuu työnantajansa aviomiehen raiskausyrityksen kohteeksi, ja häpeä tapahtuneesta on niin kova, ettei hän uskalla eikä halua mennä edes tekemään asiasta rikosilmoitusta. Tämänkaltaisten asioiden pohdiskelu viihdekirjallisuudessa on ehdottoman hyvä asia. Tietenkään tarkoituksena ei ole mikään julistava saarnaus, ja sellainen tässä kirjassa vältetään. Lukijalle annetaan kuitenkin aineksia pohdiskella, mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, ja samaistua Sallan tuntemuksiin.

Huumori on hömpän tärkeimpiä elementtejä, ainakin minulle. Pari kertaa Tyyppiteoriassa räjäytetään potti kunnolla: kohtaus, joissa Salla ja Siru harrastavat kauneudenhoitoa sekä komean kuntosaliohjaaja Andersin ensivierailu Sallan asunnolla ovat hillittömän hauskoja. Muutenkin kirjassa viljellään hihityttävää ja osuvaa huumoria tasaiseen tahtiin.

En ole blogissani hirveästi henkilökohtaisia asioitani vuodattanut, tämän blogin idea ei ylipäätään ole henkilökohtaisuuksien ruotiminen, ja tylsää luettavaa moinen yleensä olisikin. Nyt ehkä täytyy kuitenkin sen verran mainita reaalielämän tapahtumista, että viime viikonloppuna menin naimisiin. :)

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: The Blue Castle
Marian Keyes: Lucy Sullivan Is Getting Married
Jude Deveraux: Villiorkidea

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Joulukuisen muuton myötä sain taas kerran uuden lähikirjaston. Tällä hetkellä se on vanha helsinkiläinen Rikhardinkadun kirjasto. Kirjasto on oikein viehättävä ja tunnelmallinen, mutta jotenkaan en ole ehtinyt vielä viettämään siellä kunnollisia selailu- ja lueskelutuokioita, vaan olen lähinnä käväissyt pikaisilla lainaus- ja palautusreissuilla. Mutta jälleen kerran "suositteluhyllyt" tarjosivat hyvää luettavaa, sillä viime reissulla nappasin sellaisesta mukaani Anssi Kelan esikoisromaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa.

Kirjan lukeminen kiinnosti minua jo silloin kun se ilmestyi, mutta jotenkin ei sitten tullutkaan tartuttua siihen. Nyt oli sopiva hetki, ja täytyy sanoa että kirja oli todella positiivinen yllätys, ennakkomainettaan paljon parempi. Huonoimmillaan "julkkiskirjat" ovat sellaisia, ettei niitä olisi ollut mitään syytä julkaista taviksen kirjoittamina. Mutta tämän kirjan olisi kyllä voinut julkaista aivan hyvin vaikka kirjoittaja ei olisikaan ollut mainetta niittänyt muusikko. Vertaisin tätä kirjaa näyttelijä Ville Virtasen hienoon romaaniin Menkää mielenhäiriöön. Vaikka tyylillisesti kirjat ovat kaukana toisistaan, niitä yhdistää se, että kirjoittaja on kunnostautunut jollakin toisella taiteen alalla. Siitä on se hyöty, että kirjallinen ilmaisu on jokseenkin kypsää ja täysipainoista, mutta koska kirjoittaminen on syrjähyppy varsinaisesta leipälajista, tulee tekstiin mukavan tuore viritys, jota ei useinkaan ole niillä esikoiskirjailijoilla, jotka ovat puristaneet 20 vuoden sydänverensä esikoisteoksiinsa.

Ihan täydellinen ei Kesä Kalevi Sorsan kanssa sentään ole, jonkin verran tekstiin on jäänyt kliseisyyksiä ja pientä haparointia. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin sydämeenkäyvä, puhutteleva ja vetävä tarina. Kiinnostavaksi sen tekee päähenkilö Johannes. Hän edustaa niitä herkkiä nuoria miehiä, joiden puolesta jotkut henrylaasaset ja timohännikäiset kirjoittelevat katkeraan, syyttävään ja naisia alentavaan sävyyn. Johannes on ollut nuorena koulukiusattu, aikuisena ystävätön, ujo ja huono tutustumaan muihin, edes työkavereihinsa. Kela ei kuitenkaan vyörytä Johanneksen ongelmia koko muun maailman harteille, vaan maalaa hänestä inhimillisen, herkän ja ymmärtäväisen kuvan. Liekö Kela sellaisia uuden ajan miehiä, jotka rupeavat olemaan jo jollakin tasolla vapaita perinteisestä miesihanteesta, johon kuuluu kovuus, uhoaminen ja väkivalta. Johannes on kaikessa rauhassa oma epävarma itsensä ja hyvä niin.

Tosin juuri epävarmuuden voittaminen onkin kirjan keskeisin teema. Kirjan alussa Johannes kuntouttaa itseään: hän on ollut onnettomuudessa eikä muista edellisen kahden viikon tapahtumista mitään. Hän saa mielikuvituskaverin, kun entinen pääministeri, Kalevi Sorsa -vainaa ilmestyy hänelle ja alkaa jakaa elämänohjeita.

Asetelma kuulostaa päättömältä, mutta on itse asiassa varsin toimiva. Kalevi Sorsan hahmo on hyvä auktoriteetti Johannekselle. Hän edustaa tasapainoisuutta, järkevyyttä, elämänhallintaa ja kokemusta. Johannes saa häneltä hyviä neuvoja muistikatkojensa paikkailuihin sekä sosiaalisten taitojensa kasvattamiseen.

Kirjassa vuorottelee kaksi tasoa: Johanneksen nykyhetki sekä aika ennen onnettomuutta. Jos olisin saanut päättää, olisin nimennyt luvut tyyliin "ennen" ja "nyt", jotta lukujen alussa olisi ollut heti kärryillä, kummassa aikatasossa liikutaan. No nyt muistisääntönä on että toisessa kerronta on imperfektissä, toisessa preesensissä. Lyhytaikaisia sekaannuksia kaksitasoisuus kuitenkin minulle välillä aiheutti.

Muita tärkeitä hahmoja kirjassa ovat paras ystävä Markus, ihastuksen kohde Heidi sekä Johanneksen äiti. Äiti-poikasuhteesta irtoaa huumoria, ja muutenkin kirjassa on mukavaa, hymyilyttävää, hyväntuulista huumoria. Vakavaan sävyyn käsitellään Johanneksen ja Markuksen lapsuusmuistoja, mm. koulukiusatuksi tulemista.

Jossakin vaiheessa kirja tempaisi mukaansa, hyvän tarinan merkki on että pitää päästä tekstissä nopeasti eteenpäin jotta saisi tietää miten käy, ja kirjan loppuessa harmittaa kun tarina loppuu. Mukava tuttavuus oli tämä kirja, voin suositella.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Reidar Palmgren: Tunneli

Mika Waltari: Nuori Johannes

Blogi on sitten viime kirjoituksen täyttänyt kolme vuotta ja tämä on näköjään 158. blogikirjoitukseni. Hyvä minä! Bloggaus on ollut varsin mukava harrastus ja kaikenlaisia kivoja lieveilmiöitäkin siitä on seurannut. Viimeisimpänä pääsin Veikko Huovis -seuran kokoukseen pitämään lukijapuheenvuoron ja tapasin kirjailijan itsensäkin.

Päivän aihe on Mika Waltarin Nuori Johannes. Kuten kerroin, Johannes Angeloksen maailma lumosi ja sen innoittamana piti tutustua myös Johanneksen varhaisvaiheisiin. Nuori Johannes on postuumisti julkaistu, Waltarin itsensä hylkäämä käsikirjoitus. Täytyy olla samaa mieltä Panu Rajalan kanssa, joka Unio Mysticassa totesi jotain sen suuntaista, että kova työmoraali Waltarilla on ollut, kun on tämän käsikirjoituksen sivuun pistänyt. Moni heikompi kirjailija olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos olisi mitään tällaista ikinä paperille saanut.

Kirja on ehdottomasti "prequel" - mikähän olisi sopiva suomennos tälle jatko-osan vastakohdalle, "esiosa"? Olen kirjan luettuani tyytyväinen, että luin Johanneksen tarinan juuri näin päin: ensin mestarillinen Johannes Angelos, sitten täydennyksenä ja fiilistelynä Nuori Johannes. Toisin päin luettuani pääteos itse olisi saattanut tuntua hieman toistolta, sillä Nuoren Johanneksen tapahtumat on taitavasti pureskeltu ja sulautettu osaksi Johannes Angeloksen kokonaisuutta. Näin päin luettuna sain paljon kiinnostavaa lisätietoa, kertausta ja täydennystä tarinaan.

Kirjan alkupuolella tuntuu olevan hieman tyhjäkäyntiä, mutta mitä pitemmälle kirja etenee, sitä kiinnostavimpia jaksoja mukaan mahtuu. Kirkolliskokouksen kuvaus oli minusta todella mielenkiintoista luettavaa. Johannes on kirjurina todistamassa mahdottomalta tuntuvaa urakkaa: paavin ja Konstantinopolin keisarin vääntöä kirkkojen yhdistymisen merkeissä. Samoin sulttaani Muhammedin kuvaus on ehdottomasti parasta antia kirjassa. Lopussa kirjan tapahtumat menevät osittain päällekkäin Johannes Angeloksen alun kanssa. Joitakin asioita Waltari kirjoitti Angeloksessa uusiksi - esimerkiksi Lukas Notaraksen "mieluummin turkkilaisten turbaani kuin paavin mitra" -huutoa Johannes oli Angeloksessa todistamassa jo Konstantinopolin asukkaana, Nuoressa Johanneksessa vielä sulttaanin orjana.

Nuoren Johanneksen hylkääminen teki loppujen lopuksi terää Johannes Angeloksen rakenteelle, sillä nuoruuden seikkailujen vaiheet nivoutuivat luontevasti osaksi tarinan kulkua ja ajallinen tiivistäminen oli eduksi. Suosittelen siis Nuoren Johanneksen lukemista ensisijaisesti Johannes Angeloksen lukemisen jälkeen.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Johannes Angelos
Panu Rajala: Unio mystica
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen