Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina

Kansi: John Nurmisen säätiö.

Ekebomin yksityinen karttahanke oli uskalias, sillä rannikoiden kartoitus katsottiin Venäjällä sotilaalliseksi toiminnaksi, joka oli luvallista vain Venäjän keisarikunnan laivastolle. Kaikki Suomenlahden rannikon tarkat merikartat oli määritelty salaisiksi. 

 

Marjo T. Nurmisen tietokirja Itämeren tarina - karttojen matkassa keskiajalta nykyaikaan on ilmestynyt vuonna 2020. Kustantaja John Nurmisen säätiö on keskittynyt Itämeren suojeluun. Tuhti ja näyttävä tietokirja on seissyt hyllyssäni jo jonkin aikaa - muistelen tilanneeni sen verkkokaupasta koronarajoitusten aikana.

 

Tällaisen kirjan lukeminen sujuu parhaiten, jos saa rauhassa keskittyä ja uppoutua kirjaan yhtäjaksoisesti pitkäksi aikaa kerrallaan. Valitettavasti ruuhkavuosilukijalla tällaisia pitkiä lukutuokioita on melko vähän, yleensä tulee luettua lyhyissä pätkissä ennen nukkumaanmenoa. Kesäloma-aikana onnistuin kuitenkin löytämään tarpeeksi hetkiä päästäkseni kirjan loppuun asti.

 

Itämeren tarina on populääri tietoteos parhaimmillaan. Marjo T. Nurmisen vankka tutkijatausta näkyy siinä, että kirja on perusteellisesti lähteytetty ja lähdeaineisto on ilahduttavan monipuolinen, vaikka - suomalaisittain ymmärrettävästi - Ruotsin valtakunnan historia painottuu. Lähdeaineistosta ei tehdä mitään liian tulkinnanvaraisia ja pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Värikkyyttä ei silti puutu, sillä historiallinen aineisto tarjoaa jo itsessään kiehtovia tarinoita ja upeaa silmänruokaa. Kuvitukseen on todella panostettu - karttoja, maalauksia, julisteita ja valokuvia ja on runsaasti, kirja on painettu laadukkaalle paperille ja teos on niin suurikokoinen, että karttoja voi tutkiskella mukavasti. 

 

John Nurmisen säätiön kontekstissa Itämeren tarinaa voi lukea ensisijaisesti luonnonsuojelun ja kulttuurihistorian kannalta, mutta vuonna 2023 reaalimaailma on siinä asennossa, että Itämeren sotilaallinen merkitys on väistämättä mielessä. Toki Itämeri on koko historiansa aikana ollut sodankäynnin näyttämö ja strateginen taistelukenttä. Mutta erityisesti nykyään, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomi liittyi Natoon ja EU miettii yhtä Venäjä-pakotteiden kiristämisestä, näyttäytyy Itämeri Venäjän reittinä länteen. Aivan kuten se on ollut sitä viimeistään Pietarin kaupungin perustamisesta asti.

 

Itämeren merkitys suomalaisille vaihtelee. Rannikkokaupunkien, kuten Turun, Helsingin tai Pietarsaaren asukkaille Itämeri on tärkeä elinkeinon, virkistyksen ja mielenmaiseman kohde. Purjehtijoille Itämeri on seikkailujen ja loman näyttämö. Saaristolaisille Itämeri on koko elämän kehys. Sisäsuomalaisille Itämeri näyttäytyy useimmiten ruotsinlaivan tai Tallinnan-laivan kannelta - useimmiten helppona ja vähän sameana väylänä lomamatkalle.  Itämeren tarina muistuttaa siitä, miten paljon koko suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta on rakentunut nimenomaan meren yli tulleille vaikutteille. Ruotsalaiset ja saksalaiset rakensivat vaikutusvaltaansa meren kautta, samoin Venäjä halusi Pietarin kautta tänne Pohjois-Euroopan keskeiselle merireitille.

Suosittelen lämpimästi Itämeren tarinan lukemista kaikille meren ja kulttuurihistorian ystäville. Ja jos sitä intensiivistä lukuaikaa ei tahdo löytyä, sopii näin näyttävä kirja mainiosti myös sieltä täältä selailtavaksi ja pala kerrallaan lueskeltavaksi.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Maarit Verronen: Varjonainen

Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup

Kansi: Simon & Schuster.

Some people think that caring about "silly" things like cooking or fashion is mutually exclusive with "serious" politics. But my mother and grandmother and their friends taught me that finding pleasure at home - whether in a family dinner or a book club or a backyard barbecue - can give us the strength to go out into the world and do incredible things.

Etsiskelin tietoja Yhdysvaltain etelävaltioista ja törmäsin näyttelijä-tuottaja Reese Witherspoonin kirjaan Whiskey in a Teacup. Witherspoon kuuluu nykyään Hollywoodin menestyneimpiin ja rikkaimpiin näyttelijöihin - hän taitaa olla melkoinen henkilöbrändäämisen kultasormi, jota pidetään sympaattisena naapurintyttönä, vaikka rahaa on kuin roskaa. 

Kirjan ääressä heittäydyin itsekin kritiikittömän fanin rooliin, vaikka tätä kirjaa voisi myös ruotia tarkasti ja ehkä ilkeästikin. Tyylilajiltaan tämä on mielestäni "kahvipöytäkirja", eli tässä on panostettu kauniisiin valokuviin ja tätä sopii selailla ja lueskella sieltä täältä. Mitään Yhdysvaltojen historian tai maantieteen oppituntia kirja ei tarjoile ja yhteiskunnallisuus enimmäkseen loistaa poissaolollaan. Pääpaino on yksilö- ja perhetasolla, ja varsinkin kuvien kautta selväksi tulee, että kirja on samastuttavin varakkaan keskiluokan edustajille, jotka pystyvät vaikkapa sisustamaan, edustamaan ja seurustelemaan ilman rahahuolia. 

 

Kirjassa Witherspoon kertoo omista kokemuksistaan ja perheensä kokemuksista Tennesseen osavaltion pääkaupungissa Nashvillessa. Muutettuaan Kaliforniaan näyttelemisen perässä hän alkoi nähdä kirkkaammin, mitä "etelävaltiolaisuus" tarkoittaa ja tässä kirjassa hän jakaa kokemuksia ja neuvoja ruoanlaitosta, vieraanvaraisuudesta, ystävyydestä, perheyhteyden rakentamisesta.

Mitä etelävaltiolaisuus Witherspoonin mielestä on? Toisten huomioon ottamista, perheyhteyden ja sukusiteiden vaalimista, vieraanvaraisuutta, siistiä ja tyylikästä pukeutumista, huoliteltua kampausta ja meikkiä, hyviä käytöstapoja, omaperäistä murretta. Etelävaltiolaisuus on jotain, mistä ihmiset ovat ylpeitä.

Pidän itse yhteisöllisyyttä suuressa arvossa ja kirjassa kuvattu tapa rakentaa sosiaalisia yhteisöjä tuntui sekä tutulta että osin saavuttamattomalta. Suomessa arkipäivän yhteisöllisyys ei tunnu aina olevan niin tavoitteellista ja arvostettua kuin kirjan kuvaamassa ympäristössä. Tykkäsin myös Witherspoonin jakamista käytösneuvoista - usein käytösoppaat kuulostavat jotenkin happamilta, mutta Witherspoon onnistuu kuulostamaan raikkaalta. Tai kenties pitää kiittää kirjan haamukirjoittajaa  - jälkisanoissa kiitetään Ada Calhounia, jonka teokseen Why We Can't Sleep tykästyin lujaa.

Ruokakirjojen onnistumista voi mitata sillä, tuleeko lukiessa nälkä. Witherspoonin reseptien ja kirjan upeiden kuvien ääressä todella alkoi kuola valua, mutta ainakaan vielä en kokeillut yhtään reseptiä. Kesäinen Dorothean maissisalaatti, jossa yhdistetään tuoretta maissia ja kirsikkatomaatteja, kuulostaa erityisen houkuttevalta. Mutta mahtaako ihan pellolta poimittua maissia Suomessa kovin helposti saada, Dorothea kun korostaa, että maissi pitäisi valmistaa mahdollisimman tuoreena? No, ehkä voisin joskus oikaista ja käyttää vaikka säilykemaissia ohjeeseen.

Innostuin kirjan myötä hakemaan lisätietoa Witherspoonista enemmänkin ja nostan hattua erityisesti Hello Sunshine -tuotantoyhtiön perustamisesta. Yhtiön tavoitteena on kertoa naisten tarinoita naisnäkökulmasta. Menestystä on tullut. Lisäksi Witherspoonin tähdittämä The Morning Show -tv-sarja kuulostaa varsin houkuttelevalta, katsotaan jos etsiytyisin maksullisten suoratoistopalvelujen pariin tämän perässä.

Whiskey in a Teacup on näyttävä kirja, joka sopisi hyvin myös omaan hyllyyn plarailtavaksi ja reseptien tutkimiseen. Toisaalta, ehkä kirjastolainan lukeminen riittää - kerta-annoksena tästä jää suloinen maku suuhun, aivan kuin hyvästä jälkiruoasta.

 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Ada Calhoun: Why We Can't Sleep
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

George Orwell: 1984

Kansi: Basam Books.

Winston painoi Julian rintaansa vasten ja huomasikin suutelevansa eläviä, lämpöisiä kasvoja. Heidän huuliaan erotti kuitenkin jokin puuterimainen aine. Kummankin kasvot olivat paksun laastipölykerroksen peitossa.

 

HelMet-lukuhaasteen eräs kohta on scifin lukeminen ja päätin ratkaista tilanteen klassikolla. George Orwellin 1984 on hiljakkoin suomennettu uudestaan. Muistelen lukeneeni tämän nuorena, mutta sittemmin kirja on mielessäni mennyt sekaisen toisen scifiklassikon, Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kanssa. Kävin muutama vuosi sitten Svenska Teaternissa katsomassa 1984-teatterisovituksen ja hieman vajavaisen ruotsini vuoksi en meinannut oikein pysyä kärryillä. Lisäksi tajusin esityksen aikana, että olin odottanut näkeväni Uljaan uuden maailman juonenkäänteitä näyttämöllä.

George Orwelliin viitataan 2020-luvun nettikeskusteluissa todella usein, joten voisi sanoa, että 1984 on ajankohtainen kirja. Kirjan lukemisen perusteella tuntuu kuitenkin, että harva nettikommentaattori on tuskin itse lukenut teosta. Pikemminkin Orwellin luomat käsitteet ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä. Kanadalaismedia Canada's National Observer julkaisi viime vuonna artikkelin George Orwell doesn’t belong to conservatives, jossa käsitellään sitä, miksi juuri konservatiivit syyttelevät mielellään muita "ajatuspoliiseina" toimimisesta ja miksi Orwell itse ei suinkaan ollut konservatiivi. 

Itse kirja oli lievä pettymys: sen rytmi oli turhan hidas ja laahaava eikä kunnon jännitettä oikein päässyt syntymään. Petyin myös kirjan turhan perinteiseen male gaze -asetelmaan: vaikka päähenkilö Winston on nuhruinen ja elämäänsä pettynyt keski-ikäinen, jopa masentavassa dystopiaympäristössä tärkein hänen kohtaamansa nainen on nuori ja himokas tyttö, jonka keskeinen päämäärä on päästä rakastelemaan Winstonin kanssa. 

Sen tunnustan, että kirjan tapahtumat kyllä muistuttavat nykyajasta. Winstonin työnä on historian uudelleenkirjoittaminen: hän sensuroi ohjeiden mukaan menneisyyden uutisia ja julkaisee uusia, mahdollisimman autenttisen oloisia "uutisia". Kansa on alistettu mahtipontisen sotilaspropagandan avulla ja kansan tuki hallitsevalle diktatuurille vaikuttaa vankkumattomalta. Toisinajattelijoita jäljitetään, vainotaan ja kidutetaan.

Kallistun siis sen puoleen, että tämä klassikko kannattaa lukea yleissivistyksen vuoksi, mutta jos etsii vetävää kaunokirjallista elämystä, siihen tarkoitukseen kannattaa valita jotain muuta.

Käännöksestä

Suomentaja Jussi Tuomas Kivi oli minulle ennalta tuntematon nimi. Lähestyin suomennosta varovaisesti ja hieman epäluuloisesti. Ilahduin siitä, että kirjasta puuttuivat kömpelöt anglismit ja kirja oli pääsääntöisesti sujuvana soljuvaa suomea. Yksi "delete" pomppasi tekstin joukosta silmään - olisiko jäänyt editorilta huomaamatta, kyseessä lienee ollut suomentajan tekstinmuokkausvaiheesta? 

Jotenkin mekaaniselta Kiven suomi kuitenkin maistui - siinä ei ollut samanlaista luontevuutta kuin vanhoilla mestarikääntäjillä. Kenties mekaanisuus syntyi siitä, että päähenkilön nimi toistui vähän väliä ja tämä ongelmaa mennee Orwellin piikkiin. Kirja etenee "Winston sanoi", "Winston käveli" -tyyppisillä ilmaisuilla ja tämä lisää edellä mainitsemaani laahaavuutta.

 

Lue myös nämä:
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelma Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia lähti mukaani kierrätyskirjojen pinosta. Anna-lehdessä ilmestyneiden kolumneiden kokoelma on ilmestynyt vuonna 2012, lukemani kolmas painos julkaistiin seuraavan vuoden puolella. Teräväkynäiseltä Härköseltä on julkaistu useita muitakin kolumnikokoelmia.

 

Olen lukenut vuosien varrella sekä Härkösen kirjoja että kolumneja tasaiseen tahtiin. Tähän asti hän on aina tuntunut hieman minua vanhemman sukupolven edustajalta, mutta oma keski-ikäistymiseni tekee sen, että kirjailijan hahmo alkaa tuntua kuin vain pikkuisen vanhemmalta isosiskolta. Laskevan neitsyen aiheet liikkuvat tukevasti perheellisen rouvaihmisen elämässä, joten samastumispintaa riitti. 

Kolumni on näennäisen helppo, mutta oikeasti vaikea laji. Tämän huomaa siitä, että vain harvasta hyvästäkään kirjailijasta tulee kestokolumnisteja. Aika monelta tuntuu pajatso tyhjenevän jo muutaman tekstin jälkeen. Härkönen on kyennyt jo kymmenien vuosien tykittämään nasakoita kolumneja useammankin lehden palstoilla. Hänen ominaispiirteensä on maalaisjärki, tai ainakin tämä sanaa tulee lähimpänä mieleen kun yritin hänen tyyliään määritellä. Että ei kaiken maailman kotkotuksiin kannata lähteä mukaan ja välillä on parasta lasauttaa asiat suoraan. Voisin luonnehtia myös, että Härkösellä on erinomainen bullshit-tutka. Härkösen kolumnien lukeminen on kuin viettäisi antaumuksellista tilitystuokiota hyvän ystävättären kanssa, sellaista missä haukutaan puoli maailmaa, koska itse tiedetään ja osataan asiat niin paljon paremmin.

Koska Laskeva neitsyt on yli kymmenen vuotta vanha kirja, sen aihepiiri tuntui virkistävältä, sillä siitä puuttuivat tyystin monet nykyhetkeä dominoivat keskustelunaiheet. Yksikään kolumni ei käsitellyt esimerkiksi kuntosalilla käymistä, ilmastoahdistusta, intersektionaalista feminismiä, oikeistopopulistien rasistista öyhötystä, maahanmuuttoa tai autoilun kustannuksia. Sen sijaan kolumnit heijastelivat elämänpiiriä, jossa on tavallista tavata ystäviä vaikka ravintolassa alkoholia juoden tai kotibileissä tai matkustella seuramatkoilla Euroopassa. Mainiota!

Laskevan neitsyen innoittamana kävin läpi kirjahyllyäni ja löysin kuin löysinkin Kauhun tasapainon ja muita kirjoituksia. Tämä on Härkösen ensimmäinen kolumnikokoelma, julkaistu vuonna 1999. Kirjan tekstit on julkaistu alun perin Image-lehdessä. Tämä on niitä kirjoja, jotka ovat kulkeneet mukanani uskollisesti muuttolaatikoista vuodesta toiseen. En saa päähäni olenko ostanut kirjan itse vai olisinko saanut sen joululahjaksi. Ilmestymisaikanaan kirjan tekstit ja oma arkeni ovat olleet aika kaukana toisistaan, mutta huomaan että tästä kirjasta on jäänyt mieleeni eräs lause, joka nousee mieleeni toistuvasti kosmetiikkahyllyjen äärellä: Johan sen sanoo järkikin että naamaan ja perseeseen pannaan eri voiteet.

 

90-luvun lehdenlukijoilla on ollut selvästi parempi keskittymiskyky kuin nykyään, sillä Kauhun tasapainon tekstit ovat huomattavasti pidempiä kuin Laskevan neitsyen. Ehkäpä voisin jossain vaiheessa lueskellä näitä kokoelmia lisääkin, tuorein on vuonna 2018 ilmestynyt Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Kiittelen vielä Otavan graafista suunnittelua: kapeat, korkeat ja värikkäät kirjat ovat kivan näköisiä ja tuntuisia ja ulkomuodoltaan erottuvia.

 

Otavan sivujen mukaan Härköseltä on ilmestymässä ihan pian uusi romaani, Huomenna hän ei tule. Viikonloppuna Härkönen esiintyi myös Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen sivuilla kokkaamassa jauhelihapannukakkua. Minusta jo tämä reseptivalinta on ihana esimerkki Härkösen kyvystä seistä omien mielipiteittensä takana - palstalla on nähty ties minkälaista fine diningia, joten arkinen ja simppeli, mutta silti erinomaisen herkullinen jauhelihapannukakku lisukesalaatin kera on suorastaan raikas valinta. Kenties valintaa voisi pitää suorastaan provokatiivisena, sisältäähän resepti niin eläinperäisiä aineksia kuin ihan vehnäjauhoakin, jota moni karttaa nykyään viimeiseen asti.

 

Lue myös nämä:
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Arja Mäkinen: Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea
Mirja Tervo: Huimaavat korot

Arto Paasilinna: Ukkosenjumalan Poika

Rutja huomautti, että hänen tietojensa mukaan suomalaisia oli vain runsaat neljä miljoonaa. Mistä Keltajuuri aikoi hankkia puuttuvat kolmekymmentä miljoonaa suomalaista vastaanottamaan mainossanomaa?

Keltajuuri meni hetkeksi hämilleen. Sitten hän selitti, että suomalaiset eivät usko yhdellä sanomisella yhtään mitään, niille pitää toistaa mainossanomaa alituiseen. 35 miljoonaa on vain mittayksikkö, se tarkoittaa mainossanoman vastaanottokertoja eikä väkilukua.

Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan Poika päätyi luettavaksi samalla lailla kuin Hirtettyjen kettujen metsä ja Suloinen myrkynkeittäjä: löysin sen ilmaiskirjojen laatikosta. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1984, eli vuotta Hirtettyjen kettujen metsää myöhemmin. Ukkosenjumalan Poika ei taida olla ihan kovimmassa kärjessä Paasilinnan tuotannossa, mutta se on tasaisen varma tuotos kirjailijan kultakaudelta.

Kirjassa suomalaiset muinaisjumalat päättävät käännyttää suomalaiset vanhan uskon kannattajiksi ja lähettävät maan päälle Rutjan, Ukko Ylijumalan pojan. Rutja vaihtaa hahmoa rauhallisen uusmaalaisen antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen kanssa. Rutja kerää ympärilleen vaikutusvaltaisia ja uusvanhasta uskonnosta innostuvia hahmoja ja aloittaa käännytystyön.

Kirjan ainekset alkavat olla tutun tuntuisia, mikä ei kuitenkaan vähennä lukemisen mielekkyyttä. Paasilinnan vahvuutta tekisi mieli sanoa "lukijan voimaannuttamiseksi", paitsi että inhoan voimaannuttaa-sanaa. Yhtä kaikki, hänen päähenkilönsä vaikuttaa olevan mahdottoman tehtävän ja monenlaisten vastoinkäymisten edessä, mutta sumplii asiat niin soljuen ja taitavasti, että lopulta kaikki loksahtelee kohdalleen. Perinteisesti tarinan jännite syntyy siitä, että päähenkilö kohtaa vaikeuksia, joten Paasilinnaa voi pitää harvinaisena onnistujana: jännite toimii ja juoni kulkee, vaikka ongelmanratkaisu vaikuttaa olevan päähenkilölle suorastaan naurettavan helppoa ja menestystä satelee joka suunnasta.

Toinen saavutus on se, että kirjan viihdeainekset ovat monin tavoin kirjoitusajankohdan ajankohtaisiin ilmiöiden sidottuja, mutta ne eivät enimmäkseen tunnu vanhentuneilta. Pian neljäkymmenvuotiaalta kirjalta tämä on hieno saavutus. Paasilinnan valtava suosio Ranskassa ei myöskään ihmetytä, koska jotenkin hänen tyylinsä tässäkin kirjassa on yhtä aikaa eleetöntä mutta värikästä. Hahmot ja tapahtumat ovat varmasti samastuttavia monenlaisissa kulttuuriympäristöissä.

Toimittajanakin pitkän uran tehnyt Paasilinna sijoittaa sivuhenkilöiksi mm. viinaanmenevän freelancer-toimittajan, rahaa takovan mainosalan johtajan, veronkierron ja korruption kikat hallitsevan verotarkastajan sekä pimeitä töitä tekevät rakennusmiehet, jotka kuitenkin ovat vakaumuksellisia kommunisteja. Naisten kuvaaminen ei ole aivan yhtä hyvin kestänyt ajan hammasta, erinäisiltä seksuaalivitseiltä on jo pohja pudonnut, mutta toki näitäkin aineksia voi lukea kehystämällä ne aikakauden ilmapiiriin.

Helsingin kuvaaminen oli myös samaan aikaan nostalgista ja tunnistettavaa. Kirjan hahmot liikuskelevat kaupungissa käydessään enimmäkseen Kampin ja Punavuoren alueella, välillä oleskellaan rauhallisessa kyläympäristössä Sampsan kartanossa.

Kirjan lukeminen elvyttää kuten hyvä huumori parhaimmillaan: että ei kaikkia maailman murheita tarvitse niin hirveän vakavasti ottaa, ja kyllä hankaluuksistakin voi selvitä kun on vähän pilkettä silmäkulmassa. 

Näytelmät.fi -sivusto kertoo, että dramaturgi Jorma Kairimo muokkasi Ukkosenjumalan Pojan näytelmäksi vuonna 1998 ja teos vaikuttaa olleen melko tiuhaan ainakin kesäteatterien ohjelmistossa. Kesäteatterin lavalla tämä tarina varmasti toimii, pitääpä mennä katsomaan, jos tilaisuus tulee!

Lue myös nämä:
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Arto Paasilinna: Suloinen myrkynkeittäjä
M.A. Jeskanen: Perkele - myytillisiä tarinoita

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

Automatkojen lastenkirjana on viime viikkoina ollut Astrid Lindgrenin klassikko Ronja, ryövärintytär. Luin itse lapsena tämän monen monta kertaa ja lukiolaisena jopa ostin tämän ruotsinkielisenä omaan hyllyyn. Voisinkin kerrata pitkästä aikaa ruotsin taitojani Ronjan parissa. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1981 ja Tuula Taanilan suomennos ilmestyi samana vuonna. Myös äänikirja on tehty suht nopeasti: Ritva Vepsän lukema äänikirja on tallennettu vuonna 1988. 80-luvun äänityslaatu kuului cd-versiossa lievänä kaikuisuutena, mutta eläytymisestä ja luennan laadusta annan Vepsälle täyden kympin.

 

Ronja, ryövärintytär on aivan mahtava kirja ja upposi nykylapsiinkin täysillä. Minulla on pitkähkö aika siitä, kun olen viimeksi Ronjan maailmaan sukeltanut ja niinpä kuuntelinkin tarinaa hieman analyyttisemmin kuin ennen, vaikka osaankin Ronjan tarinan lähes ulkoa ja eläydyin kirjaan lähes yhtä intensiivisesti kuin lapsena. 

 

Seuraavaksi pohdin kirjan sanomaa tavalla, jossa oletan lukijan jo tuntevan Ronjan perusjuonen. Siis spoilerivaroitus! Tässä tekstissä kuvataan kirjan keskeisiä käänteitä. 

 

Mitkä kaikki ominaisuudet tekevät Ronja, ryövärintyttärestä niin hyvän kirjan?

 

Lindgren luottaa lukijaan ja menee suoraan asiaan

 

Ensimmäisenä mainitsen sen, että kirjasta puuttuu kaikenlainen turha infodumppaus. Taustoitusta ja selittämistä on suorastaan hämmästyttävän vähän. Kirjan miljööstä tulee mielikuva ruotsalaisesta esiteollisesta historiasta fantasiamausteilla. Mutta eihän koko kirjassa edes mainita Ruotsia, vaikka sekä luontokuvaukset että vuodenaikojen vaihtelut ovat skandinaavisia. Ainoa viite, jolla ajankohtaa voi määrittää, ovat voudin nihdit, joita rosvojoukot väistelevät. Sekä vouteja että nihtejä esiintyi ruotsalaisessa hallintomallissa niin pitkään, ettei tarkkaa ajankohtaa voi määrittää. Koska kirjassa kuitenkin kuvataan voudin nihtien yleistymistä, voisi arvella Ronjan sijoittuvan aikaan, jolloin väestönkasvun ansiosta myös haja-asutusalueilla alkoi syntyä enemmän hallintorakenteita. 

 

Lukija/kuuntelija pudotetaan suoraan keskelle Matiaksenlinnan elämää ja myös fantasia-ainekset, kuten ajattarat ja männiäiset, tulevat tarinaan ilman sen kummempaa selittelyä. Kirja on jokseenkin täydellinen taidonnäyte kirjoittamisen perusohjeesta: näytä, älä selitä. Lapsena humpsahdin suoraan Ronjan maailmaan ja eläydyin täysillä tapahtumiin ja tismalleen sama toteutui nytkin. Ronja, ryövärintyttären miljöö on eheä, elävä, kokonainen ja uskottava - vaikka lukija ei tiedä edes sitä, missä se sijaitsee.

 

Murrosiän ja itsenäistymisen kuvaus ilman alleviivaamista

 

Kypsälle keski-ikäiselle Ronjan kasvutarina kertoo murrosiän alkamisesta - siitä, miten lapsi alkaa irtautua kodin ja vanhempien vaikutuspiiristä. Ronja ja Birk alkavat kutsua toisiaan sisareksi ja veljeksi ja muuttavat kesäksi Karhuluolaan. Aikuisten ennakkoluulot näkyvät kohtauksessa, jossa Birkin äiti Undis pyhähtää tälle henkiselle sisarussuhteelle ja tokaisee, että kyllä sen tietää mitä siitä seuraa. Muistan, että lapsena tämä ilkeily tuntui järkyttävän epäreilulta. Lapsilukijalle tai -kuulijalle Ronjan ja Birkin sisaruuden kokemus on hieno ja arvokas viesti ystävyydestä ja toisen tärkeyden tunnustamisesta. Myös aikuisen korviin suhde näyttää, tuntuu ja kuulostaa ystävyydeltä. Mahdolliset ihastumisen tunteet eivät ole tämän kirjan asia - ne voivat odottaa Ronjaa ja Birkiä ehkä joskus tulevaisuudessa, joka on rajattu kirjan tapahtuma-ajan ulkopuolelle.

 

Tyttöpäähenkilö ilman epätasa-arvon ongelmia

 

Lapsena Ronja-tytön sankaruus tuntui itsestään selvältä. Nyt aikuisena kirja oli oikein balsamia haavoihin sen vuoksi, että Ronjan tyttöys ei ole kirjassa minkäänlainen ongelma kenellekään. Feministinä pidän tärkeänä lukea ja tunnistaa tarinoita, joissa käydään läpi vaikka sitä, millaisia esteitä monet yhteiskunnalliset rakenteet aiheuttavat tyttöjen kasvulle ja kehitykselle. Ronja, ryövärintytär on kuitenkin suunnattoman virkistävä sen vuoksi, että kukaan ei lyttää tai latista Ronjaa, vaikka hän elää tyttönä erittäin miehisessä ympäristössä. Häntä arvostetaan. Hän voi vapaasti lähteä seikkailemaan metsään. Kukaan ei esimerkiksi väitä, että Ronjasta ei voisi tulla rosvopäällikköä koska hän on tyttö.

 

Taidanpa ottaa tästä vinkistä vaarin: joskus on parempi parantaa naisten asemaa sillä, että keskittyy siihen, miten hyvin asiat voisivat olla. Näin rohkaisevia esimerkkejä löytyy elävästä elämästäkin. En aio sulkea silmiäni ongelmilta, mutta kyllä Lindgren on tehnyt nerokasta työtä luodessaan näin vakuuttavan mielikuvan maailmasta, jossa tytöllä on täysi vapaus ja ympäristön tuki puolellaan.

 

Turvallinen ja rakastava isähahmo

 

Ronjan isä Matias on aivan täydellinen kirjallinen isä: hän rakastaa Ronjaa kaikesta sydämestään ja näyttää ja kertoo sen. Ylipäätään hän näyttää tunteitaan niin räiskyvästi, että sulkeutunut ja jäyhä pohjoismainen miehen malli saa kyytiä. Samaan aikaan Matias on kuitenkin kiistaton johtajahahmo: hän on ryöväriruhtinas, joka voittaa kilpailijansa Borkankin kaksinkamppailussa. 

On ehkä vähän epäreilua hehkuttaa Matiasta, koska onhan Ronjan äiti Loviisakin mahtava äiti: hän osaa sekä antaa tyttärelleen tilaa että ennakoida tämän tarpeita ja antaa tukea ja lohtua.

 

Juoni kulkee kuin juna

Kirjan juonessa ei ole mitään tyhjäkäyntiä vaan tarina etenee todella vetävästi. Tämä on niitä kirjoja, joiden päätyttyä tekee mieli aloittaa heti alusta uudelleen, että pääsisi takaisin tarinan maailmaan. Rohkenen iloita myös siitä, että kukaan ei ole kirjoittanut Ronjalle väkinäistä jatko-osaa. Jälkikasvu kyseli äänikirjan päätyttyä, että onko tälle jatkoa, mutta selitin että ei ole. Jospa ei hetkeen tulisikaan, luulisi että Astrid Lindgrenin oikeudenomistajille virtaa massia ihan uusintapainosten kauttakin tarpeeksi.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Tuula Taanila on tehnyt erinomaista työtä - varsinkin kun huomioi, että suomennos on ilmestynyt samana vuonna kuin alkuteos. Aina välillä huokailen, että vanhat suomennokset tuppaavat olemaan parempia kuin uudet, mutta ehkä tämä on ajatusharha. Paljon julkaistaan todella kovatasoisia uusia suomennoksia, ja ehkä ne 80-luvun tusinakirjat ovat sellaisia, joita ei juuri tule enää luettua, toisin kuin tällaisia klassikoita.

Lue myös nämä:
Katsaus lasten äänikirjoihin
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Swanin sisarusten teoksia lukemassa: Anni Swanin Iris rukka ja Saimi Järnefeltin suomentama Rajuilma

Ville Ranta: Kurissa ja nuhteessa

Sain Ville Rannan Kurissa ja nuhteessa kustantaja WSOY:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Kansi: WSOY.

Olen seurannut Rannan pilapiirroksia ensin Kirkko & kaupunki -lehden sivuilta ja viime vuosien ajan Iltalehden sivuilta. Hyllyssäni on visussa tallessa vuonna 2012 julkaistu pilapiirroskokoelma Joku raja. Vuosien 2019-2022 pilapiirrosten parhaimmistoa kokoava Kurissa ja nuhteessa vastasi odotuksiini: mainioita, joka suuntaan piruileva, yhtä aikaa itkettäviä ja naurattavia pilapiirroksia.

Aiheiden puolesta ajanjakso on oikea runsaudensarvi: kirjassa käsitellään koronapandemiaa ja sen hoitamista, Nato-option lunastusyrityksiä, Ukrainan sotaa, intersektionaalista feminismiä, ilmaston lämpenemistä ja toki myös suomalaiskansallisia erityispiirteitä. Parhaimmillaan useampi aihe yhdistyy samaan kuvaan, kuten tässä piirroksessa, joka on julkaistu alun perin huhtikuussa 2021:

Kuva: Iltalehti / Kurissa ja nuhteessa.

Yhteen putkeen luettuna kokoelma toimi suorastaan katharttisena lukukokemuksena. Pitkä ja paikoin absurdeja käänteitä saanut pandemia-aika painaa harteita vieläkin ja Ranta onnistuu tuomaan esiin päätöksenteon, vellovuuden ja ihmisten eriskummalliset reaktiot valtiovallan ohjeisiin. Ja koska tänä vuonna on hyvästelty Sanna Marinin hallitus, on Rannan piirroksissa tallessa monia herkullisia hetkiä. Vaikkapa Marinin ja Krista Kiurun välinen dynamiikka vaikuttaa olleen Rannalle erityisen kiinnostava aihe.

 

Ranta nostaa esiin korona-ajan hallinnollisia päätöksiä ja itse päädyin peilailemaan omia tuntojani. Mielestäni en ollut korona-ajan pahin panikoija, mutta toisaalta yritin kyllä kunnioittaa virkavallan antamia ohjeita ja pyrin noudattamaan niitä. Näin jälkikäteen voi toki sanoa, että ohjeiden täydellinen noudattaminen oli mahdotonta, tai oikeastaan niitä olisi kyllä voinut noudattaa, jos todella olisi viettänyt maaliskuun 2020 ja huhtikuun 2022 välisen ajan täydellisessä eristyksessä. Eli ei olisi mennyt edes ruokakauppaan. Ja jos ihminen viettää yli kaksi vuotta ilman sosiaalisia kontakteja, onko rohto pahempi kuin tauti? Tämän ristiriitaisuuden Ranta kiteyttää piirroksissaan.

 

Erinomainen esimerkki Rannan taidoista on tämä alun perin kesäkuussa 2022 julkaistu piirros. Kuva on härski, mutta ei niin härski etteikö aikuinen lukija sitä kestäisi. Piirros irvailee samaan aikaan suomalaisten vankkumattomalle uskolle presidentti-instituutioon, suomettumisen perinteelle ja vuosikymmeniä eläneen "Nato-option" käsitteelliselle hölmöydelle. Piirros on omiaan herättämään mielipahaa sekä konservatiivisessa Turkissa että itseään länsimaisena pitävässä Suomessa.

 

Kuva: Iltalehti / Kurissa ja nuhteessa.

Kypsänä ammattipiirtäjänä Rannan luonnosmainen kynänjälki on varmaa ja vakuuttavaa. Häneltä sujuvat niin uskottavat karikatyyrit, värien käyttö, visuaalinen ilmavuus ja viestinnällinen iskevyys. Lisää näitä!

Lue myös nämä:
Ville Ranta: Joku raja
Ville Ranta: Kyllä eikä ei
Jari Tervo: Koljatti

Siri Kolu: Me Rosvolat

Kuuntelimme perheen kanssa autossa Siri Kolun Me Rosvolat. Tarina taitaa olla tuttu jo monille, mutta kerrataan alkuasetelma: 10-vuotias Vilja on kesälomamatkalla perheensä kanssa, kun maantierosvot pysäyttävät auton ja sieppaavat Viljan mukaansa. Rosvolan perheen matkassa Vilja päätyy huimiin seikkailuihin koko kesäksi.

Äänikirja on Hannu-Pekka Björkmanin lukema. Koska kirjan päähenkilö on kouluikäinen tyttö, ihmettelin alussa miksi lukijaksi oli valittu mies, mutta jossain vaiheessa annoin periksi, sillä Björkman luki kirjan kiitettävällä taidolla. Vilkaisin jo jatko-osien äänikirjaversioiden lukijaa ja seuraavan osan lukijana on Elsa Saisio. Ilmeisesti äänityksestä vastaavat tahot ovat itsekin miettineet roolituksen mielekkyyden uusiksi.

Siri Kolun Me Rosvolat voitti Otavan ja Kinoproduction Oy:n lastenromaani- ja elokuvakirjoituskilpailun syksyllä 2009. Kirja ilmestyi vuonna 2010 ja elokuva vuonna 2014. Olen joskus jälkikasvun sairastaessa näyttänyt Marjut Komulaisen ohjaaman elokuvan YLE Areenasta. Elokuva jäi mieleeni "ihan ookoona", parhaiten mieleen jäi Lotta Lehtikarin mainio roolityö rosvoperheen äitinä Hildana.

Me Rosvolat on peräti viiden cd-levyn mittainen, ehdottomasti pisimmästä päästä kuuntelemiamme lastenkirjoja. Kirjassa on pitempiä ja monimutkaisempia juonenkäänteitä kuin elokuvassa ja enemmän aikaa syventyä. Tarina veti paljon paremmin kuin olin elokuvaversion perusteella odottanut. Jossakin vaiheessa alkoi tuntua, että Me Rosvolat taitaa olla uusi suomalainen lastenkirjaklassikko. Tämä on rohkea julistus, kun kirjalla on ikää vasta reilut kymmenen vuotta, mutta en taida olla mielipiteeni kanssa yksin. Me Rosvolat voitti vuoden 2010 Finlandia Juniorin. Vuonna 2012 se voitti Hollannissa ulkomaisten lastenkirjojen Die Zilveren Griffel -palkinnon. Lisäksi jatko-osa Me Rosvolat ja konnakaraoke voitti Isossa-Britanniassa PEN Translates -palkinnon yhtenä 21:stä käännöskirjasta vuonna 2022.

Mikä tekee Me Rosvoloista näin hyvän lastenkirjan? Esitän muutaman perustelun.

Rinnakkaismaailma

 

Monessa lastenkirjassa päähenkilö löytää tiensä rinnakkaismaailmaan, jossa hän seikkailee itsenäisesti, ilman vanhempiaan. Me Rosvoloissa rinnakkaismaailmaan ei kuljeta vaatekaapin tai salakäytävien kanssa, mutta rosvojen Suomi näyttää silti ihan erilaiselta kuin päähenkilö Viljan arkinen, tuttu Suomi. Rosvoilla on omia sääntöjä ja tapoja, kilpailuja ja klaaneja. Kolu kutoo hämmästyttävän hienosti yhteen tutun arjen ja mielikuvituksellisen rosvoelämän. Jopa rosvojen taustatarina on samaan aikaan yhteiskunnallis-realistinen että vähän maagisen tuntuinen. 

 

Raikas stereotypioiden purkaminen

 

Me Rosvoloiden henkilöhahmot on hienosti kirjoitettu tasapainottamaan vanhoja, paikoin vahingollisia stereotyyppejä. Esimerkiksi perheen äiti Hilda ajaa rosvoautoa ja on kuskina rämäpäinen. Rosvoloiden Hele-tyttö on johtajatyyppiä ja kiinnostunut taistelutaidoista ja tekniikasta. Vilja on varsin perinteinen kiltti, pikkutarkka perhetyttö, mutta tätäkään ei nähdä negatiivisena ominaisuutena, vaan Viljasta tulee rosvoperheen aivot ominaisuuksiensa ansiosta.

 

Seikkailun ja arjen yhdistäminen

 

Rosvolat ajelevat rosvoautollaan pikkuteitä ja pysähtyvät vähän väliä uimaan tai syömään eväitä. Tällainen arkipuuha tuntuu samastuttavalta ja tutulta, mutta seikkailun tuntu tulee jo siitä, että yöllä voi olla kylmä tai ruoka voi loppua.   

 

Maantierosvoilun konsepti tuo mieleen klassiset merirosvoseikkailut. Kolu onnistuu myös luomaan jännittävän tunnelman, vaikka kirjassa ei kuvata mitään liian pelottavaa. Kirja ei ole pienillekään kuuntelijoille liian hurja, mutta aikuinen pystyy tulkitsemaan rivien välistä kaikenlaisia tosielämän uhkia, vaikkapa syrjäytymistä.

 

Sadun taika toimii siinäkin, että jatkuvasta ajelusta ja melko vaatimattomista ryöstösaaliista huolimatta auton tankkaaminen ei ole Rosvoloille mikään ongelma. Tosielämässä autoilurosvous olisi äkkiä kannattamatonta ihan jo nykyisten polttoainehintojen vuoksi. Kirja lisäsi joka tapauksessa halua tehdä kelien lämmitessä uimaretkiä uusille rannoille - autolla tai ilman.

 

Rosvoloiden taru on jatkunut jo useamman kirjan verran - täytyypä jatkaa seikkailun parissa joko kuunnellen tai lukien tai molempia. Onnittelen Siri Kolua upeasta, kansainvälisestä lastenkirjailijan urasta!  

 

Lue myös nämä:
Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas
Katsaus lasten äänikirjoihin
Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju

Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri

Kansi: Tuula Mäkiä / Siltala.

Sain Ričardas Gaveliksen Vilnan pokerin kustantaja Siltalalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

- Miksi venäläiset tuotiin tänne?

- Ihan vain huvin vuoksi, Bolius hymyilee kauhistuttavaa vinoa hymyään. - Muttei se mitään, venäläiset ovat tottuneita. Meille se on raskaampaa, kun olemme jo ehtineet tuntea vapauden tuulahduksen emmekä pysty unohtamaan sitä. Autuaita ovat tietämättömät... Venäläiset eivät ole koskaan kokeneet vapautta, siksi he eivät voi unelmoidakaan siitä.

Kiinnostuin Vilnan pokerista luettuani Hesarista Toni Jerrmanin kirjoittaman arvion. Olen tutustunut vilnalaisiin työelämässä ja pari vuotta sitten luin Aulis Kallion kirjoittaman Liettuan historian päästäkseni paremmin kärryille liettualaisten sielunmaisemasta. 

 

Liettualaisilla ja suomalaisilla on paljon yhteisiä piirteitä: molemmat ovat pieniä kansoja Venäjän kyljessä ja kummallakin on omaperäinen kieli. Liettualaisissa on jotain vahvasti omaleimaista, vaikka liettualaiset samaan aikaan ovat paljon eurooppalaisempia kuin suomalaiset. Usein Vilnassa käydessäni tunnen itseni hyväuskoiseksi maalaisserkuksi fiinien, tyylikkäiden ja kovapintaisten kaupunkilaisten keskuudessa.

Mikä Vilnan pokeri on?

 

Yli 500-sivuinen Vilnan pokeri oli vaikein kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Tämä oli hieman kuin Saatana saapuu Moskovaan, mutta häiriintyneempi ja raaempi. Kokeneena lukijana olin kuitenkin iloinen, että tällaista monitasoista, monikerroksista ja tavallisuudesta poikkeavaa luettavaa löytyy. Kaiken ei tarvitse olla puhkiselitettyä, ennalta arvattavaa, tuttua ja turvallista. Jos kaipaat laadukasta luettavaa, joka tarjoaa jotain erilaista, suosittelen Vilnan pokeria - kuitenkin sillä varauksella, ettet hätkähdä raa'an väkivallan kuvaamista.

Ričardas Gavelis oli fyysikko, josta tuli toimittaja ja kirjailija. Hän ryhtyi kirjoittamaan Vilnan pokeria 1970-luvun lopussa ja se julkaistiin vuonna 1989, jolloin Liettua oli vielä Neuvostoliiton miehittämä. Tuolloin Suomi oli vielä vahvasti rähmällään Neuvostoliiton suuntaan, etten usko, että tätä kirjaa olisi Suomessa tohdittu silloin julkaista. On osoitus liettualaisten rohkeasta luonteenlaadusta, että tämä kirja näki päivänvalon. 

 

Suomennos ilmestyi viime vuonna. Esipuhe on päivätty 18.8.22, jolloin tuli kuluneeksi 20 vuotta Gaveliksen kuolemasta.

Kirjassa on neljä kertojaa ja siitä on tunnistettavissa juoni, joka on kuitenkin kohtuullisen epäolennainen. Tiivistän juonen näin: Vilnan kirjastoon on ohjattu töihin joukko epäilyttäviä, silmälläpidettäviä vilnalaisia ja heidän tehtävänsä on luetteloida kirjat tietokannaksi. Tietokoneita ei kuitenkaan saa käyttää, koska Moskovan kirjaston tietokanta ei ole vielä valmis eikä Vilna saa vaikuttaa Moskovaa edistyneemmältä. Tähän työporukkaan kuuluvilla henkilöillä on tai on ollut eritasoisia ihmissuhteita sekä keskenään että toisten, jo edesmenneiden henkilöhahmojen kanssa. Kun yksi henkilö kuolee, mullistuu muidenkin kohtalo.

 

Juonen sijoittuminen kirjastoon ilahdutti, sillä olen käynyt tutustumassa Liettuan kansalliskirjastoon ja pystyin kuvittelemaan henkilöhahmot kirjaston käytäville. Kirjaston historiasta voi lukea kirjaston kotisivuilta.

 

Liettuan kansalliskirjasto. Kuva: OZinOH / Flickr.
Creative Commons -lisenssi CC BY-NC 2.0.

Varsinaisena dekkarina Vilnan pokeria ei kannata kuitenkaan yrittää lukea, sillä ihmisten muistot sota-ajalta, työleireiltä ja harhailevat ajatukset poliittiseen tilanteeseen, uutisiin tai muihin ihmissuhteisiin vievät huomattavan paljon enemmän tilaa kuin kirjaston tapahtumat.

 

Ensimmäisen jakson kertoo "Vilnan Villon", taiteilijasieluinen Vytautas Vargalys. Toisen jakson kertoo Vargalysin ystävä Martynas Poška, kolmannen Vargalysin työtoveri ja entinen rakastajatar Stefanija Monkevičiūtė ja viimeisen jakson kertojana on kulkukoira.

 

Vytautas Vargalysin kertojanääni on vainoharhaista tajunnanvirtaa, jossa aika ja paikka vaihtuvat jatkuvasti. Esipuheen kirjoittaja, kirjallisuudentutkija Jūratė Čerškutė, varoittaakin aiheellisesti: "Välillä tekee mieli heittää kirja seinään." Mutta jossain vaiheessa tarpomiselta tuntunut lukeminen hyppäsikin turbovaihteelle. Lasken käännekohdaksi kuvauksen siitä, miten Vilnaan lavastettiin iloinen arkikuvaelma vierailulle tulevia neuvostopamppuja varten.

Neris-joki Vilnassa. Kuva: Šarūnas Burdulis / Flickr.
Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0.

 

Kirjan Vilna on myyttinen kaupunki, jolla on henkinen ulottuvuus. Vilnaa halkova Neris-joki on Vytautas Vargalysin uskottu, koska tuntuu liian vaaralliselta paljastaa todellisia ajatuksiaan ihmisille.

 

Mitä kirja kertoo nykylukijalle?

 

Esipuheessaan Jūratė Čerškutė huomauttaa myös, että kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuonna 2022, Vilnan pokeri muuttuikin lähihistorian kuvauksesta nykyhetken kuvaajaksi. Kirjan kuva elämästä venäläisten miehityksen alla on brutaali, kamala, hirveä ja ahdistava. Suomalaisena ei voi olla miettimättä, että tällaistako meidänkin elämämme olisi ollut, jos talvi- ja jatkosota olisivat päättyneet itsenäisyyden menettämiseen. Samalla joutuu olemaan tuskallisen tietoinen siitä, että juuri tätä samaa tuskan, kuoleman, aivopesun ja seksuaalisen väkivallan silmitöntä hyökyä monet ukrainalaiset joutuvat venäläisten käsissä kokemaan.

 

Gaveliksella ei siis ollut mitään tarvetta huolehtia siitä, pahoittaako joku venäläinen mielensä Vilnan pokerin vuoksi. Kirjasta huokuu vahva asenne, että liettualaiset - jotka kirjan kirjoittamisen aikaan olivat joutuneet elämään jo vuosikymmeniä Neuvostoliiton miehittäminä - kokevat vahvasti olevansa ei-venäläisiä. Mahtoiko Gavelis olla iloinen siitä, millaiseksi näki itsenäisen Liettuan kehittyvän? 

 

Sen sijaan kirjan naiskuva maistuu vanhentuneelta: kirjaa dominoi vahva miehinen katse, jossa naiset nähdään lähinnä rintoina ja reisinä. Seksuaalisesta väkivallasta puhutaan arkipäiväiseen sävyyn. Kirjassa oli myös kamalin raiskauskohtaus, jonka olen aikoihin lukenut. Toki tämän tyylin voi suhteuttaa aikalaiskontekstiin - ovathan lukuisat muutkin maailman mieskirjailijat keskittyneet kuvaamaan miehiä ihmisinä, mutta naisia pelkkinä naisina. Pisteet Gavelikselle kuitenkin siitä, että hän kuvaa intensiivisesti, miten hankalaa kuukautisten kanssa voi olla, jos saatavilla ei ole asianmukaisia kuukautissuojia.

Liettualaista kirjallisuutta suomeksi

 

Kustantamo Siltala on saanut tukea teoksen julkaisemiseen Liettuan kulttuuri-instituutilta ja käännös on yhteisrahoitettu Euroopan unionin Luova Eurooppa -ohjelmasta. Suomennoksen julkaiseminen on kulttuuriteko - englannin kielen ylivalta näkyy siinäkin, että käännöskirjojen tarjontaa dominoi englanniksi kirjoitettujen teosten ylivoima. "Kieleni rajat ovat maailmani rajat"  - englanniksi kirjoittavat eivät yksinkertaisesti voi tarjota tuoreita näkökulmia kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin. On hienoa, että suomalaisena saan lukea myös muilta pieniltä kielialueilta tulevia merkkiteoksia.

Tarkistin Fennica-hakupalvelusta, paljonko suomeksi on julkaistu liettuasta suomennettuja kirjoja. Näitä löytyi 30 kpl ja näistäkin vain osa on kaunokirjallisuutta. Vilnan pokerin lisäksi Siltala julkaisi viime vuonna myös latvialaisen teoksen: Jānis Joņevsin Doom 94 voisi olla sopivaa jatkolukemista Vilnan pokerin jälkeen.

Suomennoksesta

Kirjan parissa on urakoinut kaksi kääntäjää: Urtė Liepuoniūtė ja Per Länsmans. Suomennosta voikin kehua: kirjan kieli on laadukasta, monipuolista ja rikasta suomea. Pikkuisen jäin muutamassa kohdassa miettimään puhekielisiä ilmauksia, jotka perustuvat englantiin: olisiko 1970-luvun vilnalainen käyttänyt vaikka sanaa "hottis" - tuliko englannista tuohon aikaan niin paljon vaikutteita liettuaan? Toki Liettualla on vaikka intohimoisen koripallorakkauden kautta yhteydet amerikkalaiseen kulttuuriin ja monen pienen yksityiskohdan kautta käy selväksi, että kirjan henkilöhahmot seuraavat tiiviisti länsieurooppalaisen ja angloamerikkalaisen kulttuurin kuulumisia käytettävissä olevien keinojen avulla.

Lue myös nämä:
Aulis Kallio: Liettuan historia
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Uusintaluvussa Sofi Oksasen Puhdistus

Texas Cattleman's Club: The Wedding 1-2

Kansi: Harlequin Desire.

Just the thought of his handsome face, broad smile and those mesmerizing golden-brown eyes sent a shiver down her spine.

Do no fall for the trap, girl.

 

Kaipasin luettavakseni viihdettä ja käännyin tutun kirjailijan pariin. Reese Ryanilta olikin sopivasti ilmestynyt uutuus, A Cowboy Kind of Thing. Latasin sen Kindleeni ja Dionnan ja Trippin romanssia ahmiessani tutkin Amazonista kirjan taustoja. Kuten kansikuva kertoo, kirja on osa Texas Cattleman's Club -sarjaa. Oli hieman työlästä löytää tietoja siitä, paljonko kirjoja sarjassa on julkaistu. Sanahaku Harlequin Desiren sivuilla antaa 269 tulosta ja tiukemman suodattamisen jälkeen sain 109 tulosta. Veikkaan siis, että jossain sadan ja kahdensadan välillä sarjan nimikkeiden määrä tällä hetkellä on.

Sarja sisältää minisarjoja ja The Wedding sisältää kuusi osaa, jokainen eri kirjailijan kirjoittama. Reese Ryan avaa pelin. Juoneen kuuluu häitä suunnittelevat Ariana ja Xavier, jotka värväävät ystävänsä avuksi valmistelemaan häitä Royal-nimisessä pikkukaupungissa Texasissa. Morsiamen paras ystävä Dionna on hieman tiukkapipoinen Hollywood-roolittaja, sulhasen paras ystävä Tripp rennonletkeä karjatilan omistaja.

 

Kansi: Harlequin Desire.

Kun sarjan jatkuvajuonisuus selvisi minulle, rohkaistuin lataamaan myös seuraavan osan. Siinä morsiamen hääpuvun suunnittelija, newyorkilainen Keely saapuu Royaliin ompelemaan luomusta. Hän joutuu olosuhteiden pakosta muuttamaan äreän cowboyn, Jacobin, vierastaloon. Kirjailija on minulle uusi, LaQuette. 

 

Huokasin helpotuksesta kirjan alussa, sillä LaQuette kirjoittaa yhtä tasokkaasti kuin Ryankin. LaQuette tuo kirjaan mukaan hieman näkyvämmin afroamerikkalaisen kulttuurin erityispiirteitä. Hauska piirre on myös Keelyn brooklyniläisyys - suurkaupungin kasvatin kuvataan olevan terveen epäluuloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan tavalla, joka pikkukaupungissa on välillä tarpeetonta.

 

En pääse jatkamaan sarjaa vielä, sillä kaksi seuraavaa osaa ilmestyvät vasta maaliskuun lopussa ja kaksi viimeistä toukokuussa. Ennakkotiedot ja kansikuvat ovat kuitenkin jo saatavilla: kirjojen päähenkilöinä ovat morsiamen floristi, häävieras, morsiamen sisko, morsiamen hääsuunnittelija. Miespääosan esittäjät eivät kaikki ole karjatilallisia, vaan mukaan mahtuu useamman ammattiryhmän edustajia.

Harlekiinipokkarien on perinteisesti ajateltu olevan pahimman luokan roskaa. Olen usein puhunut romanttisen viihteen puolesta, sillä hyvää viihdettä ei ole helppo kirjoittaa. Genrekirjallisuutta kannattaa arvostella genrerajojen puitteissa. Romanttisessa viihteessä tärkeää on osata luoda kemiaa pääparin välille, kuljettaa juonta eteenpäin, herättää tunteita - sanalla sanoen saada lukija viihtymään. Siksihän viihdettä luetaan.

Tässä valossa näiden kahden kirjan voi todeta olevan osoitus todella kovasta ammattitaidosta. Jotta voi kirjoittaa jatkuvasti kirjoja, joiden juoni on hyvin toisteinen - mies ja nainen kohtaavat, tuntevat vetoa toisiinsa, mutta vasta kirjan päätteeksi tunnustavat tunteensa toisilleen molemminpuolisesti - pitää kyetä sekä olemaan nopea ja tuottelias että taikomaan jokaiseen kirjaan persoonallisen tunnun. Sellaisen, että kirjan henkilöt tuntuvat lukijasta samastuttavilta, kokonaisilta ihmisiltä, joiden puolesta myötäelää ja jännittää.

Lisäksi Harlequin Desiren kustannustoimittajat ovat varmasti vähintään yhtä suuria taikureita. Jos pitää kätilöidä parisataa kirjaa, jotka kertovat Texasin karjapaimenten intohimoisista rakastumisista ja pitää jokaikinen kirja tuoreena ja houkuttelevana, täytyy olla jämpti ammattilainen. Jotkut The Wedding -sarjan kirjoittajista esitellään yli sadan julkaistun teoksen kirjoittajiksi - siinä pitää olla sekä kirjailijalla, kustannustoimittajalla ja kustantajalla koneisto kunnossa.

Väitän myös, että Harlekiini-kirjoilla on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Esimerkiksi tapa, jolla sekä Reese Ryan että LaQuette käsittelevät seksuaalista vuorovaikutusta ja diversiteettiä, on suorastaan tervehdyttävää.

 

Kirjoihin on huolellisesti kirjoitettu seksuaalisen suostumuksen näkökulma. Ennen intohimoista seksiä osapuolet ottavat selvää, että toinen on aidosti halukas. Ketään ei painosteta ylittämään rajojaan. Toiveista ja tarpeista kysellään ja keskustellaan. Ehkä oikeassa elämässä äreä ja vetäytyvät cowboy ei ilmaisisi itseään aivan niin monisanaisesti kuin rakastunut Jacob - mutta tämähän on viihdettä.

 

Erityisesti cowboy-teeman kontekstissa afroamerikkalaiset päähenkilöt tekivät terää ainakin minulle. Myönnän, että ensimmäinen ajatukseni kansikuvista oli, että "mutta cowboythan ovat valkoihoisia". No eivät kaikki olleet! Kirjoissa viitataan Texasin afroamerikkalaiseen historiaan. Siiihen voi tutustua vaikka Texas State Historical Associationin sivuilla, josta löytyy myös upeita kuvia mustista karjapaimenista ja tilanomistajista. Arvioin, että olen 1900-luvulla luodun populäärikulttuurin mielikuvien vanki: vanhoissa Hollywood-elokuvissa tai villiin länteen sijoittuvissa sarjakuvissa näkökulmaksi on tietoisesti valittu valkoihoinen mies ja naisten ja vähemmistöjen tarinat on sysätty pois näkösältä.

Erityisesti LaQuettea voi pitää myös kehopositiivisuuden puolestapuhujana, sillä päähenkilö Keely on pitkä ja roteva nainen, joka käyttää vaatekokoa 16 (vastaa osapuilleen XL-kokoa). Visualisoin Keelyn näyttämään Beyoncén ja Queen Latifahin sekoitukselta. Virkistävää!

LaQuetten kotisivuilla on verkkokauppa, joista voisi tilata vaikka näyttäviä T-paitoja harlekiinipainatuksilla. En vielä tohdi panna tilausta vetämään, mutta huomiotaherättäviä arkiasusteita kaupasta kyllä saisi.

Lue myös nämä:
Reese Ryan: Second Chance on Cypress Lane
Reese Ryan: A Reunion of Rivals (The Bourbon Brothers Book 4)
Katsaus afroamerikkalaisiin gangsteriromansseihin