André Brink: Valkoinen, kuiva kausi

"Sinä tarkoitat, että meidän olisi suljettava rivimme jokaisen häpeällisen ilmiön ympärille, niin kuin rugbyjoukkue suojelee pelaajaa, joka on hukannut housunsa kentällä?"

 

Nappasin André Brinkin Valkoisen, kuivan kauden ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä. Ennakko-oletukseni oli, että tämä on eteläafrikkalaisen Brinkin merkittävimpiä ja tunnetuimpia kirjoja. Kirja onkin palkittu Prix Médicis Etranger -palkinnolla ja Martin Luther Kingin muistopalkinnolla.

Vuonna 1979 ilmestynyt kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1981. Internet kertoo, että kotimaassaan Etelä-Afrikassa kirja kiellettiin välittömästi ilmestymisen jälkeen, ja Brink sai kirjalleen levikkiä kun maanalainen kustantamo teetti kirjasta painoksen.

Kirjailija Marianne Bargum on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Esipuheessa hän siteeraa Brinkin Tukholmassa pitämään puhetta, jossa sanotaan näin:

 

Silloinkin kun kirjailija liikkuu teoksissaan yhteiskunnan ja politiikan alueella, hän valitsee eri keinot kuin poliitikko tai lentolehtisten laatija. Vaikka hän osallistuukin yhteiskunnalliseen keskusteluun, hän ei alenna taidettaan päivänpolitiikan tasolle. Mikäli hän ottaa kirjailijantyönsä vakavasti, hän sulauttaa politiikan esteettiseen kokonaisuuteen.

 

Lukemani perusteella kehun, että Valkoinen, kuiva kausi täyttää tämän Brinkin määrittelemän ihanteen häkellyttävän hyvin. Kirja on samaan aikaan sekä ajassa ja paikassa kiinni että universaali. Totta on, että se kertoo eteläafrikkalaisesta rotuerottelusta, poliisin väkivaltakoneistosta ja toisinajattelijoiden vainoamisesta, mutta 2020-lukija voi lukea tarinaa myös oman elämänsä kuvana. Emmekö me kaikki hyväosaiset länsimaalaiset ole hieman kuin Etelä-Afrikan buurit: keskitymme henkilökohtaiseen elämäämme ja pyrimme aktiivisesti sulkemaan silmämme ympäröivän maailman epäoikeudenmukaisuudelta? Kuka tai ketkä uskaltavat ottaa syrjivän ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan ongelmat puheeksi samalla lailla kuin kirjan päähenkilö, kiltti ja vähän tylsä opettaja Ben Du Toit?

”Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla”, sanotaan. Tämä pätee täysin Beniin, jonka draaman kaari alkaa siitä, kun koulun siivooja Gordon kertoo hänelle poikansa katoamisesta. Ben on tukenut pojan koulunkäyntiä rahallisesti ja hän yrittää selvittää, mitä nuorelle Jonathanille tapahtui. Poliisin mukaan Jonathan kuoli väkivaltaisessa mellakassa. Mutta todisteet viittaavat siihen, että poliisit pidättivät Jonathanin ja pahoinpitelivät hänet kuoliaaksi.

Kun Ben kyselee Jonathanin perään, eteläafrikkalainen poliisikoneisto kääntyy häntä vastaan. Jonathanin kohtalosta jotain tietäneitä uhkaillaan, he saavat potkut töistä tai he katoavat. Silmukka kiristyy myös Benin kaulan ympärillä. Hänen lähipiirinsä ei lainkaan ymmärrä hänen käytöstään – miksi hän ei vain anna asian olla?

Kirjaa kuvataan kansiliepeessä dekkarimaiseksi, mutta minusta olennaista ei ole salaisuuden selvittäminen vaan Brinkin luoma tunnelma. Olen aiemmin Brinkiä luettuani kuvannut, kuinka valkoisten eteläafrikkalaisten elämä kuulostaa klaustrofobiselta. Aivan kuin hulppeita taloja ympäröivät muurit tukahduttaisivat pikku hiljaa asukkaansa. Tässä kirjassa totuuden etsiminen ja silmien avautuminen jakavat valkoisen buuriyhteisön. Kun Ben alkaa nähdä yhteiskunnan viat, hän ei enää pysty olemaan näkemättä niitä. Eikä haluakaan, hän haluaa kuunnella omaatuntoaan ja pyrkiä totuuteen. Useimmille hänen sukulaisilleen on kuitenkin helpompaa niellä virallisen politiikan selitykset ja uskoa siihen, että Etelä-Afrikka on hyvä maa kaikille.

Valkoinen, kuiva kausi on kirja, jonka lukemiseen ainakin minulla meni aikaa ja kirjaa piti makustella välillä, vaikka mistään erityisen paksusta kirjasta ei ole kyse. Tämä on laadukasta kaunokirjallisuutta, joka on kirjoitettu aikana, jolloin ”koukuttavuutta” ei tarvinnut tunkea väkisin romaaneihin. Ainoa pieni miinus on kirjan naiskuva, jota kritisoin samasta syystä kuin taannoin Orwellin 1984:ää: naiset tuntuvat välillä stereotyyppisen yksiulotteisilta miehisen katseen kohteilta. Tässäkin kirjassa nuoren viehättävän naisen tärkein ominaisuus tuntuu olevan se, että hän ehdottomasti haluaa seksiä väsähtäneen, keski-ikäisen ja tylsän päähenkilömiehen kanssa.

Tästä huolimatta suosittelen Valkoista, kuivaa kautta ja Brinkin tuotantoa laajemminkin korkeatasoista kaunokirjallisuutta arvostaville lukijoille.

Käännöksestä
 

Monesta hyvästä käännöskirjasta tuttu Seppo Loponen on asialla. Loposeen voi luottaa – hänen suomennoksensa ovat rikasta kieltä, hyvää suomea ja hän taitaa sekä kirjakielisen että puhekielisen rekisterin. Erinomaista työtä!

 

Lue myös nämä:
André Brink: Terroriteko
George Orwell: 1984
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Ari Sivula - Mika Aho - Mika Laukkanen: Datasta liiketoimintaan

Kansi: Alma Talent.

Sain Ari Sivula, Mika Ahon ja Mika Laukkasen kirjoittaman Datasta liiketoimintaan kustantaja Alma Talentilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Yleinen datataitojen puute on yksi keskeinen datan hyödyntämisen este yrityksissä. Se voi näkyä esimerkiksi siten, että yritys kerää valtavat määrät dataa, mutta ei kykene tunnistamaan liiketoiminnallisesti järkeviä datan hyödyntämiskohteita - saati sitten hyödyntämään datavarantoaan. 

Kiinnostuin Datasta liiketoimintaan -kirjasta, koska työssäni olen viime vuosina pyrkinyt hyödyntämään yrityksen sisäisiä datalähteitä eri tarkoituksiin. Tyypillisiä tarkoituksia ovat olleet myynnin kasvattaminen, ajan säästäminen tai asioinnin sujuvoittaminen. Yhdessä eri tahojen kanssa olemme etsineet dataa, yrittäneet esittää sitä luettavassa ja helposti tulkittavassa muodossa ja olemme pyrkineet tekemään datan perusteella johtopäätöksiä ja toimintaohjeita. Ari Sivulan, Mika Ahon ja Mika Laukkasen kirjoittaman Datasta liiketoimintaan -kirjan perusteella monissa yrityksissä ollaan samojen kysymysten äärellä. Riippuu organisaatiosta, missä ollaan pitkällä datan hyödyntämisessä, missä asiaan on vasta herätty ja missä ollaan vielä keskivaiheilla, kokeilemassa asioita.

 

Kirja oli hyvin jäsennelty ja sujuvasti kirjoitettu. Muutama kielivirhe osui silmään, mutta annan pisteitä kolmen kirjoittajan tyylien saumattomasta yhdistämisestä. Teksti on yhdenmukaista ja tasalaatuista. Erityisen herkullisia olivat esimerkit, joista kävi ilmi, miksi jokin hanke ei ollut onnistunut. Usein kyse vaikutti olevan siiloista: jos datasta saisi hyvän työkalun, mutta kenellekään organisaatiossa ei ole vastuutettu työtehtävää, johon työkalua tarvittaisiin, jäävät hyvätkin innovaatiot käyttämättä.

 

Datan hyödyntäminen

 

Kirjan alaotsikko on "10 tehokasta työkalua" ja viidennessä luvussa nämä työkalut esitellään. Työkalulistaa kiinnostavammaksi nousevat kuitenkin kirjan havainnot ja väitteet siitä, miten ihmisten johtaminen on avainasemassa, jotta dataa pääsee hyödyntämään liiketoiminnassa. Kirja ei ole ihmissuhdeopas eikä henkilöjohtamisen opas, mutta viesti on selvä: jos ihmiset eivät näe datalla arvoa, eivät osaa lukea tai tulkita sitä tai jos heillä ei ole aikaa ja mahdollisuuksia tutkia datan hyötyjä, ei yritys saa datasta mitään uutta irti.

 

Siilot vaikuttavat olevan suurimpia esteitä datan hyödyntämättömyydelle. Allekirjoitan tämän, sillä työelämässä tehokkuuteen pyritään joskus niin, että jokaiselle jaetaan nakkilistat ja niitä suoritetaan yksinään tai omien tiimien kanssa. Kärjistetysti vaikkapa myyntitiimi saattaa ajatella, että laskutus on yksinkertainen sivuduuni. Laskutuksesta vastaava tiimi taas ajattelee, että myyminen on simppeliä työtä mutta laskuttaminen taas moniulotteista ja tärkeää. Näiden siilojen yli pitäisi tietoisesti rakentaa siltoja ja parantaa yhteistyötä, jotta vaikkapa laskutusdataa voisi hyödyntää myynnissä enemmän tai myyjät osaisivat huomioida, millaisia tietoja laskutuksessa tarvitaan.

 

Osaaminen on toinen tekijä. Usein ajatellaan, että yritykseen kertyy osaamista, jos hankkiudutaan eroon vanhoista osaamattomista työntekijöistä ja palkataan uusia osaajia tilalle. Itse arvelen, että datan hyödyntämisessä parempi tapa olisi, että yrityksen nykyisten työntekijöiden osaamista kohennettaisiin. Pienellä matemaattisten taitojen kertaamisella tai lisäkouluttamisella pääsisi varmasti pitkälle: prosenttilaskut, todennäköisyyslaskut tai suurten ja pienten lukuyksikköjen hahmottaminen hyödyttävät varmasti kaikkia datan tulkitsijoita. Myös kuvanlukutaidot ovat hyödyksi, sillä usein dataa on helpointa tulkita graafien avulla.

 

Datasta liiketoimintaan -kirjassa ilahduttavaa oli, että se toi näkyväksi sisältöosaamisen tärkeyden tekniikan rinnalle. Muistan työuraltani useita tilanteita, joissa yrityksessä on ajateltu, että jokin ongelma ratkeaa, kun yritykseen ostetaan tai teetetään it-järjestelmä. Järjestelmän tuottaman tiedon järkevyys on kuitenkin usein riippuvaista siitä, mitä käyttäjät syöttävät järjestelmään. Turhan usein järjestelmää syytellään asioista, jotka ovat kiinni käyttäjistä. Datasta liiketoimintaan ohjaa lukijan huomion tietosisältöön ja tiedon laatuun  järjestelmien sijaan. Mitä tietoa on olemassa, mistä voisi olla hyötyä, mitä tiedolla voi tehdä?

 

Kirja haastaa yritykset myös laatimaan datastrategian. Mitä dataa yrityksellä on ja missä sitä voisi käyttää? Mikä on datan arvo ja mikä se voisi olla jossakin tietyssä käyttötarkoituksessa? Mitä muuta dataa voisi tarvita ja mistä sitä saisi? Onko tarvittava data avoimesti saatavilla vai pitääkö sitä hankkia tai kerätä joko omin voimin tai ostamalla?

 

Lukemani perusteella sanoisin, että useimmissa yrityksissä kannattaisi järjestää datatyöpajoja tai ideointipäiviä, joissa eri tiimien edustajat voisivat yhdessä pohtia edellämainittuja kysymyksiä. Arjen kiireessä tai näennäiskiireessä luovaa innovointia ei aina tapahdu. Jos ihmiset kokevat, että heidän pitää kehuskella pitkällä tekemättömien töiden listallaan vaikuttaakseen tärkeiltä, ei luova ja rauhallinen uuden ideointi nouse koskaan tärkeysjärjestyksessä korkealle.

 

Ajatusharjoituksia

 

Ideoin kirjan perusteella digitaalisen parturi-kampaamon liiketoimintamallin. Tässä ajatusmallissa kustannustehokkuudella ei ole niin väliä.

 

Hiusten laatu (paksuus, tuuheus) ja kasvojen muoto (kulmikas, pyöreä) vaikuttavat siihen, millainen hiustenleikkaus sopii ihmiselle. Hiusten värin sopivuuteen taas vaikuttavat ihon sävy ja silmien väri.  

Oletetaan, että parturi-kampaaja investoisi konenäköohjelmaan. Kun asiakas saapuu, kamera tallentaa asiakkaan kasvojen muodon ja hiusten laadun ja vertaa sitä tallennettuun aineistoon. Parturi-kampaaja leikkaa ja värjää asiakkaan hiukset ja käynnin lopuksi asiakas antaa numeroarvion. Numerolla hän ilmaisee tyytyväisyytensä leikkaukseen ja värjäykseen, kumpaankin erikseen.

Riittävän suuren asiakasmäärän käsiteltyään parturi-kampaaja pystyy tarkastelemaan tuloksia: ketkä asiakkaat ovat eniten tyytyväisiä käyntiinsä? Millainen malli heille leikattiin? Ovatko nämä tyytyväisimmät käyttäjät palanneet toistuvasti vai jäikö käynti kertaluonteiseksi? Pitkälle vietynä yrittäjä voisi erikoistua vaikkapa leikkaamaan kulmikaskasvoisille ja ohuthiuksisille asiakkaille kerrostettuja, vaaleasävyisiä polkkatukkamalleja, koska tämä asiakaskunta on toistuvasti antanut yrittäjälle 5/5 -tason palautetta. Oppiva konenäköohjelma taas voisi tunnistaa tyytyväisten asiakkaiden joukosta jotain sellaisia erityispiirteitä, jotka yhdistävät asiakkaita. Näin yrittäjä voisi kohdentaa markkinointia tarkkaan rajatulle segmentille.

Nappaan kirjasta mieleeni ainakin datastrategian tärkeyden, uusien liiketoimintamallien etsimisen ja kokeiluajattelun, jossa asioiden tutkiminen, kokeileminen ja epäonnistuminen on sallittua. Unohtamatta tietenkään roolituksen ja vastuunjaon tärkeyttä. 

Lue myös nämä:
Ville Kormilainen: Saiturin markkinointikirja
Ada Calhoun: Why We Can't Sleep
Jari Lindström: Syvään päähään

Megan Rapinoe: Yksi elämä

Kansi: WSOY.

Tämä on tasa-arvo-ongelman hieman vaikeasti hahmotettava puoli: kokemukseni mukaan meille naisurheilijoille maksetaan siitä, mitä olemme jo saavuttaneet, kun taas miehille maksetaan siitä, mihin he voivat tulevaisuudessa kyetä. Meidän täytyy osoittaa kykymme, miehille taas riittää se, että on lupaava. Kun sitten kykenemme oletettua parempaan, meiltä kysytään: "No, aiotko toistaa sen?" Meille maali pannaan aina kauas tulevaisuuteen.

HelMet-lukuhaasteessa eräs kohta on kirja, joka kertoo urheilijasta. Urheilu ei yleensä kiinnosta minua kovin paljon, joten kyselin kirjavinkkejä haasteen Facebook-ryhmäläisiltä. Sainkin hyviä vinkkejä, joiden perusteella lukuun valikoitui jalkapalloilija Megan Rapinoen omaelämäkerta Yksi elämä. Jopa minä olen kuullut Megan Rapinoen taidoista ja kannanotoista! Rapinoe pelaa parhaillaankin FIFA:n järjestämissä naisten maailmanmestaruuskisoissa.

Kirjan etukannessa on vain Rapinoen nimi, takakannessa esitellään myös kirjan varsinainen kirjoittaja Emma Brocknes. Itse teos on sujuvalukuinen, suorastaan helppo: kronologisesti etenevä tarina melko yksinkertaisella kielellä, jossa jalkapallosta kerrotaan sellaisella tasolla, että tällainen ei-jalkapalloilijakin ymmärtää. Kiinnostavaksi ja suorastaan painavaksi teos muodostuu, koska Rapinoen poliittinen aktivismi ja kannanotot ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolesta saavat paljon tilaa. Rapinoe myös haastaa lukijansa suoraan: mitä sinä aiot tehdä paremman maailman eteen tänään?

Valitsin aloitussitaatin kuvaamaan tunnetta, joka on minulle ja monelle tuntemalleni naiselle tuttu: naisena tuntuu välillä epäreilulta katsoa, kuinka miehiä suorastaan työnnetään takapuolesta eteenpäin, heille tarjoillaan mahdollisuuksia ja rahaa, mutta lahjakkaat ja osaavat naiset jäävät jonnekin ruohonjuuritasolle puurtamaan ilman kovinkaan kummoista korvausta. Tyypillinen vasta-argumentti tähän on, että "naisten pitää tehdä asia X" tai että "on yksilöstä kiinni miten menestyy", mutta Rapinoen kirjan kautta tulee hyvin selväksi, että aina kyse ei ole yksilön valinnoista vaan rakenteista. Yhdysvaltain naisten maajoukkue on menestynyt huomattavan paljon paremmin jalkapallon arvokisoissa kuin miesten joukkue, mutta naisten palkkiot ovat olleet suorastaan naurettavan paljon pienempiä kuin miehillä.

Rapinoella on monta tapaa pyrkiä ratkaisemaan tätä ongelmaa. Voi liittoutua, voi avata suunsa, voi argumentoida, voi pyrkiä tekemään parhaansa. Rapinoe muistuttaa myös, miten tärkeää on, että tukea saisi niiltä, joilla sama ongelma ei ole omakohtainen. Tässä hengessä hän on itse myös puhunut rasismia vastaan.

Kirjassa kuvattu urheilijoiden kaapistatulo ja yhteiskunnan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on myös antoisaa luettavaa. Rapinoen aktiiviselle peliuralle on osunut Donald Trumpin presidenttikausi ja, absurdia kyllä, Rapinoe joutui Trumpin henkilökohtaisen twiittailuhyökkäyksen kohteeksi. Mitähän tulevaisuuden historiantutkijat - jos sellaisia palavalla maapallolla kauaa enää on - mahtavat ajatella näistä korkeimman tason poliitikkojen somesodista?

 

Rapinoen suorasanaisuus, äänekkyys, asenne ja elämänilo piristi ainakin minua niin, että taidanpa ammentaa omaan keski-ikäiseen taviselämääni hieman räväkkyyttä ja energiaa tästä kirjasta. Ja kävin jopa YouTubessa katsomassa koosteita Megan Rapinoen komeimmista maaleista!

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Tero Valkonen tekee kirjassa tasaisen varmaa työtä. Suomennosta on miellyttävää lukea. Hyvä!

 

Lue myös nämä:
Tyler Hamilton - Daniel Coyle: Voittoja ja valheita
Debby Applegate: Madam
Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Kansi: Readme.

Huolella keitetty punaviinikastike on kastikkeiden aatelia, mutta kun lisäät siihen kuivattuja aromaattisia sieniä, on se jo kuninkuusluokkaa.

 

Ostin viime syksynä Helsingin kirjamessuilta Anu Braskin ja Sami Revon palkitun Sienihullu-sienikirjan. Olen aika ajoin etsinyt kirjasta reseptejä ja nyt elokuun alussa, kun paras sienisesonki on taas käynnistymässä, haluan esitellä kirjaa hieman enemmän.

 

Kirja palkittiin messuilla Vuoden keittokirjana. Sienihullu on käytössä osoittautunut erinomaiseksi ja avartavaksi opukseksi - suosittelen kaikkia sienten ystäviä pitämään kiirettä, että ehtii ostaa oman kappaleen hyllyynsä. Tästä kirjasta on iloa vuosikymmeniksi!

 

Confit-tattien resepti on niin yksinkertainen, että mieleeni hiipi epäilys, tohtiiko tatteja - lempisieniäni - edes käyttää näin simppeliin ohjeeseen. Mutta kyllä kannatti! 

 

 

Ohjeessa neuvotaan, ettei öljyä saa päästää liian kuumaksi, ja alleviivaan tätä neuvoa. Itse onnistuin kokeilussani kypsentämään confit-tatit kuivemmiksi kuin oli tarkoitus, mutta hyviä ne silti olivat. Kannattaa tarkkailla uunia ja tarvittaessa laskea lämpötilaa. Lopputulos oli joka tapauksessa ihanaa ja suorastaan ylellistä syötävää.

 

 

Kermaisen lampaankääpä-broilericurryn resepti oli oikea helmi. Viime syksynä sienisadot olivat hieman oikukkaita, mutta löysin ja keräsin melko paljon lampaankääpää. Omasta päästä keksityt lampaankääpäreseptit eivät aina ole onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla, joten hyvälle ohjeelle oli käyttöä. Kokkasin tätä ruokaa parillekin eri vieraskokoonpanolle sekä broileri- että tofuversiona ja kaikille maistui. Erinomainen ohje!

 

Lisäksi kirja sai minut pohtimaan, että olen tähän asti ollut yllättävän rajoittunut sienimaultani, läheskään kaikkia kirjassa mainittuja sieniä en ole kerännyt. Niinpä tämän kesän ensimmäisellä sienireissullani päätin poimia löytämäni kangasrouskut, joita aina en ole viitsinyt kerätä. Kangasrousku ei ihan ruokasienten parasta A-ryhmää ole, ihan ok kumminkin. 

Kuvasta näkee, että olen kerännyt sienet epäortodoksisesti ämpäriin - Anu Brask korostaa, että sienet pitää ehdottomasti poimia koriin! Täytyypä panna rottinkikori ostoslistalle, ainakin erilaisista toritapahtumista tai markkinoilta niitä saa.

 

Kotona lueskelin vielä Sienihullun kangasrouskuvinkkejä ja hoksasin tarkistaa, olisiko osa sienistä sittenkin sikurirouskuja. Testasin eri tuntomerkkejä ja niinpä vain olinkin poiminut myös sikurirouskua! Sienihullussa ylistetään kuivatun sikurirouskun lumovoima maasta taivaisiin, joten panin kuivurin pöhisemään. Määrä ei ole suuri, mutta tämä sopiikin pieninä määrinä mausteeksi eri ruokiin.

 

Kangasrouskuista tein pikkeliä ja mausteetkin löytyivät kotoa - kävin puutarhassa kaivamassa piparjuurta, joka on ruvennut kasvamaan siellä ihan itsekseen ja kotona kasvavasta chilistä sai kypsiä palkoja.

 

 

Viime syksynä tein suppilovahveroista pikkeliä, joka onnistui hyvin. Tällä kertaa säilöminen tuntui hieman sähellykseltä, mutta taidan pelastaa tilanteen syömällä nämä etikkarouskut kohtuullisen pian joko yksin tai hyvässä seurassa. Seuraavaa säilöntäkertaa varten taidan varautua kasvattamalla sopivan kokoisten lasipurkkien kokoelmaa ja suunnittelemalla hygieniatoimenpiteet huolellisesti etukäteen.

Jos pidät sienistä ja viestini ei vielä mennyt perille, sanotaan tämä ihan selkosuomeksi: MENE HETI OSTAMAAN SIENIHULLU-KIRJA! Et kadu.

Lue myös nämä:
Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja
Outi Pakkanen: Porosta parmesaaniin
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina

Kansi: John Nurmisen säätiö.

Ekebomin yksityinen karttahanke oli uskalias, sillä rannikoiden kartoitus katsottiin Venäjällä sotilaalliseksi toiminnaksi, joka oli luvallista vain Venäjän keisarikunnan laivastolle. Kaikki Suomenlahden rannikon tarkat merikartat oli määritelty salaisiksi. 

 

Marjo T. Nurmisen tietokirja Itämeren tarina - karttojen matkassa keskiajalta nykyaikaan on ilmestynyt vuonna 2020. Kustantaja John Nurmisen säätiö on keskittynyt Itämeren suojeluun. Tuhti ja näyttävä tietokirja on seissyt hyllyssäni jo jonkin aikaa - muistelen tilanneeni sen verkkokaupasta koronarajoitusten aikana.

 

Tällaisen kirjan lukeminen sujuu parhaiten, jos saa rauhassa keskittyä ja uppoutua kirjaan yhtäjaksoisesti pitkäksi aikaa kerrallaan. Valitettavasti ruuhkavuosilukijalla tällaisia pitkiä lukutuokioita on melko vähän, yleensä tulee luettua lyhyissä pätkissä ennen nukkumaanmenoa. Kesäloma-aikana onnistuin kuitenkin löytämään tarpeeksi hetkiä päästäkseni kirjan loppuun asti.

 

Itämeren tarina on populääri tietoteos parhaimmillaan. Marjo T. Nurmisen vankka tutkijatausta näkyy siinä, että kirja on perusteellisesti lähteytetty ja lähdeaineisto on ilahduttavan monipuolinen, vaikka - suomalaisittain ymmärrettävästi - Ruotsin valtakunnan historia painottuu. Lähdeaineistosta ei tehdä mitään liian tulkinnanvaraisia ja pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Värikkyyttä ei silti puutu, sillä historiallinen aineisto tarjoaa jo itsessään kiehtovia tarinoita ja upeaa silmänruokaa. Kuvitukseen on todella panostettu - karttoja, maalauksia, julisteita ja valokuvia ja on runsaasti, kirja on painettu laadukkaalle paperille ja teos on niin suurikokoinen, että karttoja voi tutkiskella mukavasti. 

 

John Nurmisen säätiön kontekstissa Itämeren tarinaa voi lukea ensisijaisesti luonnonsuojelun ja kulttuurihistorian kannalta, mutta vuonna 2023 reaalimaailma on siinä asennossa, että Itämeren sotilaallinen merkitys on väistämättä mielessä. Toki Itämeri on koko historiansa aikana ollut sodankäynnin näyttämö ja strateginen taistelukenttä. Mutta erityisesti nykyään, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomi liittyi Natoon ja EU miettii yhtä Venäjä-pakotteiden kiristämisestä, näyttäytyy Itämeri Venäjän reittinä länteen. Aivan kuten se on ollut sitä viimeistään Pietarin kaupungin perustamisesta asti.

 

Itämeren merkitys suomalaisille vaihtelee. Rannikkokaupunkien, kuten Turun, Helsingin tai Pietarsaaren asukkaille Itämeri on tärkeä elinkeinon, virkistyksen ja mielenmaiseman kohde. Purjehtijoille Itämeri on seikkailujen ja loman näyttämö. Saaristolaisille Itämeri on koko elämän kehys. Sisäsuomalaisille Itämeri näyttäytyy useimmiten ruotsinlaivan tai Tallinnan-laivan kannelta - useimmiten helppona ja vähän sameana väylänä lomamatkalle.  Itämeren tarina muistuttaa siitä, miten paljon koko suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta on rakentunut nimenomaan meren yli tulleille vaikutteille. Ruotsalaiset ja saksalaiset rakensivat vaikutusvaltaansa meren kautta, samoin Venäjä halusi Pietarin kautta tänne Pohjois-Euroopan keskeiselle merireitille.

Suosittelen lämpimästi Itämeren tarinan lukemista kaikille meren ja kulttuurihistorian ystäville. Ja jos sitä intensiivistä lukuaikaa ei tahdo löytyä, sopii näin näyttävä kirja mainiosti myös sieltä täältä selailtavaksi ja pala kerrallaan lueskeltavaksi.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Maarit Verronen: Varjonainen

Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup

Kansi: Simon & Schuster.

Some people think that caring about "silly" things like cooking or fashion is mutually exclusive with "serious" politics. But my mother and grandmother and their friends taught me that finding pleasure at home - whether in a family dinner or a book club or a backyard barbecue - can give us the strength to go out into the world and do incredible things.

Etsiskelin tietoja Yhdysvaltain etelävaltioista ja törmäsin näyttelijä-tuottaja Reese Witherspoonin kirjaan Whiskey in a Teacup. Witherspoon kuuluu nykyään Hollywoodin menestyneimpiin ja rikkaimpiin näyttelijöihin - hän taitaa olla melkoinen henkilöbrändäämisen kultasormi, jota pidetään sympaattisena naapurintyttönä, vaikka rahaa on kuin roskaa. 

Kirjan ääressä heittäydyin itsekin kritiikittömän fanin rooliin, vaikka tätä kirjaa voisi myös ruotia tarkasti ja ehkä ilkeästikin. Tyylilajiltaan tämä on mielestäni "kahvipöytäkirja", eli tässä on panostettu kauniisiin valokuviin ja tätä sopii selailla ja lueskella sieltä täältä. Mitään Yhdysvaltojen historian tai maantieteen oppituntia kirja ei tarjoile ja yhteiskunnallisuus enimmäkseen loistaa poissaolollaan. Pääpaino on yksilö- ja perhetasolla, ja varsinkin kuvien kautta selväksi tulee, että kirja on samastuttavin varakkaan keskiluokan edustajille, jotka pystyvät vaikkapa sisustamaan, edustamaan ja seurustelemaan ilman rahahuolia. 

 

Kirjassa Witherspoon kertoo omista kokemuksistaan ja perheensä kokemuksista Tennesseen osavaltion pääkaupungissa Nashvillessa. Muutettuaan Kaliforniaan näyttelemisen perässä hän alkoi nähdä kirkkaammin, mitä "etelävaltiolaisuus" tarkoittaa ja tässä kirjassa hän jakaa kokemuksia ja neuvoja ruoanlaitosta, vieraanvaraisuudesta, ystävyydestä, perheyhteyden rakentamisesta.

Mitä etelävaltiolaisuus Witherspoonin mielestä on? Toisten huomioon ottamista, perheyhteyden ja sukusiteiden vaalimista, vieraanvaraisuutta, siistiä ja tyylikästä pukeutumista, huoliteltua kampausta ja meikkiä, hyviä käytöstapoja, omaperäistä murretta. Etelävaltiolaisuus on jotain, mistä ihmiset ovat ylpeitä.

Pidän itse yhteisöllisyyttä suuressa arvossa ja kirjassa kuvattu tapa rakentaa sosiaalisia yhteisöjä tuntui sekä tutulta että osin saavuttamattomalta. Suomessa arkipäivän yhteisöllisyys ei tunnu aina olevan niin tavoitteellista ja arvostettua kuin kirjan kuvaamassa ympäristössä. Tykkäsin myös Witherspoonin jakamista käytösneuvoista - usein käytösoppaat kuulostavat jotenkin happamilta, mutta Witherspoon onnistuu kuulostamaan raikkaalta. Tai kenties pitää kiittää kirjan haamukirjoittajaa  - jälkisanoissa kiitetään Ada Calhounia, jonka teokseen Why We Can't Sleep tykästyin lujaa.

Ruokakirjojen onnistumista voi mitata sillä, tuleeko lukiessa nälkä. Witherspoonin reseptien ja kirjan upeiden kuvien ääressä todella alkoi kuola valua, mutta ainakaan vielä en kokeillut yhtään reseptiä. Kesäinen Dorothean maissisalaatti, jossa yhdistetään tuoretta maissia ja kirsikkatomaatteja, kuulostaa erityisen houkuttevalta. Mutta mahtaako ihan pellolta poimittua maissia Suomessa kovin helposti saada, Dorothea kun korostaa, että maissi pitäisi valmistaa mahdollisimman tuoreena? No, ehkä voisin joskus oikaista ja käyttää vaikka säilykemaissia ohjeeseen.

Innostuin kirjan myötä hakemaan lisätietoa Witherspoonista enemmänkin ja nostan hattua erityisesti Hello Sunshine -tuotantoyhtiön perustamisesta. Yhtiön tavoitteena on kertoa naisten tarinoita naisnäkökulmasta. Menestystä on tullut. Lisäksi Witherspoonin tähdittämä The Morning Show -tv-sarja kuulostaa varsin houkuttelevalta, katsotaan jos etsiytyisin maksullisten suoratoistopalvelujen pariin tämän perässä.

Whiskey in a Teacup on näyttävä kirja, joka sopisi hyvin myös omaan hyllyyn plarailtavaksi ja reseptien tutkimiseen. Toisaalta, ehkä kirjastolainan lukeminen riittää - kerta-annoksena tästä jää suloinen maku suuhun, aivan kuin hyvästä jälkiruoasta.

 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Ada Calhoun: Why We Can't Sleep
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

George Orwell: 1984

Kansi: Basam Books.

Winston painoi Julian rintaansa vasten ja huomasikin suutelevansa eläviä, lämpöisiä kasvoja. Heidän huuliaan erotti kuitenkin jokin puuterimainen aine. Kummankin kasvot olivat paksun laastipölykerroksen peitossa.

 

HelMet-lukuhaasteen eräs kohta on scifin lukeminen ja päätin ratkaista tilanteen klassikolla. George Orwellin 1984 on hiljakkoin suomennettu uudestaan. Muistelen lukeneeni tämän nuorena, mutta sittemmin kirja on mielessäni mennyt sekaisen toisen scifiklassikon, Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kanssa. Kävin muutama vuosi sitten Svenska Teaternissa katsomassa 1984-teatterisovituksen ja hieman vajavaisen ruotsini vuoksi en meinannut oikein pysyä kärryillä. Lisäksi tajusin esityksen aikana, että olin odottanut näkeväni Uljaan uuden maailman juonenkäänteitä näyttämöllä.

George Orwelliin viitataan 2020-luvun nettikeskusteluissa todella usein, joten voisi sanoa, että 1984 on ajankohtainen kirja. Kirjan lukemisen perusteella tuntuu kuitenkin, että harva nettikommentaattori on tuskin itse lukenut teosta. Pikemminkin Orwellin luomat käsitteet ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä. Kanadalaismedia Canada's National Observer julkaisi viime vuonna artikkelin George Orwell doesn’t belong to conservatives, jossa käsitellään sitä, miksi juuri konservatiivit syyttelevät mielellään muita "ajatuspoliiseina" toimimisesta ja miksi Orwell itse ei suinkaan ollut konservatiivi. 

Itse kirja oli lievä pettymys: sen rytmi oli turhan hidas ja laahaava eikä kunnon jännitettä oikein päässyt syntymään. Petyin myös kirjan turhan perinteiseen male gaze -asetelmaan: vaikka päähenkilö Winston on nuhruinen ja elämäänsä pettynyt keski-ikäinen, jopa masentavassa dystopiaympäristössä tärkein hänen kohtaamansa nainen on nuori ja himokas tyttö, jonka keskeinen päämäärä on päästä rakastelemaan Winstonin kanssa. 

Sen tunnustan, että kirjan tapahtumat kyllä muistuttavat nykyajasta. Winstonin työnä on historian uudelleenkirjoittaminen: hän sensuroi ohjeiden mukaan menneisyyden uutisia ja julkaisee uusia, mahdollisimman autenttisen oloisia "uutisia". Kansa on alistettu mahtipontisen sotilaspropagandan avulla ja kansan tuki hallitsevalle diktatuurille vaikuttaa vankkumattomalta. Toisinajattelijoita jäljitetään, vainotaan ja kidutetaan.

Kallistun siis sen puoleen, että tämä klassikko kannattaa lukea yleissivistyksen vuoksi, mutta jos etsii vetävää kaunokirjallista elämystä, siihen tarkoitukseen kannattaa valita jotain muuta.

Käännöksestä

Suomentaja Jussi Tuomas Kivi oli minulle ennalta tuntematon nimi. Lähestyin suomennosta varovaisesti ja hieman epäluuloisesti. Ilahduin siitä, että kirjasta puuttuivat kömpelöt anglismit ja kirja oli pääsääntöisesti sujuvana soljuvaa suomea. Yksi "delete" pomppasi tekstin joukosta silmään - olisiko jäänyt editorilta huomaamatta, kyseessä lienee ollut suomentajan tekstinmuokkausvaiheesta? 

Jotenkin mekaaniselta Kiven suomi kuitenkin maistui - siinä ei ollut samanlaista luontevuutta kuin vanhoilla mestarikääntäjillä. Kenties mekaanisuus syntyi siitä, että päähenkilön nimi toistui vähän väliä ja tämä ongelmaa mennee Orwellin piikkiin. Kirja etenee "Winston sanoi", "Winston käveli" -tyyppisillä ilmaisuilla ja tämä lisää edellä mainitsemaani laahaavuutta.

 

Lue myös nämä:
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelma Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia lähti mukaani kierrätyskirjojen pinosta. Anna-lehdessä ilmestyneiden kolumneiden kokoelma on ilmestynyt vuonna 2012, lukemani kolmas painos julkaistiin seuraavan vuoden puolella. Teräväkynäiseltä Härköseltä on julkaistu useita muitakin kolumnikokoelmia.

 

Olen lukenut vuosien varrella sekä Härkösen kirjoja että kolumneja tasaiseen tahtiin. Tähän asti hän on aina tuntunut hieman minua vanhemman sukupolven edustajalta, mutta oma keski-ikäistymiseni tekee sen, että kirjailijan hahmo alkaa tuntua kuin vain pikkuisen vanhemmalta isosiskolta. Laskevan neitsyen aiheet liikkuvat tukevasti perheellisen rouvaihmisen elämässä, joten samastumispintaa riitti. 

Kolumni on näennäisen helppo, mutta oikeasti vaikea laji. Tämän huomaa siitä, että vain harvasta hyvästäkään kirjailijasta tulee kestokolumnisteja. Aika monelta tuntuu pajatso tyhjenevän jo muutaman tekstin jälkeen. Härkönen on kyennyt jo kymmenien vuosien tykittämään nasakoita kolumneja useammankin lehden palstoilla. Hänen ominaispiirteensä on maalaisjärki, tai ainakin tämä sanaa tulee lähimpänä mieleen kun yritin hänen tyyliään määritellä. Että ei kaiken maailman kotkotuksiin kannata lähteä mukaan ja välillä on parasta lasauttaa asiat suoraan. Voisin luonnehtia myös, että Härkösellä on erinomainen bullshit-tutka. Härkösen kolumnien lukeminen on kuin viettäisi antaumuksellista tilitystuokiota hyvän ystävättären kanssa, sellaista missä haukutaan puoli maailmaa, koska itse tiedetään ja osataan asiat niin paljon paremmin.

Koska Laskeva neitsyt on yli kymmenen vuotta vanha kirja, sen aihepiiri tuntui virkistävältä, sillä siitä puuttuivat tyystin monet nykyhetkeä dominoivat keskustelunaiheet. Yksikään kolumni ei käsitellyt esimerkiksi kuntosalilla käymistä, ilmastoahdistusta, intersektionaalista feminismiä, oikeistopopulistien rasistista öyhötystä, maahanmuuttoa tai autoilun kustannuksia. Sen sijaan kolumnit heijastelivat elämänpiiriä, jossa on tavallista tavata ystäviä vaikka ravintolassa alkoholia juoden tai kotibileissä tai matkustella seuramatkoilla Euroopassa. Mainiota!

Laskevan neitsyen innoittamana kävin läpi kirjahyllyäni ja löysin kuin löysinkin Kauhun tasapainon ja muita kirjoituksia. Tämä on Härkösen ensimmäinen kolumnikokoelma, julkaistu vuonna 1999. Kirjan tekstit on julkaistu alun perin Image-lehdessä. Tämä on niitä kirjoja, jotka ovat kulkeneet mukanani uskollisesti muuttolaatikoista vuodesta toiseen. En saa päähäni olenko ostanut kirjan itse vai olisinko saanut sen joululahjaksi. Ilmestymisaikanaan kirjan tekstit ja oma arkeni ovat olleet aika kaukana toisistaan, mutta huomaan että tästä kirjasta on jäänyt mieleeni eräs lause, joka nousee mieleeni toistuvasti kosmetiikkahyllyjen äärellä: Johan sen sanoo järkikin että naamaan ja perseeseen pannaan eri voiteet.

 

90-luvun lehdenlukijoilla on ollut selvästi parempi keskittymiskyky kuin nykyään, sillä Kauhun tasapainon tekstit ovat huomattavasti pidempiä kuin Laskevan neitsyen. Ehkäpä voisin jossain vaiheessa lueskellä näitä kokoelmia lisääkin, tuorein on vuonna 2018 ilmestynyt Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Kiittelen vielä Otavan graafista suunnittelua: kapeat, korkeat ja värikkäät kirjat ovat kivan näköisiä ja tuntuisia ja ulkomuodoltaan erottuvia.

 

Otavan sivujen mukaan Härköseltä on ilmestymässä ihan pian uusi romaani, Huomenna hän ei tule. Viikonloppuna Härkönen esiintyi myös Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen sivuilla kokkaamassa jauhelihapannukakkua. Minusta jo tämä reseptivalinta on ihana esimerkki Härkösen kyvystä seistä omien mielipiteittensä takana - palstalla on nähty ties minkälaista fine diningia, joten arkinen ja simppeli, mutta silti erinomaisen herkullinen jauhelihapannukakku lisukesalaatin kera on suorastaan raikas valinta. Kenties valintaa voisi pitää suorastaan provokatiivisena, sisältäähän resepti niin eläinperäisiä aineksia kuin ihan vehnäjauhoakin, jota moni karttaa nykyään viimeiseen asti.

 

Lue myös nämä:
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Arja Mäkinen: Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea
Mirja Tervo: Huimaavat korot

Arto Paasilinna: Ukkosenjumalan Poika

Rutja huomautti, että hänen tietojensa mukaan suomalaisia oli vain runsaat neljä miljoonaa. Mistä Keltajuuri aikoi hankkia puuttuvat kolmekymmentä miljoonaa suomalaista vastaanottamaan mainossanomaa?

Keltajuuri meni hetkeksi hämilleen. Sitten hän selitti, että suomalaiset eivät usko yhdellä sanomisella yhtään mitään, niille pitää toistaa mainossanomaa alituiseen. 35 miljoonaa on vain mittayksikkö, se tarkoittaa mainossanoman vastaanottokertoja eikä väkilukua.

Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan Poika päätyi luettavaksi samalla lailla kuin Hirtettyjen kettujen metsä ja Suloinen myrkynkeittäjä: löysin sen ilmaiskirjojen laatikosta. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1984, eli vuotta Hirtettyjen kettujen metsää myöhemmin. Ukkosenjumalan Poika ei taida olla ihan kovimmassa kärjessä Paasilinnan tuotannossa, mutta se on tasaisen varma tuotos kirjailijan kultakaudelta.

Kirjassa suomalaiset muinaisjumalat päättävät käännyttää suomalaiset vanhan uskon kannattajiksi ja lähettävät maan päälle Rutjan, Ukko Ylijumalan pojan. Rutja vaihtaa hahmoa rauhallisen uusmaalaisen antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen kanssa. Rutja kerää ympärilleen vaikutusvaltaisia ja uusvanhasta uskonnosta innostuvia hahmoja ja aloittaa käännytystyön.

Kirjan ainekset alkavat olla tutun tuntuisia, mikä ei kuitenkaan vähennä lukemisen mielekkyyttä. Paasilinnan vahvuutta tekisi mieli sanoa "lukijan voimaannuttamiseksi", paitsi että inhoan voimaannuttaa-sanaa. Yhtä kaikki, hänen päähenkilönsä vaikuttaa olevan mahdottoman tehtävän ja monenlaisten vastoinkäymisten edessä, mutta sumplii asiat niin soljuen ja taitavasti, että lopulta kaikki loksahtelee kohdalleen. Perinteisesti tarinan jännite syntyy siitä, että päähenkilö kohtaa vaikeuksia, joten Paasilinnaa voi pitää harvinaisena onnistujana: jännite toimii ja juoni kulkee, vaikka ongelmanratkaisu vaikuttaa olevan päähenkilölle suorastaan naurettavan helppoa ja menestystä satelee joka suunnasta.

Toinen saavutus on se, että kirjan viihdeainekset ovat monin tavoin kirjoitusajankohdan ajankohtaisiin ilmiöiden sidottuja, mutta ne eivät enimmäkseen tunnu vanhentuneilta. Pian neljäkymmenvuotiaalta kirjalta tämä on hieno saavutus. Paasilinnan valtava suosio Ranskassa ei myöskään ihmetytä, koska jotenkin hänen tyylinsä tässäkin kirjassa on yhtä aikaa eleetöntä mutta värikästä. Hahmot ja tapahtumat ovat varmasti samastuttavia monenlaisissa kulttuuriympäristöissä.

Toimittajanakin pitkän uran tehnyt Paasilinna sijoittaa sivuhenkilöiksi mm. viinaanmenevän freelancer-toimittajan, rahaa takovan mainosalan johtajan, veronkierron ja korruption kikat hallitsevan verotarkastajan sekä pimeitä töitä tekevät rakennusmiehet, jotka kuitenkin ovat vakaumuksellisia kommunisteja. Naisten kuvaaminen ei ole aivan yhtä hyvin kestänyt ajan hammasta, erinäisiltä seksuaalivitseiltä on jo pohja pudonnut, mutta toki näitäkin aineksia voi lukea kehystämällä ne aikakauden ilmapiiriin.

Helsingin kuvaaminen oli myös samaan aikaan nostalgista ja tunnistettavaa. Kirjan hahmot liikuskelevat kaupungissa käydessään enimmäkseen Kampin ja Punavuoren alueella, välillä oleskellaan rauhallisessa kyläympäristössä Sampsan kartanossa.

Kirjan lukeminen elvyttää kuten hyvä huumori parhaimmillaan: että ei kaikkia maailman murheita tarvitse niin hirveän vakavasti ottaa, ja kyllä hankaluuksistakin voi selvitä kun on vähän pilkettä silmäkulmassa. 

Näytelmät.fi -sivusto kertoo, että dramaturgi Jorma Kairimo muokkasi Ukkosenjumalan Pojan näytelmäksi vuonna 1998 ja teos vaikuttaa olleen melko tiuhaan ainakin kesäteatterien ohjelmistossa. Kesäteatterin lavalla tämä tarina varmasti toimii, pitääpä mennä katsomaan, jos tilaisuus tulee!

Lue myös nämä:
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Arto Paasilinna: Suloinen myrkynkeittäjä
M.A. Jeskanen: Perkele - myytillisiä tarinoita

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

Automatkojen lastenkirjana on viime viikkoina ollut Astrid Lindgrenin klassikko Ronja, ryövärintytär. Luin itse lapsena tämän monen monta kertaa ja lukiolaisena jopa ostin tämän ruotsinkielisenä omaan hyllyyn. Voisinkin kerrata pitkästä aikaa ruotsin taitojani Ronjan parissa. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1981 ja Tuula Taanilan suomennos ilmestyi samana vuonna. Myös äänikirja on tehty suht nopeasti: Ritva Vepsän lukema äänikirja on tallennettu vuonna 1988. 80-luvun äänityslaatu kuului cd-versiossa lievänä kaikuisuutena, mutta eläytymisestä ja luennan laadusta annan Vepsälle täyden kympin.

 

Ronja, ryövärintytär on aivan mahtava kirja ja upposi nykylapsiinkin täysillä. Minulla on pitkähkö aika siitä, kun olen viimeksi Ronjan maailmaan sukeltanut ja niinpä kuuntelinkin tarinaa hieman analyyttisemmin kuin ennen, vaikka osaankin Ronjan tarinan lähes ulkoa ja eläydyin kirjaan lähes yhtä intensiivisesti kuin lapsena. 

 

Seuraavaksi pohdin kirjan sanomaa tavalla, jossa oletan lukijan jo tuntevan Ronjan perusjuonen. Siis spoilerivaroitus! Tässä tekstissä kuvataan kirjan keskeisiä käänteitä. 

 

Mitkä kaikki ominaisuudet tekevät Ronja, ryövärintyttärestä niin hyvän kirjan?

 

Lindgren luottaa lukijaan ja menee suoraan asiaan

 

Ensimmäisenä mainitsen sen, että kirjasta puuttuu kaikenlainen turha infodumppaus. Taustoitusta ja selittämistä on suorastaan hämmästyttävän vähän. Kirjan miljööstä tulee mielikuva ruotsalaisesta esiteollisesta historiasta fantasiamausteilla. Mutta eihän koko kirjassa edes mainita Ruotsia, vaikka sekä luontokuvaukset että vuodenaikojen vaihtelut ovat skandinaavisia. Ainoa viite, jolla ajankohtaa voi määrittää, ovat voudin nihdit, joita rosvojoukot väistelevät. Sekä vouteja että nihtejä esiintyi ruotsalaisessa hallintomallissa niin pitkään, ettei tarkkaa ajankohtaa voi määrittää. Koska kirjassa kuitenkin kuvataan voudin nihtien yleistymistä, voisi arvella Ronjan sijoittuvan aikaan, jolloin väestönkasvun ansiosta myös haja-asutusalueilla alkoi syntyä enemmän hallintorakenteita. 

 

Lukija/kuuntelija pudotetaan suoraan keskelle Matiaksenlinnan elämää ja myös fantasia-ainekset, kuten ajattarat ja männiäiset, tulevat tarinaan ilman sen kummempaa selittelyä. Kirja on jokseenkin täydellinen taidonnäyte kirjoittamisen perusohjeesta: näytä, älä selitä. Lapsena humpsahdin suoraan Ronjan maailmaan ja eläydyin täysillä tapahtumiin ja tismalleen sama toteutui nytkin. Ronja, ryövärintyttären miljöö on eheä, elävä, kokonainen ja uskottava - vaikka lukija ei tiedä edes sitä, missä se sijaitsee.

 

Murrosiän ja itsenäistymisen kuvaus ilman alleviivaamista

 

Kypsälle keski-ikäiselle Ronjan kasvutarina kertoo murrosiän alkamisesta - siitä, miten lapsi alkaa irtautua kodin ja vanhempien vaikutuspiiristä. Ronja ja Birk alkavat kutsua toisiaan sisareksi ja veljeksi ja muuttavat kesäksi Karhuluolaan. Aikuisten ennakkoluulot näkyvät kohtauksessa, jossa Birkin äiti Undis pyhähtää tälle henkiselle sisarussuhteelle ja tokaisee, että kyllä sen tietää mitä siitä seuraa. Muistan, että lapsena tämä ilkeily tuntui järkyttävän epäreilulta. Lapsilukijalle tai -kuulijalle Ronjan ja Birkin sisaruuden kokemus on hieno ja arvokas viesti ystävyydestä ja toisen tärkeyden tunnustamisesta. Myös aikuisen korviin suhde näyttää, tuntuu ja kuulostaa ystävyydeltä. Mahdolliset ihastumisen tunteet eivät ole tämän kirjan asia - ne voivat odottaa Ronjaa ja Birkiä ehkä joskus tulevaisuudessa, joka on rajattu kirjan tapahtuma-ajan ulkopuolelle.

 

Tyttöpäähenkilö ilman epätasa-arvon ongelmia

 

Lapsena Ronja-tytön sankaruus tuntui itsestään selvältä. Nyt aikuisena kirja oli oikein balsamia haavoihin sen vuoksi, että Ronjan tyttöys ei ole kirjassa minkäänlainen ongelma kenellekään. Feministinä pidän tärkeänä lukea ja tunnistaa tarinoita, joissa käydään läpi vaikka sitä, millaisia esteitä monet yhteiskunnalliset rakenteet aiheuttavat tyttöjen kasvulle ja kehitykselle. Ronja, ryövärintytär on kuitenkin suunnattoman virkistävä sen vuoksi, että kukaan ei lyttää tai latista Ronjaa, vaikka hän elää tyttönä erittäin miehisessä ympäristössä. Häntä arvostetaan. Hän voi vapaasti lähteä seikkailemaan metsään. Kukaan ei esimerkiksi väitä, että Ronjasta ei voisi tulla rosvopäällikköä koska hän on tyttö.

 

Taidanpa ottaa tästä vinkistä vaarin: joskus on parempi parantaa naisten asemaa sillä, että keskittyy siihen, miten hyvin asiat voisivat olla. Näin rohkaisevia esimerkkejä löytyy elävästä elämästäkin. En aio sulkea silmiäni ongelmilta, mutta kyllä Lindgren on tehnyt nerokasta työtä luodessaan näin vakuuttavan mielikuvan maailmasta, jossa tytöllä on täysi vapaus ja ympäristön tuki puolellaan.

 

Turvallinen ja rakastava isähahmo

 

Ronjan isä Matias on aivan täydellinen kirjallinen isä: hän rakastaa Ronjaa kaikesta sydämestään ja näyttää ja kertoo sen. Ylipäätään hän näyttää tunteitaan niin räiskyvästi, että sulkeutunut ja jäyhä pohjoismainen miehen malli saa kyytiä. Samaan aikaan Matias on kuitenkin kiistaton johtajahahmo: hän on ryöväriruhtinas, joka voittaa kilpailijansa Borkankin kaksinkamppailussa. 

On ehkä vähän epäreilua hehkuttaa Matiasta, koska onhan Ronjan äiti Loviisakin mahtava äiti: hän osaa sekä antaa tyttärelleen tilaa että ennakoida tämän tarpeita ja antaa tukea ja lohtua.

 

Juoni kulkee kuin juna

Kirjan juonessa ei ole mitään tyhjäkäyntiä vaan tarina etenee todella vetävästi. Tämä on niitä kirjoja, joiden päätyttyä tekee mieli aloittaa heti alusta uudelleen, että pääsisi takaisin tarinan maailmaan. Rohkenen iloita myös siitä, että kukaan ei ole kirjoittanut Ronjalle väkinäistä jatko-osaa. Jälkikasvu kyseli äänikirjan päätyttyä, että onko tälle jatkoa, mutta selitin että ei ole. Jospa ei hetkeen tulisikaan, luulisi että Astrid Lindgrenin oikeudenomistajille virtaa massia ihan uusintapainosten kauttakin tarpeeksi.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Tuula Taanila on tehnyt erinomaista työtä - varsinkin kun huomioi, että suomennos on ilmestynyt samana vuonna kuin alkuteos. Aina välillä huokailen, että vanhat suomennokset tuppaavat olemaan parempia kuin uudet, mutta ehkä tämä on ajatusharha. Paljon julkaistaan todella kovatasoisia uusia suomennoksia, ja ehkä ne 80-luvun tusinakirjat ovat sellaisia, joita ei juuri tule enää luettua, toisin kuin tällaisia klassikoita.

Lue myös nämä:
Katsaus lasten äänikirjoihin
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Swanin sisarusten teoksia lukemassa: Anni Swanin Iris rukka ja Saimi Järnefeltin suomentama Rajuilma