Joyce Carol Oates: Blondi

Kansi: Otava.

Tosielämään ei kuitenkaan voinut soveltaa draaman lakeja. Äärimmilleen kiihtyneessä tilassa ihmiset sanoivat toisilleen kauheita asioita, jotka eivät olleet totta ja joita ei ollut tarkoitettu todeksi - ne olivat vain loukattujen tunteiden, hämmennyksen ja pelon ilmauksia; ohimeneviä tunteita, eivät ehdottomia totuuksia.

Löysin Joyce Carol Oatesin kovakantisen Blondin ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä. Olen niin vanha, että muistan, kun Blondi ilmestyi suomeksi vuonna 2001. Muistan myös oman närkästyneen paheksuntani: mikäs se tämä tämmöinen Marilyn Monroe -romaani on, joka ei ole kuitenkaan oikea elämäkerta! Muisto tuntuu nyt jopa huvittavalta, koska biofiktio on nykyään äärimmäisen suosittu kirjallisuuden laji. 

Olen siis onnistunut tähän asti välttymään niin Blondin kuin Joyce Carol Oatesin muunkin tuotannon lukemiselta. Moni muu on ollut minua fiksumpi ja tarttunut Blondiin tai muihin Oatesin kirjoihin paljon aiemmin. Blondista ovat bloganneet mm. Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi ja Luetut, lukemattomat. Vaan onneksi hyppäsin Blondin kelkkaan nyt, sillä se vei mukanaan kuin hyökyaalto. Kirja on häkellyttävän hieno taiteellinen voimannäyte.

Yli 900-sivuinen Blondi on sellainen runsaudensarvi, että ensimmäisen sadan sivun jälkeen minun piti ryhtyä googlaamaan lisätietoa kirjailija Joyce Carol Oatesista. Ällistyin. Vaikka mieleeni on jäänyt, että Oatesilta on julkaistu useita teoksia, on hänen bibliografiansa käsittämättömän laaja. Kahdeksankymppinen Oates ryhtyi julkaisemaan kirjoja 1960-luvulla ja häneltä on ilmestynyt parisataa teosta. Huhhuh!

 

Biofiktio-sanaa ei vielä tunnettu 2000-luvun alussa, jolloin olen silmäillyt kirjan kantta kirjastossa kulmat kurtussa. Kotimaisten kielten keskus nosti sanan kuukauden sanaksi viime lokakuussa ja määrittelee termin näin: Biofiktiossa päähenkilönä on oikea, historiallinen hahmo, mutta tarkoituksena ei ole kuvata hänen vaiheitaan täysin totuudenmukaisesti niin kuin elämäkerrassa. Keskeisempää on tarjota päähenkilön elämään kiinnostava näkökulma, jolloin rohkeatkin tulkinnat ovat mahdollisia.

 

Kenties laji on nykyään suosittu siksi, että internet pursuaa tietoa historiallisista henkilöistä ja ainakin yksinkertaisten asioiden kohdalla on helppo lähteä tarkistamaan faktoja? Oliko Marilyn Monroen ensimmäinen aviomies Bucky vai Jimmy? Millä kaikilla kirjoitusasuilla Marilyn Monroen alkuperäinen nimi esiintyy eri lähteissä? Kuka oli valokuvaaja, joka kuvasi nuorta Normaa mainoksiin ja kalentereihin? Itse uppouduin Blondin ansiosta plaraamaan internetiä pitkiksi ajoiksi. Opin muun muassa sen, että Marilynillä on elossa oleva sisar, yli 100-vuotias Berniece Baker Miracle. Ja että Marilynin tuntemattomaksi jääneeksi isäksi on jäljitetty ihan varteenotettava vaihtoehto, muuan herra Gifford.

 

Oates luo Blondissa kokonaisen universumin täynnä yksityiskohtia. Hän leikittelee kielellä - vaihtaa kertojanääniä, kuvaa erilaisia lintuja ja kasveja, kertoo osan tarinasta runoina, päiväkirjamerkintöinä tai tajunnanvirtana. Blondi on yhtä ambivalentti kuin Marilyn Monroen myytti. Kirja etenee kronologisesti, mutta näyttää menneisyyden ja tulevaisuuden yhtä aikaa. Se kertoo historiallisista tapahtumista lähes reportaasimaisen tarkasti, mutta on kiistattoman fiktiivinen. Se on paksu kuin mikä, mutta silti nopealukuinen. Se on hyvä mutta ahdistava. Se kertoo kauneudesta, mutta on pelottava kuin kauhutarina. Se kuvaa arkisia asioita, mutta luo pahaenteisen virtauksen pinnan alle.

 

Mitä Joyce Carol Oates sitten haluaa Marilyn Monroesta kertoa? 

 

Itse luin kirjaa näin: Oates haluaa näyttää, että "Marilyn Monroe" oli läpeensä keinotekoinen tuote, joka oli olemassa lähinnä elokuvafilmillä ja valokuvissa. Nimi oli keksitty, vaaleus oli keinotekoista, elokuvaroolit useinkin tiukan tuotteistuksen läpi puserrettuja. Luottomeikkaaja Whitey loihti Norma Jeanelle Marilynille kasvot ja näyttelijä itse puki "Marilynin" roolin päälleen kuin vaatteet. Mutta vaikka "Marilyn Monroe" on keinotekoinen hahmo, hän on silti samaan aikaan totta, koska yleisö rakastaa häntä. Ja on jatkanut rakastamistaan ja ihailuaan kymmeniä vuosia Marilynin kuoleman jälkeenkin.

 

Mutta Oatesin Norma Jeane ihmisenä oli hyvin todellinen. Hän eli elämänsä vahvojen tunteiden vallassa, rakkautta ja hyväksyntää hakien. Hän halusi tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin. Hän kaipasi isäänsä ja rakasti äitiään. Hän haaveili lapsista.

 

Oates kertoo Hollywoodista ruman tarinan, sen saman, joka räjähti yleisön silmillä paljon kirjan ilmestymisen jälkeen, vuonna 2017 #metoo-paljastusten myötä. #Metoo:n myötä elokuvatuottaja Harvey Weinstein päätyi vankilaan seksuaalirikosten myötä. Blondissa Norma Jeane joutuu jatkuvasti miesten seksuaalisen ahdistelun, hyväksikäytön ja raiskauksen uhriksi. Mutta kukaan ei vedä 1940- tai 1950-luvun elokuvatuottajien nimiä lokaan vaan seksuaalinen hyväksikäyttö on läpikotaisin kirjassa kuvatun elokuvateollisuuden rakenteissa. Ei ole mitään huonoa tuuria tai ikävää sattumusta, että Norma Jeanea ahdistellaan. Oatesin kuvaamassa maailmassa koko Hollywood on rakennettu sen varaan, että vaikutusvaltaiset miehet rakentavat nuorista naisista rahaa takovia tähtituotteita ja samaan aikaan käyttävät näitä naisia seksuaalisesti hyväkseen. 

 

Seksuaalinen hyväksikäyttö on sitä kaksinaismoralistisempaa, että elokuvia tehdään tiukan sensuurikoneiston valvonnassa. Saako alushousuja näyttää? Kuultaako vartalo lakanan alta? Onko naiselle paremmin sopiva rooli olla vaimo ja äiti, ei lapseton ja naimaton näyttelijä?

Oatesin Norma Jeane saa menestyselokuvistaan huonojen sopimusehtojen vuoksi surkean vähän rahaa. Hän on kuin alustatalouden ruokalähetti - menestysbisnes on kokonaisuutena miljardien arvoinen, mutta tekijä itse on kuin polkupyöräilevä paperiton turvapaikanhakija, jolle jää käteen joitakin pennosia.

 

Olen viime vuosina tullut kyllästetyksi voimaantuneiden, itsenäisten naisten tarinoilla, sellaisilla joissa nainen itsenäisesti tekee yksilöllisiä valintoja ja pitkään pohjustettuja päätöksiä. Tämä ajatusmaailma loistaa Blondissa poissaolollaan. Marilyn on kirjassa hyväksikäytetty uhri, jota riepotellaan sinne ja tänne. Monessa kohtauksessa hän on kuin tahdoton räsynukke, joka vain ajautuu sinne minne sanotaan. Tämäkin on kyllä loogista Oatesin luomassa kokonaisuniversumissa. Jos lasta laiminlyödään, hyväksikäytetään ja pallotellaan paikasta toiseen, miten ihmeessä hänelle voisi kehittyä vahva omanarvontunto ja kykyä puolustaa itseään?

Niinpä ne hetket loistavat, jolloin Oates antaa Norma Jeanen itse tehdä valinnan. Usein nämä valinnat ovat huonoja, surullisia ja kamalia. Mutta ne ovat omia.

 

Kiinnitin huomiota myös kirjassa kuvattuihin lintuihin. Alkupuolella on merkittävä kohtaus, joka sijoittuu täytettyjen lintujen kokoelmahuoneeseen. Lopun dramaattiseen käänteeseen kytkeytyy petolintujen metsästys. Lintu on hieno symboli Marilyn Monroelle: ihailemme taivaalla vapaasti lentäviä kauniita lintuja ja tiedämme, ettemme koskaan pysty itse lentämään omin siivin. Kuitenkin ihminen tappaa lintuja julmasti, usein täysin vääristä syistä tai tarkoituksettomasti.

Blondista on tekeillä Netflix-elokuva, jonka vaiheista voi lukea Voguen jutusta. Tätä ennen Blondista on tehty tv-minisarja. Blondi-kirjasta on saatavilla uusi painos, jonka kustantaja on HarperCollins, ei enää Otava.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Kristiina Drews ansaitsee työstään samanlaisen hehkutuksen kuin Joyce Carol Oates. Suomennos on todella upea. Kirjan kielellinen rekisteri liikkuu ornitologiasta harrastelijarunouteen ja vaihtuvia kertojaääniä persoonallisine äänenpainoineen vilisee. Mahtavaa työtä - jossa lopputulos näyttää vaivattomalta ja luontevalta, kuten mestariteoksissa aina. 

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Debby Applegate: Madam

Eeva Louko: Onnellisten saari

Kansi: Otava.

- Ihan sikahyviä edelleen, Ansku nauroi suu täynnä pullaa. Ronja nyökkäili perässä.

Hän oli aloittamassa hiljaista valitusta lastenkutsujen pitkäpiimäisyydestä, kun huomasi kuka astui keittiöön.

Eeva Loukon esikoisdekkari Onnellisten saari vaikuttaa alkuvuoden hitiltä. Se on kuudentena HelMet-kirjastojen halutuimpien kirjojen listalla. Myyntilukuja en löytänyt, mutta usein kirjastovaraukset korreloivat hyvän myynnin kanssa. Ja koska julkaisijana on Otava, on kirjalla puolellaan Suomen parhaat kustannustoimittamisen ja markkinoinnin resurssit. Tästä kertoo sekin, että kirjan luvataan olevan “herkullisen koukuttava sarjan avaus”.

Onnellisten saaressa Lontoossa asuva Ronja palaa lapsuudenkotiinsa Helsingin Lauttasaareen, kun hänen isänsä löytyy murhattuna. Yhdessä lapsuudenystäviensä kanssa Ronja selvittelee isänsä menneisyyttä ja törmää vanhoihin arvoituksiin.  

En ole dekkarien himolukija – turhan usein dekkarijuoni vaikuttaa vain kömpelösti kasatulta tekosyyltä kirjoittaa vaikkapa miljööstä. Kiinnostuin Onnellisten saaresta luettuani Kirsin kirjanurkan mielipiteet kirjasta. Epäloogisuuksia niin paljon, ettei edes tarkkana lukijana tunnettu Kirsi jaksa luetella niitä? Tähän täytyy tutustua!

Sain Kirsiltä postitse hänen arvostelukappaleensa (kiitos vielä kerran!). Tietoinen “vastakarvaan lukeminen” lienee joidenkin mielestä vähän väärä tapa lähestyä kirjaa, mutta ainakin tällä kertaa epäloogisuuksien bongaileminen oli antoisaa. Itse asiassa koko kirja on kuin kiehtova arvoitus, jonka ratkaisemisessa loogisen ajattelukykyni rajat kerta kaikkiaan tulivat vastaan.

Kirjan parissa mieleeni muistuivat opiskeluvuodet, jolloin kirjoitin tenttivastauksia ja opinnäytetöitä. Usein olin valmistautunut aivan liian vähän ja yritin korvata laatua määrällä. Sen sijaan, että olisin kiteyttänyt osaamiseni kristallinkirkkaasti, päädyin kirjoittamaan tarpeettoman pitkiä ja monisanaisia johdantoja ja loppupäätelmiä ja varsinaisessa vastauksessa pyörittelin muutamaa ydinasiaa edestakaisin. Toivoin, että epämääräisyyteni ja epätäsmällisyyteni hämäisi tarkastajaa ja saisin asiallisen arvosanan.

Onnellisten saaressa on todella paljon löysää kielenkäyttöä ja sitä olisi sietänyt tiivistää kunnolla. Ongelma kuitenkin on, että varsinainen dekkarijuoni on melko päälleliimattu eikä esimerkiksi poliisin toiminnan kuvaus vaikuta kovinkaan asiantuntevalta tai realistiselta. Jos kirjan tiivistäisi dekkarijuonen ympärille, siitä jäisi tuskin mitään jäljelle. Arkisia askareita kuvataan intensiivisen realistisesti, mutta murhaa ja sen tutkimista ympäripyöreästi. Lauttasaaren rannasta löytyneen Ronjan isän ruumiin tutkimista kuvataan näin:

Tiimi työskenteli ruumiin ympärillä tottuneesti.

Myöhemmin taas Ronjan teenkeitosta kerrotaan näin:

Mutta ensin hän tarvitsi teetä. Hän oli Lontoossa tykästynyt juomaan, se rauhoitti, selkeytti ja tarvittaessa piristi samaan aikaan. Ihme ainetta. Hän harppoi keittiösyvennykseen ja availi kaappeja. Yläkaapista pöllähti kasvoille pölypilvi, joka sai aikaan yskänkohtauksen. Toettuaan Ronja jatkoi kaappien availua, kunnes löysi takakaapin perukoilta rutussa olevan paketin. Ronja täytti tiskipöydän reunalla lojuvan sähkökäyttöisen vedenkeittimen ja napsautti sen päälle. Viereisestä kaapista löytyi isän säästämiä, rumia mainoskuppeja. Hän tarttui umpimähkään yhteen mukeista ja kaatoi kiehuvaa vettä piripintaan. Teepussi leijaili hiljalleen pohjalle Ronjan sipsuttaessa villasukkasillaan nahkasohvalle.

Ehkä kirjan on tarkoitus edustaa cozy mystery -tyyliä, hieman Mma Ramotswe -sarjan tapaan? Mutta yleensä cozy mysteryissä on paljon lämmintä, sympaattista, positiivista ja iloista ainesta. Tässä kirjassa kuvataan lapsiperheen tiskaamattomia astioita, liian vauhdikasta ulkojumppaa räntäsateessa, kuluneita sisustuksia ja epämiellyttävän uteliaita naapureita.

Entä miksei kukaan ole vetänyt punakynällä ylläolevasta kappaleesta edes “sähkökäyttöistä” yli? Googletin “sähköttömän vedenkeittimen” ja hakutulosten perusteella esimerkiksi eräretkeilijöille on tarjolla akkukäyttöisiä vedenkeittimiä, jolloin vedenkeitintä ei tarvitse kytkeä sähköpistokkeeseen. Muuten ainoa sähkötön vedenkeitinvaihtoehto taitaa olla kattila, ja jos kattilaa käyttää sähköhellalla, silloinkin tarvitaan sähköä.

Realismin epätasapainosta kertoo myös se, että murhatun henkilön perunkirjoitus vaikuttaa niin sujuvalta, että siitä ei tarvitse kertoa lähes mitään. Elävässä elämässä ihmisillä on kuulemma nykyään todella työlästä saada suljettua vainajan puhelinliittymät tai verkkopankkipalvelut. Ronjan ei kuvata pohtivan tällaisia lainkaan. Ehkä kyseessä on ollut tietoinen rajaus, turhan arkirealismin välttäminen? Mutta jos näin on, miksi kahvilassa tai lenkillä käymistä kuvaillaan pitkästi?

Lisäksi Ronja itse on päähenkilönä niin ankea, että ihmettelin lukiessani, miksi hänen lapsuudenystävänsä, tuttavansa ja ex-heilansa jaksavat höösätä hänen kimpussaan. Ronja enimmäkseen valittaa koko kirjan ajan. Lauttasaari tuntuu juoruilevalta tuppukylältä, lapsuudenystävät ovat joko liian hienoja tai liian arkisia, entisen poikaystävän innokas kosiskelu tuntuu ahdistavalta, isän asunto on ruma ja kulahtanut ja sekä isä että äiti ovat jääneet etäisiksi. Usein inhokkipäähenkilöni dekkareissa on puuhakas amatööri, joka ratkoo rikoksen tyhmänrohkealla tavalla ja ajautuu sitten ongelmiin, joista muut pelastavat hänet. Mutta Ronja ei tee edes tätä, menee vain sinne minne muut sanovat ja ruikuttaa. Ongelmiin hän kyllä joutuu. Toivottavasti sarjan seuraavaan osaan hänelle annetaan hieman oma-aloitteisuutta ja aktiivisuutta.

Miksi tämä kirja on siis kirjoitettu? Vahvimmin kirjasta välittyy halu nostalgisoida Lauttasaaren maisemia. Kirjasta paistaa kotiseuturakkaus ja Lauttasaaren maamerkkejä ja tunnelmia kuvataan hartaasti. Itse en ole Lauttasaaressa asunut, mutta olen kulkenut siellä kyläily- ja asiointimatkoilla ja monet Onnellisten saaren kuvauksista tuntuivat tutuilta. Voisi ajatella, että nykyiset ja entiset lauttasaarelaiset ovat kirjalle parasta kohderyhmää. Mutta koska Lauttasaaressa asuu koulutettua, työssäkäyvää, sivistynyttä ja varakasta väkeä, eikö heitä ajatellen olisi kannattanut hioa kirjaa vähän pitemmälle? Nyt arvelisin, että kirjan parissa viihtyy parhaiten vähän lukeva, mielellään nuorenpuoleinen henkilö, jota yksinkertainen kieli turhine rönsyineen ei vaivaa.

Pienenä ihmetyksen aiheena jäin pohtimaan sitäkin, että kirjassa on poliisi nimeltä Oona Laine. Lauttasaaressa asuu Suomen kärkidekkaristeihin kuuluva Outi Pakkanen, jonka luoma Anna Laine on seikkaillut Stadin maisemissa jo kymmeniä vuosia. Eikö Oona olisi voinut olla vaikka Aalto tai Järvi, varsinkin jos häntäkin nähdään sarjan tulevissa osissa? Vai onko Oona Laine intertekstuaalinen silmänisku Anna Laineen suuntaan?

Kirjan henkilöhahmoista kiinnostavin on miespoliisi Anton. Hän on omalla tavallaan klisee: itserakas naistenmies, joka ei halua sitoutua koska pelkää pettyvänsä rakkaudessa. Mutta poliisina hän on virkistävä tai ainakin jotain muuta kuin avioeron kolhima yksinäinen keski-ikäinen alkoholisti. Toivottavasti Anton saa seuraavassa osassa isomman roolin. Sarjan tulevia osia olisi luonteva sijoittaa Lauttasaaren lähiympäristöön vaikka Tapiolan puolelle, miksei Ruoholahteenkin.

Lue myös nämä:
Outi Pakkanen: Yöpuisto
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Leena Lehtolainen: Tappava säde

Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

Ruotsalaiset valloittajat perustivat Hämeen linnan 1200-luvun loppupuolella ja 1500-luvun puoliväliin tultaessa 1300-luvun lopun harmaakivisestä leirikastellista oli kasvanut vaikuttava tiililinna, joka oli Hämeen hallinnollinen ja taloudellinen keskus.

 

 

Näin tutkija Anna-Maria Vilkuna esittelee Hämeen linnan teoksessaan Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Vilkuna väitteli tohtoriksi tällä Suomen historian tutkimuksellaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1998.

 

Joskus on hauskaa lukea peräkkäin kirjoja, jotka sijoittuvat samaan miljööseen tai joissa on muita yhdistäviä tekijöitä. Minun alkuvuoteni on vierähtänyt Hämeen linnan ja Hattulan Pyhän Ristin kirkon tienoilla. Kaari Utrion Vanajan Joanna, Anneli Kannon Rottien pyhimys ja Vilkunan tutkimus kuvaavat hämäläistä historiaa.

 

Hämäläiset mahtimiehet eivät pidä linnanherraa johtajanaan

 

Varhaisimpaan ajankohtaan sijoittuu Vanajan Joanna, joka on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja sijoittuu vuosiin 1377-1380. Utriolle ominaiseen tyyliin kirja liikkuu laajalla maantieteellisellä alueella. Suomen lisäksi kirjan tapahtumia sijoitetaan Ruotsiin ja Latviaan. Nimihenkilö Joanna on kotoisin Hämeen sydämestä ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnan maisemiin. Myös Pyhän Ristin kirkkoon on sijoitettu kirjan merkityksellisiä tapahtumia.

 

Lähde: Google Maps.

 

Merkitsin Google Mapsin karttaan sekä Pyhän Ristin kirkon että Hämeen linnan ja parhaat arvaukseni kirjan kolmesta keskeisestä hämäläiskartanosta. Joannan lapsuudenkodin, Vanajan Herttualan, kuvataan sijaisevan harjun eteläjuurella, lähellä Hiidenjoen suuta ja lähellä lampea. Tällainen paikka näkyy kartassa Ylänneentien kohdalla. Kauttuan kartanon taas kuvataan sijaitsevan Hauhonselän rannalla, järveen pistävän niemen kärjessä. Kirjassa Kauttuaan matkustavat henkilöt liikkuvat pohjoisrantaa kiertävää lahtea pitkin. Tätä kuvausta vastaa Hyömäenraitilla merkitty kohta. Monittulan kartanosta mainitaan, että se sijaitsee Vanajaveden rannalla ja kun Monittulasta lähtee Kauttuaa kohti, on lähellä Pälkäneen tie.  Kartassa näkyvä Retulansaarentie on eräs vaihtoehto kirjassa kuvattuun sijaintiin. Nykyään tietä pitkin pääsisi Retulansaareen asti, mutta ehkä 1300-luvulla Monittulaa ei olisi rakennettu saareen. Matka mantereelta saareen on ollut myös nykyistä pitempi. Vuosisatoja jatkuneen maannousun vuoksi mantereen ja saaren välimatka on pienentynyt nykyiseen mittaansa.

Kirjassa linnanherrana hallitsee Magnus Kasi ja hänen vaimonsa on ruotsalainen Sparre-aatelissuvun tytär Benedikta Bengtsdotter. Magnus Kasi kuvataan merkkimieheksi, mutta samaan aikaan hämäläisten mahtikartanoiden valtiaat hallitsevat laajalti omia alueitaan, eivätkä laske itseään Hämeen linnan alamaisiksi. 

 

Hattulan kirkkoherraa Utrio kuvaa näin:

 

Hattulan kirkkoherra Johannes Erici oleskeli mielellään kirkossaan messujen ja toimitusten välilläkin. Ei niin, ettei hänen pappilansa olisi ollut komea ja arvollinen Itämaan pyhimmän kirkon curatuksen asuinsijaksi. Mutta tiilikirkko oli sentään toista kuin hirsipappila.

 - - -  

Kaiken kaikkiaan Johannes Erici oli tyytyväinen sekä kirkkoonsa että omaan asemaansa. Hän oli alunperin päässyt Hattulaan viransijaiseksi - Hattulaan päästiin, ei jouduttu: se oli yksin Itämaan halutuimpia seurakuntia.

 

Hattulan Pyhän Ristin kirkon arvellaan olevan 1400-luvulta peräisin, joten muutaman vuosikymmenen verran etumatkaa Utrio romaanissaan on kirkon rakentamiselle antanut. Kirjan koristelun kuvataan olevan vielä vaatimatonta: Johannes Erici suunnittelee "karkeiden rumien puuveistosten" vaihtamista parempiin, kunhan löytäisi rahoittajan.

 

Kirjana Vanajan Joanna on vetävä historiallinen viihderomaani, kypsää Utriota: keskiaika herää eloon lukijan silmien edessä, kaunis ja ylhäinen Joanna joutuu kasvamaan elämän mullistusten myötä ja pakahduttavan komea Ulf Acer taistelee rakkautensa puolesta. Edellisestä lukukerrasta oli melkoisen pitkä aika, joten olin jo ehtinyt unohtaa suuren osan kirjan tapahtumista. Nyt lukiessani hieman yllätyin siitä, että oikeastaan päähenkilö onkin Ulf eikä Joanna, sillä huomattava osa kirjasta etenee hänen näkökulmastaan.  

 

Ennennäkemätön uusi ihme, kuva, lyö hattulalaiset ällikällä

 

Anneli Kannon Rottien pyhimys ilmestyi viime vuonna ja siitä tuli kehuttu ja puhuttu hitti. Tämä ilmeisesti yllätti jopa kirjailijan itsensä. Minulle Rottien pyhimys oli neljäs lukemani Kannon kirja. Kun luin Pyövelin, osasin kyllä arvostaa Kannon taitavuutta, mutta kun pari vuotta myöhemmin luin Veriruusut, olin puulla päähän lyöty. Veriruusut on jäänyt mieleen yhtenä viime vuosien tärkeimmistä lukuelämyksistä.

 

Rottien pyhimys sijoittuu 1500-luvun alkuun ja se kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuvien maalaamisesta. Kirjassa linnanherrana hallitsee Åke Tott, joka kuoli vuonna 1520. Hattulan kirkkoherra Petrus Herckepaeus ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ihailevat ja pokkuroivat linnanherraa ja hänen vaimoaan Märta Bengtsdotteria. Koska linnanherra ja -rouva maksavat maalauksista huomattavasti, heidät myös ikuistetaan kirkon seinälle. Maalariryhmä Andreas Pictor, Martinus ja vantti Vilppu saavat täydennystä Herniäisten tiilimestarin holhokkina kasvaneesta Pelliinasta.

Petrus Herckepaeus ei ole läheskään yhtä ihastunut Hattulan kirkkoherran viran saamisesta kuin Utrion Johannes Erici:

Toisin oli Härkäpään Pekan, jonka suku oli oppimattomia turpeentonkijoita. Varoja isällä oli, mutta korkeita tuttavuuksia ei. Käteen jäi vain Hattula. Se oli ainoa pitäjä, jonne hänellä oli suhteita, vaikka hän ei suinkaan olisi halunnut sinne mennä eivätkä Hattulan isännät ja emännät tahtoneet papikseen Härkäpään kutaletta, mutta tuomiokapituli ja piispa päättivät toisin.

 

Kanto kuvaa hersyvästi - rakkaudella ja pisteliäästi - maalausprojektin etenemistä. Ahneus, vallanhimo, vahingonilo, kateus ja ennakkoluuloisuus kukoistavat. Uusi ja ennennäkemätön ihme, kuva, tekee kuitenkin vaikutuksen kaikkiin. Katselijoista tuntuu käsittämättömältä, että ihmisen voi siirtää seinälle kuvaksi.

Kirjan ydintapahtumat sijoittuvat kirkon ja Hämeen linnan välimaastoon. Välimatka taitetaan monta kertaa edestakaisin, milloin ratsain, milloin härkävankkurien kyydissä, milloin kävellen.

 

Neljästä lusikallisesta kaalinsiemeniä saatiin viisi lästiä ja kolme tynnyriä satoa vuonna 1557

Nappasin kirjaston paikallishistoriahyllyltä Kruunun taloudenpidon Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Suomalaisista keskiaikaisista linnoista kiinnostuneille tämä on mainio tietopaketti, jota ei kylläkään välttämättä kannata yrittää lukea kannesta kanteen yhdellä istumalla. Itse lueskelin kirjan silmäily- ja selailutekniikalla. Kirjassa on paljon hyviä karttoja ja tarkkoja tilastoja ja taulukoita, joista tieto kaalisadostakin on peräisin.

 

Vilkunan tutkimalla ajanjaksolla Hämeen linnan johtajien asema on juuri muuttunut. Kuningas Kustaa Vaasa uudisti hallintoa ja kuninkaan valta kasvoi. Linnanherrojen sijaan linnoja johti vouti, jonka velvollisuuksiin kuului tarkka taloudellinen raportointi. Hallintomalli on tuttu nykyajan yrityksistä: yksiköillä on oma budjettinsa, jonka toteutumista valvotaan ja seurataan konsernikeskuksesta. Hämeen linnan tilit ovat säilyneet arkistoissa ja ne muodostavat Vilkunan tutkimuksen keskeiset lähteet.

Bongailin kiinnostuneena naisten nimiä ja ammatteja. Kirjassa mainitaan mm. Kerttu leipuri, Margareta fatabuuriemäntä ja Valpuri kehrääjä. Linna on ollut merkittävä työllistäjä ja esimerkiksi tekstiilitöitä on tuotettu melkoisia määriä. 

Tässä kirjassa Pyhän Ristin kirkko ei näyttele merkittävää roolia, mutta muuten Hattula mainitaan usein. Hattulan Hurttalassa, aivan Pyhän Ristin kirkon juurella, on sijainnut Juho Juhonpojan talonpoikaistila, joka on ollut Hämeen kolmen suurimman talonpoikaistilan joukossa 1580-luvulla. Tilan tuotto tuolloin oli 20 tynnyrinalaa eli noin 10 hehtaaria. Samoissa maisemissa viljellään edelleen - lieneekö joku alueen nykyisistä maanviljelijöistä Juho Juhonpojan jälkeläinen?

Kirja on niin täynnä tietoa, että historiasta kiinnostuneiden kannattaa hankkia tämä omaan hyllyyn. Tuoretta painosta ei vaikuta olevan saatavilla, mutta käytettynä kirjaa näkyy olevan jonkin verran myynnissä.

Lue myös nämä:
Anna-Liisa Haavikko: Kaari
Anneli Kanto: Pyöveli
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

38/50 HelMet-lukuhaaste 2021 - vajaalla listalla valmiiksi

Kuva: HelMet-kirjastot.

Tein marraskuussa HelMet-lukuhaasteen väliaikayhteenvedon kun 30 kirjaa tuli täyteen tälle vuodelle. Nyt, vuoden lopuksi, totean että taputtelen tämän haasteen kasaan, vaikka en pääse 50 kirjan tavoitteeseen. Eikös ole muotia olla itselleen armollinen? Minä olen nyt armollinen ja totean, että näillä mennään.

Yhteensä luin 38 kirjaa. Yksi kirja jäi kesken - se oli Mad Men -tv-sarjaa käsittelevä Analyzing Mad Men: Critical Essays on the Television Series. Esseekokoelmassa oli hyviäkin puolia, mutta pikkuisen paperinmakuinen se oli. 

 

Sivumäärätavoitteeni sen sijaan ylitin: luin 11 232 sivua, kun tavoitteeni oli 10 000 sivua. Lukupäiviä oli seurantaexcelin mukaan peräti 648 päivää. Tämä selittyy sillä, että minulla oli välillä useita kirjoja kesken ja laskuri näköjään huomioi nämä kaikki. Keskimäärin kirjan lukeminen vei 17 päivää ja mediaaniaika oli seitsemän päivää, joka onkin pitkän aikavälin lukutottumusteni valossa varsin totuudenmukainen numero.

Laadullisesti voin olla varsin tyytyväinen tähän vuoteen. Erityisesti yllätysteema eli 1920-luvun New York oli antoisa: luin peräti kolme kirjaa tähän aikakauteen liittyen ja ne olivat toinen toistaan parempia. Lisäksi ainakin yksi kirja eli Samuli Suomalaisen Kevään ajoilta oli sellainen, joka ei ihan jokaisen lukulistoilta vastaan tule. Itselleni uusista kirjailijoista erityisen ilahduttava tuttavuus oli Petina Gappah. Ja olipa listalla Nobel-voittajankin kirja, loistava Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja.

 

Kun katsoo, mitä haastekohtia oli helppo saada täyteen ja mitä ei, voi todeta että luen todella paljon kirjoja, joissa on jotain samaa kuin omassa elämässäni (34 kpl). Yhtä usein kirjan henkilön työ oli tärkeä tarinassa. Kolmanneksi eniten luin kirjoja, joissa maailma on muutoksessa (32 kpl). 

Näihin haastekohtiin en saanut yhtään osumaa: kirjan nimessä on numero, kirjan päähenkilö on eläin, kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen ja kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista. Nämä ovat siis oikein hyviä lukuhaasteen tehtäviä, koska ainakin minun pitäisi varta vasten etsiä luettavakseni kirjoja, jotka täyttäisivät tavoitteen. 

 

Lisäksi suoritusta vaille jäivät nämä kohdat: kirja kertoo sateenkaariperheestä, kirjassa leikitään, kirja liittyy johonkin vuodenaikaan, kirja jota luet ulkona, kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa, kirjan päähenkilö on eläin, jännityskirja tai dekkari, kirja on käännetty hyvin. Näihin sain kuitenkin osumia, eli lukemani kirjat olisivat sopineet myös näihin haastekohtiin.

Kaksi kirjaa osui peräti 24:ään haastekohtaan. Nämä olivat Sarah Churchwellin Careless People ja Terhi Törmälehdon Taavi. Vähiten osumia, seitsemän kappaletta kumpikin, saivat Eduard Uspenskin Alas Taikavirtaa ja Frida Ramstedtin Tyylikäs koti.

Vuodelle 2022 on jo julkaistu uusi HelMet-lukuhaaste ja monta muutakin haastetta. Tutustu haasteisiin täällä. Suosittelen lämpimästi osallistumista - parhaimmillaan haasteiden kautta löytää mahtavia uusia lukuvinkkejä ja kokee virtuaalista yhteenkuuluvutta muiden lukijoiden kanssa.

Ja tässä loput suoritukseni vuoden 2021 haasteeseen:

 

11. Kirja kertoo köyhyydestä

 

Debby Applegate: Madam

 

12. Kirjassa ollaan metsässä

 

Pirkko Sallinen-Gimpl: Suuri karjalainen piirakkakirja

 

Nappasin tämän kirjastosta, mutta pitää ostaa tämä myös omaan hyllyyn. Mainio reseptikirja, johon on talletettu upeasti karjalaista ja siirtokarjalaista kulttuuriperintöä. Papukaijamerkki sille lukijalle, joka ensimmäisenä kokeilee Äyräpään maksapiirakkaa tai Tytärsaaren silakkalanttupiirakkaa. Tutustu kirjaan SKS:n sivuilla.

 

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

 

Terhi Törmälehto: Taavi

 

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

 

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

 

32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

 

Brigitte Eilert-Overbeck: Kissanpennut

 

Tähän kohtaan kävin asiakseni etsimässä kirjaston lemmikkihyllyltä kirjan, koska vahingossa tähän ei tuntunut osuvan yhtään kirjaa. Lyhyt ja helppolukuinen opus jätti mieleen ainakin sen ohjeen, että kannattaa tarjota kissalle ennemmin kosteaa kuin kuivaa muonaa, koska kissat eivät välttämättä juo riittävästi vettä. Tutustu kirjaan Gummeruksen sivuilla.

 

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

 

Kovaan ennakkomaineeseen noussut hittikirja, joka vastasi odotuksiin ja paikoin jopa ylitti ne. Pohjoissuomalaisille paljon hihiteltävää, varmasti muillekin. Upeaa yliluonnollisen kuvausta ja kirja ottaa kantaa myös ilmastonmuutokseen. Tietää olevansa kohderyhmää, kun pyrskähtää nauramaan viimeistään tässä kohtaa: "Kutuppa Tervot pellaamaan tuppia." Tutustu kirjaan Siltalan sivuilla.

 

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

 

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki 

Sarjakuvaromaani, jossa kerrotaan puutalokorttelin puolesta taistelemisesta. Sopii kaikille, joita kiinnostaa tietää, miksi suomalaisissa kaupungeissa on niin vähän vanhoja rakennuksia jäljelle. Tutustu kirjaan Tiitu Takalon verkkokaupassa.

 

46. Kirjassa syödään herkkuja

Kaari Utrio: Rautalilja

 

Utrio-elämäkerran jälkeen oli suorastaan pakko lukea jokin Utrion romaaneista. Rautalilja oli pätevä ja vetävä romaani, jonka miljöönä on ruukki ja ruukinkartano. Tutustu kirjaan Tammen sivuilla.

Terhi Törmälehto: Taavi

Kansi: Timo Numminen / Otava.

Sopivassa välissä minä osaan pudottaa sen yhden nimen, joka vaientaa emännät ja saa isännät melkein riisumaan hattunsa. Vuoroaan odottavien poikastenkin silmät syttyvät, kun sanon ohimennen Lagus. Sanon sen niin kuin puhuisin munista tai marjoista, ja silti koko nimen ja geen huolella lausuen. Ettei synny minkäänlaista epäselvyyttä siitä, millaisissa paikoissa ja millaisessa seurassa minun poikani taistelee.

 

Muistan, kun lapsena aloin ymmärtää, että ukkini oli ollut oikeassa sodassa. Mieleeni on jäänyt, kun kerran kysyin ukilta, millaista sodassa oli. Ukki vastasi että siellä ammuttiin ryssiä takapuoleen. Tämä vastaus jotenkin pehmensi pelottavaa sodan ajatusta ja kesti kauan, ennen kuin hahmotin paremmin talvi- ja jatkosodan todelliset vaiheet ja osasin suhteuttaa ukin vastauksen todellisuuteen.

Myös kirjailija Terhi Törmälehdon - joka on koulukaverini - isoisä oli sodassa. Taavi Törmälehto oli Mannerheim-ristin ritari numero 41 eli oikea suomalaisen sotasankarin perikuva. Tätä sotasankarin käsitettä Taavi-romaanissa tutkitaan ja käännellään niin monin tavoin, että lopputuloksena on suorastaan pasifistinen sotaromaani. 

Tykkäsin Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät ja aiheensa puolesta pidän sitä jopa kiinnostavampana kuin Taavia, mutta tyylillisesti Taavi on täysosuma. Ihmettelen, että tätä kirjaa ei ole näkynyt kirjallisuuspalkintojen ehdokkaana, mutta en kyllä ole läheskään aina ollut kärryillä ehdokaslistojen asettelusta. 

Toinen maailmansota on vielä 2000-luvullakin kirjallisuuden keskeisiä aiheita - sodan laineet lyövät kauas. Viime vuosina erityisesti monet naisten kirjoittamat kirjat ovat tuoneet uusia ääniä sotaan. Muun muassa Katja Kettu, Sofi Oksanen ja Jenni Linturi ovat kirjoittaneet toisesta maailmansodasta. Kenties 1970- ja 1980-luvulla syntyneet naiset ovat kypsyneet näkemään sekä oman henkilöhistoriansa että koko Suomen ja Euroopan lähihistorian kautta, mihin kaikkeen sotakokemukset ovat vaikuttaneet niidenkin sukupolvien kohdalla, jotka eivät itse ole sotaa nähneet.

Taavin sotakuvaukset ovat raikkaita ja tuoreita, vaikka hurmeisia hankia tämänkin kirjan sivuilla riittää. Kirjassa on vetävä tyyli, joka panee kääntämään sivuja vauhdilla. Näkökulmatekniikka ja eri aikatasojen leikkaaminen peräkkäin ovat nykyään hyvinkin tuttuja tyylikeinoja, joten näihin yhdistetty ja osuvasti käytetty kaikkitietävän kertojan osuus tuntui todella virkistävältä. Taavin äiti Ruusa ja pikkuveli Veikko kertovat tarinoitaan minämuodossa, mutta Taavia kuvataan kolmannessa persoonassa ja juuri hänen kohdallaan kaikkitietävä kertoja heittäytyy luotaamaan tulevaisuutta. Mieleen tulee Lars Sundin kollektiivinen kertojanääni, joka kuuluu hyvin esimerkiksi hänen uusimmassa Missä musiikki alkoi -kirjassaan.

Lisäksi Törmälehdon kieli on rikasta, kaunista ja monipuolista ja historiallinen miljöö herää upeasti eloon monien pienten yksityiskohtien kautta. Pidin todella paljon esimerkiksi leipomisen ja kotitöiden kuvaamisesta sekä Ruusan kehollisista tuntemuksista, joissa imettäminen ja raskaana oleminen nousevat jatkuvasti mieleen, vaikka lapset ovat jo isoja.

Kirjan suurin koukku kuvataan jo takakansitekstissä: onko tappamisella eroa, jos kyse on venäläisistä metsässä tai ruotsalaisesta kadulla? Milloin ja miksi tappamista hehkutetaan sankaruutena, entä onko tappamisesta kieltäytyminen pelkuruutta? Kannattaako nostaa sotasankareita ihailluiksi julkkiksiksi? Entä jos vertaa heitä niihin huomattavasti runsaslukuisempiin sotimaan komennettuihin, joiden taival tuppaa päättymään paljon nopeammin ja brutaalimmin?

Tämä kirja sopii sellaisillekin, joita sotahistoria, kotimainen lähihistoria tai agraarielämän kuvaukset eivät lähtökohtaisesti kiinnosta. Väitän, että Törmälehdon kirkas kieli, vetävä kerronta ja painavat teemat vievät mukanaan.

Yksityiskohtana kiitän vielä sitä, että Otavan kirjat painetaan Keuruulla eli ne ovat kotimaisia tuotteita. Koronapandemia on pannut globaalit tuotantoketjut sekaisin ja jopa kotimaiset romaanit ovat välillä olleet lopussa, koska useimmat kustantamot painattavat kirjat esimerkiksi Baltian maissa. Painettu Taavi on avainlipputuote, mikä sopiikin kirjan teemaan mainiosti.

 

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Katja Kettu: Kätilö
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Debby Applegate: Madam

Kansi: Penguin Random House.

As for Polly, the fight went just as she'd hoped. There was nothing to make a man open his wallet and drop his pants like a come-from-behind knockout and a surprise winner. 

 

RAKASTAN sitä tunnetta, kun kirja vetää niin hyvin, että sitä tekee mieli ahmia loputtomiin. Ja kun vilkaisee sivumäärää, huokaisee tyytyväisenä että onneksi on niin paksu kirja, ettei se lopu vielä pitkään aikaan. Tähän autuaaseen olotilaan ei näillä kilometreillä enää kovin usein pääse, mutta aina välillä kohtaa sellaisen helmen, joka saa himolukijankin polvilleen. Mikä parasta, tällä kertaa kyse oli kirjasta, jonka aiheesta en tiennyt etukäteen juuri mitään enkä ollut koskaan kuullutkaan kirjan kirjoittajasta.

 

Debby Applegaten Madam kertoo Polly Adlerista, New Yorkin ykkösluokan ilotaloemännästä, jonka parhaat bisnesvuodet sijoittuivat 1920- ja 1930-luvuille. Nappasin kirjan lukulistalle päädyttyäni tutkimaan kirjailija Dorothy Parkerin fanisivustoa luettuani Sarah Churchwellin kirjan Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby.

Kirjassa on niin paljon yksityiskohtaista tietoa Adlerin elämästä, että alkuvaiheessa rupesin epäilemään, onko kyse jonkinlaisesta omiaan sepittävästä huijarista, kun esimerkiksi Adlerin synnyinpaikkaa, toisen maailmansodan melskeissä tuhottua pikkuista valkovenäläistä Ivanavan kylää kuvattiin silminnäkijöiden muisteloiden kautta. Mutta vilkaisu lähdeluetteloon teki vaikutuksen: arkistolähteitä ja kirjallisuutta oli vaikka millä mitalla. Applegate käyttikin 13 vuotta aikaa Madamin tekemiseen. Lopputulos on kaiken vaivan väärti, sillä runsas tutkimusaineisto on sulautettu todella sujuvaksi kokonaisuudeksi ja kirjoitettu hersyvän hienolla tyylillä. Kindlen sisäänrakennettu sanakirja oli ahkerassa käytössä, kun tutkin englanninkielisten sanojen merkityksiä.

Ilotalon pyörittäminen sotien välisessä New Yorkissa tuntui muistuttavan yllättävän paljon 2000-luvun alustataloutta. Adlerin keskeinen työväline oli puhelin - hän päivysti jatkuvasti puhelimen ääressä ja hänellä oli laaja asiakasrekisteri muistikirjoissaan. Hänen työntekijöistään vain osa oli kokopäiväisiä, ilotalossa asuvia prostituoituja. Paljon arvokkaampi tuntui olevan laaja verkosto osa-aikaisia prostituoituja: näyttelijöitä, tanssijoita, malleja, hyvien perheiden köyhiä tyttäriä tai muussa vastaavassa tilanteessa olevia nuoria naisia. Keikkaluonteinen prostituutio oli monelle houkutteleva, suorastaan mielekäs tapa ansaita vähän lisätuloja. Rehellisessä työssä naiset ansaitsivat melko vähän - työpäivät olivat pitkiä ja oli täysin laillista maksaa naisille pienempää palkkaa kuin miehille. 

 

Lisäksi prostituutio oli vain yksi monista tavoista, joilla nainen hankki elatuksen miehen kautta. Perinteisin ja kunniallisin tapa oli tietysti hankkiutua naimisiin rikkaan miehen kanssa. Toinen yleinen tapa oli päästä rikkaan miehen rakastajattareksi. Adlerin aikalainen Anita Loos kirjoitti romaanin Gentlemen Prefer Blondes, jonka 1950-luvun elokuvaversiosta on jäänyt elämään Marilyn Monroen tulkinta Diamonds Are A Girl's Best Friend -laulusta. Nykykatselijalle tällainen voi olla hauskaa läppää, mutta 1920-luvun rakastajattarelle painavaa asiaa: koska rakastajattaren rooli oli väliaikainen, kannatti miehestä pumpata hömppälahjojen sijaan mahdollisimman paljon rahanarvoista tavaraa irti, ja panttilainaamoon kelpaavat korut olivat ehdottomasti kätevimmästä päästä.

Sisukas ja kovapintainen Adler kesti mafiosojen höykytyksen, poliisien härskit temput ja korruption, suuren puhdistusoikeuden laman jälkeen, jolloin kaikkia New Yorkin suurkonnia yritettiin saada tilille. Pantuaan pillit pussiin toisen maailmansodan jälkeen hän muutti Kaliforniaan, kirjoitti omaelämäkerran Ilotalo ei ole koti (alkukielellä A House Is Not A Home) apunaan haamukirjoittajaystävänsä ja lisäksi vielä suoritti korkeakoulututkinnon. Mahtava nainen, olkoonpa rikollinen tai ei!

 

Kirjassa pohditaan, että Adlerin tarina on oikeastaan periamerikkalainen ryysyistä rikkauksiin -menestystarina. Adler saapui teini-ikäisenä yksin Euroopasta Amerikkaan vähät tavarat perunasäkissä ja aloitti elämänsä Amerikassa käytännössä tyhjästä. Omana aikanaan Adlerista ehti tulla näkyvä mediajulkkis, mutta sittemmin hänet on näköjään laajalti unohdettu. Jos 1920-luvun gangstereita ja mafiosoja nostetaan ihaillen esiin elokuvissa ja tv-sarjoissa, mikseipä ilotalon emäntiäkin?

Nostin Churchwellin kirjan luettuani muistilistalle muutaman muun 1920-luvun näkyvän yhdysvaltalaisnimen. Texas Guinan ja Tallulah Bankhead esiintyvät myös Madamissa ja kummastakin todellakin kannattaisi lukea lisää. Nytkin unohduin pitkäksi aikaa Googlen ääreen heihin tutustuessani. Muita kiinnostavia sivuhenkilöitä olivat ainakin Gladys Bentley, musta ristiinpukeutujatrubaduuri ja säveltäjä Dana Suesse.

Jäin myös pohtimaan, kannattaisiko tämä kirja suomentaa. Lukijoiden kannalta vastaus on selvä - kyllä kannattaisi, mahtava kirja. Mutta mahtaisiko kukaan suomalainen kustantaja olla valmis kantamaan riskin, jonka paksu käännöskirja myynnillisesti pitää sisällään? Varsinkin jos aiheena on historiallinen nainen, jonka nimi ei luultavasti useimmille suomalaisille sano mitään.

Sitä pohtiessa katsokaapa Madamin kirjatraileri:

 

 

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Kansi: Siltala.

Markkinointi piti tärkeänä, että Utrion kirjojen kannessa oli pari. "Historiallisen romaanin kansikuvituksen piti viitata aikakauteen. Se oli eräänlaista kuluttajavalistusta: kantta katsomalla tiedät, mitä saat", Utrio pohtii kansien merkitystä.

 

Kun bongasin taannoisesta Siltalan katalogista ennakkotiedon Kaari Utrion elämäkerrasta, olin pompata ilmaan innostuksesta. Olen ryhtynyt lukemaan Utrion kirjoja 12-vuotiaana ja luen niitä edelleen. En saa mieleeni ketään toista kirjailijaa, jolta olisin lukenut yhtä monta kirjaa yhtä säännöllisesti yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Sitä paitsi olen lukenut monet Utrion kirjoista vähintään kahteen kertaan, jotkut useamminkin.

Kirjan lukeminen kesti kuitenkin melko kauan, mutta se ei ole sen enempää Utrion kuin hänen elämäkerturinsa, toimittaja ja kirjailija Anna-Liisa Haavikon vika. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu ja jäsennelty, mutta sen kuvaamat tapahtumat ovat paikoin niin painavia, suorastaan haavoittavia, että taisin jäädä lukijana pohtimaan ja pureskelemaan suomalaisen yhteiskunnan muutosta ja omia asenteitani ja kokemuksia. Utrio on palkittu ja kiitetty kirjailija, jonka myyntimenestykseen ei yllä kuin pieni vähemmistö suomalaisista kirjailijoista, mutta suurin piirtein ensimmäisen kolmenkymmenen vuoden ajan hän joutui taistelemaan ennakkoluuloja ja vähättelyä vastaan. Nykytermistössä ilmiölle löytyy sanoja: vihapuhe tai naisviha. Näennäisen tasa-arvoisella ja solidaarisella 1960- tai 1970-luvulla tällaisille ilmiöille monet olivat kuitenkin sokeita.

Olen loikannut Utrion kelkkaan hyvässä vaiheessa, sillä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa hänen romaaninsa olivat kypsiä ja pidän ihkaensimmäistä lukemaani Utriota, Vendelaa, todella tyylipuhtaana ja lähes täydellisenä kirjana omassa lajissaan. Haavikko kuvaa, miten 1990-luvun aikana suomalaisessa kirjallisuuskritiikissäkin alettiin ymmärtää genrekirjallisuuden päälle. Esimerkiksi kaavamaisuus ei ole huono asia, jos romanttisen viihdekirjallisuuden lähtökohtana on selkeä, tunnistettava ja toisteinen juonikaava. Jokainen viihdettä lukenut tietää senkin, että vaatii todellisen mestarin, jotta tutun tarinan voi kertoa tuoreella tavalla.

Jälleen kerran totean myös, että elämäkerroissa kuvataan usein asioita, jotka olisivat fiktiossa epäuskottavia. Utrion kirjojen vakiotapahtuma on rakastuminen, jossa pääpari kohtaa toisensa yllättävällä ja äkillisellä tavalla ja kummankin elämä suunta muuttuu. Juuri näin kävi Kaari Utriolle itselleenkin, kun hän kohtasi Oriveden kesässä Kai Linnilän. Kumpikin oli ennestään naimisissa ja jälkikasvuakin oli, mutta avioerojen jälkeen he menivät keskenään naimisiin ja viettivät kymmeniä vuosia pääsääntöisesti oikein harmonisen oloista yhteistä elämää.

Elämäkerran äärellä ihailin sivu toisensa jälkeen myös Utrion tarmoa, rohkeutta ja työtahtia. Utrio on avannut suunsa, kun on ollut sanottavaa, ja on noussut jaloilleen myös vastapuolen ryöpytyksen jälkeen. Kaunokirjojen ja tietokirjojen lisäksi hän on myös hoitanut kunnanvaltuutetun luottamustointa ja osallistunut presidentinvaalikampanjointiin. Hän on hoitanut luottamustoimia myös lukuisissa järjestöissä. Mahtavan kannustava esimerkki!

 

En löytänyt tietoa siitä, paljonko Kaari on myynyt, mutta pidän ihmeenä jos tämä elämäkerta ei ole löytänyt tietään kirjanostajien kasseihin tai verkkokirjakaupan paketteihin. Utrion vankka lukijakunta nauttii tästä kirjasta taatusti.

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat
Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä

30/50 HelMet-lukuhaaste 2021

Olen suorittanut jo kolmatta vuotta HelMet-lukuhaasteita. Näihin jää hyvällä tavalla koukkuun!

 

Vuoden 2021 kuormitus näkyy siinä, etten usko saavani lukuhaastetta valmiiksi, kun eletään jo marraskuuta. 30 kirjaa on kyllä tullut täyteen, joten on pienen väliaikakatsauksen aika! Katsotaan jos 40 kirjaa saisi täyteen ennen kuin vuosi vaihtuu.

Lukuhaasteen sivuilta löytyy valmis seurantataulukko, jota täyttämällä saa upeita käppyröitä. Ensimmäinen havaintoni on, että sivumäärätavoitteeni, 10 000 sivua, saan todennäköisesti täyteen. Olen lukenut yhteensä 8846 sivua tähän mennessä.

Olin rehellisesti yllättynyt kun tajusin lukeneeni enemmän tieto- kuin kaunokirjoja tänä vuonna. Kaunokirjallisuus on aina ollut minulle tärkeämpää. Ehkä pandemia-aika on tehnyt sen, että olen kaivannut luettavakseni jämäköitä ja rauhallisia faktoja? Itse arvelen etsineeni luettavaksi ennen kaikkea mielenkiintoisia aiheita ja kenties niitä on sitten hieman enemmän löytynyt tietokirjahyllyistä.

 

 

 

Kirjailijoiden sukupuolijakauma sen sijaan ei yllätä: naisten kirjoittamia kirjoja tulee luettua enemmän.

Kustantamojakaumasta voin todeta, että suurkustantaja Bonnierin valikoima näkyy vahvasti, koska sekä Tammi että WSOY ovat osa Bonnieria. Kuitenkin kustantamovalikoima on ilahduttavan laaja, joka osin selittyy kuitenkin sillä, että olen lukenut kirjoja myös englanniksi, ja kansainvälisissä kustantamoissa valikoimaa piisaa.

 

 

 

Ja tässäpä tähänastinen listani. Linkitän bloggauksen, jos olen sellaisen kirjoittanut. 

 

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa           

Alan Moore - Dave Gibbons: Vartijat

 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

Minna Rytisalo: Rouva C.

 3. Historiallinen romaani            

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan        

Trevor Noah: Laiton lapsi

 

Ystävä lainasi tämän luettavaksi. Vetävästi kirjoitettu lapsuuskuvaus Etelä-Afrikasta, jossa traagiset tapahtumat suodattuvat värikkään huumorin kautta. Kirjasta huomaa, että kohderyhmänä ovat ensisijaisesti yhdysvaltalaiset lukijat - paikoin Etelä-Afrikan asioita selitetään hieman opettavaiseen sävyyn. Noah on lyönyt itsensä läpi yhdysvaltalaisena koomikkona. Tutustu kirjaan Atenan sivuilla.

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan   

Jani Saxell (toim.): Parasta katseluaikaa

Suomalaisia kirjailijaesseitä viime vuoden suosituimmista tv-sarjoista. Epätasaisuus - esseekokoelmien yleisin vika - näkyy tässäkin. Mutta esimerkiksi Johanna Sinisalon ja Miina Supisen esseet jäivät hyvänä mieleen. Sen sijaan Game of Thronesin kaikkia vivahteita ei mielestäni analysoitu tarpeeksi Mike Pohjolan esseessä. Tutustu kirjaan WSOY:n sivuilla.
 

6. Kirja kertoo rakkaudesta        

Katriina Järvinen & Laura Kolbe: Sopivia ja sopimattomia; lempi, luokka ja suomalainen parisuhde

 

Kahden tutkijan kiinnostava teos luokkaerojen vaikutuksesta parisuhteeseen. Koska "luokka" tuntuu olevan kovin taka-alalle häivytetty sana nykyään, saa kirja lisämausteensa siitä, että haastatellut pohtivat todellisia ja kuviteltuja luokkaeroja arjessaan. Taisin jonottaa kirjaa HelMet-kirjaston jonossa kahden vuoden ajan, eli kiinnostusta teemaan kyllä on. Tutustu kirjaan Kirjapajan sivuilla.

7. Kirjassa on kaveriporukka      

Dolly Alderton: Kaikki mitä tiedän rakkaudesta

Omakohtaisia muisteloita ja havaintoja ympäröivästä yhteiskunnasta kolumnimaiseen tyyliin. 1990-luvulla aikuistuneille naisille tässä on varmasti samastumispintaa. Vetävä tyyli ja paikoin riipaisevia tarinoita. Tutustu kirjaan WSOY:n sivuilla.

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Nobel-voittajan teos. Lukiessa ymmärtää, mistä hyvästä Nobel on tullut. Järisyttävä teos, jonka uskon jäävän pysyvästi mieleeni. Kollaasiromaanissa Neuvostoliiton riveissä taistelleet naiset muistelevat toista maailmansotaa. Tutustu kirjaan Tammen sivuilla.  

 

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella         

 

Samuli Suomalainen: Kevään ajoilta. Jutelmia

Sain tästä kirjasta vinkin Pietarinsuomalaisista. Kirjassa on lyhyitä novelleja, joissa pietarinsuomalainen arki herää eloon. Suosittelen, jos pietarinsuomalainen historia kiinnostaa. Lataa kirja Project Gutenbergista.
 
13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin                           

Vanessa Kairulahti - Karolina Kouvola: Helsingin henget

Kirjaston kotiseutuhyllystä napattu teos, johon on koottu kiehtovia kummitustarinoita Helsingistä. Erityisesti teattereissa on oltu kovia kummittelemaan. Kirjan perusteella voisi tehdä henkiaiheisia kävelyretkiä Helsingissä. Tutustu kirjaan SKS:n sivuilla.

14. Kirja on osa kirjasarjaa         

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi      

Ada Calhoun: Why We Can't Sleep

16. Kirjassa eletään ilman sähköä           

Jesper Huor: Talebaneja odotellessa

17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi    

Andrew Morton: Diana - Her True Story

Katsoin kesällä The Crownin neljännen tuotantokauden ja sen innoittamana halusin lukea prinsessa Dianasta kirjan. Alun perin 1990-luvulla ilmestynyt teos on muuttunut vastaanottajien silmissä skandaalimaisesta kohukirjasta rehelliseksi dokumentiksi. Aika surullinen olo kirjasta kuitenkin jäi - Dianaa voi pitää suorastaan naisvihan uhrina. Tutustu kirjaan Viva Booksin sivuilla.

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki   

Rosa Meriläinen: Hyvät miehet ja herrat!

 

Ystävän lainaama kirja täynnä ihanan feministisiä puheita miehille. Toivottavasti miehet lukevat tätä kirjaa ahkerasti! Tutustu kirjaan Teoksen sivuilla.
 

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa           

Virpi Miettinen: Tuhma prinsessa

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä     

Noora Jokinen: Aikuinen nainen ratissa

 

Sain ystävältä lahjaksi täsmäkirjan, sillä olen vuoden aikana palannut pitkästä aikaa auton rattiin ja olen kartuttanut ajotaitojani vaiheittain. Mainio täsmäteos kaikille muillekin, jotka haluavat kartuttaa itseluottamustaan ajajina. Tutustu kirjaan Atenan sivuilla.

33. Kirjassa opetetaan jokin taito                          

Frida Ramstedt: Tyylikäs koti

Sisustusbloggaajan hehkutettu opas, joka kuitenkin jätti vähän tyhjän jälkimaun. Kirjasta jäi mieleen, että koriste-esineitä kannattaa ryhmitellä parittomiksi joukoiksi. Tutustu kirjaan Tammen sivuilla.

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut        

Reese Ryan: Waking Up Married
 

Reese Ryanista on tullut uusi suosikkini mitä romanttiseen viihteeseen tulee. Waking Up Married ei pettänyt vaan tarjosi huumaavaa todellisuuspakoa. Tutustu kirjaan kirjailijan sivuilla ja katso traileri.

36. Kirjassa liikutaan ajassa        

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa          

Saara Turunen - Petra Maisonen: Suurteoksia

41. Kirjassa matkustetaan junalla                          

Jennifer Weiner: That Summer

Jennifer Weinerin kirjat tuntuvat nykyään jakautuvan täysosumiin ja pakkopullaan. Tämä oli valitettavasti enemmän jälkimmäistä: hieman pitkitetyn ja keinotekoisen oloinen tarina naisesta, joka kantaa menneisyyden raskasta taakkaa. Tutustu kirjaan Simon and Schusterin sivuilla.
 
42. Satukirja                   

Eduard Uspenski: Alas Taikavirtaa

Vanha lapsuuden suosikki uusintaluvussa. Mahtava kuvitus ja hieno suomennos ovat nautittavia edelleen, samoin venäläisen kansanperinteen ainekset. Tutustu kirjaan Helmet-kirjaston sivuilla.

44. Kirjassa on reseptejä                           

Tiitu Takalo: Memento mori

Upea sarjakuvaromaani terveyden menettämisestä ja  hitaasta paluusta takaisin arkeen. Tutustu kirjaan WSOY:n sivuilla.
 
45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Korkeatasoinen ruotsalaisromaani, joka persoonallisuudellaan jää mieleen. Aion lukea muitakin Stridsbergin teoksia. Tutustu kirjaan Tammen sivuilla.

47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Liane Moriarty: Apples Never Fall

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä        

Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

Ada Calhoun: Why We Can't Sleep

Kansi: Grove Press.

If Gen X women are haunted by a vague feeling that things are terrible and might not get better, it could be the U-curve. It could be perimenopausal depression. It could be temporary, situational stress. It could be a feeling left over from childhood that the other shoe is about to drop. And it could be the pressure of decision making.

Freelancertoimittaja Ada Calhoun kirjoitti vuonna 2017 jutun X-sukupolven naisista Oprah.com -sivustolle. Artikkelista tuli viraalihitti, jota kohderyhmään kuuluvat naiset jakoivat sosiaalisessa mediassa valtavia määriä. Itse taisin olla liian kiireinen omassa elämässäni eikä teksti sattunut tuolloin silmiini, mutta jonkin mutkan kautta päädyin lukemaan juttua tänä vuonna.

Kirjassaan Why We Can't Sleep: Women's New Midlife Crisis Calhoun käsittelee laajemmin ja perusteellisemmin artikkelin teemoja. Kirja ei ole nukkumisopas, vaan käsittelee sitä, miten tämän päivän 40-50-vuotiailla yhdysvaltalaisnaisilla oma arki on monin tavoin vaativampaa kuin aiemmilla naissukupolvilla. Ja miksi nämä naiset usein pyytelevät anteeksi sitä, että kehtaavat valittaa, heillähän on kaikki hyvin. Monet teemat ja havainnot sopivat loistavasti Suomeenkin, vaikka erot maiden lähihistoriassa ja yhteiskunnassa toki vaikuttavat eri tavoin.

Tämän kirjan lukeminen muistutti valaistuksen kokemista. Olen toki samanikäisten ystävättärieni kanssa usein jutellut siitä, miten ihmeessä meistä monella onkin niin vahva hampaat irvessä suorittamisen tarve. Miksi monet kuittaavat viiltävällä sarkasmilla vaikeudet ja kätkevät heikot puolensa, aivan kuin eivät haluaisi haavoittua yhtään lisää. Miksi olemme sitkeitä jyriä, jotka eivät aina ymmärrä, miksi paljon nuoremmat naiset ovat jo kokeneet pari kolmekin burn outia, kyllähän sisulla pötkii pitkälle ja ei se ole kuin itsestä kiinni?

Sukupolvien luokittelu on tällä viikolla ollut erityisesti pinnalla pääministeri Marinin boomer-vitsailun vuoksi, mutta muuten en ole törmännyt mitenkään erityisen syvällisiin analyyseihin suomalaisesta X-sukupolvesta. Netistä löytyvät artikkelit tuntuvat oleva hätäisiä käännöksiä englanninkielisistä jutuista. Helmet-haku antaa sentään kirjatuloksia: esimerkiksi Työelämän sukupolvet ja muutoksissa pärjäämisen strategiat vaikuttaa lukemisen arvoiselta.

No mitkä asiat sitten ovat X-sukupolven naisille erityisen kuormittavia? Esimerkiksi se, että keskimääräinen synnytysikä on noussut, jolloin vaihdevuosia lähestyessään nainen on yhä useammin pienten lasten vanhempi ja hoivavastuussa ikääntyneistä vanhemmistaan. Tai nainen on lapseton sinkku, jolta on udeltu vauvauutisia yli 20 vuoden ajan. Ja kun nelikymppisenä pitäisi kyetä ottamaan huikeita uraloikkia ja etenemään keskiportaan kautta johtajan tehtäviin, ei tämä olekaan yhtä helppoa kuin ennen, koska viimeisten vuosikymmenien aikana yritysmaailmassa on kevennetty organisaatiorakenteita - eli annettu väliportaan pomoille kenkää ja jätetty tyhjät paikat täyttämättä. Tai sosiaalisen median kautta peilaa itseään ja omaa elämäänsä muihin ja joutuu sitä enemmän kokemaan riittämättömyyden tunteita, mitä enemmän kauniita kuvia somesyöte tulvii.

Calhoun kieltäytyy jakelemasta liikoja neuvoja, koska hänen mukaansa naiset saavat muutenkin aivan liikaa ohjeita, vaatimuksia ja painetta tehdä asiat toisin tai olla toisenlainen. Muutaman vinkin kirja kuitenkin tarjoilee: elämänlaatu nousee, jos vähentää sosiaalisen median käyttöä, alkoholin käyttöä, luo hyviä naisverkostoja ikäistensä kanssa ja etsiytyy hyvän gynekologin pakeille vaihdevuosia odotellessaan. Tärkein kirjasta välittyvä sanoma kuitenkin on, että ne monelle tutut paineet eivät välttämättä olekaan vain oman pään sisällä syntyneitä tai liiallisesta omasta perfektionismista johtuvia - koko lähihistoria on muovannut X-sukupolvesta huolestuneita kyynikkoja, jotka tuntevat joutuvansa kantamaan aivan liikaa vastuuta aivan liian vähillä kiitoksilla. Toisaalta, tällainen "kohta taivas putoaa niskaan" -asenne on ollut yllättävän hyvä koronapandemian aikana, koska pessimismiin taipuvaiset ja suorittamaan tottuneet X-sukupolven naiset ovat enimmäkseen selvinneet tästäkin vastoinkäymisestä.

Sisaruuden ja naisten välisen yhteisöllisyyden nimissä suosittelen tätä kirjaa jokaiselle X-sukupolven naisille. X-sukupolvi määritellään yleensä 1960-luvun loppupuolen ja 1980-luvun alun välisenä aikana syntyneisiin.

 

Lue myös nämä:
Maria Pettersson: Historian jännät naiset
Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi
Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu