Aina välillä käy niin, että kirjoja on kesken vino pino, ja silti sitä aloittaa siinä välissä jonkun uuden. Minulle kävi näin, kun seikkailin taas Antikka.netissä ja huomasin, että lappeenrantalaisessa Antikvariaatti Helmessä on hyllyssä Rauha S. Virtasen Tuletko sisarekseni. Helmi on pieni, mutta tasokas divari: kirjat on esimerkiksi luokiteltu ja aakkostettu, mikä ei todellakaan ole ihan itsestäänselvää divareissa. Nuortenkirjojen hylly olikin varsinainen nostalgia-aarteisto, sinne ihan unohtui plarailemaan ja hypistelemään vanhoja tuttuja rakkaita kirjoja. Maltoin kuitenkin mieleni ja ostin pelkästään tämän, jota olin mennyt hakemaan.Kuten Tuntematonta Seljaa arvioidessani kirjoitin, olin lapsena melko konservatiivinen ja vaativa lukija tietyissä asioissa. Jos jonkun kirjailijan tyyliin tai sarjaan olin tutustunut, en sietänyt sitä, että sarjan henkilöhahmot muuttuivat tai vanhenivat, enkä meinannut millään hyväksyä saman kirjailijan muita kirjoja, jotka eivät tiettyyn sarjaan kuuluneet. Näin oli Virtasenkin kanssa. Tykkäsin Selja-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta vieroksuin ei-Selja-kirjoja. Niitä rupesin lukemaan muistaakseni lukioikäisenä. Tuolloin olin tietenkin jo virallisesti liian vanha lukemaan mitään tyttökirjoja, ja tämän ikäiselle tyttökirjojen lukemisen pitäisi kai olla yhtä hävettävää ja noloa kuin harlekiini-sarjojen lukemisen. Tuolla Hömpän helmet -blogissa onkin virinnyt keskustelua siitä, miksi pitää asiakseen nolostella sitä, että tykkää tietynlaisista kirjoista. Eivät kai miehetkään häpeä sitä, että lukevat jotain Korkkareita tai Jerry Cottonia tai muuta vastaavaa. Niinpä voinkin todeta, että pidän Virtasen nuortenkirjoja todella mukavina, viihdyttävinä ja kiintoisina kirjoina. Itse asiassa näin aikuisiässä ne lienevät vielä antoisampia kuin nuorena. Nyt kun osaa yhdistää esimerkiksi tapainkuvauksen oikeisiin aikaraameihin paljon paremmin kuin nuorena. Tuletko sisarekseni on julkaistu vuonna 1966, ja kyllä nämä neljäkymmentä välissä olevaa vuotta jossakin näkyvät. Eivät kuitenkaan kerronnassa, sillä Virtasen selkeä, lämminhenkinen tyyli on kestänyt ajan hammasta todella hyvin. Hän ei sievistele eikä hurskastele, sillä vaikka tämäkään kirja ei mitään inhorealismia tarjoile, ovat henkilöt kuitenkin varsin napakoita ja persoonallisia oikeita ihmisiä.
Taitaakin mennä sinne lukioaikaan, kun tämän kirjan olen edellisen kerran lukenut. Juoni on seuraava: neljä Tuiskun sisarusta saa selville, että heidän äitinsä Iiris aikoo mennä uusiin naimisiin. Isä-Tuisku on kuollut aiemmin, ja leskenelämää on jo ehtinyt kestää. Ongelmana on, että tuleva mies olisi paikallinen tohtori Poukama, jolla on kaksi tytärtä, joista Tuiskun lapset eivät yhtään pidä. Lisäksi Poukama ei ole edes leski, vaan eronnut! Vuonna 1966 tämä on selkeästi ollut paljon enemmän pahennusta herättävä asia kuin nykyään.
Poukaman hyvinkasvatetut, kiltit ja kuuliaiset tytöt Ulla ja Anna eivät myöskään innostu isänsä naima-aikeista. Niinpä he liittoutuvat Tuiskun lasten kanssa ja päättävät yhteistyössä juonia vanhempansa toisistaan erilleen. Pikkuhiljaa yhteinen touhuaminen tietenkin lähentää välejä, mutta mielipiteet tulevasta liitosta ehtivät velloa puolelta toiselle ja yksi sun toinen muuttaa mieltään moneen kertaan...
Kirjassa kuvataan paljon 12-14-vuotiaiden koulunkäyntiä, harrastuksia, kouluyhteisön dynamiikkaa ja perheen sisäisiä jännitteitä. Tuiskut joutuvat käymään aamuisin ulkohuussissa ja aamukahvit keitetään puuhellan päällä. Poukaman perheessä työskentelee kotiapulainen, ja aristokraattinen isoäiti kasvattaa tyttöjä omalla ankaralla tavallaan. Todella mukavaa kuvausta, tykkäsin kovasti. Kirjan hahmoista tunnistin erityisesti Ullan fiilikset - hän on ujo, herkkä tyttö kasvuiässään, joka joutuu pohtimaan omaa uskaltamistaan ja rajojensa laajentamista. Tuiskun sypäkät Mari ja Vivi ovat myös mukavia hahmoja reippaudessaan, vaikka Ullaan samaistuinkin eniten.
Ehkä juuri tuo koulumaailman kuvaus tekee sen, että aikuinenkin lukee tällaisia kuvauksia mielellään. Tätähän arvelin osaksi Harry Pottereidenkin viehätysvoimaa. Kaikki kun ovat jossain vaiheessa olleet koulussa, ja se on kuitenkin niin merkittävä osa nuoren ihmisen elämää, että kaikki muistavat koulukokemuksiaan taatusti loppuikänsä ajan. Ajankuvaus ja tapojen muuttuminen kiehtoo minua myös. Yhtenä esimerkkinä voisi nostaa esille, että vuonna 1966 muotitermi on ollut "huugo". " - Tulkaa auttamaan, huugot, tämä painaa kuin synti!" Myös "tylsä" ja "metka" ovat olleet runsaasti käytettyjä termejä asiassa kuin asiassa.
Ovat nämä Rauha S. Virtasen kirjat sen verran tasokkaita, että aivan hyvin näistä voisi uusintapainoksia ottaa tänäkin päivänä. Kyllä ne lukijansa löytäisivät. Ja vaikka nykyään erilaiset uusperhekuviot ovat niin yleisiä, että joskus tuntuu siltä että suorastaan kannattaa erota ja mennä uusiin naimisiin mahdollisimman monta kertaa mahdollisimman pienten lasten vanhempana, niin eiköhän aika moni tällaisessä pyörityksessä ollut lapsi löytäisi tuttuja tuntoja Tuletko sisarekseni -kirjasta. Vaikka julkkikset lehdissä kehuvatkin, miten uuden rakkauden löytäminen niin ihmeen ihanaa onkin, miten vaivatta lapset ovatkaan hyväksyneet uuden kumppanin ja miten näppärästi yhteishuoltajuus toimiikaan niin ex-kumppanin kuin uuden kumppanin ex-kumppaninkin suuntaan, lienevät nuo avioerot ja uusperheet silti lasten kannalta melkoisen hämmentäviä kokemuksia.
Tekstit
Tää kirja tulikin luettua pariin ootteeseen nuorempana. Äidin vanhoja kirjoja. Rauha S. Virtasen tuotannosta olen muutenkin tykännyt. Seljojen lisäksi ainakin semmoinen kuin Lintu pulpetissa oli hyvä. Siinä oli mukana 70-luvun nuorisopolitiikkaa, eli vähän vanhemmille teineille tarkoitettu. Luumupuu kukkii oli ehkä lemppareita sitten taas hieman nuorempana.
VastaaPoistaTuo Lintu pulpetissa tuli luettua uusiksi pari vuotta takaperin. Joulukuusivarkaus oli hieman samaa henkeä, sen lukemisesta on kyllä enemmän aikaa. Sitten plarailin tuolla divarissa sellaista kirjaa kuin Ruusunen, jossa muistaakseni nuori runotyttö ihastuu vanhempaan mieheen. Senkin olen joskus lukenut, se oli jo hieman vanhemmista nuorista kertova kuin tämä, muistaakseni hyvä ja puhutteleva kyllä sekin.
VastaaPoistaEn tiedä, luetko näin vanhojen postaustesi kommentteja, mutta luin Tuletko sisarekseni-kirjan uudelleen ihan hiljattain ja sinun hyvä kirjoituksesi oli ainoa blogiteksti, jonka tähän liittyen löysin.
VastaaPoistaMuistelen lainanneeni tämän Joensuun kaupunginkirjastosta parikymppisenä opiskelijana ja hävenneeni sitä, että menin lastenosastolle kirjoja lainaamaan, mutta nyt tuntuu siltä, että kun ikää tulee tarpeeksi (olen sinua muutaman vuoden vanhempi), niin tyttökirjojen lukeminen alkaa olla ihan ihailtavaa. Ja olen kanssasi samaa mieltä, että esim. Virtasen kirjoista löytää aikuisena paljon sellaista, mitä ei ehkei nuorempana huomannutkaan.
Mietin tässä pientä Virtas-projektia blogiini, mutta kuulostelen hieman omia lukuhalujani.
Musta on kanssa aivan mahtavaa, että nyt "uskaltaa" häpeilemättä marssia lainaamaan lasten- ja nuortenkirjoja, kun blogeista on huomannut että moni muukin aikuinen lukee ihan tarkoituksella niitä! Minulla ensimmäinen lastenkirjojen "nostalgialukukierros" alkoi lukiolaisena, jolloin ensimmäistä kertaa koin olevani liian vanha (!) lukemaan lapsuuden suosikkeja mutta silti lainasin niitä. Onneksi, koska silloin esimerkiksi nämä vähän säröisemmät Virtaset tuli luettua ja ymmärrettyä paremmin kuin ihan pienenä.
VastaaPoista