Kiinnostuin Päivi Alasalmen Valkoisesta naisesta kirjastonhoitaja Erja Metsälän blogiarvion perusteella. Kirjastokäynnillä muistin kerrankin etsiä mukaan useammankin kiinnostuslistalle päätyneen kirjan, myös tämän. Minulla on ollut montakin kirjaa joko kesken tai aloitettuna, mutta Valkoinen nainen kiilasi silti lukujonon ohi. Osa kesken olevista on ollut sellaista hitaasti luettavaa, sulattelua vaativaa tavaraa, toiset ovat olleet niin puhuttelevia ettei meinaa pystyä lukemaan loppuun asti, ja toiset taas vaikuttivat etukäteen kiinnostavilta mutta alun perusteella tuntuivatkin pöljiltä. Valkoinen nainen täytti tyhjiön hyvin - siihen uppoutui, se vei mukanaan ja se antoi paljon pureskeltavaa ja pohdittavaa lukijalleen. Ja tulipa samalla täytettyä sitä sivistysvajetta, jonka tunnistin itsessäni Vallan kirjailijat luettuani. Alasalmesta en ole ihan varma, olenko lukenut häneltä joskus jotain kauan sitten vai en. Tämän kirjan jälkeen heräsi kyllä kiinnostus lukea lisääkin hänen tuotantoaan.Minunkin blogiini on joskus tullut kommentteja, joissa pyydetään olemaan kertomatta juonia liian tarkkaan. Ehkä spoileripelko on saanut sellaisen vähän hölmön tavan yleistymään, että lukijat käyvät jättämässä kommentteja toisten blogeihin, missä kerrotaan, ettei juttua uskaltanut lukea kunnolla, ettei mene oma lukuilo pilalle. Sanonpa tässä että ei tällaiseen pelkoon ole aihetta. Pahoihin spoilaustöräytyksiin en ole usein törmännyt, ja juonenkäänteiden tietäminen etukäteen pilaa minun mielestäni lukunautinnon ainoastaan silloin, jos kyseessä on dekkarityyppinen "hovimestari on murhaaja ja aseena oli kirves" -tyylin olennaisen tärkeä käänne kirjassa. Useimpien kirjojen pääjuonet voi aivan hyvin tietää etukäteen ja varsinkin klassikkokirjoista ne hyvin usein ovat ehtineet tutuksi tullakin yleisen kirjapuheen kautta jo paljon ennen kuin kirjaa on lukenut. Erja kertoo blogissaan Valkoisesta naisesta pari olennaista asiaa melko tarkkaan - ja juuri sen vuoksi kiinnostuin tästä kirjasta. Tärkeintä ei ole se, mitä kirjailija kertoo vaan miten hän sen kertoo - tähän koulukuntaan olen alkanut kallistua yhä enemmän. Niinpä Erjan kertomina juonenkäänteet eivät olleet minulle spoilausta vaan kiinnostuksen herättävä täky, joka innosti kirjan pariin.
Kirja tulikin luettua lauantain ratoksi lähes yhteen putkeen. Tarina alkaa Afrikasta, tarkemmin sanottuna Tansaniasta. Anita tuntuu elävän unelmaelämää - hänen miehensä Kimmo on kansallispuiston vartija, pojat Antti ja Simo suloisia lapsia. Vapaa-ajalla tavataan eurooppalaisia ystäviä, Tansanian kuuma luonto hehkuu kauniina ympärillä. Mutta Anita pelkää kun näkee ympärillään aika ajoin valkoisia miehiä - kaksi valkoisiin pukeutunutta suomalaismiestä tuntuu vainoavan häntä. Anita ei uskalla kertoa peloistaan Kimmolle eikä saksalaiselle ystävättärelleen Gretchenille. Välillä Anita muistelee nuoruuttaan Pariisissa, jossa hän teki mallintöitä, ja purjehdusmatkaa Välimerellä tanskalaisen Joakimin kanssa.
Mutta kotirouvan luksuselämän pinnan alta löytyykin jotain aivan muuta. Kirja kertoo mielenterveyden järkkymisestä, mutta myös monesta muusta teemasta. Afrikka itsessään on länsimaisesta kulttuurista käsin symboloinut vanhastaan viattomuuden alkukotia. Vaikka kuvaukset Tansaniasta tuntuvat tarkoilta ja uskottavilta, tuntuu Alasalmi tarkoituksellisesti kuvanneen kohdettaan monen kerroksen läpi: suomalainen kirjailija sijoittaa fiktiivisen suomalaisen naispäähenkilön tarkastelemaan Afrikkaa valkoisen naisen silmin, monen suotimen läpi. Lisäksi minua kiehtoivat kirjaan upotetut lukuisat pienet sisäkkäiset tarinat. Anita kuulee Kimmon ystäviltä jatkuvasti tarinoita ympäristöstä ja historiasta, välillä sadun kaltaisia kertomuksia, välillä realistisempia. Sopivan tilaisuuden tullen lomaillaan, retkeillään, nautitaan illallisia tai käydään yökerhossa.
Kun Alasalmi ottaa tarkasteltavakseen naturalistisen ja ahdistavan köyhien ihmisten Suomen, kiristää hän peukaloruuvia lukijan piinaamiseksi. Aika ahdistavia, todellisia ja surullisia ihmiskohtaloita hän luo. Silti kirjan loppu oli onnellinen. Kai? Tai ainakin sellaiseksi tulkittava.
Hyvä, kiehtova ja omaperäinen kirja. Olen Arto Salmisen Ei-kuoresta kirjoittaessani muistellut suomalaisnaisen novellikokoelmaa, jossa oli ahdistavia tunnelatauksia ja ihmiskohtaloita. Valkoisen naisen tyylin perusteella saattaa hyvinkin olla, että olen muistellut Alasalmen novelleja - häneltä on vuonna 1995 julkaistu novellikokoelma nimeltä Suden hetki. Pitäisi etsiä se ja tarkastaa, olenko lukenut sen ja onko sieltä peräisin se aivokuoreeni jäänyt nuoren tytön tarina, josta Ei-kuoren yhteydessä mainitsen. Tämä Valkoinen nainen on Alasalmen kirjoista toiseksi uusin, ilmestynyt vuonna 2008. Kirjailijan uusin teos on tältä vuodelta, novellikokoelma nimeltä Koirapäinen pyöveli. Siitä on kirjoitettu Helsingin kaupunginkirjaston Sanojen ajassa.
Tekstit
Alasalmi on yksi minun suosikeistani. Tosin en ole varma, olenko lukenut juuri tätä. En ainakaan sitä uusinta. Mutta Alasalmen aiemmat kirjat olen lukenut ja pitänyt niistä kovasti, esim. Tuo tumma nainen on yksi suosikeistani. Ihan vaikka vastapainoksei tälle valkoiselle ;D
VastaaPoistaJoo, takakannessa sanotaankin että "Valkoinen nainen täydentää Päivi Alasalmen tiiviin tummasävyisten naisromaanien trilogian".
VastaaPoistaJäin ihan miettimään kirjan nimeä - kun on kirjan lukenut, nimi on ihan osuva. Toisaalta tuo nimi on niin yleispätevä että se voisi viitata vaikka mihin. Ei siis siinä mielessä ole erityisen kuvaava, että nimen perusteella voisi yhtään päätellä, mitä saa.
Olen lukenut Alasalmelta vain "Tuo tumma nainen" ja pidin siitä todella paljon. Pitäisikin koittaa kirjastosta lainata tämä seuraavan kerran!
VastaaPoistaMun pitää sit varmaan itseni etsiä seuraavaksi "Tuo tumma nainen" teidän suositusten perusteella. :)
VastaaPoistaOlen seuraillut Alasalmen uraa, joka on varsin mielenkiintoinen. Ensimmäinen tuttavuuteni oli Vainola, joka sijoittuu lounaissuomalaiseen kuviteltuun kartanoon. Muistiin olen kirjasta merkinnyt,että kirja on ensimmäisiä lukemiani kotimaisia kauhukirjoja. Alasalmi hyödyntää hienosti perinteisiä kauhuromantiikan aineksia, ja mukana on myös kioskikirjallisuusparodiaa.
VastaaPoistaEniten taisin pitää Ystävä sä lapsien -kirjasta, joka on taas hyvin ajankohtainen koivuniemeläisyydestä nousseen keskustelun takia. Kirjassa yksinäinen nainen on ensin Opistolla keittäjänä, ystävystyy kieron Meijun kanssa, masentuu. Myöhemmin nainen saa uuden työpaikan keskeltä korpea sijaitsevasta Kosmisen Rakkauden kurssikeskuksesta, jota johtaa karismaattinen Auvo. Seuraa melkoisia juonenkäänteitä, jotka nostattavat hiukset pystyyn!
Vitsiläinen, nuokin kuulostavat tosi kiinnostavilta! Pannaanpa mieleen...
VastaaPoistaArgh, Alasalmi kuulostaa nyt niin mielenkiintoiselta että pakko lukea jos löydän. Olisi kiva kyllä lukea sitten koko trilogia. Täytyypä tutkia mikä oli ensimmäinen, jospa tällä kertaa aloittaisi ensimmäisestä kirjasta.
VastaaPoistaNyt alkaa olla jo runsauden pulaa hyvän lukemisen kanssa...
Trilogia ei tässä yhteydessä kai tarkoita mitään jatko-osia, ilmeisesti noissa kirjoissa on eri päähenkilöt ja eri miljööt, ainakin sen perusteella mitä päättelin Tuon tumman naisen juonesta googletuksen perustella. Ilmeisesti jonkinlainen temaattinen trilogia kyseessä. Joku paremmin tietävä täydentäköön. :)
VastaaPoistaJa mullakin tosiaan alkaa olla hirmuiset kirjakasat ja lisää kiinnostavia tuntuu tulevan joka suunnasta!
Hyvänen aika, tämä(kin) erinomainen kirjailija on päässyt ihan unohtumaan. Muistan lukeneeni ainakin tuon lahkolaisuudesta kertovan kirjan (Ystävä sä lapsien) ja onkohan muita...täytyy pian lähteä kaivelemaan kirjaston hyllyä. Kiitos Salla muistutuksesta! Ja hyvää joulua!
VastaaPoistaHyvää joulua sinullekin! Minä pistän kiitokset kiertämään tuonne Erjan suuntaan, sillä hänen bloggauksensa ansiosta hoksasin tarttua tähän kirjaan.
VastaaPoista