Jennifer Weinerin uusin suomennettu kirja Ikuiset ystävät sopii kirjallisuusterapiaksi mainiosti, jos kärsit tai olet kärsinyt yhdestä tai useammasta seuraavasta ongelmasta: koulukiusaaminen, yksinäisyys, vaikea ylipaino, ahmimishäiriö, avioero, vanhempien avioero, vanhempien ennenaikainen kuolema, syöpä, vammautuminen, lapsettomuus, tuloksettomat lapsettomuushoidot, turvaton lapsuus tai ylivarovainen lapsuus. Kaikkia näitä kirjasta löytyy ja vielä muutama näiden lisäksikin.
Kirja ei kuitenkaan ole synkkä, vaan elävästi ja elämänmyönteisesti Weiner tarinaansa kuljettaa. Pääosassa on postikorttimaalari Addie Downs, joka 33-vuotiaana pohtii nettitreffien jälkeen tällaisia:
"Älä toivo liikoja. Nettisivustolla ei sanottu niin. Minä hoin sitä itse itselleni; se oli tapa suojautua rikkaruohonsitkeältä unelmalta, että joku noista miehistä olisi elämäni mies, että minä rakastuisin, menisin naimisiin, saisin lapsia, olisin normaali. Älä toivo liikoja. Minä hoin sitä mielessäni kuin mantraa ajaessani Starbucks-kahvilaan tai Applebee's-ravintolaan tai keilahalliin, kuten mennessäni tapaamaan seuralaistani numero neljä, joka oli saanut kerrassaan nerokkaan ajatuksen yhdistää ensitreffit ja poikansa viisivuotisjuhlat (hänen ex-vaimonsa ei ollut ilahtunut minun tapaamisestani, eikä sen puoleen hänen poikansakaan). Älä toivo liikoja... mutta silti minä toivoin joka kerta, ja joka kerta minun typerä sydämeni särkyi."
Lähtöasetelmassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä L.M. Montgomeryn Sinisen linnan kanssa: hajutonta, mautonta, väritöntä ja näkymätöntä elämää viettänyt nainen saa sysäyksen ryhtyä tavoittelemaan "oikeaa elämää". Addien ovelle koputtaa hänen entinen paras ystävänsä Valerie, jonka kanssa välit menivät poikki lukion viimeisellä lukiolla. Valerie epäilee aiheuttaneensa tapaturmaisen kuoleman ja haluaa piilottaa jälkensä.
Kirjassa vuorottelevat nykyhetki, Addien lapsuus- ja nuoruusmuistot ja rikosta selvittävän poliisin Jordan Novickin tutkimukset. Rikosjuonta voisi kuvata yhdellä sanalla: sähläys. Tämä ei ole dekkari. Poliisin tutkimukset ovat vaatimatonta ja sekavaa sähläystä, Addien ja Valerien peittely-yritykset ovat sähläystä, tutkimuksissa tavattavat ihmisetkin ovat melkoisia sählääjiä.
Ikuisten ystävien kansilieveteksti olisi ihan osuva, mutta näinkin lyhyeen tekstiin mahtuu yksi asiavirhe:
"Amerikkalaiskirjailija Jennifer Weinerilla (s. 1970) on pettämätön silmä moderneille ihmissuhdekiemuroille, ja lämminhenkinen, älykäs sarkasmi on hänen leipälajinsa. Princetonin yliopistosta valmistunut Weiner työskenteli aiemmin toimittajana, mutta on keskittynyt kirjailijanuraan heti ensimmäisestä menestysromaanistaan Tietyt tytöt alkaen."
Voi WSOY. Weinerin ensimmäinen menestysromaani on ollut esikoinen Hyvä sängyssä, kai sen voisi mainita vaikka suomennos onkin Otavan kustantama? Tässä siis Weinerin tuotanto ja suomennokset:
Good in Bed (2001) - Hyvä sängyssä (2002)
In Her Shoes (2002) - Lainakengissä (2003)
Little Earthquakes (2004) - Pieniä maanjäristyksiä (2005)
Goodnight Nobody (2005) - Rikoksia ja hiekkakakkuja (2008)
The Guy Not Taken (2006) - ilmeisesti ei suomennettu
Certain Girls (2008) - Tietyt tytöt (2010)
Best Friends Forever (2009) - Ikuiset ystävät (2011)
Fly Away Home (2010) - ei suomennettu vielä
Then Came You (2011) - ei suomennettu vielä
Weiner näköjään toimii myös tv-tuottajana, hän on mukana tuottamassa tv-sarjaa State of Georgia.
Ikuisissa ystävissä käsiteltiin välillä sen verran vakavia teemoja sen verran sydämeenkäyväksi, että jäin miettimään vanhan suosikkitermini "hömppä" osuvuutta. Viihderomaanihan tämä on, sen verran tässä noudatellaan viihderomaanin rakenteita ja kaavoja. Mutta onko hömppää, jos samastuu vaikeitakin asioita kokeviin henkilöhahmoihin ja tunnistaa samanlaisia tuntoja omasta elämästään? Arvokasta ja tärkeää lukemistahan sellainen on.
Weinerin tyyli kolahtaa toisiin ja jättää toiset kylmäksi. Minulle nämä toimivat. Weinerin kirjailijaimago alkaa tuntua sellaiselta, että hän olisi varmasti ihana kälätyskaveri: sellainen, jonka kanssa voi istua iltaa ja puida antaumuksella läpi kummankin omat asiat ja päälle vielä tuttujen ja tuntemattomienkin asiat.
Ei Ikuiset ystävät täydellinen ollut. Rikosjuonne kaikessa sähläyksessäänkin oli välillä vähän korni, ja vaikka lapsi-Valerie oli puhutteleva ja osuva hahmo, aikuinen Valerie vedettiin vähän överiksi turhamaisuudessaan ja pinnallisuudessaan. Valerien tarinaa katsottiin muutenkin puhtaasti Addien kautta - tuli mieleen että onkohan Weinerilla ollut mielessä uusi romaani, jossa Valerieta voisi käyttää päähenkilönä. Joissakin kohti mutkia oiottiin melkoisesti. Mutta kokonaisuus toimi minulle. Toimiiko se Sinulle - sen saa selville vain kokeilemalla. :)
Suomentaja Aila Herronen selvisi työstään kohtuullisesti. Dialogiin oli jäänyt minun makuuni liian kirjaimellista kääntämistä, kuten liiallista sinä-sanan hokemista, ja pari muutakin pientä kömpelyyttä silmiin osui.
Olen verrannut Weineria aiemminkin toiseen suosikkiini Marian Keyesiin ja taas tuli sama verrokki mieleen. En kuitenkaan ole lukenut yhtään Weinerin kirjaa englanniksi, vaikka voisin aivan hyvin lukea, eivät nämä niin vaikeita ole. En myöskään ole ahminut näitä kirjoja liikaa, tämä on vasta neljäs lukemani Weinerin kirja. "Säästelyfiilis" johtuu kai siitä, että hyvät viihderomaanit ovat niin harvinaisia, että haluan jättää jotain odottamaan. Sitten joskus, kun näitä oikein tarvitsee, tietää kenen puoleen kääntyä. Weinerin kirjat etenevät myös hieman suoraviivaisemmin kuin Keyesin, joten ehkä nämä senkin vuoksi sopivat paremmin suomeksi luettaviksi. Lisäksi näiden suomennoksia ei ole lyhennelty, Keyesin suomennoksia on, kuten Aamuvirkku yksisarvisen blogissa viimeksi keskusteltiin.
Tekstit
Minullakin tämä odottaa jo hyllyssäni. Olen lukenut kaikki Weinerin käännökset, ja edelleenkin pidän eniten Lainakengissä-kirjasta. Tätä edeltävä, Tietyt tytöt, oli aikamoinen pettymys ja jopa tylsähkö. Olen kuitenkin lukenut häneltä useamman hyvän kirjan, joten aion tarttua tähän uusimpaankin ja arviosi mukaan se taitaa kannattaakin ;)
VastaaPoistaKokonaisuutena olen aina tykännyt enemmän Keyesin kirjoista, joskin tuo niiden lyhentely käännösversioihin vähän harmittaa.
Hyvää "hömppää" tarvitaan aina, ja eihän hömpän tarvitse tarkoittaa sitä että joitakin asioita ei voi käsitellä ihan vakavissaan.
VastaaPoistaTämä kuulostaa teemoiltaan aikamoiselta pläjäykseltä kuvailusi perusteella. Huh.
Minä en ole lukenut yhtäkään Weineriä, ainakaan vielä, mutta hyvä tietää hänen olemassaolostaan jos tosiaan joskus kaipaa sitä oikeasti laadukasta hömppää. :)
Rikoksia ja hiekkakakkuja oli viimeisin Weinerini ja se oli hämmentävä sekoitus juuri rikosta ja rakkautta. Menin vähän sekaisin siitä itsekin. Ehkä tämä on joku Weinerin hyväksi katsoma sekoitus.
VastaaPoistaWeiner ei ole ykköshömpistini, vaan se on Jane Green, eikä weiner ihan yllä sellaiseen räiskyvyyteen kuin Green. Tosin olen nyt jättänyt hömpät suosilla väliin, kun en niistä hirveästi saa elämyksiä.... en siis osaa sanoa, millaista Greenin loppupuolen tuotanto on.
Hömpästä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi asioita ei voi käsitellä sekä viihteen keinoin että ns. vakavan kirjallisuuden keinoin. Aina ei jaksa sitä asian paketoimista kurjuuteen.
Olen lukenut Weineriltä vain Pieniä maanjäristyksiä, josta pidin. Jane Green ja Jennifer Weiner menevät minulta sekaisin, mutta Keyesin tavoin he ovat minunkin luottohömpistejäni. Muut, kuten Sophie Kinsella, ovat jotenkin liian - hmm - vitsikkäitä. :)
VastaaPoistaTai siis joo.. Hassua kutsua luottohömpistiksi kirjailijaa, jolta olen lukenut vain yhden kirjan. Mutta Weiner voisi hyvin olla sellainen, koska muistelen Pienissä maanjäristyksissä olleen samaa kuin Jane Greenin kirjoissa ja niistä ihan oikeasti pidän.
VastaaPoistaEn ole Weineria lukenut, mutta kiinnostuin tästä esittelystäsi ja aika vakavat teemat ovat tässä hömpäksi sanotussa kirjassa. Nyt tekee mieli burnata. Minä en tykkää sanasta hömppä enkä ole koskaan tykännyt sanasta! Olen tästä aikaisemminkin burnannut(Jennin blogissa). Jotenkin se sanana viittaa aliarvostettuun ja mitättömään kirjallisuuteen, jolla ei ole mitään todellista arvoa vakavasti otettavien kirjojen rinnalla. Naisille on hömppää ja naiset kirjoittavat hömppää. Onko se sitten näin? No, enpä keksi parempaakaan sanaa tilalle kuin että puhun itse sen tilalla viihderomaaneista, mutta makuasioitahan nämä ovat. Vakava viihderomaani, laadukas viihderomaani, matalaa viihdekirjallisuutta, korkeaa viihdekirjallisuutta, kevyttä viihdekirjallisuutta...sanoilla leikittelyksi meni!
VastaaPoistaMinulle tulee "viihdekirjallisuudesta" mieleen romanttinen kirjallisuus, mutta hömpässä voi olla muitakin teemoja, joskin joka kirjaan taitaa kuitenkin kuulua ainakin yksi pakollinen romanssi (mielellään väärinkäsityksen kera, heh). Laadukkaassa hömpässä voidaan käsitellä melkein mitä tahansa aihetta, ja minusta on hyvä ja kiinnostava asia, että niitä käsitellään kevyessä(kin) kirjallisuudessa.
VastaaPoistaOlen lukenut ajat sitten pari Weineria, olivat muistaakseni ihan mukavia. Tässä uudessa teoksessa tuntuu olevan niin paljon aiheita, että olisi kiva lukea se jo siksi ja katsoa, miten tuo tilkkutäkki on kursittu kokoon!
Onko kaikilla luottohömpisti? Minulla ei. Ehkä pitäisi olla, sillä niin hauskalta kuulosti tuo Sallan luonnehdinta, että Weiner olisi hyvä kälätyskaveri. Hyvän kevyen kirjankin kanssa tuntuu siltä, että tässä juoruillaan ja vietetään mukavaa kaverihetkeä, muu unohtuu ympäriltä. (Mutta huom! Se kaverihetki ei saa olla liian realistinen, vrt. Honkasalon Tyttökerhon eestaas venkslaaminen. ;)
Lainakengissä onkin hyvä. Pidin myös Rikoksista ja hiekkakakuista (vaikka nimisuomennos kilpailee kyllä hölmöimmän nimikäännöksen tittelistä). Pidin myös Tietyistä tytöistä vaikkei se Weinerin paras olekaan, oli kiva palata Cannien kuulumisiin.
VastaaPoistaTuo ongelmalista huvitti itseänikin, ei kirjassa noita kaikkia kumminkaan läpi kirjan ja yhtä aikaa käsitellä. :) Mutta kyllä ne sieltä löytyvät!
Jane Greeniltä olen joskus lukenut jotain, olisiko ollut Netti@deitti. Siinä kumminkin lihava tyttö lentää nettitreffien perään toiseen maahan ja välillä laihduttaa ja lihoo taas. Tms. Muita Greenejä en ole lukenut, en tiedä pitäiskö. Samoin Sophie Kinsellaakaan en ole lukenut. Kinsellan Kevytkenkäinen kummitus on kyllä kuulostanut houkuttelevalta!
Keyesin uusin on minulta vieläkin lukematta. Johtuu ehkä siitä, että viimeksi lukemani Keyes, This Charming Man, oli niin hyvä, että haluaisin lukea sen uudelleen. Ehkä seuraavan Keyes-hetken iskiessä luen sen uusiksi ja siirryn vasta sitten uusimpaan.
Minusta hömppä on kiva sana, kuvaava ja hyväntuulinen. Mutta kieltämättä yhä enemmän pohdituttaa nämä (usein keinotekoiset) rajanvedot korkeakirjallisuuteen ja viihteeseen...
Minulla ainakin on luottohömpisti, tai oikeastaan useita, Weinerin ja Keyesin lisäksi Jude Deveraux. Kaari Utrio kuuluu mukaan, mutta hänen kirjoistaan "hömppä"-sana on kuitenkin vähän väärä, vaikka olen sitäkin käyttänyt, hän kirjoittaa niin paljon historiaa ja muuta painavaa kirjoihinsa mukaan.
Ja hömppähän on vaikea laji. Esimerkiksi Kira Poutasen chick lit -tekele (Rakkautta au lait muistaakseni) sai minut suurin piirtein repimään hiuksia päästä, niin typerä ja lukijaa aliarvioiva se oli.